Medialukutaitoni oli 70-luvulla hyvin puutteellinen, koska en silloin yhdistänyt Village Peoplea suoranaisesti homorientoihin. Ei ryhmän kuudesta jäsenestä homoja ollutkaan kuin kaksi, mutta hyväntuulisten homovärinöiden manifestointiin combo tietoisesti pyrki ja ensimmäinen suosion aalto tuli sen osaksi nimenomaan Amerikan gaypopulaation taholta.
Briteissä oli samoihin aikoihin pinnalla julkihomo Tom Robinson. Hän levytti vuonna 1978 kappaleen Glad to Be Gay, mutta biisin nimestä huolimatta Robinsonin imago oli vihainen homo: hänen Tom Robinson Bandinsa liittyi punk-sisseihin ja sosiaalipoliittista protestia pökättiin pesään yhtyeen useimmissa levytyksissä.
70-luvulla sekä vihaiset että hilpeät homot olivat täyshomoja. Nykyäänhän -"kaikki mulle heti" -mentaliteetin vallitessa - monet homoseksuaalit haluavat olla myös ikään kuin heteroja. Tällä tarkoitan esim sitä, että vaikka homosuhteista ei jälkeläisiä millään sikiä on Suomessakin yleistynyt ajatus, jonka mukaan homoliittoissa olevillakin pitää olla oikeus lasten hankkimiseen!
Tiettyä heterolle haiskahtavaa maskuliinisuutta oli tosin siinä asetelmassa, että nimenomaan miesryhmä pomppasi ensimmäiseksi seksuaalivähemmistöikoniksi. Mutta luultavasti yhä vieläkin on niin, että lesbomaailmasta ei löydy sellaista sterotypioiden valikoimaa, että niistä voisi rakentaa Village Peoplen kaltaisen sarjakuvatyyppien kaartin.
Village Peoplen taustahahmona hääri ranskalainen tuottaja Jacques Morale. Hänen ideoimaansa konseptia toteuttamaan kerättiin kasaan ryhmä laulajia, jotka puettiin amerikkalaisiksi perustyypeiksi: intiaani, cowboy, poliisi, sotilas, rakennustyöläinen, motoristi, laivastosotilas... Ryhmä näyttää "tosimiehiksi" naamioituneilta homojannuilta ja siinä lieneekin yhtyeen imagon salaisuus: homot voivat digata hahmoista ironian kautta ja heterot saavat tilaisuuden nauraa karnevalisoiduille homosäätelylle ilman loukkaamisen funktiota.
Yhtyeen hiteistä suoraan homosteluun viittaa kappale Y.M.C.A., joka on siis lyhenne Nuorten Miesten Kristillisestä Yhdistyksestä. Biisin nimi osoittaa NMKY:n jenkeissä pitämiin yömajoihin, joissa nuoret gayt tuolloin kuulemma pörräsivät. Y.M.C.A. oli vuonna 1978 Englannin listan ykkönen ja Amerikan tilastojen kakkonen. Melkein yhtä suuri menestys oli seuraavana vuonna julkaistu In the Navy.
Navyn ja Y.M.C.A.:n lisäksi tämä 1994 julkaistu kokoelmalevy sisältää mm. sellaiset hitit kuin Can't Stop the Music, Macho Man ja Go West. Railakasta, suihkunraikasta ja avoimesti älyvapaata peridiskoilua joka raita. Musa on tuotettu parodisen mahtipontiseen tyyliin ja kaikki biisit ovat taitavasti koukutettuja. Vitivalkoiseen poppiin päin ollaan selkeästi enemmän kallellaan, kuin mustan soulin sensuelleihin kähinöihin ja sähinöihin.
Village Peoplen kultakaudella progen ja punkin ystävät ylenkatsoivat discoa yksissä tuumin. Progediggareille Village People oli samanlainen sylkykuppi, kuin mitä punkeille olivat Genesis tai Pink Floyd (jännää muuten onkin, että ns. suvaitsevat, diskimirointia kammoksuvat ihmisetkin tarvitsevat omat sylkykuppinsa, kuten Päivi Räsänen on tänä päivänä SETAn ja samanmielisten halveksunnan ja pilkan kohde).
Itsekään en 70-luvulla koskaan kuunnellut Village Peoplea kämpillä, mutta tykkäsin kyllä bändin reippaimmista biiseistä, jos niitä jossain satuin kuulemaan ja etenkin videoina näkemään. Isompina annoksina nautittuna alkaa svengin ystävää Village Peoplessa, kuten yleensäkin diskolevyissä, rasittaa mekaaninen, esityksistä sävyjä syövä jumputus, joka kaikkia kappaleita dominoi.
Musiikillista antia kiintoisampaa Village Peoplessa onkin se, kuinka ryhmän jumputus myytiin homostaffina homoille ja kohta sen tahdissa ilkamoivat kaikki discohileet sukupuolisesta suuntautumisesta välittämättä. Tämä on hillittömyydessään popin suuria tarinoita ehdottomasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.