torstai 24. maaliskuuta 2011

Hertta Tiittan Bändi & Mikko Heiniön Tie vuorelle

Hertta Tiitta – Bändi
Mikko Heiniö – Tie vuorelle

Tässä kaksi Suomen ensimmäistä ”popromaania”. Molemmat ilmestyivät vuonna 1966 WSOY:n nuorille suunnatussa Juventus-sarjassa.

Hertta Tiittan Bändi on kasvukertomus, jossa prosessin kehyksenä käytetään neljän, 15 – 17 vuotiaan helsinkiläiskundin orkkatouhuja. Kirjassa on kosolti poikien varsin hienoja mietteitä musiikista, mutta heidän yhtyeensä, The Frolicsome Frogsien soundista ei kovin seikkaperäisesti selkoa tehdä. Sellainen ymmärrys lukijalle kuitenkin syntyy, että tyylillisesti ollaan Beatleseihin päin kallellaan, ja laulukieli on englanti.

Frogsit pääsevät yllättävän pian ensiesiintymisensä jälkeen soittamaan muuallekin ja yksi levy-yhtiökin ilmaisee kiinnostuksensa bändiä kohtaan. Helsingin ulkopuolella keikat ovat tanssilavoilla ja silloin yhtyeen on taivuttava soittamaan myös tangoja, kuten tekivät lähes kaikki 60-luvun pop-yhtyeet Suomessa. Eräällä keikkamatkallaan – junassa! - soittajat tapaavat Ari Seita -nimisen laulajatähden ja hän antaa jampoille lohduttoman kuvan alasta: se on yksinäisyyttä ja rankkaa rahantahkoamista ahneiden managerien ikeen alla....

Bändillä on itse tehdyt sähkökitarat, mutta muuta tietoa laitteistosta Tiittan teksti ei anna. Myöskään yhtyeen keikoista kirja ei sisällä kuin yhden kuvauksen. Tämä monen sivun mittainen teksti onkin yksi kirjan parhaita kohtia. Lisäksi se on ehkä ainut 60-luvun teinikonvan kuvaus suomalaisessa kirjallisuudessa. Näytteeksi lyhyt katkelma:

”Vihdoin viimein he pääsivät aloittamaan. Se kävi kuin sumussa. Mikko muisti jälkeenpäin vain puolityhjän salin. Oliko joku käynyt ärjäisemässä että tuleeko sitä soittoa vai ei? Hänen oli vaikea muistaa. Ehkä se oli ollutkin vain Pena. Ja sitten he aloittivat. `Täys rähinä päälle vain´, Valtsu oli kuiskannut. Meni monta kappaletta kuin unessa. Ovensuulla näkyi liikettä, vähitellen lattiallakin. Niillä oli melkein kaikilla villapaidat. Ja suurella osalla farmarit jalassa, tytöilläkin. Ne tanssivat polvet koukussa. Ilma oli täynnä taipuneita, takovia, hakkaavia, hapuilevia, huitovia kyynärvarsia. Lattia kahisi jalkojen alla. Joskus joku huusi, ja kerran kuului kimeä kirkaisu.”

Poikien kotona heidän bändiinsä suhtaudutaan epäilevästi ja oudoksuen. Suoranaisesti kielteisiä reaktioita herättää kundien soittoharrastuksen myötä pitenevä tukkamuoti. Pitkä tukkahan oli 60-luvulla pojilta kielletty monissa kouluissa.

Biitlestukkaa rajumpia ristiriitoja nuorten ja vanhempien välillä Tiitta ei käsittele. Yhteiskunnallista, tendenssiä kirjassa edustaa lähinnä poikien sosiaali-ekonomisten taustojen erittely. Tiettyä kuuskytlukulaista kapinahenkeä on ilmassa siinä kohtaa, jossa varakkaan perheen vesa Pena paiskii raksalla hommia bändikaverinsa Mikon rinnalla sen sijaan, että olisi mennyt isänsä firmaan kesäduuniin. Mikon isän mietteet koskien kundien kesäduunia sisältävät orastavaa tietoisuutta 60-luvulla alkaneesta yhtenäisyyskulttuurin kuolemisesta:

”Varsinkin häntä kiinnosti kuulla mitä ruoka-ja tupakkatauoilla keskusteltiin. Joskus kun Mikko antoi tulla `vähän paksumpiakin´ kuulemiaan, äiti heitti moittivia silmäyksiä isään kysellen, onko rakennustyömaa nyt sopiva muovautumisvaiheessaan olevien poikien kasvuympäristö … johon isä vain naureskellen totesi, että sehän kuuluu elämään. Ja että ennemmin tai myöhemmin poikien kuitenkin olisi paikko havaita, että yhteiskunnassa on ristiriitoja, ja että moraalikäsityksissä on ristiriitoja, että pinnan alla – olipa se yhteiskunnan pinta tai yksityisen ihmisen pinta – aina piilee kipeitä kohtia, joihin kajoaminen voi kuohuttaa.”

Hertta Tiitasta minulla ei ole mitään tietoja, enkä esim. tiedä onko hän kirjoittanut mitään muuta kuin tämän opuksen. Sitä vastoin Mikkö Heiniön tekemisiä on voinut vaivatta seurata aina tähän päivään saakka. Heinihöhän on säveltäjä, jolla on plakkarissaan mm. musiikkitieteiden professorin pesti Turussa ja iso liuta erilaisia sävelteoksia ja tietokirjoja. Kyllä Heiniössä ainesta kirjailijaksikin olisi ollut. Hänen 17-vuotiaana kirjoittamansa Tie Vuorelle on hyvää nuorisoproosaa..

Heiniön kirjan päähenkilö Jan Berg on myös koululainen, mutta jo 18 vuotta täyttänyt. Hän laulaa omia biisejään ja soittaa kitaraa ja huuliharppua. Hänen ensimmäinen singlensä on Yksinäinen sydän:

” … Salissa syntyi äänettömyys.

- Haluaisin laulaa teille asiasta, joka on hyvin lähellä meitä kaikkia. Tämä on laulu ihmisestä, joka tahtoi eristäytyä muista ja ajatella vain omaa etuaan, ja ihmisistä jotka eivät enää ottaneet häntä piiriinsä, kun hän lopulta tajusi ystävällisten suhteiden merkityksen. Tämän laulun nimi on Yksinäinen sydän.”


Singlen ilmestymisen jälkeen Jan lähtee keikoille Helsingin folk-klubien ulkopuolelle. Kuskinaan ja adjutanttinaan hänellä on itsekin folk-kekkereissä keikkoja heittävä Heikki Jokinen, eli, Hermes (eli, Hector?? ). Kulkupelinä on punainen Mini.

Debyyttisinkkua myydään hyvin ja heti sen perään tehdään toinen neljävitonen ja aletaan levyttää LP:tä. Keikkoja on yhtäkkiä rutkasti ja niiden mukana tulee rahaa ja stressiä. Gimmakaverin kanssa sekstailut lipsahtaa väkisinmakaamisen puolelle ja väkivaltatilanteita syntyy maalaiskeikoilla statin kunteja jahtaavan juntti-Aapon kanssa. Janin levytys Pilveton taivas ei pääse radion 8 kärjessä ohjelmaan ja eräässä lehtijutussa hänet leimataan Donovankopioksi. Kuten arvata saattaa, romahdushan näistä aineksista kehkeytyy.

Tarinassa on naivit piirteensä, mutta ne eivät sen vetoa ja tenhoa sammuta, ja ajankuvana kirja on mainio välähdys.

Itse diggaan eniten kirjan avauksesta, jossa mennään suoraan tilanteeseen, eli Jan Bergin levyn äänityssessioon:

”- Ensimmäinen otto, sanoi teknikko tarkkaamon lasiseinän takana ja pani savukkeen takaisin suuhunsa.

Jan työnsi kitaran vähän lähemmäksi mikrofonia, vilkaisi Timoon ja alkoi soittaa. Neljä tahtia, ja silloin Timon kaksitoistakielinen liittyi helisevään rytmiin. Kontrabasson ensimmäiset matalat soinnut kouraisivat Jania vatsanpohjasta ja saivat hänet tyytyväisenä virnistämään Timolle. Basisti hytkyi matalan pahviseinän takana ylösalas keinahteleva savuke suupielessään.

Janin sormet kiersivät konemaisesti tuttuja sointuja kitaran otelaudalla. Rytmi kulki tasaisesti, ei tarvinnut ajatella koko touhua. Levystudiossa ei ollut kuuma, vaikka ulkona toukokuun aurinko teki parhaansa saadakseen kaupunkilaiset ryntäämään jäätelökojuille tai ainakin riisumaan päällysvaatteensa. Astuessaan studioon Jan oli muutenkin huomannut tulleensa miellyttävään ympäristön: ei raskasta, jännittynyttä ilmapiiriä, ei kiroilevia tai määräileviä äänitysteknikkoja, ei vaikeatajuisia ohjeita eikä käsittämättömiä laitteita. Kaikki oli niin kuin pitkin. Bassokin heilui toisessa poskessa ylösalas ja rytmi juoksi horjumatta.

- Kiitos, sanoi parrakas teknikko ja alkoi pyörittää nauhaa takaisin vilisevänä äänten sekamelskana.”


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.