Iltiksen mukaan Timo Soinin suosikkikipale ei olekaan Siniristilippumme, ei edes Ave Maria, vaan Status Quon Caroline. Rehti, joskin keskinkertainen valinta keskinkertaisen rehtiyspuolueen johtajalta. Vaan minkälaisia lupauksia Suomen tulevaisuudesta antaakaan se, että Soinilla on yhteinen sävel SKP:n Kari Peitsamon kanssa?
Jutta Urpilaisen valinta, Pave Maijasen Pidä huolta, on sääliä herättävä "Minusta siinä on hienot sanat." Ei niin, että halveksisin kyseistä viisua, kuten monet tekivät silloin, kun se keskelle osallistuvaa punksesonkia ilmestyi. Olen jopa huomannut, että biisi sopii hyvin esim. telkkarin hyväntekeväisyyskamppisten puffeihin ja erinäisiin tietoiskuihin. Mutta onko sosialidemokraatin mielimusankin pakko olla partiopoikamaisen sosialidemokraattista?
Jyrki Kataisen suosikkibiisin, Girl from Ipanema, kohdalla yllättävät perustelut
"Vaikka laulu sijoittuu ihan muualle, mieleen tulee muistikuvia Pariisista ja Havannasta, jossa kappaleen olen kuullut." Muistikuvia Havannasta? Eh. Siis Kuubastako Katainen on talousoppinsa hakenut? Lattarimusahan oli alunperin vasemmiston heiniä, eikä kokoomuksen äijäosasto varmaan vieläkään bossa novaan taivu, joten nastaa on, että puolueen päälliköllä on antennit ojossa ulkoeurooppalaisiin svengehin. Se voi olla ensiaskel pois jäykkyydestä. Music is the teacher!
Anni Sinnemäen julki-imagoksi on muodostunut karakteeri, joka ei suomalaista arkimaailmaa tunne muuta kuin tilastojen kautta. Biisisuosikki kertoo yhtäläisestä todellisuudesta vieraantumisesta, se kun on omatekemä Ultra Bran Pärnu. Hohoi! Täällä ulkomaailma, kuuluuko?!
Päivi Räsäsen lemppari on What a Wonderful World, laulajana Louis. Armstrong, tämä oman aikansa bobmarley: musta kannabiksen ketjupolttaja, jonka valkoinen yleisö otti lemmikikseen. What a Wonderful World on kiistämättä upea veto. Toivoisin vaan, että se inspiroisi Räsästä ja muitakin ihmisiä etsimään lisää helmiä Armstrongin aarreaitasta.
Kulttuuriministeri Stefan Wallin on jo aikaisemmin nimennyt elokuvasuoksikseen kaikkien maailman teinityttöjen itkettäjän, Titanicin. Wallinin suosikilevyllä itkee mies, Eppu Normaali, ja kappale on Murheellisten laulujen maa. "Se kuvaa mahtavasti suomalaista sielunmaisemaa " Niinhän se tekee. Eikö olisi jo aika vaihtaa levyä?
Paavo Arhinmäki diggaa Oasiksen Don't Look Back in Angerista.
"Siinä on sellaista mahtipontista jalkapallokatsomon henkeä." Vasemmistopomoa tietysti isojen joukkokoontumisten kohina kiehtoo. Mielessä ehkä kangastelee toive olla itse stadionin stagella huudattamassa kansaa, kuin vanha kunnon V. I. Lenin konsanaan. Jee! Keski-ikäisten vasemmisto- ja viherkaadereiden keskuudessa brittiläinen bändipop on käsittääkseni melko lailla pop. Ehkä siinä on vielä nykyisinkin jäljellä hitunen vanhaa työväenluokan sankareiden hienhajua.
Miten piristävää olisikaan ollut, jos pääministeri Mari Kiviniemi olisi Iltiksen gallupissa nimennyt suosikikseen jonkun John Cagen sävellyksen, Terry Rileyn In C´n tai John Coltranen Love Supremen. Mutta ei. Kepu pettää aina! Kaikista maailman biiseistä on pääministerille läheisin Jenni Vartiaisen Missä muruseni on.
Minulle Jenni Vartiainen on täysin tuntematon tapaus. Olen varmasti nimen jossain nähnyt, mutta eipä ole jäänyt mieleen. Mutta nyt otin netistä selvää Vartiaisen urasta ja kuuntelin tubesta Murusen. Se kuulosti varoittavalta esimerkiltä siitä, kuinka vähistä aineksista yritetään väkisin paisuttaa näyttävää, elämää suurempaa (nyyhky)draamaa. Tässä mielessä Vartiaisen teinimäisesti ylitulkittu tunnehaamuilu muistuttaa keskustan puoluekokousta.
Papukaijamerkin Kiviniemi (kin) ansaitsee siitä hyvästä, että ei sortunut esasaarismaiseen rajuiluun ja ilmoittanut suosikikseen Hurriganesia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.