Johnny Weissmullerin kuuluisat Tarzan-elokuvat ovat parhaimmillaan lumoavan reippaita ja hupaisia seikkailupätkiä, mutta Weissmuller-Tarzan on hyvin kaukana Edgar Rice Burroughsin kirjoissa esiintyvän viidakkomiehen karakteerista. Burroughsin Tarzan on sekä raakalaismaisempi että älykkäämpi kuin Weismuller-Tarzan. Piirtäjä Burne Hogarthin (1911 -1996) sarjakuvien Tarzan on viboiltaan lähempänä burroughsmaista, hurjaa hehkua, kuin yksikään valkokankaalla nähty apinain kuningas:
Mutta mikä ja kuka Tarzan todella oli miehiään? Tästä asiasta on tehty jopa akaateemia tutkimuksia. Myös Suomessa. Vuonna 1998 ilmestyi kirjana (Like) Paula Havasten väitöskirja Tarzan ja valkoisen miehen arvoitus: Tutkimus maskuliinisestä identtiteetistä Edgar Rice Burroughsin Tarzan-sarjassa.
Paula Havaste tutkii Tarzanin miehisyyttä siltä pohjalta, että "Tarzan edustaa perinteistä miehen mallia: taistelijaa, suojelijaa, hallitsijaa." Tämän näkemyksen haluan osittain kyseenalaistaa. Onhan Tarzan Burroughsin kirjoissa usein sivullinen, viidakon varjoihin vetäytyjä, joka mielellään loikoilee puun oksilla ja seurailee tapahtumia sieltä käsin. Tarzan nauttii yksinäisyydestä, mutta erinäisiä seikkailuja sattuu sallimuksen oikusta viidakkomiehen kohdalle ja silloin Tarzanista tulee taistelija.
Erikoisinta Havasten tutkimuksessa on näkemys Tarzanin ja hänen upseeriystävänsä D´Arnot´n suhteen homoeroottisesta luonteesta: "Homoseksuaalinen sävy Tarzanin ja D´Arnot´n suhteessa on tärkeä tekijä, joka ilmaistaan kätketysti mutta joka silti jäsentää miesten suhdetta."
On jo pitkään ollut muodikasta löytää "kätkettyä" homoerotiikkaa yhdestä sun toisesta taideteoksesta & edesmenneestä taiteilijasta. Tämä kertoo siitä, miten seksuaalinen kulttuurimme on: kaikkia ilmiöitä on opittu katsastamaan sukupuolisuuden perspektiivistä,ja enää esim. miesten välistä ystävyyttä ei osata käsittää ja käsitellä ilman seksuaalisia värityksiä. Samalla em.. tutkimustendenssi ilmentää sitä lainmukaisuutta, että jokaisella ajalla on joku, yksi ja tietty näkökulma - tässä tapauksessa homosapluunan käyttö - joka alkaa dominoida taiteen ja kulttuurin analysointia.
Havasten mukaan "Tarzan muuttuu aikuistuessaan `normaaliksi`... Jane on lopullinen vaihtoehto, joka pyyhkii pois homoseksuaalisen intressin.." Hän siis antaa ymmärtää, että seksuaalinen suuntautuminen on valinnainen asia eli, ihmisen "ei ole pakko alistua" kaikille kohtaamilleen impulsseille: identtiteetti - johon seksuaalinen olemuskin kuuluu - on kehittyvä ja muuttuvainen asia, varsinkin nuorena. Ikävä kyllä, tälläistä kantaa ei voi tänä päivänä tuoda julki ilman homofobikon leimaa.
(Sinänsä on merkillistä ja merkillepantavaa, että lääketieteellistä termiä "fobia" käytetään julkisessa keskustelussa vain silloin kun puheenaiheena on homous tai homoliitot. Yhtä hyvinhän voitaisiin puhua vaikkapa perussuomalaisille tyypillisestä EU-fobiasta. Myös arvonlisäverofobiasta ja ydinvoimafobiasta kärsitään Suomessa paljon, kannabisfobiasta puhumattakaan.)
Kaikki isot tarut, samoin arkkityyppiset visiot ihmisen henkisestä metamorfoosista pelaavat yhtäläisellä yin-yang-dynamiikalla. Mieheys ja naiseus ovat muinaisissa myyteissä kosmisten ja universaalien elementtien symboleja ja manifestaatioita. Homous sen sijaan on mytologisesti tyhjän päällä. Tämä on varmasti yksi syy siihen, miksi sekulaarissa, post-modernissa ympäristössäkin monet ihmiset kokevat homomeiningin totaalisen integroimisen yhteiskuntaan oudoksi asiaksi.
Tarzan-kirjoilla on yhteys suuriin tarinoihin samalla kun ne - kuten Havasten tutkimus pikkutarkasti paljastaa - ilmentävät kirjoittamisajankohtansa arvomaailmaa. Olennaista tarzaneissa on kuitenkin niiden jännittävä ja intensiivinen tapa lähestyä elämää inhimillisen ja eläimellisen tietoisuuden raja-alueen kokemuksesta käsin. Ainakaan minä en osaa hahmottaa Tarzan-kirjoja sen paremmin homo- kuin heterokirjallisuutena, vaan olen aina lukenut niitä (satunnaiset suutelukohtaukset yli hypäten)utoopisina, "sukupuolineutraaleina" sepitelminä, joiden siivellä pääsee sukeltamaan vaarallisiin seikkailuihin eksottisessa, väkevin värein maalatussa mielikuvituksen viidakossa. Tämä pätee erityisesti Tarzan-sarjan alkupään teoksiin. Tarzanin kirjoittamisesta tuli suosion kasvaessa Edgar Rice Burroughsille pakkopullaa ja tämä kostautuu kirjasarjan (25 teosta) epätasaisuutena : loistavien teosten vastapainona on monta kaavamaista ja turhan tavanomaista tarinaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.