lauantai 26. marraskuuta 2011

Haloo! Virtanen kusessa!

Virtanen - Haloo! (Love Records, 1974)
Veltto V - Kusessa (Love Records, 1976)



Virtasen debyyttilevy Haloo! on se, minkä monet luulevat Hurriganesien Roadrunnerin olevan: Suomen raivokkain rockalbumi. Levy on huima esitys silläkin tavalla, että kiekkoa kuunnellessa ei tarvitse laittaa aivoja narikkaan, koska kovasta kohkaamisesta huolimatta Virtasen musa sytyttää mentaalisia lamppuja. Haloo! on poikkeuksellisen älyllinen rokkilevy, kuten oli sen seuraajakin, Uusi jääkausi uhkaa.

Soundeiltaan tämä Tapio Korjuksen tuottama LP ei ole lähimainkaan onnistunut, mutta bändin rankka asenne iskee sumuisen, diskanttirähjäisen äänityksen läpi, samoin laulusolisti Moog Konttisen tulkinnallinen karisma ja Hohdin Holmin kiivaasti ja tanakasti takomat rummut.

Monet Virtasen lätylle laitetuista luukutuksista ovat sarjakuvamaisesti toteutettuja, piilotajunnallisia palapelejä ja sitä tietä avoimesti maanisen seksuaalisia vyörytyksiä. Levyllä lauletaan Atominartusta, jonka "giljotiinissa putoaa monen pää", halutaan "nai-nai-nainen mekaaninen, joka on vau-vau-polijin mun tunteiden" (Sesam), yllytetään mimmiä kehittämään Ikiliikkujaa, kunnes lopulta rääytään kurkku ruvella, Elvis-kaiku päällä: "en jaksa enää kauempaa, en jaksa enää kauempaa, lopeta jo, lopeta jo, lopeta jo, Lopeta!" (Olipa kerran Rog). Oma vitsikkyytensä vedoissa on, mutta ei tämä silti huumorihommaa ole laisinkaan, ei edes sillä tavalla kuin esim. Juice Leskisen kohdalla oli.

Elektroninen xtaasi on myöhemmän, punkkareiden Pohjalla-tulkinnan kautta tullut albumin kappaleista tunnetuimmaksi. Räväkkä pala se on ja biisin kruunaa Veltto V:n tyylikkäästi minimalistinen kitarasoolo. Harley Davidsonin puolestaan huipentaa Esa Kotilaisen pitkä syntetisaattorivisionti. Hottentottilaulu on liian pitkä, yhden kuuntelu kestävä kuulokuvahupailu. Toinen cover, Whon My Generation eli Mun sukupolvi on - suttuisasti miksattunakin - ikuisempaa matskua, mutta keikoilla bändi soitti tästä aiheesta huomattavasti hehkuvampia versioita. Runollisimmillaan Virtasen meininki on sähäkässä, lyriikoissaan suurenmoisen kohtalokkaita kuvia kieputtavassa Itsemurhalentäjässä: "Hän on itsemurhalentäjä, piste pilvien seassa ... Hän on kamikazzelentäjä, hän ei tunne enää pelkoa, kuin salama hän iskee alas taivaalta... räjähdykseen päättyy taivaanhaukan tie, voitonsanoman hän jumalilleen vie". Huippumatskua, kuten myös hillitön avausura Clark Kent ja Haloon cd-versiolle mahdutetut sinkkubiisit 20 j.J.D.. ja Lolita.

Monta kertaa Virtanen-yhtyeen tuotannossa muuten pullahtaa pinnalle himo nuoreen lihaan. Lolita perustuu Vladimir Nabokovin pedofilia-aiheisen romaanin teemaan ja Sesamissa Moog julistaa, että "ikäsi ei merkitse mitään, jos vain tunnet itsesi valmiiksi, niin tule!". Nykyisin tämän tyyppisiä tekstejä vähän vierastetaan ja Velttokaan ei satunnaisilla keikoillaan enää laula Elektronisen xtaasin "sähköisestä neitsyestä", joka on "lahja minulle", vaan "sähköisestä neidosta". Sen sijaan Hottenttilaulua - joka tämän päivän vinkkelistä katsottuna omaa tiettyä rasistista tendenssiä - kansanedustaja Virtasella on ollut pokkaa lallatella täysin rinnoin perussuomalaiselle yleisölle.



Haloon takakansi on muunnelma Hurriganesien Roadrunnerin sisäkannen kuvasta. Asialla sama tekijä: valokuvaaja Risto Vuorimies:


Virtasen hajoamisen ja aivan erityyppisen, Moogin luotsaaman KontraVirtasen syntymän jälkeen Veltto V levytti akustisen sooloalbumin Kusessa - eli tarinoita kehityskaudelta koirasta kissaan, äänitys jälleen Mikrovoxilla, tuottajina Atte Blom ja Dave Lindholm. Kyseistä albumia pidän Veltto Virtasen taitelijauran pääteoksena ja huippukohtana. Sen jälkeen Velton (keltainen) takki biisintekijänä tyhjeni ja miehen rokkivibat tulivat äkkiä loppuun herutetuksi

Veltto Virtasen kotimaisia huippumuusikoita yhteenkoonut Heru-yhtye ei koskaan tavoittanut Virtasen hyvän ja pahan tuolle puolen rynnivää, primitiivistä hurjapäisyyttä, vaan teki siistein soundein kuivahkoja läpilukuja kuivahkoista kappaleista. Tahdon-levyllä Velton biiseistä oli tullut itsetarkoituksellista verbaalivoimistelua ja rasittavan saarnaavalla tavalla messiaanista anarkistiagitaatiota, johon henkeä ei olisi edes Moog Konttinen saanut hengitettyä, saati sitten Veltto, jota ei tosiaankaan rockvokalistina voi pitää. Herua seurasivat soolona julkaistut, kuplettimaiset uhvot ja Niilo-ylivainiot, jotka kuulostivat kuin Juicen rustaamilta junnuvainiopastisseilta. Kusessa-julkaisun jälkeisestä tuotannostakin erottuu edukseen vain pari yksittäistä teosta, joista tässä mainittakoon vuonna 1982 Beibillä ilmestynyt Äidinmaa, joka sekin oli parhaimmillaan Velton telkkuun virittämänä performancevideona. Siinä esityksessä oli jälleen jännittävän kreisiä, piilotajuista väreilyä , samanhenkistä kuin Velton kolmella ekalevyllä, mutta nyt vaan korkeimmille vapaan (Wilhelm) Reichin asteikon lukemille räjäytettynä.



Kusessa-kappaleet ovat Nietzschen, Spenglerin ja Max Stirnerin filosofoinnille sukua olevia, individualismia julistavia prinssi henkipaton lauluja. Aatteelliset virikkeet tulevat julki heti avauskappaleessa Vaeltaja: "Kaiken suhteuttaa voin omaan mittaani, mä jonka koin/Kaikkeen haluan hukkua pulputen vain hurjaa naurua... Olen vaeltaja, jolla on määränpää: /lopetan kun kokea en voi enempää". Biisi on samanhenkinen kuin Haloon eteerisesti popahtava Kulkuri ("hän ei ole niin kuin kukaan meistä, hän ei ole mitään, hän ei ole mistään, hänen on tulevaisuus" ...), mutta Vaeltaja puhuu jo ensiriveistään lähtien selkeämmin nietzscheläisellä aksentilla, yli-ihmisen eli, ihmisen ylittämisen aihelmaa hipoen "Vain hetken vuoristossani lipsuu levottomat jalkasi / Kuin tähtiin minuun kurkotit vaikka syyni varmaan oivalsit".

Velton laulut ovat olemukseltaan kosmisia ja yhtä aikaa erittäin egokeskeisiä. Superegoilu ei kuitenkaan estä Virtasta olemasta myös lyyrinen ja herkkä. Velton honottava, eläytyvä laulu ja haparoiva kitarointi synnyttävät intiimin ja välittömän tunnelman, johon paikoitellen tuo mystistä kuulautta vanhan Virtasbasistin, Porski Toivosen nokkahuilu. Velttoilua kauneimmillaan ovat rakkauslaulut Tähtiä täynnä ja Sinä olet sade. "Sinä olet sade, minä olen outo kasvi, juurrun hitaasti"... (Minulle tästä stykestä tulee aina mieleen yksi kevään päivä vuonna 1975: olin silloin koululainen vielä ja sallimuksen oikusta ajauduin erään seurueen matkassa silloisen suosikkini Juice Leskisen asunnolle Tampereella. Juicen lisäksi siellä oli paljon muuta bändiporukkaa koolla ja kun avasin yhden huoneen oven siellä istuivat sängyn laidalla kitarat sylissä Veltto V ja Mikko Alatalo, jolle ensiksi mainittu opetti Sinä olet sadetta. Alatalohan levytti siitä myöhemmin oman versionsa.).

Laulut on osoitettu "tyyt-tyyt-tyypillisille", joita kehoitetaan pysymään "erossa meistä perkeleistä" ja toisaalta yhteiskunnan henkisestä horroksesta heränneille uuden etsijöille. Heitä Veltto opastaa laulamalla: "Eteenpäin! - se ei riitä, ala nousta ylöspäin". Kappaleessa Veltto ratsastaa jälleen tuleva psykologian ammattilainen hahmottelee metodiikkansa: " ... mä yritin sen ajan tekeen asioita / ja sanoin, että hoida itse omat vammas / puhumalla asioiden selvittäminen/ on etuoikeus vain rohkeiden." Suoraviivaisemmin psykiatriaan kytkeytyy kappale Suuri taikuri Freud, jossa Veltto tutkii freudilaista käsitystä, jonka mukaan ... "olen seksuaalinen automaatti, jonka ainoa tehtävä on sublimoida". Velton laulaa, "Suuri taikuri Freud sahas naisen kahtia sirkkelillään, heitti sitten yläpään menemään".

Kusessa-levyn cd-versiolla on LP-materiaalin lisäksi kuusi demoa kappaleista, jotka olivat ehdolla albumille. Yksi niistä on Kööpenhaminan vapaakaupungin mukaan nimensä saanut Christiania. Se kuuluu Virtasen 70-luvun hasisherätyksen huumassa syntyneisiin lauluihin, joita Veltto väsäili siihen aikaan liukuhinnatahtia asenteella "jo riittää hirsipuut - hampunpolttajat eivät naruja kaipaa" (en kylläkään muista niistä kuin yhden - biisin, jossa ensin mantrattiin nopeasti "liba-liba-liba-liba" ja sitten puhkuttiin "afga, afga, afga" ja sitten mentiin "rokkoon" jne.). Äänitystaso demoilla on surkea, mutta kiintoisan, dokumentaarisen lisän nämä luonnokset kattaukseen antavat.


Veltto V performoi Äidinmaata tv:ssä.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Tavaramarkkinat


Tavaraa minä rakastan.
Varsinkin tavaranpaljoutta.
Uutuuttaan kiiltävien tavaroiden runsautta.
Jos erottaa yhden esineen tavaroiden runsaudesta
ostaa sen kaupasta ja vie kotiin
niin tavara alkaa vaikuttaa orvolta
Se ei ole enää kaltaistensa joukossa.
Kotona tavaraan myös herkästi kyllästyy
koska siellä se muuttuu katseen objektista
arkiseksi käyttöesineeksi.
Joissain tavaroissa
varsinkin kirjatavaroissa ja lehtitavaroissa
kiehtovinta on niiden pakkaus:
rasia kotelo laatikko
kansikuva etiketti.
Katalogeissa viehättävät
selkeästi järjestetyt kuvat tavaroista
ja tuotevariaatoiden moninaisuus
mutta myös tekstimuotoisten
esitteiden listat sarjanumeroineen
ovat täyttä tavaraa!





Lasna ollessani tavaroita käytiin katsomassa koko perheen voimalla sunnuntaisin kauppojen näyteikkunoista. Isomman näkymän tavarataivaaseen sai Anttilan - silloin Kalle Anttilan - tuotekuvaston välityksellä. Sen äärellä leikittiin pikkubroidin kanssa "ottamista". Toinen meistä availi katalogia aukeama kerrallaan ja molemmat löivät nopeasti kämmenensä jommalle kummalle puolelle aukeamaa. Kumpikin sai oman kätensä merkkaaman sivun tavarat, joita sitten vaihdeltiin: luistimet vs hopealusikat tai kolme lämpömittaria vs kahvikalusto jne.





60-luvulla Anttilan ison kirjan lisäksi ilmestyi myös TM eli toimitusmyyntiluettelo. Siinä olevia tavaroita ei voinut tilata postitse, vaan tilaus tehtiin TM-palvelussa mukana olevissa kaupoissa, joista tuotteet myös noudettiin. Hallussani olevassa, lähes satasivuisessa TM-kuvastossa (syksy-talvi 1960-61) on tusinan verrana värikuvasivuja, joiden technicolor-tyyppinen koloriitti säväyttää hermostoa yhä vieläkin, mutta vaikuttavia ovat myös hyvälle, kiiltävälle paperille painetut, lähes surrealistisella tavalla skarpit ja steriilit mustavalkosivut. Niistä olen aistivinani ranskalaisen eksistentialismin ja 60-luvun uuden aallon elokuvan atmosfääriä.



Anttilan nykyisissä tuote-esitteissä ei ole enää 50- ja 60 -luvun kuvastojen poweria. Vanhojen kuvastojen valtti oli niiden tekijöiden kyky yhdistää kliininen presentaatio ja lämminhenkisnn kotikuotoisuuden tunnelma. Kuvastojen vaatemannekiinit näyttävät mannekiineilta, eivät pesunkestäviltä taviksilta, jollaisia osa varhaisten Anttila-kirjojen malleista ilmeisesti olikin ja saman, kirkkaan valkoisen sivupohjan käyttäminen läpi luettelon tekee siitä tasapaksun ja steriilin.

Kuvastojen esittämisä tavaroista itsesäänkin on karisma varissuton. Tavaraahan on nykyisin joka iikalla, eikä esineiden yksilöllisyydestä ei voida juuri puhua kun esim. pesukoneet ja tietokoneet ovat melkein saman näköisiä.

Verkkotavaratalo netAnttilan kuvastossa joulu 2011 onnistuinen aukeama on mielestäni sivuilla 222 - 223. Esillä erilaisia musiikki-instrumentteja, yksi levysoitin ja pari videokameraa. Arvostan myös ruokailuvälineitä esittelevää sivua 210. Siinä on Kalle Anttilan ajoista periytyvää klassisen kiihkotonta ja pragmaattisa eleganssia, jota tosin Iittallan liian iso logo rikkoo. Luettelosivujen haaleat, modernit värisävyt eivät tietenkään svengaa samanlailla kuin vanhoissa tuotekirjoissa, mutta minkäs teet, se(kin) on tätä aikaa, haalea laimeus.



- Erkki Pirtola (katkelma keskusteluhaastattelusta v. 1988- 90. Kari Kosmoksen kanssa):

" ... kulttuurin voima on mielikuvituksessa. Eli herkkyydessä. Koska herkkyyshän on just sitä, että sulla on paljon mielikuvitusta, jolloin sä voit voimakkaasti katsoa asioita, esineitä nopeasti eri tahoilta. Tarkotan nyt myös arvomielikuvitusta. Sehän on just tätä, että oot esineen ulkopuolella ja alat täyttää sitä. Että ei oo vaan pelkkiä ajatuksia, jotka on siitä kohteesta syntyvää heijastusta, vaan sä yrität nähdä, eläytyä kokonaan. Siitä tulee herkkyys myös tähän ympäröivään mikä ei ole enää esinettä.

Tällänen herkkyys on kadonnut, mielikuvaherkkyys on kadonnut. On jäänyt vain noi esineet ja niihin kohdistuvat heijastumat. Tämmönen ajatus-, aistimusheijastus. Ja ehkä myös tahto: mä ostan sen - how much? Siitä syntyy tää Andy Warhol-efekti: kerätään kaikista mahdollisista tavarataloista oma Andy Warhol-tavaratalo. Ostetaan ja siirretään sinne da Vinciä, Beuysin teoksia tai ketsuppipurkkeja...
Mut tää mekanismi itsessään, se on puhdas kela: aistimisen halu ja ostamisen ja esittämisen tarve, joka myydään taas esineenä eteenpäin. "