Edvin Laineen yli 40 vuotta sitten ohjaama Täällä pohjantähden alla on tönkkö, mutta väkevä elokuva. Siinä missä Laineen luomus on paljolti filmattua teatteria on Koivusalolla työssään selkeästi elokuvamainen ote. Koivusalo omaa silmää kauniille kuville - plus hänellä on tässäkin filmissä hyvät kuvaajat - ja parhaimmillaan po. leffat aaltoilevat eteenpäin valssin tavoin: tyylikkäästi, pehmeästi ja luistavasti.
Dramaturgia ei ole Koivusalon vahvinta alaa. Tämä on tullut selväksi hänen aikaisemmista filmeistään, joista useimmat ovat lähinnä näyttelijöiden sarjakuvamaista kulisseissa patsastelua. Koivusalolta näyttää puuttuvan kyky ymmärtää ja ilmentää ihmiselämän väkeviä värähteitä ja raadollisia räjähteitä. Tietty, oleellinen karheus näistäkin Koivusalon elokuvista puuttuu, ohjaaja ei saa Pohjantähden juonessa kyteviä, sähäköitä jännitteitä täyteen paloon kuin aivan hetkittäin.
Joukkokohtaukset ovat Koivusalon Pohjantähtien heikointa antia. Tästä ensimmäinen näyttö on Laurilan Anttoon häätokohtaus. Siitä ei kasva sellaista katsojan alleen jyräävää, intensiivisen raakaa taitetta kertomukseen kuin E Laineella. Koivusalon esitys tuntuu jäykältä ja visuaalisesti hajanaiselta ja siinä on niukalti sekä kollektiivisen uhon että väkivallan uhan uskottavaa painetta. Laurilan Aliinaa näyttelevän Eija Vilppaan rankka pyllistys hysterian vallassa, hame korvissa on rahvaanomaisuuden juhlaa, mutta se ei yksin häätöhulinan verettömyyttä pelasta, vaikka pyllistys onkin elokuvassa draamallinen tihentymä, jonka veroista saadaan odotttaa aina ykkösosan loppumetreille saakka. Silloin tulevat kuvat vankileiriltä pakkasyössä kotiin palaavasta, ahavoituneesta Akselista.
Laineen Pohjantähti puhutteli paljolti onnistuneiden näyttelijävalintojen ja hienojen roolisuoritusten vuoksi. Koivusalon elokuvassakin roolitus on mennyt pääasiassa nappiin ja monia upeita esityksiä nähdään. Kyseenalaisimmat rooliratkaisut on tehty Pappilan väen kohdalla. Antti Luusuaniemi papinpoika Ilmarina ei ulkoiselta olemukseltaan vastaa lainkaan Linnan (& Laineen) sotilaallisen ryhdikästä ja jäntevää Ilmaria. Vastaavasti Hannu-Pekka Björkman ei täysin tavoita isä-rovastin herkkyyttä ja kaunosieluisuutta, kuten teki Matti Ranin Laineen pohjiksessa.
Täysin tyytyväinen en ole myöskään Heikki Nousiaisen räätäli Halmeeseen. Aadolf Halme on Linnan kirjassa yksi huolitelluimmin piirretyistä hahmoista ja kertoo lukijalle kahdesta huomionarvoisesta seikasta; Halmeen hahmo todentaa sitä kuinka laajalti teosofis-okkultinen ajattelu oli Suomessa levinnyt jo 1900-luvun alussa ja toiseksi, sitä että Väinö Linna oli suhteellisen laajasti tutustunut tähän ilmiöön. Koivusalon ohjauksessa Halmeen astraalifilosofinen ufoilu jää liiaksi taka-alalle.
Halmeesta Kalevi Kahra teki Laineelle lopullisen tuntuisen version. Samaa ajattelin aluksi Kauko Helovirran Otto Kivivuoresta. Kahden katsomisen (dvd) jälkeen Esko Roineen Otto alkaa kuitenkin vakuuttaa todenteolla. Hän ei ole yhtä kovaäänisen rempseä Otto kuin Laineella, mutta humorististen iskujen nasevuus on silti tallella ja lisäksi Oton hahmossa on nyt myös häivähdys sellaista mietteliäisyyttä ja herkkyyttä, joka Edvin Suuren filmieepoksessa jäi pimentoon.
Ilkka Koivula on Akselina vähintäänkin yhtä onnistunut valinta kuin oli 60-luvulla Aarno Sulkanen. Tosin Koivulan naama on liian vanha ja uurteinen nuorelle Akselille. Risto Tuorila Jussina on myös hyvä: rauhallisesti, paisuttelematta tehty rooli. Samoin Pulkkinen Siukosena toimii mainiosti. Elokuvan naishahmot jäävät vähän vaisuiksi. Mieleenpainuvimman roolin naisista tekee Elena Leeve Laurilan Elmana.
Erityismaininnan Koivusalon elokuva ansaitsee Valentin Leppäsen hahmon käsittelystä. Kari Ketonen tekee vaikuttavan sivuroolin Halmeen oppipoikana, ja mainio oivallus elokuvan tekijöiltä on se, että Valentin ei lausu elokuvassa kuin yhden ainoan sanan. Enemmän Koivusalolta olisikin toivonut vastaavanlaisia, tuoreita tulokulmia ja tulkintoja. Nyt elokuva(t) vaikuttaa (vaikuttavat) enemmänkin versiolta Laineen Pohjahtähdestä & Akselista ja Elinasta kuin Väinö Linnan kirjasta. Koivusalon elokuvista tämä kahteen osaan jaettu Pohjantähtifilmi on kylläkin yksinkertaisesti paras. Kulkuri ja joutsenkin on ainakin miedosti onnistunut teos, mutta Pohjantähdessä on kaikista puutteistaan huolimatta eloa enemmän kuin muissa Aikamiespojan filkoissa yhteensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.