Kuivakas rokkioperetti Juicen nuoruusvuosilta

Teppo Airaksinen - JUICE (elokuva, 2018)

Teppo Airaksisen ohjaamalla elämäkertaelokuvalla on järkälemäinen ja megalomaaninen otsake, Juice. Se luo mielikuvan massiivisesta suurtuotannosta, joka kertoo kaiken olennaisen kansanlaulajan urasta ja elämästä. Elokuva keskittyy kuitenkin lähes tyystin Juicen avioliittodraamaan ensimmäisen vaimonsa kanssa. Tapahtumien kulkuun on sekoitettu aineksia myös Leskisen muista naissuhteista siinä määrin, että aiheen presentaatio on sikälikin kuvitteellinen, rokkaava keittiöoperetti ilman erikoisempaa essenssiä.

Ristiriitoja nuoren Juicen ja hänen nuoren puolisonsa välillä aiheuttavat bänditouhut lieveilmiöineen, mutta Juicen keikkaelämää sinänsä ei tästä huolimatta laajemmin esitellä - muuta kuin liian pitkien ja usein toistuvien keikkamusisointikohtausten kautta. Suhteessa äitiinsäkin   Juicella oli jotain häikkää, mutta se ei elokuvan kuluessa selviä mistä oli oikeastaan kyse. Juicen lapsuuden, kallepäätalomaisen, takautumat ovat päälleliimattuja ja siten turhia kohtauksia.

Sinänsä on ihan hyvä, ettei ison elämäntyön tehneistä ihmisistä tehdä vain filmejä, joissa heidän koko elämänkaarens yritetään pusertaa puoleentoista tuntiin. Esimerkiksi Juicen itse kirjoittama päiväkirja yhdeltä kesältä, Kuka murhasi rock'n'roll tähden (1978, voisi olla hyvinkin pätevä, yhteen ajanjaksoon keskittyvän elokuvakäsikirjoituksen pohja. 

Yleensä elämänkertafilkkoja tehdessä sorrutaan helposti näköispatsasteluun - joka joskus jopa toimii (Kulkuri ja Joutsen) - tai sitten siihen, että elokuvan kohteesta tehdään kriittisen feminismin, transgender-mission tai minkä tahansa muodikkaan ismin innostamana moderneja ja keinotekoisia, uus-oletuksia päähenkilön elämästä. Näiden tyylien väliin sijoittuu intentio elokuvaan, jossa ei ensisijaisesti haeta näköisyyttä, vaan enemmänkin uskottavuuutta, herkyyttä eläytyä päähenkilön maailmaan ja tiettyä taiteellisen avaruuden avaamista ko. artistin aikakauteen.  Markku Pölösen Badding-elokuva parinkymmenen vuoden takaa on syntynyt tälläisellä asenteella ja metodilla ja on näkemistäni suomalaisista artistielämäkertaelokuvista kiehtovin.

 

Airaksisen leffan suurin heikkous on on Riku Niemisen roolityö.  Se antaa Juicesta kuvan erikoisen tympeänä ja yksi-ilmeisenä egoistina. Toki  Juice ei  uransa alkuvaiheessa mikään hymypoika ollutkaan, vaan runsaasti oli framilla tiukkaa ilmettä, hapanta naamaa ja   ja provosoivien juttujen ilmeetöntä latelua.  Mutta pian saimme nähdä, että Juicella oli aika monta ilmettä ja moodia. Huomattavasti Niemistä vankemman  roolityön tekee Pekka Strang Harri Rinteen roolissa.

Parasta elokuvassa on valaistuksen, puvustuksen ja lavastuksen keinoin luotu 70-lukulaisuuden tuntu. Tosin vähitellen kerronta kangertuu epämääräiseksi mössöksi, josta ei oikein erota missä vuodessa ollaan menossa. Tupakointia on tietysti  kuvissa ylettömän paljon on jengi sitten koolla kämpillä tai kapakassa. Mutta Juice kyllä poltti pääasiassa Dunhilliä, ei mitään mallua tai norttia, ja käsitteli savuketta sormissaan ihan toisella tavalla kuin mitä elokuvassa tapahtuu. (kuhan sanoin)

Madventuresit lähteneet soitellen sotaan...

Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin kirja Mad Music (Johnny Kniga, 2016) alkaa katsauksella Kaakkois-Aasian musiikkiin. Opimme, että "ympäri aluetta paukutetaan siis edelleen vanhoja lyömäsoittimia" ja lyömäsoitinorkesterien (gamelan) musiikin "kudos on hämmentävä, omalaatuisesti harmoninen kokonaisuus, joka ei jätä soundiseikkailijaa kylmäksi."


Jos rock & roll esiteltäisiin rämpytysmusiikkina, joka perustuu rumpujen paukutukseen ja sähkökitaroiden huudattamiseen, niin sekin kertoisi paljon enemmän rockin olemuksesta, kuin Mad Musicin esitys gamelan- musiikista.


Indonesian historiaa kelataan 60-luvun alkuun. Silloin presidentti Sukarno julisti rockin pannaan ja kehoitti muusikoita keskittymään indonesialaisista juurista nousevaan musiikkiin. Mad Music kertoo Koes Bersaudarasta ja muista tuolloin vaikeuksiin joutuneista rockyhtyeistä. Tämä on toki kiintoistaa tietoa, mutta rokkibändien vainon lisäksi samaan aikaan alkoi kulttuurillisesti erittäin tärkeä prosessi, josta kirjassa ei mainita mitään.


Gugum Gumbira -niminen säveltäjä ja orkesterinjohtaja otti Sukarnon muusikoille heittämän haasteen vastaan ja intoutui säveltämään Sundanese-natiivien rituaalimusiikkiin perustuvia teoksia ja näin syntyi hyvin suureen suosioon noussut tyyli, joka tunnetaan nimellä jaipong. Hyvän katsauksen tähän musiikkiin antaa esim cd West Java - Sundanese Jaipong and Other Popular Music.


Musan Latinalaisessa Amerikassa todetaan olevan "hauskaa, intohimoista, elävää ja varsinkin tanssittavaa ... Se on aurinkoista, kaunista, melodista ja monipuolista." Oho! Siis, ihanko totta? Tommosesta ikinä kuullutkaan. Sen kyllä tiesin ennestään, että Jamaikan "dancehall on erittäin tanssittavaa kamaa". Niin on muuten roots reggaekin...




On megalomaaninen yritys tehdä kaikki maailman musiikit kattava tietoteos eikä hankkeella ole mahdollisuutta onnistua ilman perusteellista tutkimustyötä ja - edelliseen liittyen - erityisen laajaa musiikillista yleissivistystä. Sellaista kirjan laatijoilla ei ole. He ovat kyllä kuulleet monenlaista soundia, diggailleet sitä ja fiilistelleet tätä, kaivaneet muutamien tiedonnyörien päitä esiin satunnaista kohdista maailmanmusiikin pintaa ja laatineet tältä pohjalta esityksen tulvillaan katteettomia yleistyksiä ja hekumallisen hehkutuksen monotoniaa.


Kirjan temaattisena johtolankana on musiikin "kyky tainnuttaa tanssituristi transsiin". Tälläistä kompetenssia omaa kirjan mukaan ennen kaikkea "shamaaninen rituaalisoundi, jolla etsitään ekstaattista yhteyttä jumalalliseen" ja jota "tavoitellaan ... Siperian shamaanirummuilla, Tuvan kurkkulaululla, Indonesian gamelanilla ja tietenkin rumpuräimeellä ympäri Amerikoita ja Afrikkaa".


Ekstaattinen yhteys jumalalliseen on eri asia kuin transsi, eikä samanistinen toiminta välttämättä edes hae kontaktia "jumalalliseen" tasoon. Varsinkaan se ei hae yhteyttä, tai transsia, rumpuräimeellä. Rummuttaminen ei näet sisälly maailmanlaajuisesti samanistiseen magiaan ja transsia samaanirumpua soittamalla hakevat ennen kaikkea modernit uus-samaanit.


Itse en pidä transsiin vaipumista musiikilla tai ilman musiikkia ihanteellisena tajunnantilana. Ja jos puhutaan rituaalimusiikista, niin on vain yksi puoli asiaa se, mitä rituaaliin osallistujien mielessä tapahtuu - esim tuntevatko he itsensä "osaksi possea" vai eivät. Ritualistisilla soitoilla on yleensä isommat päämäärät.


Heimoyhteisöjen kuvioissa kyse saattaa olla yhden ikäpolven siirtymäriitistä tai pyrkimyksestä edistää viljan kasvua laulamalla ja tanssimalla. Jamaikan rastojen nyahbinghi-rituaalissa manataan rumpujen kumistessa esiin ukkosta, salamaa ja kuumaa laavaa syntisen maailman ylle. Kristillisen veisuun alkuideana on Raamatun tekstien valossa Herran ylistäminen ja miellyttäminen. Kun Israelin kansa on sydämessään loitonnut Jahvesta, ei heidän tyhjänpäiväinen musiikkinsa enää Jahvelle kelpaa: "Vie pois minun edestäni virttesi pauhina, en tahdo kuulla sinun harppujesi soittoa" (Aamos 5:23) .


Venturesien musaturisteille kohdistettu yleisohje onkin siis erittäin typerä. Kenenkään ei pitäisi toimia näin:


Jos olet onnekas ja pääset bileisiin, joissa kaikki soittavat tai laulavat, unohda koulun kuumoittavat laulukokeet ja mene mesiin. Vedä rohkeasti vaikka ukkonoaa paikalliseen sävelen. Se voi tuntua kurmoottavalta, mutta kun heittäytyy menoon mukaan pääsee aivan uudella tavalla osaksi possea.


Ohjetta voisi jatkaa: jos et pysty vetämään rohkeasti ukkonoaa, vedä ensin pullo viinaa lärviin, niin saavutat rohkeuden sekä transsin. Näin tekevät monet samaanitkin.


Kun musiikitapahtumisen ideaaliksi otetaan "posseen" ja "nykyhetkeen" sulautuminen, niin silloin on tietenkin samantekevää haetaanko tätä tilaa metronomin tikityksestä vai Hitler Jugendin riveissä reippaasta marssimusiikista inspiroituneena. Yhdessä tehtynä sisälle musiikin magiaan pujahtaminen "ylittää kuvitteelliset rajat ihmisten välillä oli sitten kyseessä moshaaminen tai vanhusten palvelutalossa suoritettu letkajenkka".


Kaikki musa on siis ikään kuin saman arvoista. Everything goes. Tai ei ihan. Madventureista ei ole mukavaa, eikä demokraattista se, että perinteisesti Australian aboriginaalien rituaalimusiikkia eivät naiset saa didgeridoolla puhaltaa. Kaikki tämän tyyppiset rajoitukset ovat tietysti absoluuttisesti väärin. Vai ovatko? Kirjoittajat eivät etäännytä itseään perilänkkäriasenteistaan edes sen vertaa, että todella vakavasti tutkisivat ja pohtisivat sitä, mikä mieli muinaisissa, esim sukupuolien väliseen eroon perustuvissa käytänteissä piilee.


Afrikassa, ja varmaan muuallakin, on yhteisöjä, joissa rumpuja soittavat vain miehet ja yhteisöjä, joissa rumpuja soittavat naiset. Samalla tavoin on arkaaisissa yhdyskunnissa perinteisesti eriytetty monet muutkin tehtävät jommalle kummalle sukupuolelle.


Erikoinen yksityiskohta kirjassa on teoria, jonka mukaan "kiertävät tarinankertojat ja laulajat ovat pitkälti vastuussa siitä, että monet myytit ympäri maailmaa muistuttavat toisiaan". Tämän vuoksi Kalevalan "sampokin näyttää hyvin paljon germaaniselta myllymyytiltä". Hmm. Yleensä sampo liitetään universaaleihin maailmanpilari - ja maailmanpuu -myytteihin. Niiden yleisyyttä maailmassa en itse laittaisi kiertävien bardien ansioksi. Ja onhan toisaalta myös niin, että eri kulttuurien myyteissä on runsaasti eroavaisuuksiakin.


Rantalan ja Milonoffin tekstissä mutkat oikaistaan suoriksi ja kaikki kenottaa vähän sinne päin. Kirjassa on runsaasti pikkuvirheitä ja isoja puutteita. Melko isona kömmähdyksenä pidän sitä, että Venäjän soundeja esiteltäessä fokus on rockin kieltolaissa neuvosto-Venäjällä ja Vysotskissa. Täysin sivuutetaan se, että Neuvostoliitossa levyjä julkaissut Melodiya on valtaisan kulttuurityön tehnyt levy-yhtiö. Se tallensi entisiä zembaloita ja folk-musiikkia ympäri Venäjää, julkaisi korkeatasoista klassista, jazzia ja viihdettä satoja nimikkeitä. Label on käsittääkseni pystyssä edelleenkin, mutta 80-luvulla yhtiön julkaisujen laatu heikkeni ratkaisevasti.


Intialaisesta musiikista kaikki tietävät sitarin ja Ravi Shankarin. Mad Musicin Intia-osuuden luettuaan tietää, että Intian suosituin soitin on sitari ja sen kuuluisin taitaja on Ravi Shankar. Olisihan ainakin Shankarin kilpakumppani, monilla merkittävillä arvonimillä palkittu Ustad Vilayat Khan voitu edes mainita. Ja kun kokonaan huomiotta jätetään Intian satakieli M. S. Subbulakshmi, se on sama kuin kirjoitettaisiin suomalaisen taidemusiikin historiasta mainitsematta Sibeliusta. Paremmin Mad Music palvelee heitä, jotka janoavat infoa Dingosta ja Juice Leskisestä...

Kirjassa sanotaan John McLaughlinin ja George Harrisonin soittaneen sitaria länkkäriyleisölle. Tämä ei McLaughlinin osalta pidä paikkaansa, mutta, joka tapauksessa, tasapuolisuuden vuoksi olisi tässä yhteydessä pitänyt ottaa framille Jimi Hendrixinkin kanssa jammaillut Ananda Shankar, intialainen, joka soitti sitarilla länkkärirockia.


Kirjan slangilla laaditun böpinän ja päräyttävän fiilistelyn lomaan on sijoitettu selkokielisempiä erikoisartikkeleita ja haastatteluja. Niissä käsitellään esim musiikkia aivotutkimuksen valossa. Osa tästä matskusta on sinänsä hyvinkin pätevää paminaa, mutta väärässä ympäristössä. Taitto ja kuvitus kirjassa on komea.

PUNK ROCKIN ESILAULAJA MUISTELEE

Kaikkeuden kulkuri
Tähtien rakastaja
Hän ei ole niin kuin kukaan meistä
Hän antaa tunteidensa temmeltää
Veltto V - Kulkuri

Moog Konttinen - Elämän kartoitus alias Moog Konttinen - LIED, osa II (Lempo kustannus, 2013)

En osaa sanoa kuka on nykyisin Suomen "rajuin" rocklaulaja, mutta olen valmis asettamaan Mauri Moog Konttisen laulannan raisun rokkivokaloinnin referenssiksi. Moogista puuttuu laulajana täysin herkkyys, mutta mikään hardcore-huutajakaan hän ei koskaan ole ollut. Miekkosen, peikkosen, lauluääni vaan on luonnostaan karkea ja häijy ja hän ottanut tavakseen laulaa erityisen riipivällä ja räävittömällä soundilla.

70-luvulla Moogin artistinen raivokkuus toteutui myös lavaesiintymisen provosoivassa sekoboltsailussa ja kreisissä, akrobatiaa lähentelevässä vääntelehtimisessä. Välillä tohina stagella yltyi Moogin omastakin mielestä kipurajoille, kuten Virtasen esiintyessä Oulun Kuusrockissa 1975. Siellä

Moog ja Veltto esittivät muun voimistelun ja rimpuilun ohessa fellaatio-numeron, jossa Moog kaivoi mikrofoninsa Velton sepaluksesta ja lauloi - yök - helvetin pahalle haisevaan mikrofoniin oksennustaan pidätellen.

Lainaus yllä on Moog Konttisen elämäkerrasta Elämän kartoitus. Teos on kolmiosainen. Sen kolmas nide - vuodet 1976 - 1985 - ilmestyi 2015.




Moog sai taltioitua äänensä levylle ensi kertaa Virtasen vokalistina v 1974. Jo ennen Virtasen debyyttiä Waldemar Wallenius teki bändistä jutun Soundiin. Hän kirjoitti Virtasen olevan "ehkä suomen ensimmäinen Punk Rock -bändi". Se oli ilmeisesti ensimmäinen kerta kun sanaa "punk" käytettiin suomalaisorkan yhteydessä.

Virtasen musa ei paljoakaan muistuttanut sitä matskua, jota Ramonesin, Clashin, Pelle Miljoonan ja Eppu Normaalin kaltaiset ryhmät latasivat. Virtasen innoitteet tulivat 60- ja 70-luvun rockista - Who, Bowie, Kinks jne - ja kappaleiden sanoitukset olivat huimaa, freudilaisesti latautunutta tajunnanvirtaa ja muuta älyllistä huuruilua.



Virtanen oli perustamisestaan saakka eripuraisa sakki. Edes bändin nimenvalinta ei syntynyt sovinnolla. Vakavin jännite vallitsi Moogin ja Velton - joka ennen yhtyeen perustamista oli Nuppi - välillä. Mediassa Veltto esitteli usein bändiä syvyyspsykologisten teoretisointien ja nietzscheläisen filosofoinnin valossa, mutta tätä näkökulma hippijuntti Konttinen - elämäkerrassaan Herra K - ei kokenut omaksi jutukseen. Hän halusi tehdä repäisevää rockia ilman älykköagendaa.

Herra K yritti analysoida matemaattisesti vanhoja 60-luvun biisejä ja jakaa niiden eri osia sopivassa järjestyksessä ja sopivisissa suhteissa seuraaviin A-, B- ja C-osiin, mutta Nuppi oli enemmänkin proge-tyylinen haihattelija ja hänelle jäi alusta asti outo tapa rakennella biisit monesta eri aihion sirpaalesta, jolloin niihin tuli kaiken katkaisevia rytminvaihdoksia enemmän kuin lääkäri määrää.

Suomenkielisten sanoitusten suhteen herra K yritti useimmiten löytää kappaleeseen jonkin sitä kuljettavan idean tai tarinanpätkän, kun taas Nuppi luotti enemmän "tajunnan virtaansa" ja maalaili kummallisia sanakehitelmiä peräkkäin. Nuppi suosi myös selvästi K:ta enemmän naisasia-aiheita ja pehmeitä arvoja.

Virtasen Haloo-LP:lle Moog halusi muutakin matskua kuin Velton biisejä, ja saikin läpi Hottentontti- laulun ja Who-vedon Mun sukupolvi. Biisivalintojen lisäksi erimielisyyttä aiheutti levyn kotelo. Moog piti Gari Sipilän piirtämää kantta surkeana ja koko bändi oli vähintäänkin kummissaan huomatessaan Ripa Vuorimiehen käyttäneen Haloon takapahvissa samaa ideaa kuin Hurriganesien Roadrunnnerissa.

... vähän ennen Virtasen Hal-00 -albumia tuli kauppoihin Hurriganesien ... Roadrunner ... Älppärin kannet olivat Risto Vuorimiehen tyylikkäästi kuvaamat. Mutta Virtas-bändiä närästi Vuorimiehen ehdotus HAL-00:n takakannen sekamelskasommitelmaksi, jonka hän esitti tamperelais-äijille jo elokuussa, ilmoittamatta lainkaan, että hän käyttääkin saman idean jo Haloota aiemmin ilmestyvällä Roadrunner-LP:n keskiaukemalla. Ehkä Virtanen ei olisikaan huolinut samaa ideaa kierrätettynä, jos moinen "moneen kertaan saman idean myynti" olisi ollut tiedossa ajoissa...

Virtasen ensimmäiselle keikalle päästään Elämän kartoituksen kakkososassa vasta sivulla 428. Moog kertoo asiat seikkaperäisesti ja laveasti. Pelkästään armeija-ajoistaan Moogilla riittää sanottavaa n sadan sivun verran. Kirjan sivumäärää kasvattaa vielä se, että henkilökohtaisten muisteloiden rinnalla esitellään kertomusajankohtaan sijoittuvia levyjulkaisuja, sarjiksia, elokuvia ja kirjoja.

Tarinointiin tulee toki lisää ajanhenkeä, kun kesken kaiken tulee vastaan Moogin maininta ensimmäisestä Suomessa julkaistusta Velho-albumista tai arvio Trumfeista, joita Semic alkoi julkaista 1972 (osa Trumfeista oli melko tavanomaista sarjakuvakauraa, mutta joukkoon mahtui helmiäkin, kuten Buck Danny). Vähän vaivaannuttavalta tuntuu kuitenkin lukea kymmeniä amatöörimäisiä ja ei aina niin lyhkäisiä, esittelyjä hyvinkin tunnetuista levyistä.

Diamond Dogs oli David Bowien viimeinen Glamour-Rock älppäri ja päätti Bowien kultakauden upeasti. Hyviä biisejä olivat nimibiisi Diamond Dogs, Rebel Rebel, We Are the Dead, Big Brother ja ikimuistettava 1984.

tai

Bryan Ferry julkaisi toisen sooloalbuminsa Another Time Another Place perjantaina 5.7. 1974. Se jatkoi ykkössooloälpeen hienoa ja hienostunutta linjaa ...



Moog käy läpi ison määrän Virtasen keikkoja, hyviä ja huonoja. Osansa muisteloissa saa - nimeltä mainitsematta - Komulaisen Tintsa, joka nousi lavalle Virtasen esiintyessä Jyväskylän lounaispuistossa 1975 ja alkoi heilutella elintään yleisölle. Moogin mukaan Veltto kommentoi performancea sanoin "siinä olikin sitten Jyväskylän pojan oma panos" - mutta jos tarkkoja ollaan, niin Veltto totesi: "Se oli Jyväskylän oma panos Jyväskylän Kesään".

Samaisena vuonna 1975 Virtanen heitti keikan Korpilahden yhteiskoululla ja Moog mainitsee, että myöhemmin itsekin rokkiuralla lähtenyt Yari (SE) oli yleisön joukossa. Minua tässä tarinassa hämäävät Moogin sanat: Yari jäi jo koululta mieleen pienoispoikana, jonka kaulakoruna roikkui muovinen sotilas. En näet muista ikinä nähneeni Yarilla moista riipusta. Sen sijaan minulla itselläni roikkui kaulassa, ei muoviukko, vaan tinasotamies, syksyllä 1974, jolloin olin samaisella Korpilahden koululla Virtasen keikalla...

Korpilahden keikan jälkeen aloin kaveerata Velton kanssa. Muutkin virtaset tulivat tutuiksi, mutta Korpilahdella puhuin Moog Konttisen kanssa luultavasti ensimmäisen ja viimeisen kerran. Myöhemmistä backstage-kohtaamisista minulla on sellainen muistikuva, että Moog istui aina nurkassa jotain sarjakuvalehteä lukemassa ja luimisteli välillä hulluilla silmillään lehden yli sanaakaan lausahtamatta.




Virtanen hajosi 1976. Sen jälkeen Moog alkoi pyörittää vanhan Virtasen raunioille perustettua yhtyettä Kontra-Virtanen, joka muutti nimensä Kontraksi 1977. Kontrasta - joka skulasi pääasiassa Moogin sanoittamia käännösbiisejä - tuli huomattavasti suositumpi bändi kuin kanta-Virtasesta koskaan. Suurimman huomion sai versio alunperin lapsitähti Mari Laurilan laulamasta biisistä Aja hiljaa, isi. Rokkitouhun ohessa Moog opiskeli Tampereen teknillisessä koulussa diplomi-insinööriksi.

Siitäkin huolimatta, että erimielisyyksistä Virtanen-yhtyeen sisällä on jo 40 vuotta, kirjoittaa Moog vanhasta liittolaisestaan, Veltosta, kautta linjan hyvin pisteliään sävyyn. Huipennuksensa Veltto-kriittinen paatos saa siinä vaihessa, kun Herra M muistelee Velton Intro-haastattelua, jossa Veltto puhuu itsestään, Isokynästä ja Juicesta "rockin älymystönä" ja ilmaisee kaiken liirum-laarum-höpsismin seassa haluavansa tehdä soololevyn, koska hänellä on sävellyksiä, jotka eivät istu Virtasen tyyliin.

Tässä artikkelissa Poks-Narsistokraatti kertoi lehdessäkin sen, mikä oli näkyvissä tulevaisuutta ajatellen eli halun soolouralle. Lisäksi älymystö-höpötys paljasti menneisyydestä niitä tarpeita, mitä monilla rock-pop-muusikoilla oli ryhtyä alalle, eli Välttää oikeaa, aitoa, totista työntekoa ja luumuilla ja keinotella koko elämänsä läpi panematta rikkaa ristiin yhteiskunnan tai muiden ihmisten hyväksi. Selitykset tälläiselle loiselämälle on kätevä esittää olevansa niin ylivoimaisen älykäs, että tyhmempien tarvii pitää huolta ja lappaa ruokaa suuhun ja pyyhkiä perse...

Yli 600-sivuinen Elämän kartoitus II on osittain pitkäveteinen, mutta samalla persoonallinen ja anekdooteiltaan antoisa katsaus aikaan, jolloin käsite suomalainen rock alkoi saada muotoa ja sisältöä. Se on tekijänsä näköinen teos ja ainakin sikäli totuudenmukainen ja onnistunut aikalaisraportti. Pisteitä kirjalle myös runsaasta (mustavalkoisesta) kuvituksesta.

JUICE VANHAN SUOMIROKIN VIIMEISENÄ KESÄNÄ

Juttelemme asioista. Päätämme Hectorin kanssa ´näyttää niille´. Päätämme murtaa typerän ja mitään sanomattoman renkutuslinjan. Kehumme toisiamme.

Juice Leskinen - Kuka murhasi rock ´n´ roll tähden? (Lehtijussi, 1978)

Kesä 1977 oli vanhan rokin viimeinen kesä Suomessa. Kovimpina keikkajyrinä suvessa suhasivat Hurriganes, Alwari T, Ronski & Exotic, Juice, Sleepy Sleepers ja Royals. Kontravirtanen ja Nolo et rähjä tulivat heti niiden perässä. Hector oli Yleisradiossa tukikohtaa pitävä kultalevytähti ja Dave Lindholmilla oli se oma juttunsa. Progejengi suosi vähänlaisesti keikkailevia Wigwamia ja Tabula Rasaa. Uuden aallon saattueesta esiin oli ratsastanut ainoastaan Kari Peitsamo. Eppu Normaali oli jo olemassa - mutta se oli vain "ylöjärveläinen eteenpäin pyrkivä pumppu" (saas nähdä mitä siitäkin tulee, kun tilanne on mikä on) - ja Epe Helenius vasta kaavaili Pokon perustamista.

Juice Leskinen kertoo kyseistä kesästä rocktyöläisen näkökulmasta päiväkirjassaan Kuka murhasi rock ´n´ roll -tähden? Sana "punk" kirjan sivuilla kyllä mainitaan - lievästi ärtyneessä sävyssä - mm. Sex Pistolsien yhteydessä, mutta minkään asteista aavistelua, ounastelua se ei sisällä siitä, että jo seuraavana vuonna suomalaisessa rockissa on päällä aivan uudenlainen säpinä... Uuden aallon rockin laineiluhan ei suoranaisesti uhannut Juicen asemaa, mutta Juicesta vaan tuli aika nopeasti - viimeistään 80-luvun alussa - vanhaa, tuttua virttä veisaava suomirokin veteraani.

Tiettyjä taitekohdan merkkejä tekstistä on luettavissa. Juice-bändin on määrä hajota syksyn saapuessa ja kaksi vuotta myöhemmin konkurssin tehneen Love Recordsin taloudelliset vaikeudet ovat jatkuvasti framilla. Love Recordsilta Juicelle ja muille lovelaisille maksettavat rahat ovat koko ajan myöhässä ja summat ovat aina liian pieniä. Kun Juice tekee Anne ja Jacquesin ehdokkaaksi Syksyn sävel -kilpailuun, se äänitetään Helsingissä helsinkiläisten muusikoiden kanssa, koska näin Love säästyy 60 markan päivärahan maksamiselta Juicen oman bändin muusikoille.

Loven tohelointiin Juice suhtautuu kirjassaan varsin pitkämielisesti ja ymmärtäväisesti. Armotonta huutia sen sijaan saavat suomalaiset iskelmätähdet, etunenässä Danny ja Erkki Junkkarinen. Heitä Juice mollaa sydämensä kyllyydestä. Tämä on ymmärettävää sitä kautta, että iskelmän ja etenkin tangon hegemonia huvihuoneistoisssa oli 60- ja 70- luvuilla monelle, nuorelle rockin ystävälle lähes traumaattinen kokemus. Varsinkin niille, jotka asuivat Helsingin ulkopuolella. Hölmöltä ja osin täysin aiheettomalta nokkailulta Juicen kuittailu Dannyn ja kumppaneiden suuntaan silti tuntuu.



Kirjan laatimisen ajankohtana Suomessa elettiin taloudellisesti kireää ja lähes aavemaista, pysähtyneisyyden aikaa Neuvostoliiton ja Kekkosen varjossa. Radiokanavia oli kaksi, keskiolutta ei myyty kioskeissa ja makkarakastike oli Suomen koululaisille pizzaa tutumpi ruokalaji. Internetin virkaa toimitti Nuorten sävellahja, jossa soitettiin toivelevyjä ja luettiin nuorten tervehdyksiä toisilleen. Kaukopuhelut soitettiin reissun päällä edullisesti lennättimestä. Kahviloissa, kapakoissa ja junissa sai tupakoida ja pankkiasionti saattoi sujua tähän tyyliin:

Haluan Teostosta rahaa. He kertovat lähettäneensä. Pankki sanoo, ettei ole tullut, mutta ystävällinen nainen lupaa ilmoittaa kun tulee ... Menen toimistoon ... Kesken kaiken numero 36882 soi. Tarja kertoo pankkineidin ilmoittaneen, että rahat ovat tulleet.

Juice keskittyy kirjassaan muusikoiden alkeellisten ja raskaiden työolosuhteiden kuvaamiseen, mutta on yhteiskunnallisella havainnoinnillakin sijansa. Juicen suhtautuminen poliitiikkaan ja yhteiskunnallisiin asioihin oli jo tuohon aikaan lähinnä viisastelevaa ja irvailevaa. Pintaa syvemmälle hänellä ei ollut kapasiteettia mennä. Eikä Juice ilmeisesti juurikaan piitannut muuta, kuin sellaisista yhteiskunnallisista asioista, jotka suoranaisesti - ja rajoittavasti - koskettivat häntä itseään. Esim. verotus ja alkoholipolitiikka. Juice oli puhdasverinen individualisti, ehkä jopa egoisti, jota ihmisten tuima, poliittinen palo huvitti.

Hassu välikohtaus: viime vuonna spartakiadit pidettiin Tampereella. Pioneerit, nappulaikäiset Puolueen kannattajat, marssivat johtajiansa seuraten tuhatpäisenä laumana läpi tuulen ja tuiskun ... Satuimme olemaan päiväkävelyllä. Kielloista piittaamatta livahdimme Hämeenkadun yli kulkueen välistä. Poliisi katsoi vihaisesti. Yhtäkkiä kulkue pysähtyi. Takaa tulevat marssivat edessään seisovien niskaan. Eturivistä alkoi hersytä voimakas lapsiääninen kohu: JUICE! SE ON JUICE! HYVÄ JUICE! LAULA EINARI! Johtaja sekosi hurmoksessaan, palasi arkitodellisuuteen ja alkoi kiivaasti neuvoa lammaslaumaansa: Ei kun ÄSKOOPEE, ÄSKOOPEE... Olin jo kaukana menossa ennen kuin lapset tottelivat.

Erinäiset byrokraatit ja pitäjien punaniskajärkkärit aiheuttavat Juicelle paljon harmia. Heille joutuu selittelemään, että Juice ei käy liimaamassa keikkajulisteitaan SKDL:n vaalimainosten päälle ja että Juice on bändi, eikä Juice Leskisen taustayhtye, joka tanssittaa yleisöä ennen ja jälkeen Juicen esiintymisen... Yksi järkkäri on sitä mieltä, että popin soittamiseen riittää kolme miestä, ei siihen viisimiehistä bändiä tarvita. Esiintymisaarenat popin soittajille olivatkin usein pieniä putkia varsinaisen - humppa-ja tangobändeille käyttämän - tanssilavan tai kuplahallin kyljessä.



Eniten Juicea - jolla oli tuolloin verorästejä n. 50 000 markkaa - rassaavat taloudelliset tukaluudet. Juicehan oli tunnettu artisti kyllä, mutta ei mikään supertähti tai sellainen koko kansan suosikki kuin kuollessaan. Ensimmäiset viisi sinkkua kiilasivat myyntitilastojen ykkösiksi, mutta albumit Keskitysleirin ruokavalio (1976) - yksi Juicen vahvimmista levyistä - ja Lahtikaupunkin rullaluistelijat (1977) - omituinen, puolivalmis ja epätasainen teos - eivät saavuttaneet vastaavanlaista menestystä. Keikoista ei kultaa vuoltu ja korvaukset levytyksistä laahasivat jäljessä.

Juice ei myöskään tuolloin nauttinut kovinkaan laajaa yhteiskunnallista arvostusta. Hän oli enemmän underground-hemmo - "porno-Juice" - ja vailla myöhempien aikojen naama-VIPpiä, jolla avautuivat kaikki ovet.

Yo-talon ovella kehitän jälleen kinastelun aiheesta onko ovimiehen päästettävä minut sisään ilman opiskelijakorttia vai ei. Hänen mielestään ei ole. Väitän, että kaksi viikkoa aiemminkin olin sisällä ilman kyseistä rekisteriotetta. Hän naurahtaa ja sanoo että silloin olin soittamassa. Tyrmään hänen mielipiteensä kertomalla että soittamisesta tuskin voi puhua. Hän vaatii minua ostamaan lipun. Tottakai, enhän minä ilmaiseksi sisään halua mihin en pääse.

Juicen privaattielämä pursuilee tietysti tekstiin tämän tästä. Kotikokkausten ruokalistat, kapakassa käynnit, kollegoiden ja kavereiden ehtymätön virta Juicen asunnolle... Kesäkuussa Juice menee Tarjan kanssa naimisiin ja samaan syssyyn syntyy nyt jo edesmennyt tytär Johanna. Monet muutkin kirjassa mainittavat ihmiset ovat nyt jo kuolleet. Aikalaiselle kirjan lukeminen onkin nostalginen kokemus.

Minulle Juicen tuon ajan perhekuviosta lukiessani tuli mieleen ensimmäinen ja ainut tapaaminen Juicen tyttären kanssa. Se tapahtui talvella 1978, jolloin piipahdin Helsingin matkallani Tampereella ja käväisin keskustassa asuneen Juicen luona. Siellä oli valot pimeänä ja Johannan tuttipulloa käytiin lämmittämässä naapurissa: Juicen huonekunnan sähköt oli maksamattoman laskun takia katkaistu.

Juicen tekemistä kirjoista Kuka murhasi rock ´n´ roll -tähden? on mielestäni onnistunein ja yhä lukemisen väärtti. Se on vireä ja samalla leppoisa kuvaus rokkiväen raavaasta arjesta, jota keikkabussien hajoamiset ynnä muut, vastaavat sallimuksen oikut vaikeuttavat. Nuori mies latelee läppää, joka piirtää ohuen, mutta paljastavan silhuetin - silloin vielä hoikahkosta - tekijästään. Esim. Juicen herkkyys kritiikkiä kohtaan tulee ilmi ja hänen keskilinjainen, ei-kehittyvä musiikkimakunsa. Syntyjen syvien pohtimista Juice välttää. Hänessä ei ollut filosofin tai henkisen kilvoittelijan ominaisuuksia. Sisältyy kirjaan silti yksi kosminen mietelmä:

Ajattelen, että maailma on eräänlainen galleria, jossa yleisö kävelee hiljaisin askelin, puhumatta ja paljon näkemästään ymmärtämättä.



Purppurarinteiden ratsastajaa on päivitetty säännöllisen epäsäännöllisesti. Tästä eteenpäin päivitykset harvenevat entisestään, koska keskityn syyskuusta alkaen uuteeen, toisen tyyppiseen blogiin nimeltään
UMMAGUMMA.

MAHAVISHNU ORCHESTRA - SUURJUMALAN SOITTOKUNTA

John McLaughlin oli 70-luvulla suuresti palvottu sähkökitaratornaado. McLaughlinin kunniajuoksu alkoi jo 60-luvulla Miles Davisin bändissä. Hän oli mukana mm. tupla-albumilla Bitches Brew, jonka raidoista yhden Davis nimesi McLaughlinin mukaan.

Miles Davisin tavoin McLaughlin ylitti omissa levytyksissään musiikityylien rajat ja hänestä tulikin yksi tärkeistä fuusiomusiikin henkilöitymistä, jonka soitot kiinnostivat sekä rockin että jazzin kuuntelijoita.

Jo McLaughlinin ensimmäisen oman bändin nimi - Mahavishnu Orchestra - kertoo siitä, kuinka isosta visiosta hänen tekemisissään oli tuolloin kyse. Mahavishnun - Suuren Vishnun - nimissä musisoivan orkesterin rinnalla joku "Jimi Hendrix Experience" kuulostaa festarien sivulavan alkuiltabändin nimeltä...

Jimi Hendrix assosisoituu tähän yhteyteen, koska Hendrixillä olisi voinut olla Mahavishnu-orkan kaltainen bändi. Olihan Hendrix ennen kuolemaansa suuntautunut jazziin(kin) päin ja jammaillut myös McLaughlin kanssa. Miles Davisin ja Jimi Hendrixin välilläkin oli virityksiä, mutta ne kaatuivat kitaramessiaan nuotinlukutaidottomuuteen. Ja on muitakin syitä, joiden takia on helppo kuvitella Hendrix soittamassa kumppaneinaan Mahavishnun muusikot: Jan Hammer (koskettimet) Jerry Goodman (viulu) Rick Laird (basso) ja Bill Cobham( rummut).



Samoin kuin McLaughlinilla - joka po. aikaan käytti itsestään nimeä Mahavishnu John McLaughlin - myös Hendrixillä oli näkemys musiikista hengellisenä herättäjänä ja transpersoonallisten tajunnantilojen virittäjänä (eli, "sähköisenä kirkkona"). Hendrixin hengelliset pyrkimykset ja visiot eivät vaan ehtineet koskaan puhjeta sellaiseen kukoistukseen, kuin mitä tapahtui Mahavishnu Orchestran musiikissa. Rockin ja jazzin historiasta tuskin löytää toista yhtä lailla uskonnolliselle tietoisuudelle omistautunutta bändiä, kuin mitä oli Mahavishnu Orchestra.

Yhtye ei propagoinut mitään tiettyä uskontoa ja sen musiikki oli kaukana konventionaalisiin harmoniakäsityksiin nojaavasta hymnien hymistelystä tai jumputtavasta Jeesus-jytästä. Mahavishnu Orchestra rokkasi kuin Led Zeppelin konsanaan, vaikka sävellykset olivatkin verraten monimutkaisia teoksia. Bändi risteytti rockin ja jazzin lisäksi fuusionsa funkkia ja aineksia Intialaisesta ja länsimaisesta klassisesta musiikista.

Innoituksensa Mahavishnun kappaleet saivat kosmisista näköaloista ja lähteistä, kuten jo biisien nimistä käy ilmi: Smile of the Beyond, Eternity`s Breath, Wings of Karma, Cosmic Strut... Ensimmäinen albumi on nimeltään The Inner Mounting Flame (1971). Sitä seurasivat Birds of Fire ja Between Nothingness and Eternity.



Yhteys sakraaleihin sfääreihin on erityisen vahvasti aistittavissa John McLaughlinin kiihkeissä kitaraimprovisaatioissa, jotka yleensä huipentuvat ultranopeisiin juoksutuksiin. Suunta sooloissa on poikkeuksetta vertikaalinen ja sikäli ne eivät ole tajuntaa laajentavaa musiikkia käsitteen täydessä merkityksessä. Sillä eihän tietoisuuden muuntuminen ole yksisuuntainen, vaan holistinen prosessi, joka koskettaa koko ihmisen olemusta vertikaalihorisontaalisena värähtelijäolentona.

Mahavishnun salamakitaroinnista välittyy kirkkaana sen sisäänrakennettu intentio singota tietoisuus ulos sitä rajoittavien raamien puristeesta ja tässä mielessä hänen kitaroinnillaan on tietysti tajuntaa avartava - ja energisoiva! - vaikutin ja vaikutus. Mahavishnu kiipeää tikapuita taivaaseen, kunnes ylimmälle tikkaalle noustuaan syöksähtää suurenmoisen ekstaasin voimasta raketin lailla rannattomiin (minättömiin) avaruuksiin räjähtämään. Soolojen tiheänuottisen ornamentiikan voi mieltää sutrina tai saarnoina korkevärähteisestä energiasta/rakkaudesta. Yhtä lailla soolot on antaumuksellisen palonsa vuoksi ymmärrettävissä lahjoina ja antautumisena myyttisille jumalvoimille.

Mahavishnu Orhestra ei kuitenkaan ollut mikään McLaughlinin kitarasooloilua komppaava taustapumppu, vaan luova ja hyvin yhtenäisesti ja orgaanisesti toimiva orkesteri. Sen kaikki jäsenet rohkenivat sekä ylevöityä että herkistyä. He antoivat soittaessaan hengen kulkea ja kulkivat itse minne henki vaan kulkemaan käski (Hesekiel).

Viulisti Jerry Goodmanin soittamat unisono-jaksot ja hänen hienot sävelkudelmansa kaikkiaan ovat orkesterin soundin kannalta yhtä lailla tunnusmerkityksellisiä kuin Mahavishnun kitaran korkeat veisut. Välillä bändiä kuunnellessa tuntuu siltä, että siinä olisi kaksi kitaristia, koska Jan Hammer moogeineen ja fuzzeineen oli koskettimien ääressä varsinainen velho, joka osasi veivata pelejään psykedeelisen rock-kitaristin otteella. Taitavasti ja vähintäänkin intoutuneesti huolehtivat omista tonteistaan myös Basisti Rick Laird ja rumpali Bill Cobham.



Vaikka Mahavishnun soittajat yltyivätkin soittaessaan ilmentämään ihmeellistä, pyhää voimaa, eivät he muuten olleet McLauhglinin tavoin omistautuneita jumalaisille laadullisuuksille ja hengellisille ihanteille. John McLaughlinhan oli tuohon aikaan intialaisen Sri Chinmoyn opetuslapsi. Samoin Carlos Santana, jonka kanssa McLaughlin levytti vuonna 1973 albumin Love Devotion Surrender.

Sri Chinmoy oli suurenmoisen lahjakas guru mitä tulee autuaaliseen samadhiin vajoamiseen meditaatiossa ja hän (yhdenkäden painnonnoston maailmanmestari) teki paljon huimia ja myös hyviä tekoja. Chinmoy kuitenkin sortui tyypillisiin guruansoihin, eli nosti oman henkilöpalvontansa opetuksensa keskeissisällöksi ja piti yllä (salaisia) seksisuhteita samaan aikaan kun saarnasi oppilailleen selibaatista. Nämä ovat luultavimmin niitä seikkoja, jotka karkoittivat Mahavishun ja Santanan Chinmoyn vaikutuspiiristä.



Myöskään liitto McLaughlin ja alkuperäisen Mahavishu-miehistön kanssa ei pitänyt pitkään. Bändi hajosi 1973 kesken levytyssession. Syynä hajaannukseen olivat erimielisyydet levytysten tekijänoikeuskorvauksista ja myös McLaughlin määrävä asema bändissä. Seuraavana vuonna Mclaughlin kokosi uuden yhtyeen, jonka sanoi olevan "todellisen Mahavishnu Orchestran". Joukkueeseen kiinnitetyt muusikot - kuten viulisti Jean-Luc Ponty - olivat kaikki erinomaisia osaajia ja Mahavishnu Orchestra jatkoi loistavien levytysten ja konserttien tekemistä aina vuoteen 1976 saakka.

70-luvun puolivälissä John McLaughlin kokosi intialaisista muusikoista koostuvan, akustista musiikkia soittavan yhtyeen Shakti ja 80-luvulla hän teki levyjä täysin uuden tyyppisen Mahavishnu-yhtyeen kanssa. Soololevyjä McLaughlin on julkaissut tasaista tahtia aina tähän päivään saakka. Oivallisia kiekkoja kaikki, mutta vailla sitä tajunanräjäyttävää, majesteetillista loistokkuutta tai ekstaattista intensiteettiä, joiden ansiosta 70-luvun levytyksiä kuunnellessa joutuu ihmettelemään, että soittaako tässä mies vai itse suurjumala Vishnu?

KEVYT SMACK-SNACK

Kerran ku mä olin duunissa ja hoidin autolla jotain asoita kaupungilla, menin keskel päivää käymään Lepakos hakee bassoo. Smack oli treenaamas yhtelttoist aamulla. Claude oli ilman paitaa yltäpäältä hiessä, hirvee pilven dunkkis. Mä olin et vittu, mä haluun kans tollasta. Toi on oikeeta, ei mitään duunia. Yötä päivää vaan vedetään rock ´n ´rollia, päivällä jo ollaan hyvissä fiiliksissä. Claude oli nahkahousuissa, arpi keskellä rintaa. Se oli sillon vasta kuustoista ... Se oli oikeesti huumavan hieno kokemus. Ku joku Stooges saatana, elävänä.


Jimi Sero & Tommi E. Virtanen - Mun tie (Johnny Kniga, 2012)

Rock & roll on tuotu Suomeen monta kertaa. Maahantuojina ovat toimineet vuorollaan ainakin Rock-Jerry, Jussi Raittinen, Juice Leskinen, Dave Lindholm, Hurriganes ja Hanoi Rocks. Mutta vasta sitten kun Smack hyppäsi kehään 80-luvun alussa voitiin Suomessa puhua rockista siinä merkityksessä kuin Stooges, Doors, Who, Velvet Underground ja varhainen Stones ovat rockia.

Ainutlaatuisen ja määräävän säväyksen Smackin vetoihin antoi kuumeisen houreisella soundilla laulanut Claude, joka poistui keskuudestamme 1996. Hänessä oli synnynnäistä säteilyä ja magneettista vimmaa ja värinää. Clauden ansiosta Smack säilytti vetovoimansa bändin heikompinakin hetkinä. Keikoilla saattoi aina jännittää vähintäänkin sitä, putoavatko Clauden nahkaiset lantiohousut laiheliinin yltä vai ei.

Smack ei koskaan täysin onnistunut levynteossa. Yksikään yhtyeen neljästä studiolevystä ei tavoita sitä keikoilla saavutettua rankkuuden tasoa, josta elävä äänite Live Desire (1986) antaa osviittaa. Ohuet soundit verottavat biisien ärhäkkyyttä, eivätkä levyjen miksauksetkaan menneet ihan nappiin. Tämä ei kuitenkaan estänyt esim. Kurt Cobainin ja Guns and Roses -kundien intoutumista Smackin levytyksistä...

Keikoilla Smackissa oli tehoa ja latinkia, mutta joustava, lennokas svengaavuus soitosta uupui lähes tyystin. Näin ajattelee myös Smackin pitkäaikainen basisti Jimi Sero. Hän nimeää Smackin svengintappajaksi rumpali Kinden, joka "oli enemmän hevibändirumpali ku rock `n´ roll-rumpali". Seron mukaan "svengi ei ollut Kinden juttu", koska Kinde vaan "keskitty siihen, et lyödään vitun lujaa". Rane Raitsikka ei yhdy tähän kantaan. Hänen mielestään Smackin voima oli nimenomaan Kinden soitossa.

Smackin kannalta oli kohtalokasta, että bändin levyjä purkitettiin samaan tuotannolliseen muottiin kuin 80-luvun valtavirtarockia. 80-luvullahan alkoi tuntua siltä, että esim. kaikkien levyjen rummuissa on yhtä pitkät kaiut ja levyillä muutenkin yhtäläiset soundit. Jimi Seron sanoin: "Se oli kaheksankytluvulla se juttu. Musalajista riippumatta kaikki rupes kuulostaan samalta." Smackin katurockista tälläinen tuotantotyyli hio asfaltin karkeimman roson pois.

Smackin historia on tallennettu Jimi Seron kirjaan Mun tie. Sen alaotsikkona on "läpi Smackin, Ballsin ja kosteiden vuosien etc.". Jimi Serohan on musisoinut Smackin lisäksi monissa muissakin comboissa ja tehnyt roudauskeikkoja ynnä muuta. Kirjassaan hän kelaa läpi tähänastisen elämänsä ja lataa tarinaa Stadin rock-skenen säädöistä muutaman vuosikymmenen ajalta.

Kiintoisia hahmoja Jyri Honkavaarasta kutsumushuora Trixien kautta Pave Maijaseen vilisee kirjan sivuilla, mutta juuri kenenkään kohdalla ei pysähdytä piirtämään vähänkään perusteellisempaa karakteeria. Tarkempaa ja nasevampaa kuvausta soisi kirjassa olevan enemmän ainakin koskien Seron bänditovereita ja Smackin sisäisiä säpinöitä ja kemioita ylipäätään. Jotain tietysti kertoo se kun mainitaan Kinden pukeutuneen yötä päivää, säällä kuin säällä samettihousuista tehtyihin shortseihin, farkkuliiveihin ja huiviin. Mutta ainakin Clauden persoonasta olisi ollut syytä esittää vähän laajempia hahmotuksia ja huomioita, ei vain pelkästään tätä yleishöpinää tyyliin "Claudehan oli aina kiinnostunut kulttuurista. Se luki hirveesti koko ajan, oli kiinnostunut kirjallisuudesta ja runoista".

Viina virtasi Smackin porukassa vuosi vuodelta enemmän ja Jimi Seron muistelmat ovatkin paljolti sitä, että hän kertoo Smack-soittajien juopottelusta eri ympäristöissä. Mun tie on alkoholistin tie. Alkoholistin, joka löytää rakkauden ja raittiuden, ja muuttuu huuruilijasta professionaaliksi rokkikarpaasiksi. Tämän tyyppisiä tilityksiä on julkaistu viime vuosina jonkun verran. Mun tiestä löytyy niukasti sellaisia erityispointteja, jotka tekisivät Jim Seron alkoholismista, rakkaudesta ja raittiudesta kiintoisia, puhuttelevia asioita satunnaisen lukijan kannalta.

Kirja vaikuttaa tieten tahtoen lonkalta tehdyltä. Teksti on arkista ja monotonista puhekieltä, jolle on tyypillistä se, että asioiden tai ihmisten tilaa kuvatessa sana "vittu" on runsain mitoin käytetty adjektiivi ja attribuutti. Asiat ovat vitun hyvin elleivät ne mene ihan vituiksi joidenkin vitun ääliöiden takia. Seron löyhät läpät on kylläkin pilkutettu erittäin pedantilla tavalla.

Rokkikirjoja harrastuksenaan ahmivalle diggarille Mun tie kelvannee kevyeksi välipalaksi. Säväyttäviä syväsukelluksia tai kiintoisia katsantoja siitä ei lukijalle lohkea. Kirja on kuin ylipitkä lehtihaastattelu ilman kerronnallisia jujuja. Hauskoja anekdootteja kansien väliin on kerätty kyllä useita, mutta niin paljon niitä ei ole, että kirja pysyisi alusta loppuun elossa.



Yläkuvassa Tumppi Varonen ja Rane Raitsikka, joka Jimi Seron tavoin on soittanut sekä Smackissa että Problemseissa. Photo: K. Kosmos. Alakuvassa Claude ja Purppurarinteiden ratsastaja. Photo: Anonyymi Smack-diggari.

CARLOS SANTANA JA MUSIIKIN HENKI

Carlos Santanan haastattelu vuodelta 1992

"Wau, mikä ilma! On hienoa soittaa tälläisenä päivänä."

Carlos Santana kääntyy jo toisen kerran haastattelun aikana ikkunaan päin ja ihastelee aurinkoista säätä, joka on hänen vanavedessään Turkuun saapunut.
Salamakitarasoolojen virtuoosi istuu hotelli Marina Palacen kabinetissa ja on erittäin paljon läsnä. Kuuntelee kysymykset tarkkaavaisesti ja kun puhuu katse on terävä ja elävä.

"Musiikki on sfääri tai henki. Se koskettaa minua ja se koskettaa sinua, ja koskettaessaan sydäntä se kohottaa sinua. Todellista musiikkia on se, että saan soittamalla sinut nauramaan ja itkemään yhtä aikaa. Silloin kohotan sinun sieluasi. Ja sitä juuri yritämme tehdä, saada ihmiset nauramaan ja itkemään yhtä aikaa. Sellainen on todellista musiikkia, kaikki muu on viihdettä", Santana sanoo.

"Viihdyttäjät ovat viihdyttäjiä. Musiikki on ihan eri juttu kuin se, että mennään sirkukseen. John Coltrane ja Bob Marley, he eivät olleet viihdyttäjiä ja silti he saivat hymyn ilmestymään kasvoillesi. Se on tärkeää: hymyillä. Sillä olen varma, että enkelit osaavat lentää siksi, että he ottavat asiat niin kevyesti. Jos he ottaisivat asiat liian vakavasti, he eivät pysyisi ilmassa."



HENKISYYS ON VETTÄ

Meksikolaissyntyinen Carlos Santana on on levyttänyt kymmeniä albumeja, joita on myyty kaikkiaan yli 30 miljoona kappaletta. Läpimurto tapahtui vuonna 1969. Silloin Santana soitti Woodstockissa ja julkaisi ensimmäisen LP:nsä.

"60-luku oli hyvin samankaltaista aikaa, kuin se aika mitä elämme nyt. Silloinkin monet ihmiset olivat vihaisia, koska he halusivat toteuttaa unelmansa ja tehdä omat valintansa. Monet kuolivat Vietnamissa ja me menetimme monia suuria ihmisiä. Che Guevaran, Martin Luther Kingin, kaksi Kennedyä, Malxolm X:n. Menetimme paljon ihmisiä yrittäessämme saada muutoksia aikaan. Kun Kiinassa oli muutama vuosi sitten opiskelijamielenosoituksia, jotka tukahdutettiin väkivaltaisesti, minun mieleeni tulivat heti levottomuudet Berkeleyn yliopistolla 60-luvulla", Santana kertoo.

Santana oli 60- ja 70- luvuilla kukkaiskumouksellisuuden paraatiorkesteri ja muutoksen asialla Santana vakuuttaa yhä olevansa.

"Me olemme kapinallisia ja siksi meidän tukenamme ei ole vain valkoinen amerikkalainen keskiluokka, kuten Billy Idolilla tai Bruce Springstenillä. Minun bändini on systeemiä vastaan aivan niin kuin Rollaritkin yrittävät olla. He tekivät sodanvastaisen levytyksen, mutta heidän musiikkinsa sinänsä on systeemin musiikkia."

"Haluamme tietoisuuden vallankumouksen ja haluamme musiikillamme herättää ihmisiä tähän kumoukseen. Herättää heidät supertodellisuuteen ja todellisuuteen. Se mitä nyt tarvitsemme on henkisyys."

"Henkisyys on minulle sitä, että en seuraa sutenöörejä, poliitikkoja, enkä pappeja, vaan seuraan sydäntäni. Henkisyys on vettä, politiikka on coca-colaa, uskonto on pepsi-colaa. Me tarvitsemme vettä ja sillä ei ole mitään tekemistä politiikan tai uskonnon kanssa."

"En halua tuomita esimerkiksi lähetyssaarnajia, mutta mielestäni kannattaa muistaa mitä kaikkea heidän toimintaansa liittyy. Mitä Cristofer Kolumbus sanoi ensimmäiseksi, kun hän tuli Amerikkaan - missä on kulta? Ja nyt juhlitaan tätä miestä, Kolumbusta. Miksi emme siis yhtä hyvin juhlisi Hitleriä. Hän toimi aivan samoin kuin Kolumbus, eliminoi miljoonia ja miljoonia ihmisiä."

"Tällä hetkellä ympärillämme on paljon roskaa ja painetta, joka saa meidät lisäämään painetta toinen toistamme kohtaan ja esimerkiksi Amerikassa on hyvin paljon ihmisiä, jotka eivät luota itseensä. Siksi tarvitsemme hengellistä kasvatusta. Voisimme oppia paljon yhtä hyvin Jesukselta, Buddhalta, Allahilta, Ramalta tai Krishnalta tai Amerikan intiaaneilta. Amerikan intiaaneilla on vain kolme tärkeää asiaa: puhdas ilma, puhdas vesi ja puhdas tietoisuus, ja siinähän se on..."

MIETISKELYGURUN OPPILAS

70-luvulla Santanan elämään ja musiikkiin vaikutti voimakkaasti mies nimeltä Sri Chinnoy. Hän on Bengalissa syntynyt guru, joka on toiminut mm. YK:n mietiskelyopettajana. Sri Chinnoy tunnetaan myös siitä, että joitakin vuosia sitten hän voitti yhden käden painonnoston maailmanennätyksen puolen vuoden harjoittelun jälkeen ("pelkkää spirittiä", kommentoi guru suorituksensa salaisuutta).

Santana samoin kuin toinenkin superkitaristi, John McLaughlin, ryhtyi Chinmoyn oppilaaksi ja alkoi käyttää itsestään nimeä Devadip.

"Mitä todella tapahtui oli se, että etsin mielenrauhaa ja vapautta. Monet ympärilläni olleista ihmisistä, kuten Jimi Hendrix ja Janis Joplin, kuolivat heroiiniin tai muuhun ja minusta tuntui, että oli valittava joka tämä (on lyövinään ruiskun käsivarteensa) tai tämä (asettaa kämmenensä vastakkain intialaiseen rauhantervehdykseen)."



"Ja kun etsimme, minä ja vaimoni, löysimme Coltranen kautta Sri Chinmoyn ja myöhemmin seurasi aika, jolloin oli erkaannuttava hänestä, koska ei ollut mitään opittavaa enää. Opimme, että hän on niin kuin kuka tahansa mies. Että kaikki pyhät miehet eivät olekaan pyhiä. Hänestä alettiin sanoa, että hän on todellinen suuri henki, Jumalan kaltainen, mutta jos näin, niin miksi hän selitti niin paljon asioita? Jumalan ei tarvitse selittää. Jumala parantaa. Ja niinpä, minä ja vaimoni kyllästyimme sponssaamaan miestä, joka todellakin on vain mies."

"Nyt ajattelen tuota aikaa kouluna. Kun olin nuorena high schoolissa opin sekä huonoja että hyviä asioita ja myöhemmin heitin huonot asiat menemään ja pidin hyvät asiat mielessäni. Näin tein tässäkin tapauksessa."

"En ole luuseri, koska tuohon aikaan lopetin itseni roskaamisen. Haluan olla puhdas kun soitan musiikkia. Minulle on tärkeätä puhdistaa sydämeni ja mieleni ennen kuin menen soittamaan. Siksi meditoimme yhdessä ennen konsertin alkua hetken aikaa."

"Me ajattelemme, että ihmiset ovat kukkia, musiikki on vesi ja me olemme kannu. Mutta me emme tee musiikkia, vaan se virtaa meidän kauttamme. Se joka sanoo, että hän tekee musiikin on valehtelija, koska todellista musiikkia ei voi kukaan koskettaa. Minäkään en voi koskettaa musiikkia, vain välittää sitä, ottaa siitä vähän, mutta kun se on mennyt, se on mennyt. Voin toistaa sen ääninauhalta, mutta en voi laittaa sitä laatikkoon ja näyttää: tässä se on."

STREET SOCIETY MUSIC

Monet ovat sitä mieltä, että rock on menettänyt elinvoimansa ja ihanteensa. Mitä mieltä olet, onko rock roll kuollut?

"Rock & rollia oli 50-luvun Jerry Lee Lewis, Little Richard, Bill Haley, Chuck Berry ja kaikki tämä staffi. Ja koska rock & roll mielletään vain valkoisille suunnatuksi musiikiksi Bill Haleyn tyyliin, niin sikäli rock & roll on kuollut. Mutta jos ajatellaan, että rock & roll on ihmisille, joilla on nuorekas asenne elämään ja jotka ovat nuoria mieleltään, niin tämän päivän rock & rollia on rap, pidimme siitä tai emme. Se on tämän päivän musaa, mutta tuskin sekään on viimeinen sana. Luulen, että tulevaisuuden musiikki on Afrikan musiikkia. Se tulee Pariisista, Brasiliasta, Etelä-Amerikasta, Afrikasta ja Jamaikalta."

"Mutta tuli tulevaisuuden musiikki sitten mistä tahansa, se tulee kadulta. Miles Davisin termi Street Society Music on hyvä termi, koska musiikki ei tule tehtaasta niin kuin coca-cola tai autot."

"Afrikan musiikki on rytmiä, joka on miehinen elementti. Melodia on eurooppalaisuutta ja naisellisuutta. Se on sama, onko musiikki rappia vai bluesia, Beethovenia vai Marleya, kaikki käyttävät näitä samoja elementtejä, melodiaa ja rytmiä, miehisyyttä ja naisellisuutta. Näen minä näen musiikiin. Näen, että nämä elementit ovat hyvässä balanssissa, kun soundi on yhtä aikaa hengellinen ja aistillinen. Minulle rytmi on hyvin aistillinen asia ja melodia hyvin mystinen, ja olen yrittänyt tavoittaa ne molemmat olipa musiikin beat mikä tahansa."

SANTANA JA MARLEY

Santanan Milagro-levyn otsikkoraita on muunnelma Bob Marleyn laulusta Work. Miksi Marley ja miksi juuri tämä laulu, "joka päivä on työn päivä"?

"Koska Bob Marley on elossa hyvin paljon, hänen filosofiansa. Koska nyt on välttämättömämpää kuin koskaan laittaa sivuun keskinäiset erimielisyytemme ja alkaa tehdä työtä maailman pelastamiseksi. Meidän molempien tässä huoneessa täytyy käsittää, että maailma on yksi iso kohtu ja me olemme lapsi. Olemme tappamassa maailman. Aika on lopussa. Amerikan intiaanit sanovat, että koskaan ennen ei aurinko ole ollut heidän vihollisensa, mutta nyt siitä on tullut vihollinen, samoin kuin vedestä."

"Bob Marleya voisi sanoa tulevaisuuden mieheksi. Hän halusi yhden passin, yhden sydämen, yhden mielen. Kaikki Amerikan intiaanit Alaskasta Brasiliaan ovat sata prosenttisesti Marleyn takana ja Havaijilla on syntynyt hänen innoittamaan uusi musiikillinen liike. Havaijilaiset muusikot soittavat sekä hawaijilaista että jamaikalaista musiikkia."

"Bob Marleyn musiikki ei ole kuollut, niin kuin ei ole Doorsien, Jimi Hendrixin tai John Coltranenkaan musiikki. Se on ehkä enemmän elossa kuin silloin kun hän vielä oli keskuudessamme."

Milagro on omistettu rock-promoottori Bill Grahamille ja trumpetisti Miles Davisille. Lisäksi levy on omistettu parantavan voiman ihmeille, miracles of healing power.

"Kun olet sairas menet lääkäriin, joka hyvä jos tietää nimesi ja hän kirjoittaa sinulle lääkemääräyksen ja voit sen ansiosta paremmin. Tämä on eräänlaista parantamista. Mutta itse ajattelen, että parantaminen on sitä, että saan jonkun ihmisen soundin kokonaiseksi. Tätä musiikki on. Olemme liikkeellä tervehdyttävän musiikin kanssa, musiikin, joka puhuu enkeleistä."

"Me olemme kotkia ja voimme lentää kuin kotkat, ja kaikki rakastavat musiikkia, koska musiikki muistuttaa meitä siitä, että olemme enemmän kuin nimi pankkikirjassa: olemme kotkia ja voimme lentää. Emme tarvitse miljoonia dollareita lähettääksemme astronautteja taivaalle, koska voimme tehdä saman matkan mielessämme. Mielikuvitus on meidän siipemme."

ELÄMÄÄ FRISCOSSA

Musiikin lisäksi Santana aikoo tulevaisuudessa keskittyä Adoption Shanty Town -projektiin, jonka tarkoituksena on rahoittaa köyhien lasten opiskelua.

"Ihmiset kuten minä tai Rolling Stonesit tai Michael Jackson, me voimme ostella taloja, televisioita ja veneitä, mutta tuollainen muodikas elintaso ei jaksa viehättää pitkään. Siis miksi emme loisi joitain uutta! Se on parempi kuin tehdä niin kuin Elvis Presley ja Howard Hughes tekivät, sillä he eivät tehneet mitään. He elivät ja kuolivat ihmisvihaajina."

"Olen siunattu. Kun tulin (Meksikon) rajan yli, halusin soittaa B. B. Kingin kanssa ja siinä ei ollut ongelmia. Olen myös soittanut John Lee Hookerin ja monien muiden kanssa. Kaikki unelmani ovat toteutuneet. Nyt minun unelmani on tervehdyttää Amerikka ja luulen, että musiikilla voin tehdä tässä kohtaa paljon."

Mitä muuta kuin soittamista ja hyväntekeväisyyttä kuuluu Carlos Santanaan elämään San Fransiscossa?

"Autan vaimoani tekemään mystisiä rytmejä, olen lasteni kanssa, pelaan vähän tennistä ja lueskelen. Yleensä kuitenkin kuuntelen vanhojen levyjen cd-painoksia, joita ostelen käydessäni Euroopassa. World musicia, Miles Davisia, Coltranea, Hendrixiä, Marleya, Majek Fashekia."

"Kun tulen kotiin cd-kasan kanssa yritän oppia niiltä. En ole koskaan opiskellut musiikkia koulussa, vaan samaan tyyliin kuin nyt: ystäväni tuovat minulle nauhoja ja videoita, joita tsekkailen iltakymmenestä aamukahteen. Se on minun aikaani. Lapset menevät nukkumaan puoli kymmeneltä ja sen jälkeen pidän ikään kuin bailuja", Santana naureskelee.

Kari Kosmos ©
julkaistu aikaisemmin Pohjolan Leijona -lehden numerossa 1/92


Santanan kolmois-LP:nä julkaistun Lotus-liven kansimateriaalia (1974).

KARI PEITSAMON NOUSU SYVYYKSISTÄ PINNALLE

Kari Peitsamo ja Ankkuli - Vedestä nousee kasvi (Love Records, 1978)



Kari Peitsamo on suomalaisessa rockissa ensimmäinen naivisti alkaen esikoisalbumista Jatsin syvin olemus. Se on naseva ja veikeän piiloälyllinen aikalaistodistus popilla, sarjakuvilla ja sekalaisella kulttuuririhkamalla itseään ravinneen kotipojan vinkkelistä.

Peitsamon toisella LP:llä, Vedestä nousee kasvi, on bändin sijasta pääosassa Kari ja hänen kitaransa. Naivismi on biiseissä tallella, mutta nyt se yhdistyy syvyyspsykologisiin ja jopa kosmisiin näkymiin ja oivalluksiin. Hennot melodiat ja niiden pelkistetty toteutus synnyttävät yhtä aikaa avoimen ja intiimin tilan, jossa erikoislaatuisen, hiomattoman herkkyyden ilmentyminen tulee mahdolliseksi.

Vedestä nousee kasvi -levyn visiot nousevat perifreudilaisesta kuviosta: Isä, äiti ja poika. Tämän niminen on yksi levyn kappaleistakin. Poika elää unelmissaan mystifioiden ja fantasioiden koko elämäntapahtumansa syntymästä lähtien:

Kun synnyin olin pienempi kuin hiekanjyvänen
mutta muistan varsin selvästi tän ensitapauksen.
Mä unestani havahduin kun kuulin rykäyksen
ja maailman pormestari esitti tervehdyksen:
On hauska nähdä Kari-herraa maailmassa näin
mä toivon teille onnea ja kaiken parhain päin.

Isän rooli lauluissa on merkityksellinen ja kaksinainen. Toisaalta isä on hyvä: hän järjestää koelevytyksen pojalle (Isä, äiti, poika) ja antaa salaperäisen musiikkipallon (Sibeliuksen musiikkipallo) - yhtäältä hän on ankara auktoriteetti, joka laittaa poikansa kitkemään kasvimaata kuumana kesäpäivänä (Hippi kasvihuoneessa).

Äiti ei esiinny kuin kahdessa laulussa. Hän - ja hänen lämpönsä - on siis koko ajan kadoksissa tai muuten tavoittamaton. Biisissä Sunnuntai Kari itse makaa kuolleena haudassa ja äiti keittää kahvia samaan aikaan kun isä lukee välinpitämättömänä lehteä. Isä, äiti, poika -kappaleessa "Pieni poika kulkee joen rantaa pohjoiseen äitiään vain etsien vaikka tietää tämän kuolleen."

Kuin Twin Peaksissa konsanaan poika kuulee pöllön kutsuhuudot ja jatkaa matkaa syvemmälle metsään... salaperäiseen äitihämärään, etäälle isän hallintopiirin painostavasta rationaalisuudesta. "Siinä missä puisto loppuu alkaa metsä", siellä "sade vihmoo kasvojamme nilkkojamme nokkoset" (Missä puisto loppuu): äidinmaa on kiehtova, mutta villi ja pelottava. Tämä asetelma vertautuu siihen, että intialaisessa mytologiassa suuri Äiti, Kali-jumalatar on yhtä aikaa suloinen ja kammottava.

Perhe on biiseissä kompleksisten ja synkkäviritteisen tuntojen synnyttäjä. Ilo ja onni löytyvät muilta tahoilta. Kosmisista voimista: "Aurinko/ valtava / pallo / taivaalla / tuuli / valtava / voima / ilmassa". Luonnosta ja vedestä, kuten kappaleessa Blub, blumb, molskis tai Aloha: "Soi puhelin mun huoneessa mutta en viitsi vastata / Koska katselen tuota leivoa joka lentää kohti taivasta / Aloha".

Syväpsykologiset, freudilais-jungilais-groffilaiset teemat kertautuvat ja laajentuvat Vedestä nousee kasvia seuranneilla neljällä akustisella levyllä vuosina 1978 - 79. Nuo teokset levytettiin hyvin nopeasti. Tupla-albumin Kari Peitsamo ja Ankkuli (1979) Peitsamo äänitti suunnilleen samassa ajassa kuin mitä levy kestää. Mikrovoxilla tehdyn tallennuksen jälkeen Peitsamo lähetti valmiit master-nauhat Atte Blomille Love Recordsiin ja niiden mukana kirjeen, jossa luki: "Seuraavaksi julkaisemme nämä 42 laulua".

Peitsamolta ilmestyi myös avantgardistinen taidekiekko, EP Puinen levy (sisältyy Kari Kolmas -levyn cd-versioon), jonka raidoilla hän soittaa kitaraa, pianoa ja viulua. Tämä tapahtui 1978.



80-luvulla sähkökitara tuli takaisin Peitsamon musiikkiiin (Gulliverin retket) ja pian sen jälkeen Peitsamo teki bändilevyn Jokivarren jytäorkesteri, jonka kaikki kappaleet ovat John Fogertyn säveltämiä. Rokkipumpun voimin tehdyssä materiaalissa naivismi jatkui, mutta musiikin piilotajunnalliset svengit ohenivat. Se oli minusta sääli ja sanoin sen Peitsamollekin. Siihen Peitsamo totesi, että "sä haluaisit pitää mut kaivonvartijana" - ja sellaiseksi Peitsamo ei halunnut jäädä.

Creedence-vaihetta seurasi Status Quo -kausi. Kaivonvartijasta tuli rock-puritaani viimeisen päälle ja hän kaiketi ajatteli olevansa ainut tätä lajia Suomessa. Bändin tuolloisen äänimiehen kertoman mukaan trio kulutti keikkamatkansa syljeksimällä auton kattoon ja morkkaamalla muita suomalaisbändejä.



Peitsamosta tuli 70-luvun lopulla sen verran iso nimi, että jopa Pentti Saarikoski pani hänet merkille. Hän haukkui Peitsamon luomukset Suomen kuvalehdessä ja kirjassaan Asiaa tai ei. Saarikosken mielestä Peitsamon tekstit olivat "kaameita". Tämä sai Juice Leskisen kirjoittamaan Parnassoon mielipidekirjoituksen, jossa hän epäilee Saarikosken suhtautuvan Peitsamoon samalla ennakkoluuloisuudella, kuin perinteisen runouden jäärä aikaisemmin Saarikoskeen ja muihin modernisteihin.

Juice muistuttaa Saarikoskea hänen omasta näkemyksestään, jonka mukaan eri teksteillä on eri tehtävä. Runo, näytelmäteksti ja laululyriikka eivät ole suoraan verrattavissa toisiinsa.

Kari Peitsamo on Saarikoskelle kova pala.... Hän siteeraa erästä tekstiä (lehtihaastattelusta) eikä näe siinä mitään. Minustakaan kyseinen tekstinpätkä ei näytä miltään, ei ainakaan Saarikosken kirjan sivuilla - eikähän se sinne kuulukaan. Miksi Saarikoski unohtaa kahdella rivillä, että laulu todella kuuluu LP-levylle, joita Saarikoski tietää julkaistun kahdessa vuodessa neljä.

Peitsamon tälläinen lyriikka toimii oikein komeasti niiden pienimuotoisten sävelmien kanssa, joita Peitsamon levyillä on. Tuskin Peitsamo niillä runokilpailuun haluaa osallistua. Palaamme siis siihen mitä Saarikoskikin sanoi: eri teksteillä on eri funktio, ja tärkeintä on että ne toimivat. (Parnasso 5/1980)

Juice oli mielestäni ainakin osittain väärässä sanoessaan, että paperilla Peitsamon lyriikat eivät näytä miltään. Kyllä esimerkiksi Vedestä nousee kasvi -levyn surrealistisen nimikappaleen sanoitus pitää pintansa ilman musiikkiakin:

Aamulla kun horsmat kukkivat rautatien penkereellä
Yöllä kun metsä on lasia ja valaistu väriaineella
Odotan sinua luona vanhan tammen aamuun asti
Vedestä nousee kasvi.

Saarikoskelta julkaistiin samassa Parnasson numerossa lyhyt vastine.Siinä hän ei edes yritä perustella sanomisiaan, koska "se ihminen joka kirjassani Asiaa tai ei kertoo ajatuksistaan ja elämästään en ole minä, vaikka meillä onkin sama nimi". Silti hän vielä inttää, että "rokki voi olla toimiva olematta sanalliselta sisällöltään tyhjä tai typerä".

Vähän myöhemmin tämä samainen Saarikoski käänsi John Lennonin lyriikkaa (John Lennonin muisto, 1981) tavalla, joka teki Lennon teksteistä jos ei tyhjiä niin ainakin paikoitellen typeriä.



Nyt Peitsamolla on plakkarissa yli 50 studioalbumia eikä ole enää vähäisintäkään merkitystä sillä, ovatko niiden sisältämät biisit typeriä vai eivät. Määrä on joka tapauksessa - kummallista kyllä - muuttunut laaduksi ja Peitsamo itse eläväksi taideteokseksi.

DAVID BOWIE & POPIN TAIDE JA ROCKIN PAINE

Stars are never sleeping
Dead ones and the living
We live closer to the earth
Never to the heavens
The stars are never far away
Stars are out tonight.
David Bowie - The Stars (Are Out Tonight)

David Bowie - The Next Day (Columbia, 2013)

David Bowie on suunnattoman rikas, artistina erittäin tunnettu ja henkilönä melko vähän tunnettu pelaaja suuressa maailmanpelissä. Hänen jokaiseen siirtoonsa yritetään suhtautua niin kuin se ei olisi millään tavalla tärkeä ja aina kun uusi levy on kuunneltu voidaan tietäväisinä todeta, ettei albumi sisällä Bowien nuorempien vuosien levyjen veroisia biisejä.

70-luvullahan Bowie vaikuttavimmat biisinsä loihti. Stadiontason megatähdeksi hän muuntui 80-luvulla huomattavasti heppoisimmilla hiteillä (China Girl, Modern Love ym.). Yhtä äkkistä surkastumista sanoittajasäveltäjä Bowie ei kultavuosiensa jälkeen kokenut, mutta 80-luvun jälkeen hänen kappaleensa ovat olleet usein melodiselta tenholtaan pidättyväisempiä kuin Bowien uran alkupään laulut, eikä kaikkien laulujen suurenmoisuutta ole aina havaittu musiikin muiden, usein raskaiden, kompleksisten tai muuten vieraannuttavien elementtien seasta.

Bowie ei ole tehnyt itseään naurettavaksi tempoilemalla vielä keski-iässäkin idolsteollisuuden raaka-aineena pinnallisen popikonin roolissa Michael Jacksonin tai Madonnan tavoin, vaikka yhä sulattaakin vallitsevan nuorisomusan aineksia omiin tekemisiinsä. 90-luvun alusta lähtien Bowie on profiloitunut taiderockin grand old manina lykkäämällä liikeradalle liudan levyjä, joiden takana oleva taiteilija on selkeästi uniikki visionaari ja auteur popin, metapopin, koneklassismin ja digirockin fuusiossa.

80- ja 90 -lukujen vaihteessa toiminut Tin Machine -yhtye tosin oli liioitellun runnova ja näyttämisen & etsimisen kiihkossaan ylivirittynyt projekti. Se oli kuitenkin Bowielle artistisesti tärkeä kokeilu, jolla ilmeisesti oli rentouttava, vapauttava vaikutus Bowien asenteeseen musiikin tekemistä kohtaan.

Tin Machinea seurannut soololevy Black Tie White Noise (1993) oli loistava avaus sarjalle vahvoja levytyksiä, sellaisia kuin Outside (1995), Earthling (1997) ja Heathen (2002). Suunnannäyttäjä ja uudistaja Bowie ei näillä kiekoilla enää ole, mutta olisikin kohtuutonta ja epärealistista olettaa, että Bowien levyt voisivat kerrasta toiseen määrittää popin/rockin asetukset uuudelleen kuten 70-luvulla, jolloin Bowie oli ikään kuin yhden miehen Beatles.

70-luvulla Bowie mitätöi rockiin liitetyn "aitouden" prinsiipin teatraalisella imagomismillaan ja kommunikoi monien erilaisten identtiteettien välityksellä. Tätä kautta hänestä tuli supertähti, joka esitti supertähteä kunnes katosi internettiin ja sitten näkymättömiin. Nyt vanhat roolit on pelattu loppuun ja on uuden pelihahmon aika...



The Next Day -albumilla esittäytyy David Bowiea muistuttava laulaja ja musiikillinen ajattelija, joka on poistunut sarumantornistaan studioon taltioimaan jälkifuturistisen soundivision, jossa postmoderni nostalgia yhdistyy merkillisen autenttiseen vimmaan kommentoida tätä aikaa, sykkiä tässä ajassa ja tuoda jotain lisää tähän aikaan. Kappaleet syöksyvät, tärisevät tai värisevät keskuuteemme jostain etäältä kuin lentävät, modernit maalaukset hopean, metallin ja valkean väreissä. Levyllä tiivistyvät toisiinsa ikuisen sivullisen tragedia, individualistinen elitismi ja ulkoplanetaarisen tanssimestarin hillitty hurmio.

Se taiteellinen seikkailu mikä alkoi levyllä Heroes (1977) Bowien Berliinin päivinä jatkuu The Next Daylla rajujen, murrettujen äänien, särön, hauraan houreuden, bowiesmipastissien, robotismin, uusjazzin ja neonurbaanin, pseudoavantgardistisen tekstuurin kollaasina ja synteesinä. Siitä nousee pintaan monta magneettista momenttia. Kuten hauraat ja hienosti tyylitellyt fiilistelyt You Feel So Lonely You Will Die ja Where Are We Now? Kosminen The Stars (Are Out Tonight) romanttisesti kryptisine ja (ainakin osittain) ironisine lyriikoineen: "Here they are upon the stairs/ Sexless and not aware / They are the stars, they're dying for you / But I hope they live forever". Mysteerinen, unenomaisesti hidas Heat ("My father ran the prison/ I could only love you/ By hating him more/It’s not the truth/ It’s too big a word”).

Dirty Boys on tomwaitsmaisesti kupruileva näyte siitä miten kyboriglta käy blues ja If You Can See Me pakahduttavan maanista peltipolyrytmiikkaa ja surrealistista, neuropoliittista resitaatiota. "I could wear your new blue shoes / I should wear your old red dress /And walk to the crossroads /So take this knife /And meet me across the river /Just shoots and ladders and this is the kiss /American anna fantasticalsation /From nowhere to nothing.."

Bowie laulaa komeasti ja vapautuneen oloisesti läpi levyn ja myös kosketinsoittimiin hän on koskenut mainiolla, paikoitellen todella hillittömällä otteella. Useissa Bowien projekteissa ansioitunut Tony Visconti on jälleen tuottajana mies paikallaan ja toivoa sopii herrojen yhteistyön jatkuvan. Tällä hetkellä Visconti on haastatteluja karttavan Bowien edustaja julkisuudessa.

Next Dayn kansi on tietoisen korni. Sen voi käsittää kommentiksi latauskoodimusan kannettomuudelle ja nykyajan popmarkkinoille kaiken kaikkiaan. Epämyyvä, kuvalainaan perustuva "epäkansikuva" pelkistää levyn kasvottomaksi, matkaa uutuushyllystä alekaukaloon tekeväksi tuotteeksi. Mutta kuivan kannen alla on paljon painetta ja luovuuden säihkettä.

Rockia Saatanalla päähän

Rocktähdet ovat tunnetusti kaikista matkustavaisista tuhoisimpia. Heidät on useinkin suljettu motellien ja hotellien ulkopuolelle ... Heille on määrätty sakkoja, heidät on haastettu oikeuteen, häädetty, heitä on jopa ammuttu. He nyrpistävät nenäänsä kaikenlaisille auktoriteeteille. He kiroilevat, oksentavat ja sylkevät ja tekevät kaikenlaisia julkeuksia kaikkialla ...

Tunnetuimpia rocktähtiä, jotka ovat itse homoja, ovat Lou Reed ja David Bowie. Reed on Velvet Undergroundin entinen jäsen. Reedin on nähty käyttävän ripsiväriä, poskipunaa, sukkahousuja ja korkeita korkoja, joissa hänet on kuvattu "Transformer" -levykansion päällyskanteen. Hän laulaa lauluja, jotka kuvailevat homoseksuaalin yksinäisyyttä.

Leo Meller

Leo Meller: ROCK (Kuva ja Sana, 1986)

Kirkkoherra Otso Sovijärvi otti minuun yhteyttä vuonna 1986 saadakseen tietää, onko seurakunnan nuorisokonserttiin buukattu Rajuilma saatanpalvojien bändi. Tuohon aikaan ryhmän vokalisti Rane Rautiainen näet lauloi paholaismainen viitta hulmuten biisejä, joissa aika usein mainittiin Saatana. Pimeyden voimien ihannointia bändi ei kuitenkaan edustanut. Tämä oli käsitykseni, jonka kirkkoherralle välitin. Rauhoitteluistani huolimatta Rajuilman keikka taidettiin perua...

Suomessa viimeisin suuri ristiretki rockia vastaan ajoittuu juuri em. aikaan. Silloin Pohjanmaa puhui nykyisin Lapualla pastorina toimivan Jyrki Isohellan sulla. Hän julkaisi yhdessä hengenheimolaistensa ( Seinäjoen helluntaiseurakunnan nuorisotiimi) kanssa kasetin, jossa rock yhdistetään saumattomasti Saatanan juoniin. Lisää pontta väitteille antoi 1986 julkaistu evankelista Leo Mellerin kirja ROCK.

Lapualaisten mukaan rock-levyt sisältävät salasanomia, jotka selviävät kuunneltaessa levyjä väärinpäin. Esimerkiksi Eaglesien Hotel Californiassa lauletaan "this could be heaven or hell", mutta kun kappaleen kuuntelee väärinpäin kuulee Eaglesien laulavan: "Yes, Satan, he organized his own religion...it was delicious..."

Väärinpäin kuunteleminen ei ole kuitenkaan ehto sille, että rockin synnillisyys paljastuu. Mellerin mielestä kaikki rocksanoitukset ovat enemmän tai vähemmän rivoja ja Jeesuksesta vierottavia. Myös musiikki itsessään, "yksinkertainen, rytmikäs, hakkaava komppi" on vaarallinen. "Tasaisen jyskeen" lisäksi Melleri erittelee kirjassaan rockin "synkopointtia":

Synkopoinnissa korostus on iskuttomalla sävelellä 4/4 tahdissa. Tätä voidaan verrata musiikin kaikkein ylevimpiin muotoihin (innostaviin marsseihin, klassisiin kappaleisiin), jotka panevat korostuksen 4/4-tahdin ensimmäiselle ja kolmannelle lyönnille. Synkopoidut rytmit herättävät mitä aistillisinta vastakaikua ihmisruumiissa, varsinkin kun niitä korostetaan elektronisesti ... Tämä selittää tanssijoiden eroottiset ruumiinliikkeet, kun heitä säestää synkopoitu tai sykkivä rockin rytmi.

Mellerin mielestä rock ei ole taidetta, viihdettä, eikä edes nuorison itseilmaisua, vaan yksinomaan laskelmoitua pervobisnestä, joka saa innoituksensa Saatanasta.
Saatana tekee rockryhmät kuuluisiksi.

Saatana tekee rockryhmät kuuluisiksi.
Saatana vaikuttaa siihen, että maalliset viestintäroganisaatiot tekevät oman osuutensa rockkulttuurin edustajien tekemisessä kuuluisiksi.

Väitteidensä tueksi Melleri käy läpi kymmeniä rocksanoituksia ja esittelee rocktapahtumiin liittyneitä väkivaltaisuuksia ynnä muuta turmellusta. Erityisen irvokkaina Melleri pitää Stairway to Heavenin kaltaisia biisejä, joissa käytetään uskonnollisia käsitteitä, kuten taivas tai paratiisi, tai hyödynnetään raamatullisia sanontoja. Meller siis katsoo, että hänellä ja hänen uskonveljillään on yksinoikeus esimerkiksi sanojen "taivas" tai "helvetti" kaltaisiin käsitteisiin.

Kovimmat kuulansa Melleri upottaa tietysti heavyrokkarien panssareihin. Olihan metallipuolella jo 80-luvulla joitakin bändejä, jotka sitoutuivat saatananpalvontaan ja täysillä mellastivat sellaiset typerät verikekkeribändit kuin esim. W.A.S.P., joiden vieroksumiseen ei kristillistä maailmankuvaa tarvittu.

Sinänsä kiinnostava piirre monissa Mellerin siteeraamissa heavy-artikkeleissa on se, miten paljon uskonnollista sanastoa rockjutuissa 80-luvulla pyöritettiin. Tätä en itse ole aikaisemmin huomannutkaan. "Iron Maidenin heleä kauheus kärvennytti kiirastulessaan pahan palvojankin. Meno oli kuin maailmanlopun viime minuuteilla, ja pääsylippu Manalan majakalle irtosi sarjasta kirosanoja... Heavyteinien teehetki oli pyhää yhteyttä paholaisen kanssa ja liekin polttaessa sisälmyksiä, suut aukesivat karjahdukseen: Grrrrrgggghhhhh.... heavyssa on voimaa kuin kymmenessä käskyssä" (Marko Lysmä, Iltalehti).

Meller kertoo valmistelleensa kirjaansa kolme vuotta. Silti hän ei päässyt rockkulttuurista yhtään jyvälle. Tutkimisen sijasta Meller on tonkinut rockiin liittyviä sensaatioita ja lieveilmiöitä omien ennakkoluulojensa vallassa, omaksunut muiden fanaatikkojen huomioita aiheesta ja irrotellut asioita yhteyksistään rajulla tavalla. Jos mellermäisellä metodilla ja asenteella tutkittaisiin Raamattua, se todettaisiin helposti lapsilta kiellettäväksi, seksiä ja väkivaltaa tihkuvaksi pervoilun opaskirjaksi, jonka sivuilla lapsia surmataan surutta ja hurskaat Herran palvelijat juopuvat viinistä ja syövät omia ulosteitaan.

ROCK-kirjan teesit ovat pääosin kehäpäätelmiä ja omiin, horjuttamattomiin uskomuksiin plus omaperäisiin Raamatun tulkintoihin perustuvia, joten niitä vastaan väittäminen on täysin turhaa. Onneksi Mellerin kanssa voi olla myös jostain samaa mieltä. Muustakin kuin siitä, että W.A.S.P. oli ällöttävä ilmiö.

Meller on näet täysin oikeassa siinä, että kristillisen sanoman levittämiseen rock on epäkelpo media. Eihän mikään kuulosta niin töpöltä kuin kristillinen heavyrock. Ei siksi, että rockin tahtilaji olisi helvetttiin menon tahti, vaan koska rock alkaa "lantiosta alaspäin", kuten Keith Richards on asian esittänyt. Uskonnollisia tasojakin rock saattaa sisältää, mutta rockissa uskonnollisuus ja seksuaalisuus yhtä ja samaa, dionysosmaista latinkia, joka synnyttää luontevammin karnevalististista, villiä ja ironisesti reflektoivaa kulttuuria, kuin uskoa johonkin kiinteään oppiin tai uskontoon, kuten kristinuskoon - tai satanismiin.

Mellerin ROCKista ei tullut bestselleriä, mutta lapualaisten rockpaljastuskasetti sai runsaasti huomiota osakseen. Sen takia jyväskyläläiseltä Rajuilmalta peruuntui yksi keikka, mutta suurempaa vaikutusta kansalaismielipiteeseen rockin saatanallisuusjulistuksilla ei tainnut olla.

Edelleenkin heavy metallin ja saatananpalvonnan suhde on tapetilla silloin tällöin, mutta enemmänhän rockia nykyisin arvostellaan siitä, että se on menettänyt pelottavuutensa ja kapinallisuutensa: rockista on tullut mainstreamia, koko perheen karkkia. Rockia voi arvostella monesta muustakin asiasta, mutta jos Mellerin tavoin kieltäytyy ymmärtämästä koko kyseistä kulttuurinmuotoa on se kritisointi täysin hölmöläisten hommaa. Hyvä on myös huomata, että Mellerin näkökulma musaan on yhteneväinen monien totalitaaristen ideologioiden kanssa. Natsi-Saksassa jazz oli kiellettyä, Kuubassa rock soi yhä maan alla ja muslimaissa taliban on asettunut kaikkea musisointia vastaan.

Kuinka syvältä pimeydestä rokkisoinnut ilmoille kumisevat - tästä jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä tsekattuaan seuraavat kolme videota:

Kylmä Banaani II Lepakkomiehessä 2012: KÄÄRMETULI

RÄJÄYTTÄJÄT Töölöläinen + Räjä&Roll 17.11.2012 Korjaamo/Helsinki

Profeetta ja Uusi Maailmanuskonto - Itsensä Tuntemisen Salaisuus

Miss Farkku-Suomella ei ole käpyä selän alla

Matti Kinnunen (ohj.) - Miss Farkku-Suomi (dvd, 2012)

Kävin Oulussa ensimmäisen kerran keskikesällä 1977. Näin leirintäalueen ja meren. Vierailin kuuluisalla Rattori-lupilla ja myös jollain kaupungin läheisellä tanssipaikalla. Siellä moni bilettäjä hengaili iso, varrellinen kampa farkkujen takataskussa. Stadilainen gimmakaverini hymähteli heille ja sanoi, ettei nää taida tietää, että Helsingissä kukaan ei ole pitänyt kampaa tuolla tavoin yli vuoteen.

Pohjoinen jälkeenjääneisyys on Miss Farkku-Suomen suuri teema. Jengi diggailee Deep Purplea ja discoa ja vain muutama tyyppi on kuullut ilmiöstä nimeltä punk. Elokuvan päähenkilö Välde esitellään tuon ajan Oulun ainoana, nuorena toisinajattelijana. Hän torjuu uskonnon, politiikan ja urheilun, eikä halua kuulua mihinkään ryhmään. Ei edes punkkeihin.

Energiaa erilaisuuteensa Välde saa kirjallisuudesta ja Lou Reedin, Velvet Undergroundin ja David Bowien kaltaisten artistien levyistä. Välde ei kuitenkaan omaksu Bowien ja kumppaneiden tajunnallista seikkailunhalua ja idoliensa musiikin ilmentämiä, itseaiheutetun vinksahtaneisuuden tasoja. Enemmänkin hän haaveilee olevansa joku päivä oikea boheemiartisti, joka tekee biisejä oman elinpiirinsä vinksahtaneisuudesta ja saa niillä huomiota osakseen.

Parhaimmillaan elokuva on kuvatessaan Väldeä rakentamassa hyvin tietoisesti, joskin neuroottisuutta hipoen psyykkistä panssaria suojakseen. Romantiikan nälkää kapinallinen ja angstaava teininerokin potee. Ihastuksesta oman koulun farkkumissiin ei vaan ole ainesta filmin peruskaareksi ja Välden & Piken ikitoteutumattoman lovestoorin loppunäytös on luvattoman banaali.

Pidän siitä, että elokuvaan ei ole ympätty seksikohtauksia, vaikka seksuaalisella jumituksella iso osa stoorissa onkin. Paljon muuta turhanaikaista tohinaa tarinaan on upotettu. Pikkuvanhat lestadiolaiskaksoset ovat sinänsä hauska esitys, mutta ei millekään elokuvalle ole hyväksi jos sitä ikään kuin kevennetään päälleliimatuilla sketsipläyäyksillä. Toinen erityisrasiste on P-K Keräsen näyttelemä rokkimanagerin hahmo, joka on kliseisyydessään kuin jostain jenkkileffasta repäisty.

Heti Miss Farkku-Suomen avauskuvissa vilahtaa yksi mimmi jättikampa farkkujen takataskussa. Muuten en elokuvasta omaa 70-lukuani tunnistanut. Leffaan on kylläkin tallentunut se hitaus, joka 70-luvun pysähtyneisyyden ajalle oli ominaista ("ne ajat halus seisoo, niit piti työntää koko ajan eteenpäin" - D.Lindholm). Miss Farkku Suomen kohdalla kerronnan hidasliikkeisyys tarkoittaa myös jähmeyttä, orgaanisuuden puuttumista.

Leffan avoin mutta onnellinen loppu alleviivaa sitä, että Miss Farkku Suomi on oikeaoppisen optimistinen "nuorisoelokuva". Olemukseltaan lähempänä nuorisoelokuvaekspertti Mikko Niskasen Ajolähtöä kuin kokeilevaa Käpyä selän alla.

Dingo 30 vuotta

Auringonhattu-uute Echinaforce on nykyisin varsin tunnettu tuote. Minä näin Echinaforce-putelin ensimmäistä kertaa vuonna 1986, jolloin kurkkukipua potenut Neumann tempoi sitä kiivasta tahtia kitaansa Jyväskylän jäähallin pukuhuoneessa. Dingo teki silloin laajaa - suurinta Suomessa siihen asti - jäähallikiertuetta. Rundista tuli tappiollinen, eikä vähiten sen takia, että turneen promoottori veti bändiltä ohi vähintäänkin puoli miljoonaa markkaa.

(Ennen Dingon jäähallille saapumista olin ollut yhteydessä ryhmään soittamalla heidän keikkabussiinsa. Siis, hei, kundeilla oli bussissa matkapuhelin! Tiesin sellaisia olevan olemassa, mutta en ollut vielä nähnyt yhtäkään konetta sitä lajia.)

Dingon suosio romahti yhtä äkkinäisesti kuin se oli alkanutkin ja lokakuussa 1986 yhtye hajosi. Luulen, että se asia oli hyväksi Suomen nuorisolle nousevalle. Kajahtihan Dingoon liittyvä hysteria jo aivan kajahtaneelle tasolle ja tiettyä pervoutta oli siinä, että esikouluikäiset kansalaisetkin laulaa luikuttivat ulkomuistista Neumannin teiniaikuisromanttisia hekumointteja.

Mutta eihän Dingo huono bändi ollut. Ei ollenkaan. Siihen piti vaan tottua. Näin Neumannin ja kumppanit eka kerran Provinssi-rockissa -84, enkä siellä biisien fiiliskenttään osannut eläytyä, mutta diggasin yhtyeen omalinjaisuudesta ja energiasta. Näitä ominaisuuksia en tunnistanut Porin prikaatin ensisingleltä Sinä ja minä. Kuullessani sinkun eka kertaa, ei yhtään tullut mieleen, että tämä naivi, aneeminen ja laahaava romanssiveto nousisi listoille.

Eivät kaikki muutkaan Dingoon aluksi uskoneet. Saihan yhtye levytyssopimuksen vasta kaksi vuotta perustamisensa jälkeen. Ainakin Poko records tyrmäsi Dingon demon. Pokon juhlistaessa, oliko se nyt Eppujen miljoonatta myytyä levyä vai mitä, Epe Heleniukselta kysyttiin iltapäivälehdessä, että onko häntä koskaan kaduttanut, ettei ottanut Dingoa tallinsa, vaan otti Eput? Epe totesi, että Eputhan on pitkän linjan hommeli ja Dingo taas enemmänkin hetkellinen ilmiö. Tätä juttua keikkabussissa tavatessaan Neumann ei ollut tyytyväinen, vaan ihmetteli miten tälläistä tekstiä voidaan yleensä painaa lehteen... "Mä luulin että Epe on mun kaveri".

Dingon jälkeen Neuman nousi rahille kera yhtyeen nimeltä S.E.X. Se jäi lyhytikäiseksi koetukseksi. Hyvä niin, koska bändin musa oli yhtä kökköä kuin sen nimikin. Yhden keikan koin vuonna 1987. Keikkapaikalle saapui soundtsekin aikaan myös tunnettu Dingo-fani Matti Nykänen. Neukku ja Nykä löivät kättä, haastelivat tovin ja sitten Nykänen antoi Neumannille kellon ranteestaan, johon Nipa vastasi luovuttamalla sormuksen sormestaan. Pyhä klaani.

Vuonna 2006 olin taas Jyväskylän jäähallilla Dingon pukuhuoneessa. Nyt vaan bäkkärillä oli ihan eri tason serviisiit kuin 20 vuotta aikaisemmin, jolloin ei Echinaforcen lisäksi tainnut olla muuta kestitystä kuin hikinen limsakori pukkarin nurkassa. Samassa tapahtumassa soittivat myös Yö ja Hanoi Rocks( joista jälkimmäisen tiloissa oli muuten pöytä pullollaan urheilujuomia, kolmea eri väriä). Neumann pyöri bäkkärillä joku tiukka, oisko ollut pilottimallinen nahkapusakka yllään ja kelaili, että "oon miettinyt, mikä mulle tästä (?) oikeen tulee mieleen... ja nyt musta tuntuu, että se on Who, The Who"...

Minulle ei ainakaan Dingon keikasta tullut silloin mieleen The Who. Ei tullut mieleen myöskään se hillitön hurmos joka samassa tilassa vallitsi Dingon keikalla 1986. Jengi oli toki bändistä kuumana, mutta yleisö oli nyt kauttaaltaan täysi-ikäistä, eikä kukaan varsinaisesti kirkunut. "Huonoksi" bändiksi tätä revival-Dingoakaan ei voinut moittia, mutta luonteva ja dynaaminen kantavuus sen musasta uupui ja Neumannin biisit sinänsä olivat jo kauan ennen Mustaa leskeä puutuneet paikoilleen. Parhaana Neumannin biiseistä kautta aikojen voisin pitää syvyyspsykologisesti latautunutta Autiotaloa, ellei siinä olisi tätä töppöä kielikuvaa, "...viet mut aivovaurioon"...

Jäähallikeikan jälkeen hotellilla Andy sanoi Evelle, että "teidän kantsis vaihtaa laulusolistia, toi kundi ei pysty sjungaa tarpeeks korkeelt". Paikalla oli myös koko illan Andyn hattua päässään pitänyt uus-Dingon kitaristi Jyrki Valkama. Hän yritti keskeyttää Andyn pulinat siinä kuitenkaan onnistumatta. "Kuuntele!" Andy komensi... "Mä olen kuunnellut sua koko ikäni!" kuittasi tähän Valkama.

Neumannia tuskin kukaan nykylaulaja on kuunnellut koko ikäänsä. Taiteellisten arvojen kannalta Dingon jättämä jalanjälki suomirockiin ei ole kovin mahtava, mutta muuta vaikutusta popskeneen sillä on ollut mittaamattoman paljon. Jo pelkästään se oli tärkeätä, että Neumann oli 80-luvulla todellakin newman, uusi mies: meikkeineen kaikkineen koreileva ja herkkä, uusromanttisesti androgyninen popikoni, jonka kaltaista Suomessa ei ollut aiemmin nähty.-Sitä paitsi, pitkälti Dingon ansiosta kansalliseksi julkkikseksi kohosi myös joukkion 80-luvun manageri, Suomen paras kättelijä Lasse Norres.

Dingokuvan copyright: Kari Kosmos