Walt Disney - outojen olentojen näkijä ja tekijä

"Minkä takia minun pitäisi pyrkiä pormestariksi, kun olen jo kuningas?"
Walt Disney

Bob Thomas - Walt Disney elämäkerta (Sanomaprint, 1991)
Neal Gabler - Walt Disney, amerikkalaisuuden ikoni (WSOY, 2008)



Talvella 1961 kävin ensimmäistä kertaa elämässäni elokuvissa ja leffa oli Walt Disneyn tuottama luontofilmi Valkea Pohjola (White Wilderness, 1958). Samana vuonna tuli myös tutuksi Aku Ankka, joka kaakatti usein valkokankaalla ennen varsinaisen leffan alkua näytetyissä pätkiksissä. Muiden aikalaisteni tapaan olen varttunut Disneyn vaikutuksen alaisena, vaikka en koskaan mikään harras Aku Ankan lukija ole ollutkaan. Minulle on Disneyn luomusten(kin) läsnäolon kautta ollut pienestä pitäen selviö jonkinlaisen "rinnakkaistodellisuuden" ja sen outojen asukkien olemassaolo.

Disney oli tavaramerkki jo minun lasna ollessani. Nykyisin Disney on myös standardisoitu tavaraesine samassa mielessä kuin Pepsodent tai Coca-Cola. Kun hampaat pitää harjata otetaan Pepsodent-tuubi esiin. Kun perheissä vietetään yhteistä laatuaikaa mennään katsomaan uusin Disney-elokuvatavara. Ja kun lapset halutaan kotioloissa pitää pois pelistä, ladataan Disney-dvd koneeseen, jolloin sieltä alkaa pursuta ruudulle yhtä taattua, tasalaatuista tuotetta kuin hammastahnaputkilosta.

Jo Walt Disneyn elinaikana yhtiö tuotti useita keskinkertaisia leffoja ja tasokkaita Disney-filkkojakin voi arvostella sentimentaalisuudesta ja sterilisyydestä, tasoitellaanhan räikeimmät emootiot ja elämän kompleksisuus elokuvissa tyystin näkymättömiin. Disney-yhtiön varhaiskautena Walt Disney ja hänen tiiminsä kuitenkin loivat muutamia erikoisen upeita ja aikaansa edellä olleita mestariteoksia, etunenässä Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937) ja Fantasia (1940). Jälkimmäiseksi mainittu raina on siinä määrin psykedeelinen pläjäys, että nuorena minun oli helppo uskoa juttuja, joiden mukaan leffaa olisi työstetty meskaliinin vaikutuksen alaisena. Neal Gabler kuittaa Disney-kirjassaan tälläiset arvailut seuraavasti:

"Vuosia myöhemmin, kun yliopisto-opiskelijat polttivat marihuanaa Fantasiaa katsellessaan, koska se sisälsi hurjia hallusinaatiomaisia tehosteita, Art Babbittilta kysyttiin, oliko hän käyttänyt mitään aineita animaatioita tehdessään. `Kyllä, kaikkea käytettiin,´ hän vastasi. `Olin itse riippuvainen Ex-Laxista ja Feen-a-Mintistä,´ kahdesta ulostuslääkkestä."

Herra Disney oli elinaikanaan yhtä tunnettu kuin Mikki-hiiri ja Aku Ankka. Tähän oli osaltaan syynä Suomessakin esitetty tv-sarja Walt Disney esittää, jota pukuun ja solmioon pukeutunut Walt-setä lämminhenkisesti juonsi. Walt Disneysta tuli amerikkalaisen konservatismin setämäinen kiiltokuva, mutta kuvan takana oli äkkipikainen, politiikasta piittamaton ja auktoriteeteista piutpaut välittävä ketjupolttaja ja maaninen visionääri, jolla perhe oli työhön verrattuna sivuharrastus.

Tuotantoyhtiönsä johtajan ominaisuudessa Walt Disney ei ollut konservatiivi, vaan päinvastoin. Mullistihan hän koko piirrettyjen filmien genren radikaalien innonvaatioiden - väri, ääni jne. - avulla ja hän oli avoin hyvinkin erikoisille ratkaisuille. Särmikäs veto oli jo pelkästään Stravinskyn musan käyttäminen - siloteltuna sovituksena, mutta kuitenkin - Fantasiassa. Ikävä kyllä kaikista huimista suunnitelmista - kuten yhteisestä elokuvasta Salvador Dalin kanssa - ei tullut ikinä totta.

Omaan yritykseensä Walt Disney loi välittömän ja yhteisöllisen toimintakulttuurin. Tämä sanottuna sillä varauksella, että kaikesta epämuodollisuudesta ja keksimiseen kannustavasta ilmapiiristään huolimatta yhtiössä Walt Disney oli koko ruljanssin kunkku.. Hänellä oli joka tuotannosta oma visionsa ja projektionsa, jota muut pykivät mukailemaan ja kehittelemään. Walt tarkasti henkilökohtaisesti filmien kaikki työvaiheet ja teki korjauksia jopa yksittäisiin piirroksiin. Yleensä uuden elokuvan luominen alkoi siitä, että Walt Disney näytteli filmin kaikki roolit henkilökunnalleen. Lumikin kohdalla Waltin ensimmäinen esitys kesti 7 tuntia.

Walt Disney keskittyi yhtiössään laadun vaalimiseen, rahasta hän ei piitannut. Firma olikin ensimmäisen vuosikymmenen jatkuvasssa kassakriisissä. Taloudellisen tilan kohentuessa rahaa sijoitettiin rutkasti myös henkilökunnan työolosuhteitten ja palvelujen kehittämiseen. Tämä taivaallis-utoopinen vaihe Disney-studioilla jäi kuitenkin lyhyeksi. Ekonomisen tilanteen jälleen kiristyessä neljäkymmentäluvun alussa ja pankkien vaikutuksen lisääntyessä firmassa, utoopinen kattaus purettiin ja Disney-yhtymä alkoi toimia täystehoille viritettynä pätkistehtaana ilman isompia taiteellisia ambitioita. Silloin Disneyn tiloihin ilmestyivät ensimmäistä kertaa kellokortit. Samalla kaikki henkiökuntaedut, kuten bonukset, taidetunnit ja hampurilaistarjoilut työhuoneisiin lopetettiin.

Walt Disney ei enää 40-luvulla ja sen jälkeen ollut yhtä innokkaasti ja aktiivisesti mukana animaatioelokuvien työstämisessä kuin Tuhkimon, Pinokkion tai Fantasian aikoihin. Hän ideoi mieluimmin näytelmäelokuvia ja tv-tuotantoja, kuten Davy Crockettia, Zorroa ja Maija Poppasta, jota itse pidän Disneyn (näytelmä)elokuvista onnistuneimpana. Kaikkein eniten häntä kuitenkin kiehtoi omaan pihaansa rakennuttama rautatie ja vuonna 1955 perustettu Disleylandin huvipuisto. Disneylla oli myös yltiöfuturistinen suunnitelma rakentaa tulevaisuuden kaupunki, jonka kaduilla autot eivät surraisi. Kaupunki pitäisi "huolen koulua edeltävästä koulutuksesta, kotiympäristöstä, työstä" ja kaikki talot olisivat oman voimalan ja putkiston avulla itseriittoisia. Disneyn kuolemaan keskeytyneen projektin nimi oli Experimental Prototype Community of Tomorrow eli ECPOT.



Disneyn ja hänen yhtiönsä tarina kerrotaan samanlaisin painotuksin molemmissa p.o. olevissa elämäkerroissa. Neal Gablerin kirja on sivumäärältään jykevämpi ja jo siitä syystä Bob Thomasin sinänsä pätevää esitystä perusteellisempi katsaus aiheeseen. Gabler harrastaa myös Thomasia runsaammin Disney-tuotantojen sisältöjen ja vaikutuksen arviointia ja analyysia, tyyliin: "Hän oli hionut perinteisiä arvoja ja terävöittänyt amerikkalaisia myyttejä ja arkkityyppejä, vaikka hän oli saattanut myös riisua niiden merkityksiä, kuten hänen vastustajansa sanoivat. Ja toisesta näkökulmasta tarkasteltuna hän oli vahvistanut amerikkalaista auktoriteetinvastaisuutta, yhteisöllistä ja suvaitsevaisuutta, joka auttoi vastakulttuurisen sukupolven synnyssä."

Gablerin mukaan Walt Disney ihaili Chaplinia ja Chaplin Disneya. Mikki Hiiren hahmoa suunniteltaessa yhtenä esikuvana oli Chaplinin kulkuri. Toinen tärkeä malli oli Disney itse: piirtäjät kopioivat Mikin ilmeet ja eleet Waltin kasvoilta ja kehonkielestä, ja Walt itse dubbasi Mikki Hiiren ääntelyn elokuvissa. "Walt ja Mikki olivat niin simpatico, että tuntui melkein kuin heillä olisi ollut sama identiteetti", Disneyn vaimo Lillian on todennut. Walt itse lausahti kerran, "en voi elää ilman Mikkiä". Ja nyt ei siis kyse ole nykysarjiksista tutusta, konnia jahtaavasta Mikistä, vaan varhaisemmasta animaatioversiosta: hyperenergisestä veijarista ja ikuisesta optimistista, joka eli plastis-symbioottisessa suhteessa fysikaaliseen todellisuuteen: Mikki saattoi muuttaa auton lentokoneeksi tai lehmän ksylofoniksi ja hänen oma kehonsa kesti vahingoittumattomana rajuakin höykkyytystä.

Mikin olemusta muunnettiin monta kertaa, mutta ikinä Mikki ei ole ollut oikean hiiren näköinen. Aku Ankkakin muistuttaa enemmän lintua kuin Mikki eläinkuntaan kuuluvaa pikku jyrsijää. Mikin ja myös muiden hahmojen groteski mutanttimaisuus tulee näkyville erityisesti tilanteissa, jolloin Ankkalinnan porukka esiintyy livenä, kuten tapahtuu esimerkiksi Disneylandin paraateissa. Jättipäinen Mikki ja muut nyrjähtäneen iki-iloiset sarjiskonkarit ovat minun silmissäni pehmeämpää pakettia samasta surrealistisesta tajunnnan kerroksesta, josta Carlos Castanedan näkyjen jättiläishyönteiset ja muut eriskummallisuudet ("liittolaiset") huuruilevat esille.

Puhuvien "eläinten" ja astraalista hehkua henkivien satuhahmojen - Lumikin, kääpiöiden, Prinsessa Ruususen, Ihmemaan Liisan .. - lisäksi Walt Disneyn psykedeelisestä maailmankäsityksestä kertovat Fantasian ja Silly Symphoniesien kaltaiset tuotannot, joissa elämä näyttäytyy maagisena, elementaarisena ilmestyksenä ja/tai kosmisten energioiden leikkinä. Vuonna 1929 aloitetun Silly Symphonies -sarjan ensimmäinen osa oli nimeltään Luurankojen tanssi (myöhemmin nähtiin mm. tanssivia puita ja kukkia) ja se on selvästi sukua Tiibetin buddhalaiselle Citipati-visiolle. Thangamaalauksissa Citipati näyttäytyy kahden luurangon, Krematorion valtiaan, tanssina. Visio symbolisoi kuoleman ja täydellisen henkisen heräämisen ikuista tanssia ja Citipati on yksi 75:stä Mahakalan (Dharman suojelijan) manifestaatiosta.




Disneyn kuvastosta henkisen heräämisen optiot ohenivat vähitellen olemattomiin. Suloisen astraalisista Technicolorin väreistä siirryttiin nykyisenlaiseen, kirkkaan pehmeään (silmiä rasittavaan) väritoteutukseen eikä Mikkikään enää ollut se 30-luvun Mikki, joka toimi "kumiletkumaisesti ja sillä oli kumiletkumaiset tunteet, jotka mukautuivat mihin tahansa tilanteeseen, eikä sillä ollut eheää persoonaa, joka voisi muuttua litistymisen ja venyttämisen periaatteen mukaisesti säilyttäen perusolemuksensa "( Gabler).

Tämä minätön, joustava Mikki joutui pulaan Disneyn alkaessa nojata realismiin kehittääkseen elokuvahahmojensa persoonallisuutta. Tällä reaalin tiellä Disney itsekin joutui pulaan monta kertaa, monessakin mielessä, väsyi, turhaantui ja vieraantui yhtiönsä toimista. Kunnes syttyi uusi näky, Disneyland, eskapistinen "rinnakkaistodellisuus" arkimaailman keskellä. Tämä visio sytytti Waltin liekkiin vielä kerran. Hän teki Disneylandin perustamisen ja kehittämisen eteen kaikkensa. Siihen ja tulevaisuuden kaupunki -projektiin liittyen, viimeiset elinvuotensa Disney keskittyi erilaisten koneiden ja laitteiden kehittelyyn kuin Pelle Peloton konsanaan. Seuraava askel olisi varmaankin ollut yritys valmistaa luomus, joka on puoliksi kone, puoliksi ihminen (ikiliikkuva cyber-Walt?).

Walt Disneylla oli selvästi (luoja-)Jumalan geenit, mutta korkeidenkin jumalien mielellä & todellisuudella on rajansa. Traagista Walt Disneyn tarinassa on se, että hän oli raskaasti omien rajojensa rasittama. Disney oli inhimillisten tunteiden asiantuntija massatasolla, mutta omassa elämässään hän ei omannut ihmistuntemusta, eikä kykyä syviin ihmissuhteisiin. Inhimillistä kanssakäymistä enemmän Disneyä kiehtoi täydellisen (viihde)teoksen luominen, niin täydellisen että se fantastisuudellaan peittoaisi arkitodellisuuden. Paljoon tämä suuri visionaari pystyi, mutta kopioplaneetan ja rinnakkaistodellisuuden välisen kalvon puhkaiseminen on missio, joka hänen oli pakko jättää jälkipolvien haasteeksi.


PS. Erästä arkistokaappia pöllyttäessäni silmiin osui Suomen Elokuvakerhojen Liiton Projektio-lehden numero 1/1976. Yhden jutun yhteydessä oli kuva Aku Ankka -elokuvasta ja alla kuvateksti: "Disneyn elokuvat ovat varmasti muokanneet miljoonien lapsien arvoja ja asenteita ympäri maailmaa. Yhdenmukaistaneet niitä sekä tukeneet eriarvoisen yhteiskunnan säilymistä."