MAURI SARIOLAN LAUKAUSTEN KAIKUJA KUUNNELLEN

Susikoski kiirehti selittämään, ettei hän ollut juhlaruokiin tottunutkaan. Maksalaatikko, voisula ja puolukkahillo katosivat hänen lautaseltaan vauhdilla, joka sai emännän silmät kirkastumaan. Kun tämä sitten tarjosi jälkiruoaksi puutarhamansikoita sokerin ja kerman kera, kirkastuivat puolestaan Susikosken silmät lopullisesti.

Mauri Sariola - Laukausten hinta (Gummerrus)

Laukausten hinta on Mauri Sariolan esikoisteos vuodelta 1956. Siitä alkoivat komisario Leo Olavi Susikosken seikkailut.

Susikoski on lahjomaton, reilu ja tunnollinen poliisi (myöhemmin rikostarkastaja), joka havainnoi ihmisiä ja ympäristöään tarkkasilmäisesti, mutta siirtyy tarvittaessa tarkkailuasemista epäröimättä suoraviivaiseen toimintaan.

Reilunnäköinen otus... Säännölliset piirteet, avoimet kasvot ja käytös vapaata ilman turhia ujosteluja... ei myöskään vaikuttanut turhantärkeältä, vaan esiintyi milteipä vaatimattomasti...

Susikoski on lievästi sivistynyt sinivalkoisten ihanteiden vaalija ja sellaisena ilmeisen suoraan luojansa arvomaailmaa heijastava hahmo. Sariolahan oli jääräpäinen äärikonservatiivi, joka helposti ylireagoi asioihin, joista ei pitänyt tai joita ei ymmärtänyt. Tosin ylireagoimisen uhriksi joutui Sariola itsekin. Hänestä tuli vasemmistolaisten ja vähän muidenkin kulttuuripersoonien sylkykuppi, jolle buuattiin automaattisesti sanoi, teki tai kirjoitti hän sitten mitä tahansa.

(Jotkut Sariolan laukaisut kaikuvat vieläkin ilmassa... Vuonna 1982 Sariola teilasi telkkarissa 500 kg. lihaa-yhtyeen version virrestä Joutukaa sielut ja tämä jäi näppimään Kauko Röyhkää sen verran, että 30 vuottta myöhemmin hän palaa asiaan facebooksivullaan (22.7.2012): "Tyyppi (Sariola) oli kiihkoisänmaallinen, ahdasmielinen ääliö. Jos kuolemanjälkeistä elämää on olemassa, niin toivon että Tom of Finland panee häntä siellä perseeseen. Tom on voittaja, Sariola ja kaikki hänen kaltaisensa ovat häviäjiä... "

Röyhkän sukupuolineutraali fantasia on rajuhko vastine siihen leppoisaan asiallisuuteen, jolla Sariola ko. tv-ohjelmassa inhoamaansa esitystä arvioi ja sen esittäjiin suhtautui:

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/mauri_sariolan_pyynnosta_huolimatta_500_kg_lihaa_81576.html#media=81579

Sariolahan vain ihmetteli, miksi tärvellä vanhoja lauluja sen sijaan että bändi tekisi omia uusia. Hän koki 500 kg. lihaa -yhtyeen esityksen rienaavaksi, koska siinä ei ollut lainkaan tekstin ilmentämää harrasta hengellisyyttä, vaikka tuskin Sariola olisi 500 kiloisten sulkeutuneesta ja yliyrittävästi avantgardisesta jumituksesta innostunut, vaikka virren sanojen sijalla olisivat raikuneet bändiläisten omat lyriikat.)



Laukausten hinta on juoneltaan ovela. Itse asiassa, etenkin loppuratkaisun osalta, melkein liiankin ovela. Mies on murhattu ja käy ilmi, että että useampikin henkilö on toisistaan tietämättään nähnyt tapauksen itse samaa tyyppiä väijyessään, mutta kukaan heistä ei vaikuta tappajalta.

Sariola on kehittänyt kirjaan joukon mainioita tyyppejä, mutta tyypittelyä intiimimpää katsausta näiden henkilöiden olemukseen ei suoriteta. Muissa kirjoissaan Sariolalla oli harrastusta piirun verran Susikoskia tarkempaan ihmiskuvaukseen. Omimmillaan Sariola on kuvatessaan maisemia ja miljööitä. Luontoa, liikennettä ja liikkumista maanteillä. Maaseutua ja kaupunkia. Usein tapahtumaympäristöt puhuvat Sariolan kirjoissa lukijalle laveammin kuin henkilöhahmot näillä tapahtumapaikoilla. Sosiaalipsykologisia tai mankellmaisesti yhteiskuntapoliittisia Sariolan kertomukset eivät ole. Eivär Sariolan kirjojen tapahtumat ja ihmiset tyhjän päällä kellu, mutta kerronnan fokus on rikosta selvittävässä poliisityössä, ei rikoksessa yhteiskunnallisen tilanteen heijasteena.

Susikoski-sarjassa Sariolan poliittiset ajatukset eivät ole yhtä koholla kuin joissain hänen romaaneissaan, mutta kyllähän näistä dekkareistakin kirjoittajan aatteet ja asenteet välittyvät.

Nämä palat ovat Laukausten hinnasta:

Tyttö oli pukeutunut siniseen puolihameeseen. ... Oljenkeltaisessa tukassa ei ollut permanenttia ja se valui tuuheana hartioille saaden pitkässä pehmeydessään hiukan vanhanaikaisen ja nykyajan lyhyttukkaista naistyyppiä oudostelevan komisarion nyökkäämään hyväksyvästi...
... Susikoski huomasi ilokseen nyt sen harvinaisen piirteen, että lapsi teititteli isäänsä. Tämä vanha ja perinteinen kunnioitusta herättävä puhetapa sopeutui täysin ympäristöön ja vahvisti komisarion käsitystä, että vasta nyt oltiin tekemisissä jäyhän ja esi-isien luoman kulttuurin läpitunkeman maalaisväestön kanssa.

Esi-isien jäyhyyskulttuurin kunnioituksestaan huolimatta Mauri Sariola oli tietyissä toimissaan hyvinkin moderni. Hän on ensimmäinen tuotesijoittelua korvausta vastaan harrastanut kirjailija Suomessa. Tienestiä hän sai ainakin siitä, että Susikoski alkoi polttaa Colttia. Laukausten hinnan sivuilla Susikoski polttaa vielä Philip Morrisia.

Pöydällä oli Philip Morrista ja komisario käytti viipymättä tilaisuutta hyväkseen ... Komisario sytytti uuden savukkeen poikkeuksellisesti hidastellen. Tämä ripeyden puute ei niinkään johtunut siitä, että hän olisi halunnut nauttia amerikkalaisen savukkeen loistavan aromin eri vivahteista, vaan komisario halusi voittaa aikaa saadakseen selville, miten tätä koruesinettä naisen hahmossa oli oikein käsiteltävä.



Sariola kirjoitti kaikkiaan 80 romaania. Kansa otti varsinkin Susikosket omakseen. Sanomalehtien kulttuurisivuilla ne harvoin saivat suopeaa huomiota osakseen. Sariolan ansiot jätettiin tunnistamatta ja tunnustamatta, koska pekkatarkat käyttivät kriitikeissään liian lyhyttä kirjallisuuden merkitysten mittaa. He eivät osanneet arvostaa Sariolan dekkareita ja rikosromaaneja esim etevinä kansankuvauksina, jollaisia ne monesti ovat. Tänä päivänä Susikoski-kirjoja voikin lukea romanttisina välähdyksinä muutamien vuosikymmenien takaisesta Suomesta. Mutta eihän näitä kirjoja kansatieteellisistä syistä tavata, vaan koska Sariolan kerronnasssa on intensiteettiä ja kekseliäitä juonenkäänteitä riittää.

Ehkä Susikoskien saamat huonot arvostelut selittyvät osittain sillä, että sarjan alkaessa suomalainen dekkari oli outo tapaus, eikä älymystö vielä tuohon aikaan pitänyt dekkareita ylipäätään oikeana kirjallisuutena. Sariolan edeltäjät Suomessa - Marton Taiga ja Outsider - oli luokiteltu kioskikirjallisuudeksi ja sitä näiden herrojen teokset toki olivatkin - mutta eihän sen olisi pitänyt automattisesti tarkoittaa sitä, että ne ovat sen vuoksi huonoa tai absoluuttisesti vähempiarvoista kirjallisuutta.

Sariola peittoaa kyllä kirjoittajana mennen tullen sekä Taigan että Outsiderin, joiden rikoskertomuksissa ei ollut sellaista liki tulevaa vaaran tuntua tai realismin siivestämistä kuin Sariolalla parhaimmillaan. Tämä sanottuna kaikella kunnioituksella lapsuuteni suosikkeja Pekka Lipposta ja Kalle-Kustaa Korkkia sekä heidän isäänsä, Outsideria, kohtaan.

Susikoskistoorien seassa on muutama erityisen heikko esitys eikä Sariola varsinkaan uransa loppupään kirjoissa varonut tarpeeksi itsensä toistamista. Suurin osa Susikoskista on kuitenkin tasalaatuisen vetävää ja jämäkkää luettavaa. Niistä on vaikea nimetä yhtä nimenomaista opusta sarjan ehdottomaksi ykköseksi. Siksi ajattelenkin, että aina suomalaisten dekkareiden kärkiteoksia listattaessa olisi Mauri Sariolan Susikoski-sarja käsitelteltävä yhtenä visiona ja teoksena, ja sijoitettava se sitten omalle paikalleen arvojärjestyksessä. Minun mielestäni se paikka on kaikkein korkeimmalla oksalla.

Vuosina 1962 - 63 Seurassa ilmestyi kolme Sariolan dekkarien pohjalta tehtyä "kuvaromaania" jatkokertomuksina. Kuvaromaaneja varten näyttelijät näyttelivät kohtaukset, joista otettiin valokuvat.

PSYKEDEELISEN TUTKIMUKSEN ABC-KIRJASIA

Transpersoonallinen psykologia on tutkimusta "kokemuksista, joissa tietoisuus laajenee tai ulottuu yli minän tavallisten rajojen ja yli ajan tai avaruuden tai molempien".
Thomas B. Roberts / Stanislav Grof

Thomas B. Roberts - Transpersoonallinen kasvatus (Samsara, 1978)
Stanislav Grof - Kosminen näytelmä (Samsara, 1977)

Suomalaiset kustantajat eivät psykedeelistä tutkimuskirjallisuutta suosi. Edes psykedeliatieteilyn tunnetuimpien titaanien, Timothy Learyn, Terence McKennan ja Alexander Shulginin teoksia ei ole käännetty vieläkään suomeksi.

Ainut suomen kielellä julkaistu katsaus psykedeelisiin tajunnantiloihin on Stanislav Grofin 1977 ilmestynyt Kosminen näytelmä. Sen edustamille näkemyksille on läheistä sukua Thomas B. Robertsin Transpersoonallinen kasvatus. Molemmat ovat alle sata sivuisia, Jorma Elovaaran suomentamia ja Samsaran kustantamia kirjasia.

(Samsara-kirjat - kuten Samsaran leipomokin - perustettiin aikoinaan Helsingin Korkeavuorenkadun Kasvista pyörittäneen Oraansuojelijat-yhdistyksen jäsenten toimesta.)



Thomas S. Robertsin ja transpersoonallisen psykologian lähtökohtana on olettamus, jonka mukaan "on mahdollista kokea, laajentaa tai ulottaa tajuntaa (kokea transkendenssi) tavallisen minän rajojen yli ja ohi ajan tai avaruuden tai molempien". Tälläisestä kokemuskentästä kimpoilee Robertsin retoriikka:

ONKO AJATTELU KORKEIN TAITO MINKÄ IHMINEN OMISTAA?
ONKO IHMINEN RUUMIINSA EIKÄ MUUTA?
ONKO KAIKKI MIELI RUUMISSA?
... MILLÄ TAVOIN MUUTTUNEET TAJUNNANTILAT OVAT YLIVOIMAISIA?
KUINKA TIEDÄMME ASIOITA JOITA EMME SAA SELVILLE AISTIEMME AVULLA?
ONKO MEILLÄ VAIN YKSI RUUMIS?
MITKÄ OVAT TIEDON RAJAT?

Roberts on väitellyt tohtoriksi arvostetussa kasvatustieteellisessä oppilaitoksessa, Stanfordin yliopistossa. Siellä hän tutustui A. Maslowin humanistiseen psykologiaan. Maslow tunnetaan parhaiten teoriastaan tarvehierarkiasta. Turvallisuuden, varmuuden ja rakkauden hakeminen kuuluvat tähän tarvehierarkiaan, jonka korkeimpana asteena pidetään yleensä "itsensä toteuttamista". Roberts kuitenkin huomauttaa, että myöhemmissä kirjoituksissaan Maslow esitti transkendenttiset tajunnantilat inhimillisten perustarpeiden huipentumana.

Freudista Roberts toteaa: "Freudin Thanatos, kuoleman ja hävityksen vietti, oli luultavasti hänen väärä tulkintansa halusta saada minä siirtymään ylimaallisille tasoille. Freudille tämä vietti erheellisesti tarkoitti ruumiillista kuolemaa, koska hän ei tunnistanut ihmisen luonnollista halua kokea minän ulkopuolisia tiloja".

Kosmisista ja muista transpersoonallisista tietoisuudentiloista löytyy Robertsin mukaan ulottuvaisuuksia, joita voitaisiin soveltaa kasvatuksessa ja koulutuksessa. Erilaisten mietiskelymenetelmien hyödyntäminen opetuksessa on Robertsin keskeinen ajatus. Robertsin mielestä olisi ylipäätään tärkeää, että koululaitoksessa kartoitettaisiin ja tutkittaisiin muitakin tietämisen tapoja kuin aistihavainto ja päättely.

Nykyisiä opetusmetodeja Roberts nimittää "beta-opetusohjelmaksi",koska opetus linkittyy lähinnä beta-värähtelyssä pysyttelevään aivojen toimintaan. Beta-tilassa aivoaaltojen kuviot vaihtelevat 15 kertaa sekunnissa tai tiheämmin. Ihmisellä voi kuitenkin olla lahjakkuuden alueita, jotka perustuvat vaikkapa alfa- (8-14 kertaa sekunnissa) tai delta-värähtelyalueisiin (0-4 kertaa sekunnissa).

Liikuntaopetusta Roberts laajentaisi mm. joogalla ja biofeedback-harjoituksilla, joiden tarkoituksena on kuunnella ja vahvistaa kehon toimintaa. Tulevaisuuden koulussa liikuntatunnit eivät ole tarkoitettu vain fyysisen kuntoisuuden kehittämiseen, vaan myös tajunnan tutkimuksen välineiksi. Tässä kohtaa Roberts viittaa fyysisten ponnistusten aiheuttamiin muutoksiin tietoisuudessa. Esimerkkinä mainitaan pitkänmatkan juoksijoille tuttu "leijaileva tunne, jonka ansiosta juokseminen tuntuu siltä kuin leijailisi avaruuden läpi: San Franciscon v.-49 neljäsosamaileri John Brodie kertoo kokeneensa mystisiä kokemuksia tehdessään huippusuorituksiaan".

Robertsin kirja on tiivistä ja nopeasti etenevää väitteiden, kysymysten, utopioiden, visioiden ja ideoiden litaniaa, johon linkitetty viittauksia lukuisiin eri tutkimusaloja edustaviin lähteisiin. Näin Transpersoonallinen kasvatus toimii suppeana, mutta samalla valtavasti ajatuksia pursuavana johdantona asiaan, joka on huikean mielenkiintoinen ja - ikävä kyllä - täysin sivuutettu kasvatustuskeskustelussa ja koulusuunnittelussa.

Tsekkiläissyntyinen psykiatri Stanislav Grof on vaikuttanut useissa amerikkalaisyliopistoissa professorina ja muissa tehtävissä. Jotkut hänen tutkimuksistaan ovat yliopistojen psykologian opiskelijoille tuttuja, mutta suomennettu hänen mittavasta tuotannostaan on vain 64-sivuinen kirjanen Kosminen näytelmä.

Kosmisessa näytelmässä Grof analysoi ihmisten LSD-kokemuksia n. 3500 psykedeelisestä istunnosta, jotka hän on järjestänyt. Lisäksi hänellä on ollut käytössään muistiinpanot 1500:sta muiden tutkijoiden järjestämästä istunnosta. Tätä materiaalia tutkiessaan Grof havaitsi, että "monet eri LSD:n käyttäjien näennäisen hajanaiset kokemukset voitiin järjestää jokseenkin täydelliseksi metafyysiseksi järjestelmäksi, josta voisimme käyttää nimitystä `psykedeelinen kosmologia ja ontologia`."

Grofin mukaan osa LSD:n aiheuttamista kokemuksista voidaan selittää aistimissa tapahtuvilla biokemiallisilla ja fysiologisilla muutoksilla tai sitten psykoanalyysin keinoin. "Joitakin muita .... kokemuksia on kuitenkin mahdoton selittää tulkitsemalla niitä fysiologisesti tai psykoanalyyttisesti. Näin on laita kun esiintyy jaksoja jolloin koetaan tuskaa, kuolemaa ja uudelleen syntyminen, kosmisen liiton kokemuksia, kohdataan erilaisia paholaismaisia muotoja, arkkityyppi-ilmiöitä, sikiömaailman tuntemuksia, muistoja esi-isistä ja rodullisesta kehityksestä.. "

Erilaisten jumaluuksien ilmestyminen ihmisille on yleinen kokemus Grofin järjestämissä LSD-sessioisssa: Shiva, Jahve, Zeus, haukkapäinen Horus jne. Nämä uskonnolliset ilmestykset eivät kuitenkaan aiheuttaneet koehenkilöissä sellaista tunnetta, että he olisivat kohdannet perimmäisen olennon tai "lopullisen totuuden". Hengellisen kaipuunsa täyttymyksen hetkellä ihmiset olivat symbolististen visioiden sijasta tekemisissä sanoinkuvaamattoman, metakosmisen Tyhjyyden kanssa.

Rinnakkaisilmiönä LSD-koehenkilöiden kokemuksille Grof mainitsee intialaisen käsitteen Sachitananda - olemassolo, tietoisuus, autuus. Sillä hän tarkoittaa ulottuvaisuuksia vailla olevaa perusvoimaa, joka näyttää elävän ikuista elämää äärettömässä autuuden ja tietoisuuden tilassa. "Olemassaolon perimmäinen lähde on Tyhjyys ... Sen ensimmäinen mahdollinen muoto on kaikkeustajunta, olemassaolo-äly-autuus.. "

Olemassaolon perusvoimaa kokiessaan tai siihen eläytyessään ihminen ei jäsennä maailmaa loogisesti kategorioimalla tai järkiajattelun käsityksillä ajasta ja avaruudesta. Grof huomauttaakin, että "sellaisia tietoisuuden tasoja on olemassa, millä tuollaisten rajoittavien käsitteiden käyttö kaikkeustajunnan tutkimiseen tuntuu yhtä naurettavalta, kuin jos ihmismielen tutkimisessa käytettäisiin shakkipelin sääntöjä rajoituksineen. Leikkimielellä ja umpimähkään laadittuja sääntöjä ja rajoituksia ei voi pitää pakollisena kun tutkitaan luovaa perusvoimaa itseään."

LSD-koehenkilöiden kuvaukset kaikkeustajunnasta ja perimmäisestä Tyhjyydestä yhdistyvät usein näkemyksiin ilmenneestä maailmasta "kosmisena leikkinä". Leikin periaate on se, että ongelmia ja arvoituksia ei voida koskaan ratkaista sillä tasolla jolla ne ilmenevät, vaan ainoastaan siirtymällä toiselle tietoisuuden taajuudelle.

Matematiikkaan ja fysiikkaan perehtyneiden henkilöiden kohdalla LSD-sessiot johtivat tosinaan siihen, että monet vaikeat käsitteet - kuten epäeuklidinen geometria ja Riemannin n-ulotteista avaruutta käsittelevä geometria - tulivat helpoiksi mieltää ja sisäistää. Useilla LSD:tä ottaneilla on myös oivalluksia tieteen osasta kosmisessa näytelmässä. Grofin mielestä "tiede on, jos sitä oikein käytetään, jokseenkin tehokas tie kaikkeustajuntaan". Hän olettaa tieteen vielä ylittävän itsensä, sillä "on mahdollista odottaa, että tulevaisuudessa ei tule olemaan mitään sovittamattomia ristiriitoja tieteen, uskonnon, filosofian ja taiteen välillä".

Grofin mielestä "tieteilijöiden pitäisi muotoilla kysymyksensä toisesta päästä käsin kuin he nyt tekevät. Sen sijaan. että he kysyisivät esim. josko ja miksi telepatia on mahdollista, heidän tulisi tutkia niiden tapahtumien luonnetta, mitkä estävät ihmisiä olemasta keskenään telepaattisessa yhteydessä".

Stanislav Grofille LSD-istunnot eivät siis ole merkityksellisiä ainoastaan psykologian ja psykiatrian kannalta, vaan hän näkee näiden kokemusten avartavan koko maailmankäsitystämme ja edesauttavan universaalia yhteisymmärrystä ihmisten välillä. Grof hahmottelee kirjassaan täydellisesti rationaalisen maailmankuvan korvaavaa vaihtoehtoa, joka voidaan kokea tietyissä tietoisuuden erikoistiloissa.

Kun ajatttelee sitä, miten runsain mitoin tämä Grofin pieni kirjanenkin omaa filosofista syvyyttä ja esittelee LSD-istuntoihin sisältyviä mahdollisuuksia ihmismielen syväluotauksessa, on järkyttävää, että Grofin ja muiden psykoaktiivisia lääkkeitä hyödyntäneiden tutkijoiden työlle tuli stoppi LSD:n muuttuessa 60-luvulla laittomaksi yhdisteeksi kaikkialla maailmassa. Outoa tässä on vähintäänkin se, että heroiinin ja morfiinin kaltaisia, kiellettyjä (hengenvaarallisia) aineita voidaan käyttää lääkinnällisesti, mutta lääkäreiden valvonnassa tehtävä trippiterapia ei ole enää vuosikymmeniin ollut mahdollista.

(Grof toteaa kirjassaan, että LSD-tilojen lisäksi on monia muitakin tajunnallisia kokemuksia, jotka eivät sovi "objektiivisena todellisuutena" kuvattuun järjestelmään. Tälläisiä ovat mm. luonnon kauneudesta hullaantuminen, hengenvaara, sukupuoliyhdyntä tai lasten synnyttäminen. LSD-tutkimukset veivät Grofin syntymäkokemuksien ja jopa niitä edeltävien kokemusten äärelle. Hän alkoi tutkia tätä aluetta ilman lisäaineita ja kehitti holotrooppiseksi hengitystyöskentelyksi nimetyn metodin, joka palauttaa ihmisen rajujen hengitysharjoitusten avulla oman syntymänsä hetkiin.)

Nykyisin psykedeelisen tutkimuksen hidasteena ei ole niinkään psykoaktiivisten aineiden sallimattomuus sinänsä, kuin yleinen suhtaumistapa muuntuneisiin, transpersoonallisiin tajunnantiloihin. Muutkin tieteilijät kuin Grof ovat ottaneet ne vakavasti, mutta valtavirtasuuntaukset tieteen eri alueilla pitävät muuntuneita tajunnantiloja samalla lailla relevantteina väylinä tutkimuksessa kuin foliohattujen käyttöä säteilysuojina. Asetelman lukkiutumisen varmistaa se, että yhteiskunnan valtaapitävistä monikaan ei omaa kokemusta tajunnallisesta toisenlaisuudesta ja jopa uskonnosta on kaikki mystinen pesty pois.



Uskovaisia ja ei-uskovia massoja yhdistävä, mystisten, psykedeelisten ja/tai transpersoonallisten kokemusten pelko on suurin este avoimelle tutkimukselle ja myös ihmiskunnan henkiselle progressiolle. Mystisten kokemusten katsotaan loitontavan "reaalimaailmasta", vaikka itse asiassa ne rikastuttavat ja laajentavat ihmisen elämää ja ovat usein sosiaaliseen vastuullisuuteen inspiroivia prosesseja. Psykologi Lawrence LeShan onkin todennut mystikoille olevan tyypilistä "se miten tehokkaasti he hoitavat asiansa (länsimaisille mystikoille on erityisen tyypillistä heidän liikemieskykynsä) ja se rauhallisuus, hyvät ihmissuhteet, antaumus, rauha ja ilo jotka täyttävät heidän elämänsä".

Isoissa, tieteellisissa läpimurroissakin on aina kyse myös ihmisten tietoisuuden asteen muutoksista, tajunnan laajentumisesta. Einsteinlainen maailmankuva ilmentää hyvin erityyppistä tietoisuutta kuin Newtonin aikalaisten käsitys fysikaalisista ilmiöistä. Newtonin - ja jopa monien meidän tämän päivän tavallisten pulliaisten - vinkkelistä Einsteinin kaavat ja monet sitä seuranneet kvanttifyysikoiden teoriat ovat melkoista mystiikkaa. Grofin tutkimukset viittaavat siihen, että psykedeelisissä istunnoissa ihmiset pystyvät syvän eläytymisen kautta sisäistämään esimerkiksi kvanttifysiikan ihmeellisyyksiä ja integroimaan tunnemaailmansa uusiin älynväläyksiin ajan, avaruuden, aineen ja energian olemuksesta. Tältä pohjalta ponnistaa Grofin kirjassaan puolustama ajatus "uudesta liitosta". Se merkitsee tieteen, taiteen, filosofian ja uskonnon yhteytymistä tarkoituksenaan valaista maallista vaellustamme kosmisella tietoisuudella.



... Psykologit ulottavat alueensa tajunnan tutkimuksen saakka, ja he vievät mukanaan kasvatuspsykologeja. Tämä uusi alue, joka on lähempänä äsken löydetyn Tietoisuuden Mantereen sydänmaata, on ollut psykologien yhteisen sopimuksen ulkoa päin hallitsema. Objektiivisen materialismin muuri piti uskolliset sisäpuolella ja piti verhon takana tajunnan tutkijoiden selostukset. Viidakosta kantautuvat huhut kertoivat meditaatiota harjoittavien kylästä siellä tai sienensyöjien heimosta täällä, vuorilla kuului olevan rykelmä luostareita ja laaksoissa noitatohtoreita, mutta nämä olivat seinän takana, ja nimikilvissä luki "Mystiikkaa, okkultismia, taikauskoa, parapsykologiaa, uskontoa" ja pahinta kaikesta "subjektiivista ja irrationaalista".
1960-luvun loppupuolella ja varhain 70-luvulla muurin sisäpuolella muutamat tiedemiehet alkoivat huomata, että jotkut muurin ulkopuolelta tulevat juorut olivat järkeviä muurinsisäiselle tieteelle...
Thomas S. Roberts
Kuva yllä: Goodbye Platon - Welcome Atoms by Kari Kosmos

Dale Pendellin PHARMAKO-trilogiasta blogikirjoitus: MAAGISET LIITTOLAISET JA MYRKYN POLKU

CARLOS SANTANA JA MUSIIKIN HENKI

Carlos Santanan haastattelu vuodelta 1992

"Wau, mikä ilma! On hienoa soittaa tälläisenä päivänä."

Carlos Santana kääntyy jo toisen kerran haastattelun aikana ikkunaan päin ja ihastelee aurinkoista säätä, joka on hänen vanavedessään Turkuun saapunut.
Salamakitarasoolojen virtuoosi istuu hotelli Marina Palacen kabinetissa ja on erittäin paljon läsnä. Kuuntelee kysymykset tarkkaavaisesti ja kun puhuu katse on terävä ja elävä.

"Musiikki on sfääri tai henki. Se koskettaa minua ja se koskettaa sinua, ja koskettaessaan sydäntä se kohottaa sinua. Todellista musiikkia on se, että saan soittamalla sinut nauramaan ja itkemään yhtä aikaa. Silloin kohotan sinun sieluasi. Ja sitä juuri yritämme tehdä, saada ihmiset nauramaan ja itkemään yhtä aikaa. Sellainen on todellista musiikkia, kaikki muu on viihdettä", Santana sanoo.

"Viihdyttäjät ovat viihdyttäjiä. Musiikki on ihan eri juttu kuin se, että mennään sirkukseen. John Coltrane ja Bob Marley, he eivät olleet viihdyttäjiä ja silti he saivat hymyn ilmestymään kasvoillesi. Se on tärkeää: hymyillä. Sillä olen varma, että enkelit osaavat lentää siksi, että he ottavat asiat niin kevyesti. Jos he ottaisivat asiat liian vakavasti, he eivät pysyisi ilmassa."



HENKISYYS ON VETTÄ

Meksikolaissyntyinen Carlos Santana on on levyttänyt kymmeniä albumeja, joita on myyty kaikkiaan yli 30 miljoona kappaletta. Läpimurto tapahtui vuonna 1969. Silloin Santana soitti Woodstockissa ja julkaisi ensimmäisen LP:nsä.

"60-luku oli hyvin samankaltaista aikaa, kuin se aika mitä elämme nyt. Silloinkin monet ihmiset olivat vihaisia, koska he halusivat toteuttaa unelmansa ja tehdä omat valintansa. Monet kuolivat Vietnamissa ja me menetimme monia suuria ihmisiä. Che Guevaran, Martin Luther Kingin, kaksi Kennedyä, Malxolm X:n. Menetimme paljon ihmisiä yrittäessämme saada muutoksia aikaan. Kun Kiinassa oli muutama vuosi sitten opiskelijamielenosoituksia, jotka tukahdutettiin väkivaltaisesti, minun mieleeni tulivat heti levottomuudet Berkeleyn yliopistolla 60-luvulla", Santana kertoo.

Santana oli 60- ja 70- luvuilla kukkaiskumouksellisuuden paraatiorkesteri ja muutoksen asialla Santana vakuuttaa yhä olevansa.

"Me olemme kapinallisia ja siksi meidän tukenamme ei ole vain valkoinen amerikkalainen keskiluokka, kuten Billy Idolilla tai Bruce Springstenillä. Minun bändini on systeemiä vastaan aivan niin kuin Rollaritkin yrittävät olla. He tekivät sodanvastaisen levytyksen, mutta heidän musiikkinsa sinänsä on systeemin musiikkia."

"Haluamme tietoisuuden vallankumouksen ja haluamme musiikillamme herättää ihmisiä tähän kumoukseen. Herättää heidät supertodellisuuteen ja todellisuuteen. Se mitä nyt tarvitsemme on henkisyys."

"Henkisyys on minulle sitä, että en seuraa sutenöörejä, poliitikkoja, enkä pappeja, vaan seuraan sydäntäni. Henkisyys on vettä, politiikka on coca-colaa, uskonto on pepsi-colaa. Me tarvitsemme vettä ja sillä ei ole mitään tekemistä politiikan tai uskonnon kanssa."

"En halua tuomita esimerkiksi lähetyssaarnajia, mutta mielestäni kannattaa muistaa mitä kaikkea heidän toimintaansa liittyy. Mitä Cristofer Kolumbus sanoi ensimmäiseksi, kun hän tuli Amerikkaan - missä on kulta? Ja nyt juhlitaan tätä miestä, Kolumbusta. Miksi emme siis yhtä hyvin juhlisi Hitleriä. Hän toimi aivan samoin kuin Kolumbus, eliminoi miljoonia ja miljoonia ihmisiä."

"Tällä hetkellä ympärillämme on paljon roskaa ja painetta, joka saa meidät lisäämään painetta toinen toistamme kohtaan ja esimerkiksi Amerikassa on hyvin paljon ihmisiä, jotka eivät luota itseensä. Siksi tarvitsemme hengellistä kasvatusta. Voisimme oppia paljon yhtä hyvin Jesukselta, Buddhalta, Allahilta, Ramalta tai Krishnalta tai Amerikan intiaaneilta. Amerikan intiaaneilla on vain kolme tärkeää asiaa: puhdas ilma, puhdas vesi ja puhdas tietoisuus, ja siinähän se on..."

MIETISKELYGURUN OPPILAS

70-luvulla Santanan elämään ja musiikkiin vaikutti voimakkaasti mies nimeltä Sri Chinnoy. Hän on Bengalissa syntynyt guru, joka on toiminut mm. YK:n mietiskelyopettajana. Sri Chinnoy tunnetaan myös siitä, että joitakin vuosia sitten hän voitti yhden käden painonnoston maailmanennätyksen puolen vuoden harjoittelun jälkeen ("pelkkää spirittiä", kommentoi guru suorituksensa salaisuutta).

Santana samoin kuin toinenkin superkitaristi, John McLaughlin, ryhtyi Chinmoyn oppilaaksi ja alkoi käyttää itsestään nimeä Devadip.

"Mitä todella tapahtui oli se, että etsin mielenrauhaa ja vapautta. Monet ympärilläni olleista ihmisistä, kuten Jimi Hendrix ja Janis Joplin, kuolivat heroiiniin tai muuhun ja minusta tuntui, että oli valittava joka tämä (on lyövinään ruiskun käsivarteensa) tai tämä (asettaa kämmenensä vastakkain intialaiseen rauhantervehdykseen)."



"Ja kun etsimme, minä ja vaimoni, löysimme Coltranen kautta Sri Chinmoyn ja myöhemmin seurasi aika, jolloin oli erkaannuttava hänestä, koska ei ollut mitään opittavaa enää. Opimme, että hän on niin kuin kuka tahansa mies. Että kaikki pyhät miehet eivät olekaan pyhiä. Hänestä alettiin sanoa, että hän on todellinen suuri henki, Jumalan kaltainen, mutta jos näin, niin miksi hän selitti niin paljon asioita? Jumalan ei tarvitse selittää. Jumala parantaa. Ja niinpä, minä ja vaimoni kyllästyimme sponssaamaan miestä, joka todellakin on vain mies."

"Nyt ajattelen tuota aikaa kouluna. Kun olin nuorena high schoolissa opin sekä huonoja että hyviä asioita ja myöhemmin heitin huonot asiat menemään ja pidin hyvät asiat mielessäni. Näin tein tässäkin tapauksessa."

"En ole luuseri, koska tuohon aikaan lopetin itseni roskaamisen. Haluan olla puhdas kun soitan musiikkia. Minulle on tärkeätä puhdistaa sydämeni ja mieleni ennen kuin menen soittamaan. Siksi meditoimme yhdessä ennen konsertin alkua hetken aikaa."

"Me ajattelemme, että ihmiset ovat kukkia, musiikki on vesi ja me olemme kannu. Mutta me emme tee musiikkia, vaan se virtaa meidän kauttamme. Se joka sanoo, että hän tekee musiikin on valehtelija, koska todellista musiikkia ei voi kukaan koskettaa. Minäkään en voi koskettaa musiikkia, vain välittää sitä, ottaa siitä vähän, mutta kun se on mennyt, se on mennyt. Voin toistaa sen ääninauhalta, mutta en voi laittaa sitä laatikkoon ja näyttää: tässä se on."

STREET SOCIETY MUSIC

Monet ovat sitä mieltä, että rock on menettänyt elinvoimansa ja ihanteensa. Mitä mieltä olet, onko rock roll kuollut?

"Rock & rollia oli 50-luvun Jerry Lee Lewis, Little Richard, Bill Haley, Chuck Berry ja kaikki tämä staffi. Ja koska rock & roll mielletään vain valkoisille suunnatuksi musiikiksi Bill Haleyn tyyliin, niin sikäli rock & roll on kuollut. Mutta jos ajatellaan, että rock & roll on ihmisille, joilla on nuorekas asenne elämään ja jotka ovat nuoria mieleltään, niin tämän päivän rock & rollia on rap, pidimme siitä tai emme. Se on tämän päivän musaa, mutta tuskin sekään on viimeinen sana. Luulen, että tulevaisuuden musiikki on Afrikan musiikkia. Se tulee Pariisista, Brasiliasta, Etelä-Amerikasta, Afrikasta ja Jamaikalta."

"Mutta tuli tulevaisuuden musiikki sitten mistä tahansa, se tulee kadulta. Miles Davisin termi Street Society Music on hyvä termi, koska musiikki ei tule tehtaasta niin kuin coca-cola tai autot."

"Afrikan musiikki on rytmiä, joka on miehinen elementti. Melodia on eurooppalaisuutta ja naisellisuutta. Se on sama, onko musiikki rappia vai bluesia, Beethovenia vai Marleya, kaikki käyttävät näitä samoja elementtejä, melodiaa ja rytmiä, miehisyyttä ja naisellisuutta. Näen minä näen musiikiin. Näen, että nämä elementit ovat hyvässä balanssissa, kun soundi on yhtä aikaa hengellinen ja aistillinen. Minulle rytmi on hyvin aistillinen asia ja melodia hyvin mystinen, ja olen yrittänyt tavoittaa ne molemmat olipa musiikin beat mikä tahansa."

SANTANA JA MARLEY

Santanan Milagro-levyn otsikkoraita on muunnelma Bob Marleyn laulusta Work. Miksi Marley ja miksi juuri tämä laulu, "joka päivä on työn päivä"?

"Koska Bob Marley on elossa hyvin paljon, hänen filosofiansa. Koska nyt on välttämättömämpää kuin koskaan laittaa sivuun keskinäiset erimielisyytemme ja alkaa tehdä työtä maailman pelastamiseksi. Meidän molempien tässä huoneessa täytyy käsittää, että maailma on yksi iso kohtu ja me olemme lapsi. Olemme tappamassa maailman. Aika on lopussa. Amerikan intiaanit sanovat, että koskaan ennen ei aurinko ole ollut heidän vihollisensa, mutta nyt siitä on tullut vihollinen, samoin kuin vedestä."

"Bob Marleya voisi sanoa tulevaisuuden mieheksi. Hän halusi yhden passin, yhden sydämen, yhden mielen. Kaikki Amerikan intiaanit Alaskasta Brasiliaan ovat sata prosenttisesti Marleyn takana ja Havaijilla on syntynyt hänen innoittamaan uusi musiikillinen liike. Havaijilaiset muusikot soittavat sekä hawaijilaista että jamaikalaista musiikkia."

"Bob Marleyn musiikki ei ole kuollut, niin kuin ei ole Doorsien, Jimi Hendrixin tai John Coltranenkaan musiikki. Se on ehkä enemmän elossa kuin silloin kun hän vielä oli keskuudessamme."

Milagro on omistettu rock-promoottori Bill Grahamille ja trumpetisti Miles Davisille. Lisäksi levy on omistettu parantavan voiman ihmeille, miracles of healing power.

"Kun olet sairas menet lääkäriin, joka hyvä jos tietää nimesi ja hän kirjoittaa sinulle lääkemääräyksen ja voit sen ansiosta paremmin. Tämä on eräänlaista parantamista. Mutta itse ajattelen, että parantaminen on sitä, että saan jonkun ihmisen soundin kokonaiseksi. Tätä musiikki on. Olemme liikkeellä tervehdyttävän musiikin kanssa, musiikin, joka puhuu enkeleistä."

"Me olemme kotkia ja voimme lentää kuin kotkat, ja kaikki rakastavat musiikkia, koska musiikki muistuttaa meitä siitä, että olemme enemmän kuin nimi pankkikirjassa: olemme kotkia ja voimme lentää. Emme tarvitse miljoonia dollareita lähettääksemme astronautteja taivaalle, koska voimme tehdä saman matkan mielessämme. Mielikuvitus on meidän siipemme."

ELÄMÄÄ FRISCOSSA

Musiikin lisäksi Santana aikoo tulevaisuudessa keskittyä Adoption Shanty Town -projektiin, jonka tarkoituksena on rahoittaa köyhien lasten opiskelua.

"Ihmiset kuten minä tai Rolling Stonesit tai Michael Jackson, me voimme ostella taloja, televisioita ja veneitä, mutta tuollainen muodikas elintaso ei jaksa viehättää pitkään. Siis miksi emme loisi joitain uutta! Se on parempi kuin tehdä niin kuin Elvis Presley ja Howard Hughes tekivät, sillä he eivät tehneet mitään. He elivät ja kuolivat ihmisvihaajina."

"Olen siunattu. Kun tulin (Meksikon) rajan yli, halusin soittaa B. B. Kingin kanssa ja siinä ei ollut ongelmia. Olen myös soittanut John Lee Hookerin ja monien muiden kanssa. Kaikki unelmani ovat toteutuneet. Nyt minun unelmani on tervehdyttää Amerikka ja luulen, että musiikilla voin tehdä tässä kohtaa paljon."

Mitä muuta kuin soittamista ja hyväntekeväisyyttä kuuluu Carlos Santanaan elämään San Fransiscossa?

"Autan vaimoani tekemään mystisiä rytmejä, olen lasteni kanssa, pelaan vähän tennistä ja lueskelen. Yleensä kuitenkin kuuntelen vanhojen levyjen cd-painoksia, joita ostelen käydessäni Euroopassa. World musicia, Miles Davisia, Coltranea, Hendrixiä, Marleya, Majek Fashekia."

"Kun tulen kotiin cd-kasan kanssa yritän oppia niiltä. En ole koskaan opiskellut musiikkia koulussa, vaan samaan tyyliin kuin nyt: ystäväni tuovat minulle nauhoja ja videoita, joita tsekkailen iltakymmenestä aamukahteen. Se on minun aikaani. Lapset menevät nukkumaan puoli kymmeneltä ja sen jälkeen pidän ikään kuin bailuja", Santana naureskelee.

Kari Kosmos ©
julkaistu aikaisemmin Pohjolan Leijona -lehden numerossa 1/92


Santanan kolmois-LP:nä julkaistun Lotus-liven kansimateriaalia (1974).

KARI PEITSAMON NOUSU SYVYYKSISTÄ PINNALLE

Kari Peitsamo ja Ankkuli - Vedestä nousee kasvi (Love Records, 1978)



Kari Peitsamo on suomalaisessa rockissa ensimmäinen naivisti alkaen esikoisalbumista Jatsin syvin olemus. Se on naseva ja veikeän piiloälyllinen aikalaistodistus popilla, sarjakuvilla ja sekalaisella kulttuuririhkamalla itseään ravinneen kotipojan vinkkelistä.

Peitsamon toisella LP:llä, Vedestä nousee kasvi, on bändin sijasta pääosassa Kari ja hänen kitaransa. Naivismi on biiseissä tallella, mutta nyt se yhdistyy syvyyspsykologisiin ja jopa kosmisiin näkymiin ja oivalluksiin. Hennot melodiat ja niiden pelkistetty toteutus synnyttävät yhtä aikaa avoimen ja intiimin tilan, jossa erikoislaatuisen, hiomattoman herkkyyden ilmentyminen tulee mahdolliseksi.

Vedestä nousee kasvi -levyn visiot nousevat perifreudilaisesta kuviosta: Isä, äiti ja poika. Tämän niminen on yksi levyn kappaleistakin. Poika elää unelmissaan mystifioiden ja fantasioiden koko elämäntapahtumansa syntymästä lähtien:

Kun synnyin olin pienempi kuin hiekanjyvänen
mutta muistan varsin selvästi tän ensitapauksen.
Mä unestani havahduin kun kuulin rykäyksen
ja maailman pormestari esitti tervehdyksen:
On hauska nähdä Kari-herraa maailmassa näin
mä toivon teille onnea ja kaiken parhain päin.

Isän rooli lauluissa on merkityksellinen ja kaksinainen. Toisaalta isä on hyvä: hän järjestää koelevytyksen pojalle (Isä, äiti, poika) ja antaa salaperäisen musiikkipallon (Sibeliuksen musiikkipallo) - yhtäältä hän on ankara auktoriteetti, joka laittaa poikansa kitkemään kasvimaata kuumana kesäpäivänä (Hippi kasvihuoneessa).

Äiti ei esiinny kuin kahdessa laulussa. Hän - ja hänen lämpönsä - on siis koko ajan kadoksissa tai muuten tavoittamaton. Biisissä Sunnuntai Kari itse makaa kuolleena haudassa ja äiti keittää kahvia samaan aikaan kun isä lukee välinpitämättömänä lehteä. Isä, äiti, poika -kappaleessa "Pieni poika kulkee joen rantaa pohjoiseen äitiään vain etsien vaikka tietää tämän kuolleen."

Kuin Twin Peaksissa konsanaan poika kuulee pöllön kutsuhuudot ja jatkaa matkaa syvemmälle metsään... salaperäiseen äitihämärään, etäälle isän hallintopiirin painostavasta rationaalisuudesta. "Siinä missä puisto loppuu alkaa metsä", siellä "sade vihmoo kasvojamme nilkkojamme nokkoset" (Missä puisto loppuu): äidinmaa on kiehtova, mutta villi ja pelottava. Tämä asetelma vertautuu siihen, että intialaisessa mytologiassa suuri Äiti, Kali-jumalatar on yhtä aikaa suloinen ja kammottava.

Perhe on biiseissä kompleksisten ja synkkäviritteisen tuntojen synnyttäjä. Ilo ja onni löytyvät muilta tahoilta. Kosmisista voimista: "Aurinko/ valtava / pallo / taivaalla / tuuli / valtava / voima / ilmassa". Luonnosta ja vedestä, kuten kappaleessa Blub, blumb, molskis tai Aloha: "Soi puhelin mun huoneessa mutta en viitsi vastata / Koska katselen tuota leivoa joka lentää kohti taivasta / Aloha".

Syväpsykologiset, freudilais-jungilais-groffilaiset teemat kertautuvat ja laajentuvat Vedestä nousee kasvia seuranneilla neljällä akustisella levyllä vuosina 1978 - 79. Nuo teokset levytettiin hyvin nopeasti. Tupla-albumin Kari Peitsamo ja Ankkuli (1979) Peitsamo äänitti suunnilleen samassa ajassa kuin mitä levy kestää. Mikrovoxilla tehdyn tallennuksen jälkeen Peitsamo lähetti valmiit master-nauhat Atte Blomille Love Recordsiin ja niiden mukana kirjeen, jossa luki: "Seuraavaksi julkaisemme nämä 42 laulua".

Peitsamolta ilmestyi myös avantgardistinen taidekiekko, EP Puinen levy (sisältyy Kari Kolmas -levyn cd-versioon), jonka raidoilla hän soittaa kitaraa, pianoa ja viulua. Tämä tapahtui 1978.



80-luvulla sähkökitara tuli takaisin Peitsamon musiikkiiin (Gulliverin retket) ja pian sen jälkeen Peitsamo teki bändilevyn Jokivarren jytäorkesteri, jonka kaikki kappaleet ovat John Fogertyn säveltämiä. Rokkipumpun voimin tehdyssä materiaalissa naivismi jatkui, mutta musiikin piilotajunnalliset svengit ohenivat. Se oli minusta sääli ja sanoin sen Peitsamollekin. Siihen Peitsamo totesi, että "sä haluaisit pitää mut kaivonvartijana" - ja sellaiseksi Peitsamo ei halunnut jäädä.

Creedence-vaihetta seurasi Status Quo -kausi. Kaivonvartijasta tuli rock-puritaani viimeisen päälle ja hän kaiketi ajatteli olevansa ainut tätä lajia Suomessa. Bändin tuolloisen äänimiehen kertoman mukaan trio kulutti keikkamatkansa syljeksimällä auton kattoon ja morkkaamalla muita suomalaisbändejä.



Peitsamosta tuli 70-luvun lopulla sen verran iso nimi, että jopa Pentti Saarikoski pani hänet merkille. Hän haukkui Peitsamon luomukset Suomen kuvalehdessä ja kirjassaan Asiaa tai ei. Saarikosken mielestä Peitsamon tekstit olivat "kaameita". Tämä sai Juice Leskisen kirjoittamaan Parnassoon mielipidekirjoituksen, jossa hän epäilee Saarikosken suhtautuvan Peitsamoon samalla ennakkoluuloisuudella, kuin perinteisen runouden jäärä aikaisemmin Saarikoskeen ja muihin modernisteihin.

Juice muistuttaa Saarikoskea hänen omasta näkemyksestään, jonka mukaan eri teksteillä on eri tehtävä. Runo, näytelmäteksti ja laululyriikka eivät ole suoraan verrattavissa toisiinsa.

Kari Peitsamo on Saarikoskelle kova pala.... Hän siteeraa erästä tekstiä (lehtihaastattelusta) eikä näe siinä mitään. Minustakaan kyseinen tekstinpätkä ei näytä miltään, ei ainakaan Saarikosken kirjan sivuilla - eikähän se sinne kuulukaan. Miksi Saarikoski unohtaa kahdella rivillä, että laulu todella kuuluu LP-levylle, joita Saarikoski tietää julkaistun kahdessa vuodessa neljä.

Peitsamon tälläinen lyriikka toimii oikein komeasti niiden pienimuotoisten sävelmien kanssa, joita Peitsamon levyillä on. Tuskin Peitsamo niillä runokilpailuun haluaa osallistua. Palaamme siis siihen mitä Saarikoskikin sanoi: eri teksteillä on eri funktio, ja tärkeintä on että ne toimivat. (Parnasso 5/1980)

Juice oli mielestäni ainakin osittain väärässä sanoessaan, että paperilla Peitsamon lyriikat eivät näytä miltään. Kyllä esimerkiksi Vedestä nousee kasvi -levyn surrealistisen nimikappaleen sanoitus pitää pintansa ilman musiikkiakin:

Aamulla kun horsmat kukkivat rautatien penkereellä
Yöllä kun metsä on lasia ja valaistu väriaineella
Odotan sinua luona vanhan tammen aamuun asti
Vedestä nousee kasvi.

Saarikoskelta julkaistiin samassa Parnasson numerossa lyhyt vastine.Siinä hän ei edes yritä perustella sanomisiaan, koska "se ihminen joka kirjassani Asiaa tai ei kertoo ajatuksistaan ja elämästään en ole minä, vaikka meillä onkin sama nimi". Silti hän vielä inttää, että "rokki voi olla toimiva olematta sanalliselta sisällöltään tyhjä tai typerä".

Vähän myöhemmin tämä samainen Saarikoski käänsi John Lennonin lyriikkaa (John Lennonin muisto, 1981) tavalla, joka teki Lennon teksteistä jos ei tyhjiä niin ainakin paikoitellen typeriä.



Nyt Peitsamolla on plakkarissa yli 50 studioalbumia eikä ole enää vähäisintäkään merkitystä sillä, ovatko niiden sisältämät biisit typeriä vai eivät. Määrä on joka tapauksessa - kummallista kyllä - muuttunut laaduksi ja Peitsamo itse eläväksi taideteokseksi.

BOB MARLEYN ELÄMÄ ELOKUVISSA

Kevin Macdonald (ohj.) - Marley (2012)
Sonia Anderson (ohj.) - Bob Marley Freedom Road (2007)

Rita Marley esikuntineen marssi Marley-elokuvan Jamaikan ensi-iltaan punaviherkeltaista mattoa pitkin. Tämä sai paikalle kutsutut rasta elderit suuttumaan. He syyttävät Marleyja pyhäinhäväistyksestä ja ovat vaatineet julkista anteeksipyyntöä.

Tuff Gong -yhtiötä pyörittävät Rita Marley ja Bob Marleyn perilliset eivät yleensäkään varauksetonta suosiota Jamaikalla omaa. Ziggy Marley ja hänen veljensä ovat enemmän keskiluokan kuin gettojen sankareita ja Tuff Gongin ahne Marley-tuotteistus ja muu yltiökaupallinen touhu on herättänyt paljon penseyttä Marley-dynastiaa kohtaan sekä rastapiireissä että niiden ulkopuolella.



Bunny Wailer on riidellyt raskaasti Tuff Gongin nykyjohdon kanssa aina oikeussalia myöten. Hän on silti mukana tässä Tuff Gongin myötävaikutuksella tuotetussa Marley-dokumentissa. Elokuva keskittyy Bob Marleyyn enemmän yksityishenkilönä kuin artistina. Tämän vuoksi siihen on kalastettu mukaan useita Bobin sukulaisia, myös valkoisten Marleyjen puolelta.

Filmillä puhuvat monet muutkin sellaiset henkilöt, joita ei aikaisemmin tehdyissä Marley-dokumenteissa ole nähty. Heitä ovat mm. Marleyn vanha Kanadan kaveri Ibis Pitts, Gabonin presidentin Omar Bongon tytär Pascaline Mferri Bongo Ondimba ja tärkeimpänä, Marleyn ystävä ja henkilökohtainen avustaja viimeisinä vuosina, Desi Smith.

Kukaan elokuvan informanteista ei kerro mitään sellaista, mikä ei olisi ollut yleisessä tiedossa jo ennen tätä produktiota ja Bob Marleyn persoonaa filmi avaa vain aivan alustavasti. Ei edes Marleyn hengelliseen elämään päästä todella käsiksi, vaikka siihen jatkuvasti viitataankin. Mitenkään ei jaksoteta erilaisia kausia Marleyn uskonnollisessa ajattelussa, eli tarkastella sitä, miten Marleyn hengellinen tietoisuus muuntui vuosien varrella, jonka voi levytyksistäkin päätellä. Myös Marleyn kompleksinen suhtautuminen omaan ihonväriinsä ja hänen tilanteen mukaan muuntuvainen rotuoppinsa jäävät vähälle huomiolle.

(Vieläkään ei muuten tule selvyyttä mikä oli Marleyn ja Wailersien viimeisen keikan soundtsekin viimeinen/ainut biisi. Aikaisemmin on puhuttu mm. kappaleesta Keep On Movin, filmillä Marcia Griffiths sanoo, että biisi oli Im Hurting Inside).

Naisia on muistelijoiden joukossa paljon. Rita Marleyn lisäksi mm. tytär Cedella, Bobin ensimmäisen au-lapsen, Robertin äiti Patsy Williams ja entinen Miss Maailma Cindy Breakspeare. Hän tarinoi pitkään yhteiselämästään Bobin kanssa Lontoossa. Cindy eli silloin eräänlaista kaksoiselämää: hän teki jatkuvasti kuvauskeikkoja, mutta heti niiden päätytyttyä pesi meikit kasvoiltaan, ettei Bobilta tulisi kotona sanomista.



Ainoa varsinainen rastanainen elokuvassa on locksinsa visusti exrtralargekokoiseen päähineeseen piilottanut Diane Jobson. Hän oli aluksi Marleyn rakastajatar, myöhemmin hänen lakiasioidensa hoitaja ja uskollinen ystävä loppuun asti.

Rita Marleyn jutustelussa on oma ironiansa ja sarkasminsa - hän on myös ilmekilpailun voittaja - mutta vain Cedella Marleyn ja Patsy Williamsin muisteloissa on annos avointa kitkeryyttä. Cedella Marley arvostelee isäänsä sitää, että hän vietti niin vähän aikaa perheensä kanssa ja asui eri osoitteessa kuin Rita ja lapset.

Kevin Macdonald on tavoitellut ohjaustyössään rauhallisen eeppistä otetta. Filmin alkuosassa onkin laakeaa elokuvallisuutta ja kauniisti verkkaista luistoa, mutta loppua kohden vauhti kiihtyy ja esitys kääntyy normimusadokkarin suuntaan. Puhuvien päiden ohessa miljöö-ja maisemakuvaa on kuitenkin kiitettävän paljon. Dokumentti sisältää myös verraten runsaasti ennennäkemätöntä, elävää kuvaa esim. Haile Selassien Jamaikan vierailusta 1966 ja Wailersien 70-luvun lopun toiminnasta.



Bob Marley Freedom Road -elokuvan ohjaaja Sonia Anderson on ilmeisesti sukua Esther Andersonille, joka on jamaikalainen näyttelijä ja valokuvaaja. Esther Anderson tuntee kaikki 70-luvun popparit musiikin ja elokuvan alalta ja hänen tiedetään heilastelleen Marlon Brandon ja levy-yhtiö Islandin perustajan Chris Blackwellin kanssa.

Bob Marleyyn Esther Anderson tutustui 1972. Heidän välilleen syttyi romanssi, josta kehkeytyi Bobin kuolemaan asti kestänyt ystävyyssuhde. Anderson otti Marleysta paljon kuvia ja tätä kuvamaterialia hyödynnettiin kolmella ensimmäisellä Marleyn Island-albumilla. Lisäksi hänellä on kaitafilmikameralla kuvattuja otoksia Bobista privaattioloissa. Tätä materiaalia vilahtaa myös Kevin Macdonald Marley-elokuvassa, tosin ilman Esther Andersonin suostumusta.




Esther Andersonin vanhojen kotivideoiden lisäksi elokuvalla ei ole paljoakaan omaperäistä tarjottavaa. Leffan kuvavirta on koostettu pääasiassa vanhoista tutuista dokumenttifilmeistä. Mukana on mm. vhs-laatuista haastattelupätkää Jamaikan edesmeennestä päämisteri Michael Manleysta. Ziggy Marley ja pari muuta vakiokasvoa vilahtaa elokuvassa, mutta suurin osa dokumentin "asiantuntijoista" on vedetty mukaan vilttiketjusta: täysin tuntematon, nuori "rastafilosofi" Nattie Rebel, rocktoimittaja Kris Needs ja Bobin Lontoossa tavannut dread nimeltä Patrick Nelson.

Eniten äänessä on Esther Anderson. Ja heti filmin alkumetreillä tulee selväksi mistä päin tuulee. Ensin näytetään kuvasälää Marleyn hautajaisista ja sitten Esther Anderson kertoo ettei hän ei osallistunut hautajaisiin, koska ei halunnut nähdä sitä mautonta "karnevaalia" mikä siitä tehtiin. Lisäksi hän ironisoi sitä, että poliisit kantoivat Marleyn arkun hautajaisjuhlaan.

Esther Anderson tuo esiin joitakin sinänsä kiintoisia katkelmia Marleyn matkan varrelta, mutta hänen jutuissaan sekä huvittaa että häiritsee se, miten tärkeänä ihmisenä Marleyn uran kannalta Esther itseään pitää. Hän jopa väittää, että Get up Stand Upin Bob kirjoitti yhdessä Esther Andersonin kanssa - laulun toisena tekijänä tunnetusta Peter Toshista ei mainita mitään.

(Wailers-kitaristi Al Anderson muuten sanoo bobmarleymagazine.comin haastattelussa, että Redemption Song on Wire Lindon tekemä, "joka ainut sana". Väite kuulostaa oudolta, koska on olemassa mm. Roger Steffensin silminnäkijähavainto siitä, kuinka Marley työsti Redemption Songia.)

Elokuva kestää puolisentoista tuntia, eikä siinä ole mitään erityisempää ideaa tai fokusta. Pelkkää pelkistettyä perustietoa Marleysta. Rastafarilaisuuden esittelyyn on uhrattu muutama minuutti. Rastojen sanotaan uskovan, että Haile Selassie on uudestisyntynyt Jeesus. Yleispätevämpi luonnehdinta olisi sanoa, että rastoille Selassie on kaikkivaltias Jumala, koska Jeesuksesta ja Kristuksesta rastojen keskuudessa on eriäviä käsityksiä ja tulkintoja.

Jeesuksen persoonan ja Selassien yhteyttä puolustaa erityisesti järjestö Twelve Tribes of Israel, jonka jäsen Marley oli. 12 Tribesin piirissä Raamatun asema on vahvempi kuin rastoilla perinteisesti ja seurakunnan oman näkemyksen mukaan se kokoaa yhteen Israelin kauan sitten eri kansallisuuksiin hajonneet heimot: Ruubenin, Simeonin, Leevin, Juudan, Isaskarin ja muiden Jaakobin poikien sukukunnat

70-luvulla 12 Tribesin aatteet tulivat tunnetuksi yleisenä rastaideologiana, koska Bob Marley levitti haastatteluissaan Tribesin perustajan, Prophet Gadin opetuksia ympäri maailman. Tosin samoihin aikoihin alkoi rastoista levitä Jamaikan ulkopuolella myös sellainen käsitys, ettei heillä ole mitään yhteistä ideologiaa tai visiota, vaan ainoat yhdistävät tekijät ovat dread locksit ja rakkaus ganjaan. Tähän oli osaksi syynä se, että reggaen ja sitä kautta rastan tultua muoti-ilmiöksi moni jamaikalainen lähti maailmalle esittämään Jah-musaa punaviherkeltaisissa väreissä, locksit hulmuten ilman omakohtaista vakamusta tai edes mitään kosketusta rastafarilaisuuten.

Rastat itsekin ovat sekoittaneet pakkaa toistamalla sitä, ettei rasta ole uskonto, vaan elämäntapa. Toki niinkin. Mutta tietty, uskonnollinen asenne, henki ja aate tämän(kin) elämäntavan taustalta löytyy. Keskeistä rastafarilaisuudessa on sen olemus moraalisena, vanhan testamentin eetokseen yhtyvänä, pan-afrikkalaisena liikkeenä. Rastafareille Afrikka ja afrikkalaisuus ovat ydinagendaa lähtien siitä, että Jah on Musta Jumala. Afrikka-Etiopian pyhyyden vaaliminen kuten myös rastafarien luonnonläheiset arvot ja jyrkkä homokielteisyys kytkeytyvät siihen vakaumukseen, että rastafarit ovat syntyneet maailmaan puolustamaan Jahin muinaisia lakeja.

(Afrocentrisyys on yksi rastatietoisuuden ulottuvaisuus, jonka länsimaiset rastasympparit ja modernit dreadit usein sivuuttavat. Tämä on synnyttänyt paljon närää rastafarien keskuudessa. Tässä näytteeksi Ras Jahazielin epistola:
http://www.rastafarivisions.com/thenewrasta.html )

Filmin kiintoisimmat kohdat vilahtavat esiin sen loppupuolella, jolloin kerrataan Marleyn kuolemaa edeltäneitä tapahtumia. Esther Anderson syyttää Chris Blackwellia - tosin tätä suoraan nimeltä mainitsematta - siitä, että hän ajoi Marley eteenpäin vaikka tiesi tämän olevan huonossa kunnossa. Anderson mainitsee myös vinot vibat Marleyn viimeisellä kiertueella, mutta ei valota asiaa enemmälti.

Esther Anderson on tehnyt kaksi vuotta sitten myös oman, Bob Marleyn varhaisvuosiin keskittyvän elokuvan, The Making of a Legend. Jos se plus kaksi edellä esiteltyä filmiä ja vanhemmat Marley-dokkarit Caribbean Times ja Time Will Tell miksattaisiin yhteen saataisiin varmaan aika pätevä ja näyttävä Marley-filmi.

Uusia elämäkertafilmejä Marleysta ei enää kaivata yhtään lisää. Sen sijaan viimeiseen kiertueeseen ja Marleyn viimeisiin päiviin liittyvistä hämäryyksistä voisi tehdä elokuvan - tai kirjan - mutta on vaan aika vaikeaa löytää ihmisiä, jotka noiden aikojen tapahtumista haluaisivat avoimesti puhua. Ja jotka vielä lisäksi puhuisivat totta.



PS. Bob Marleyyn löyhästi liittyvä teksti UMMAGUMMA-blogissani: DREAD Stoori

DAVID BOWIE & POPIN TAIDE JA ROCKIN PAINE

Stars are never sleeping
Dead ones and the living
We live closer to the earth
Never to the heavens
The stars are never far away
Stars are out tonight.
David Bowie - The Stars (Are Out Tonight)

David Bowie - The Next Day (Columbia, 2013)

David Bowie on suunnattoman rikas, artistina erittäin tunnettu ja henkilönä melko vähän tunnettu pelaaja suuressa maailmanpelissä. Hänen jokaiseen siirtoonsa yritetään suhtautua niin kuin se ei olisi millään tavalla tärkeä ja aina kun uusi levy on kuunneltu voidaan tietäväisinä todeta, ettei albumi sisällä Bowien nuorempien vuosien levyjen veroisia biisejä.

70-luvullahan Bowie vaikuttavimmat biisinsä loihti. Stadiontason megatähdeksi hän muuntui 80-luvulla huomattavasti heppoisimmilla hiteillä (China Girl, Modern Love ym.). Yhtä äkkistä surkastumista sanoittajasäveltäjä Bowie ei kultavuosiensa jälkeen kokenut, mutta 80-luvun jälkeen hänen kappaleensa ovat olleet usein melodiselta tenholtaan pidättyväisempiä kuin Bowien uran alkupään laulut, eikä kaikkien laulujen suurenmoisuutta ole aina havaittu musiikin muiden, usein raskaiden, kompleksisten tai muuten vieraannuttavien elementtien seasta.

Bowie ei ole tehnyt itseään naurettavaksi tempoilemalla vielä keski-iässäkin idolsteollisuuden raaka-aineena pinnallisen popikonin roolissa Michael Jacksonin tai Madonnan tavoin, vaikka yhä sulattaakin vallitsevan nuorisomusan aineksia omiin tekemisiinsä. 90-luvun alusta lähtien Bowie on profiloitunut taiderockin grand old manina lykkäämällä liikeradalle liudan levyjä, joiden takana oleva taiteilija on selkeästi uniikki visionaari ja auteur popin, metapopin, koneklassismin ja digirockin fuusiossa.

80- ja 90 -lukujen vaihteessa toiminut Tin Machine -yhtye tosin oli liioitellun runnova ja näyttämisen & etsimisen kiihkossaan ylivirittynyt projekti. Se oli kuitenkin Bowielle artistisesti tärkeä kokeilu, jolla ilmeisesti oli rentouttava, vapauttava vaikutus Bowien asenteeseen musiikin tekemistä kohtaan.

Tin Machinea seurannut soololevy Black Tie White Noise (1993) oli loistava avaus sarjalle vahvoja levytyksiä, sellaisia kuin Outside (1995), Earthling (1997) ja Heathen (2002). Suunnannäyttäjä ja uudistaja Bowie ei näillä kiekoilla enää ole, mutta olisikin kohtuutonta ja epärealistista olettaa, että Bowien levyt voisivat kerrasta toiseen määrittää popin/rockin asetukset uuudelleen kuten 70-luvulla, jolloin Bowie oli ikään kuin yhden miehen Beatles.

70-luvulla Bowie mitätöi rockiin liitetyn "aitouden" prinsiipin teatraalisella imagomismillaan ja kommunikoi monien erilaisten identtiteettien välityksellä. Tätä kautta hänestä tuli supertähti, joka esitti supertähteä kunnes katosi internettiin ja sitten näkymättömiin. Nyt vanhat roolit on pelattu loppuun ja on uuden pelihahmon aika...



The Next Day -albumilla esittäytyy David Bowiea muistuttava laulaja ja musiikillinen ajattelija, joka on poistunut sarumantornistaan studioon taltioimaan jälkifuturistisen soundivision, jossa postmoderni nostalgia yhdistyy merkillisen autenttiseen vimmaan kommentoida tätä aikaa, sykkiä tässä ajassa ja tuoda jotain lisää tähän aikaan. Kappaleet syöksyvät, tärisevät tai värisevät keskuuteemme jostain etäältä kuin lentävät, modernit maalaukset hopean, metallin ja valkean väreissä. Levyllä tiivistyvät toisiinsa ikuisen sivullisen tragedia, individualistinen elitismi ja ulkoplanetaarisen tanssimestarin hillitty hurmio.

Se taiteellinen seikkailu mikä alkoi levyllä Heroes (1977) Bowien Berliinin päivinä jatkuu The Next Daylla rajujen, murrettujen äänien, särön, hauraan houreuden, bowiesmipastissien, robotismin, uusjazzin ja neonurbaanin, pseudoavantgardistisen tekstuurin kollaasina ja synteesinä. Siitä nousee pintaan monta magneettista momenttia. Kuten hauraat ja hienosti tyylitellyt fiilistelyt You Feel So Lonely You Will Die ja Where Are We Now? Kosminen The Stars (Are Out Tonight) romanttisesti kryptisine ja (ainakin osittain) ironisine lyriikoineen: "Here they are upon the stairs/ Sexless and not aware / They are the stars, they're dying for you / But I hope they live forever". Mysteerinen, unenomaisesti hidas Heat ("My father ran the prison/ I could only love you/ By hating him more/It’s not the truth/ It’s too big a word”).

Dirty Boys on tomwaitsmaisesti kupruileva näyte siitä miten kyboriglta käy blues ja If You Can See Me pakahduttavan maanista peltipolyrytmiikkaa ja surrealistista, neuropoliittista resitaatiota. "I could wear your new blue shoes / I should wear your old red dress /And walk to the crossroads /So take this knife /And meet me across the river /Just shoots and ladders and this is the kiss /American anna fantasticalsation /From nowhere to nothing.."

Bowie laulaa komeasti ja vapautuneen oloisesti läpi levyn ja myös kosketinsoittimiin hän on koskenut mainiolla, paikoitellen todella hillittömällä otteella. Useissa Bowien projekteissa ansioitunut Tony Visconti on jälleen tuottajana mies paikallaan ja toivoa sopii herrojen yhteistyön jatkuvan. Tällä hetkellä Visconti on haastatteluja karttavan Bowien edustaja julkisuudessa.

Next Dayn kansi on tietoisen korni. Sen voi käsittää kommentiksi latauskoodimusan kannettomuudelle ja nykyajan popmarkkinoille kaiken kaikkiaan. Epämyyvä, kuvalainaan perustuva "epäkansikuva" pelkistää levyn kasvottomaksi, matkaa uutuushyllystä alekaukaloon tekeväksi tuotteeksi. Mutta kuivan kannen alla on paljon painetta ja luovuuden säihkettä.

HELINÄ RAUTAVAARAN SUURI SEIKKAILU

... Jos joku on lyönyt näyttelyssä naulan seinään, niin mitä sillä nyt on merkitystä. Yksin ilman apua minä kaikki olen tehnyt ...

Se hautausurakoitsija oli pelkkä typerys. Kävi täällä mutta ei tuonut mallikuvia. Kuinka minä voin valita arkun, jos en näe kuvia.

Helinä Rautavaraa Helena Lehtimäen kirjassa Minä Helinä Rautavaara (Otava, 1998)


Maisteri Helinä Rautavaaran (1928 - 1998) kuolemasta on kulunut 15 vuotta. Pöly hänen tornaadomaisen ilmestyksensä ympäriltä alkaa olla laskeutunut ja nyt voimme kirkkain silmin luoda silmäyksen siihen mitä oli ja teki tämä ikipuuhakas seikkailijatar, josta elämänsä viimeisinä vuosikymmeninä tuli koko kansan tuntema maailmanmatkaaja ja etnomystiikan Täti Monika.




Yrttiprofessori Toivo Rautavaaran tyttären seikkailut maailmalla alkoivat 1954 pitkällä matkalla Pohjois-Afrikan halki. Tästä kierroksesta hän raportoi myöhemmin Seuran sivuilla otsikolla Peukaloliisa karavaanitiellä. Peukaloliisaksi Helinää kutsuttiin, koska hän 50-luvun matkoillaan kulki yleensä liftillä tai polkupyörällä.

Vuonna 1955 Helinä liftasi Intiaan ja Pakistaniin ja näki matkansa varrella myös mm. Irakin ja Afganistanin. Sitten tulivat matkat mm. Ceylonille ja Nepaliin sekä kaikkiaan kuusi vuotta kestäneet reissut Etelä-Amerikkaan 60-luvulla. 70-luvulla Helinä vietti pitkiä aikoja eri puolilla Afrikkaa ja tapasi useita Afrikan johtajia, kuten Idi Aminin, jonka rakastajatar hän oli. Kaikissa maissa hän oli omien selitystensä mukaan kuninkaallisten pakeilla ja/tai keskellä mystisiä ja mysteerisiä kulttimenoja. Niistä tärkeimpänä hän piti initiaatioitaan afro-brasialaisiin candomble- ja umbanda -rituaaleihin.

Helena Lehtimäen Helinästä kirjoittama kirja on kollaasi, jollainen oli sen päähenkilön elämäntyökin. Minä Helinä Rautavaara on limittäin ja lomittain elämäkerta ja kirja elämäkerran kirjoittamisesta. Teos perustuu Helinän kanssa tehtyihin haastatteluihin ja hänen laajaan, kirjeitä, valokuvia, äänityksiä ja lehtijuttuja sisältävään arkistoonsa. Tätä aineistoa on täydennetty Helinän tunteneiden ihmisten kertomuksilla ja asiantuntijalausunnoilla koskien maisterin toiminnan tieteellistä merkitystä ja hänen maailmalta kokoelmiinsa rahtaamien kulttiesineiden todellista arvoa. Tavaroiden lisäksi Helinän matkaan tarttui joskus eläimiä. Kuuluisin hänen lemmikeistään on leguaanilisko, jota Helinä käytti puuhkana kaupungilla kävellessään.

Lehtimäki esittelee Helinän oikuttelevana ja turhamaisena mytomaanikkona ja narsistina, jolla oli hysteerinen pyrkimys olla ainutlaatuinen etnisten kulttuurien asiantuntija ja suuriin salaisuuksiin vihitty papitar. Näkee Lehtimäki tosin myös Helinän kauneudentajun ja ripaus hänen sisimmäistä herkkyttääkin paljastuu.

Helinän persoonan voimallisuus välittyy kirjasta selkeästi. Hänelle naurettiin, mutta häntä myös pelättiin. "Pakko tunnustaa, etten sittenkään halunnut olla riidoissa noin voimakkaan ihmisen kanssa", toteaa kirjassa taidehistorioitsija Jyrki Lammi. Hän joutui Helinän vihan kohteeksi, koska Helinän kokoelmaa luetteloidessaan ei suostunut myöntämään messinkiä kullaksi eikä uskomaan esineiden esoteerista alkuperää.

(Helinän kuolinhetkellä 27.2.1998, täsmälleen klo 13.00 Jyrki Lammi tunsi kävellessään kaupungilla ranteessaan kipua ja katsoessaan rannetta hän huomasi siihen ilmestyneen kaksi veristä viiltoa.)

Torjuntaa Helinä synnytti yltiömäisen minäkeskeisyytensä lisäksi rajulla, seksuaalisuutta uhkuvalla tyylillään. Se saa Taide-lehden päätoimittajana toimineen Otso Kantokorven toteamaan, että Helinä oli "enemmän klovni kuin eksoottisuudellan kiinnostava ilmiö". Mutta Otso Kantokorpi onkin ilmeisesti henkilö, jolle olisi kauhistuttavin asia elämässään joutua "klovniksi" muiden ihmisten silmissä: parempi pysyä harmauden vyöhykkeellä ja sovinnaisuuden sisällä. Samansukuisesta konventionalismista ja seksismistä kumpuaa Kantokorven kuvaus Helinästä "hirveänä ämmänä, joka ei osaa vanhentua sensuellisti ja tyylikkäästi".



Toistuva piirre Helinä Rautavaaran matkakertomuksisssa oli se, että hän pääsi sisälle johonkin vahvasti miesvaltaiseen kulttiin ja saavutti niissä jopa jumalattaren aseman. Siis, vaikka hän pyrki nuoresta asti olemaan niin naisellinen nainen kuin suinkin, niin saman aikaisesti hän halusi osallistua ikään kuin miehenä miesvaltaisiin salaseuroihin. Jamaikalla hänestä tuli "ras" (herra) ja Senegalissa "sheikki".

Helinä tutustui Gambiassa senegalilaisiin murideihin ja myöhemmin hänet kertomansa mukaan otettiin sheikki Ahmadou Bamban sufiseuraajien Bayefall-veljeskuntaan. Jyrki Lammi tosin esittää rankan varauksen kirjassa Helinän sufilaisia yhteyksiä kohtaan:

Kun hän puhuu sufiveljeskunnasta, hän voisi yhtä lailla puhua norkoilevista rentuista ... Siellä Senegalissa niinkuin muuallakin kundit hengailee, polttaa pilvee, pukeutuu hassusti tai kasvattaa rastatukkaa... Miksei niiden joukkoon pääsisi, jos pukeutuu niihin hassuihin vehkeisiin ja menee niiden kanssa bailamaan ...

Jyrki Lammin ajatuksessa saattaa olla pointtia esim. Gambiasta puhuttaessa, mutta ollenkaan totaalisesti se ei Helinän kulttiyhteyksiä selitä. Lausunto kertoo enemmän Lammin ulkopuolisuudesta suhteessa oman elämäntapansa ulkopuoliseen maailmaan kuin Helinä Rautavaaran tilanteesta. Helinän kontaktit eivät varmastikaan aina olleet esoteerista osastoa, mutta eivät Helinän valokuvissa esiintyvät ihmiset myöskään "norkoilevia renttuja" ole, eivätkä ovet kaikkiin Helinän kuvaamiin seremonioihin ihan pelkästään "hassuihin vehkeisiin" pukeutumalla avaudu.

Jamaikan osalta voin itse todentaa, että Helinä oli siellä yhteyksissä paljolti muihin ihmisiin kuin kadulla "norkoileviin renttuihin". HR kävi - yhtenä ensimmäisistä valkoihoisista - nyahbinghileireissä ja haastatteli useita rasta eldereitä, vaikka pääasiassa pyörikin reggaerastojen piirissä: mm. Lui Lepki, URoy, Lee Perry, Chinna Smith, Prince Allah, Earl Zero, Rod Taylor olivat hänen frendejään - ja tietysti Eek-a-Mouse,"jonka kanssa minulla oli tulenpalava romanssi", kuten Helinä kerran radio-ohjelmassaan valisti.

Tietenkään läheskään kaikki Jamaikalla eivät Helinän säpinöitä hyvillä silmin katselleet. "Vakooja" on yksi nimitys, jolla olen häntä kuullut siellä kutsuttavan. Monet rastat eivät pitäneet lainkaan siitä, että hänellä oli aina nauhuri päällä.

Ilmaa Helinän initiaatio- ja kulttitarinoissa on. Mutta kuinka paljon? - Sitä ei kukaan pysty tarkalleen sanomaan. Selkeästi mielikuvitusosioon siirrytään Helinän saagassa siinä vaiheessa, jolloin esiin nousevat tarinat siitä, kuinka häntä on palvottu esim. jumalallisena "merenneitona" ja muinaista viisautta omaavana "Saaban kuningattarena".




Läpi koko elämäkerran haetaan vastausta siihen, mikä Helinä Rautavaara oli. Seikkailija, tutkija, taiteilija ...? Lähinnä parasta on professori Eila Helanderin kirjassa esittämä kanta, jonka mukaan Helinä oli ammatillisesti määriteltynä toimittaja ("Ja toimittajahan ottaa asioista selvän keinolla millä hyvänsä").

Helinä oli myös lahjakas taiteilija, jonka hienoimpiin luomuksiin kuuluvat monen muunkin kuin minun mielestäni maalaukset jamaikalaisista rastafareista. Ellei sitten hänen upein luomuksensa ollut hän itse: tuhatkasvoinen performance-artisti, liikkuva kokonaistaideteos, joka - kuten hänellä oli tapana sanoa - "reflektoi" eri kulttuureja. Kaikkialla missä HR näyttäytyi hän promotoi omalla olemuksellaan näkemystä elämästä jatkuvana, karnevaalimaisena juhlana.



Minä Helinä Rautavaara on kirja, joka minun olisi oikeastaan pitänyt kirjoittaa. Tunsin Helinän vuodesta 1981 lähtien ja hyvin pian tutustumisemme jälkeen aloimme suunnitella kirjan tekemistä. Minun konseptiossani se oli kirja Jamaikasta ja rastoista, koska Helinä kertoi, että hänellä on kaseteilla tuntikausia äänitteitä Jamaikalta, mutta hänellä ei ole resursseja niiden purkamiseen. Olin valmis ryhtymään tähän työhön, mutta vähitellen paljastui, että rastaosasto olisi ollut vain yksi sivujuonne kirjaa, jonka todellinen päähenkilö olisi ollut seikkailija Helinä Rautavaara....

Pari lehtijuttua Helinästä kirjoitin. Toinen niistä oli tarkoitettu viher-vasemmistolaiseen kulttuurilehti Näköpiiriin, mutta lähetettyäni haastattelun lehteen toimittaja Kari Kontio otti minuun yhteyttä ja kertoi, että Soma Rytkösen ja muiden näköpiiriläisten mielestä Helinä Rautavaara on henkilö, jonka mielipiteitä ei voida julkaista ilman kommentointia. Kontio oli yhtä nolona kuin minä hämmästynyt. Juttu - jossa ei tosiaankaan ollut mitään tulenarkaa tavaraa - meni sitten Harri Saukkomaan päätoimittamaan Ylioppilaslehteen.

Edellä mainitussa episodissa piilee yksi avain Helinän kohtaloon - ja tähän seikkaan elämäkerrassa ei kiinnitetä riittävää huomiota. Helinän alkaessa tehdä radio-ohjelmia ja muita raportteja Etelä-Amerikasta 60-luvulla, oli kulttuuripiireissä vahvasti vallalla vasemmistolainen henki, johon Helinä ei yhtynyt. Hän kritisoi kehitysapua - koska se meni avun tarvitsevilta usein sivu suun - ja sen sijaan, että hän olisi raportoinut kolmannen maailman kurjuudesta ja paasannut modernisaation ja kumouksen välttämättömyyttä, hän esitteli muinaisia kultteja ja ylisti etnisten kulttuurien syvähenkistä, uskonnollista tietoisuutta. Tämä asetelma määritti sivistyneistön suhtautumista Helinään hänen kuolemaansa saakka.

Helinän omalla käytöksellä oli toki myös suuri vaikutus hänen kokemaansa karsastukseen ja kartteluun, sillä olihan hän ihan mahdoton ihminen. Minä en koskaan joutunut hänen kuuluisien raivonpurkaustensa kohteeksi, mutta pitemmän päälle koin rasittavaksi olla tekemisissä helposti maanisiin kierroksiin yltyvän egoistin kanssa. Kontaktimme ei koskaan kokonaan katkennut, mutta 80-luvun loppupuolelta lähtien etäisyyttä välillemme tuli vuosi vuodelta lisää. Helinän 90-luvun puolivälissä tapahtuneesta syöpään sairastumisestakin kuulin välikäsien kautta.

Edellä sanotusta huolimatta minä olin erikoisasemassa Helinän henkilögalleriassa. Tämän olen vasta viime vuosien aikana ymmärtänyt. HR piti minua ystävänään ja lisäksi hengenheimolaisenaan - ehkä jossain mielessä sitä olenkin - eikä koskaan suhtautunut minuun epäkunnioittavasti, kuten en minäkään häneen. Luultavasti olen myös yksi harvoista - jos en ainut - ihmisistä, joille HR lahjoitti vedoksia ottamistaan valokuvista. Hän ei näet yleensä antanut kenellekään mitään (paitsi esittelykansionsa) ja suhtautui teoksiinsa ja kokoelmiinsa hyvin suojelevasti.



Helinään tutustuessani hän teki läpimurtoa mediassa "valkoisena rastana". Helinä valmisti pitkän Jamaikan matkansa aineistosta Ylelle seitsenosaisen sarjan radio-ohjelmia. Ensimmäinen niistä oli reportaasi Bob Marleyn hautajaisista. Sitä seurasivat ohjelmat aiheinaan mm. Lauluja väkivallasta ja väkivaltaa vastaan, Jamaikan deejiit ja Ylistyslaulu yrtille. Jälkimmäiseksi mainitusta ohjelmasta Hesarin Osmo Jokinen kirjoitti (20.7.1982)seuraavaa:

... Helinä Rautavaara pysyttelee uskontotieteilijänä neutraalina rastojen huumeidenkäytöstä kertoessaan. Hän välittää vain rastafarien omia käsityksiä marihuanasta. Nuorisolle menevän musiikkiohjelman yhteydessä olisi kuitenkin syytä kertoa marihuanan vaaroista. Ei kai ole kovin mielekästä, jos uskonnollisten riittien huumeidenkäyttö laajenee reggae-musiikin välityksellä nuorisokulttuurissa.



Helinän Jamaika-ohjelmat olivat omintakeisia ja loistavia koosteita sisältönään musiikkia, haastatteluja, tarinoita ja paikallista äänimaailmaa. Siihen nähden, ettei Helinä ymmärtänyt reggaesta juuri mitään, radiolähetykset olivat yllättävän informatiivisia ja eetteriin päätyi useita keskeisiä levytyksiä, joita ei siihen aikaan Suomessa tuntenut kuin enintään puoli tusinaa hardcore-reggaediggaria.

Radio-ohjelmia seurasivat Jamaika-aiheiset valokuvanäyttelyt, joihin usein liittyi esitelmätilaisuus ja filmiesitys. Helinä näet kuvasi kymmenkunta kaitafilmiä Jamaikan rastafarien parissa. Näiden projektien yhteydessä antamissaan haastatteluissa Helinä ilmoitti olevansa ganjaa polttava ja Haile Selassieta palvova rasta. Tosin samaan syssyyn HR ilmoitti kapinoivansa rastojen sääntöjä vastaan - ja totesi rastojen suolattoman ital-ruoan olevan "kaamean makuista". Hän koki olevansa pan-afrikkalaisempi kuin pan-afrikkalainen rastaliike, koska hän ei kunnioittanut Raamattua, vaan enemmänkin afrikkalaisia heimokultteja, jotka rastojen näkökannan mukaan edustavat "pakanuutta".

Helinä kertoi, että hänet oli initioitu rastojen nyahbinghi-kulttiin. Nyahbinghi ei kuitenkaan todellisuudessa ole sen laatuinen kultti, että siihen initioitaisiin ihmisiä. Nyahbinghi on yhtä aikaa erittäin suljettu ja erittäin avoin ilmiö: "monet ovat kutsutut, mutta harvat ovat valitut". Nyahbinghi-touhulla on oma hallintonsa, mutta binghi house on enemmänkin rastojen muodostama, orgaaninen verkosto kuin jäseniä itselleen värväävä kirkko.

Ristiriitaista särmää Helinän rastafarilaisuuteen toi se, että hän ilmoitti rastanimekseeen Benjamin. Tätä nimeä hän ei nyahbinghipiireissä saanut, vaan sen haltijaksi hän päätyi liittyessään eräänlaista rastamodernisaatiota edustavaan lahkoon Twelve Tribes of Israel, jonka kaikilla jäsenillä on syntymäajan määrittämät heimonimet.

90-luvulle tultaessa rastajutut olivat jo sivuosassa Helinän saagassa, mutta edelleenkin hän muisti mediassa aina mainita, että Jamaikan rastafarit palvovat häntä Saaban kuningattarena. Tämä lausunto antaa rastoista täysin pölkkypäisen kuvan ja 1996 tai (luultavimmin) 1997 joku lehtijuttu ylitti toleranssini siinä määrin, että lähetin Helinälle kirjeitse asiasta huomautuksen.

Tuolloin en ollut vielä luopunut puhelimesta, ja välittömästi kirjeen saapumisen jälkeen Helinä ringasi. Hän oli täysin pois tolaltaan, itki ja nyyhkytti ja selitti, että ei hän itse näitä Saaban kuningatar -tarinoita levitä, vaan media, joka toistaa vanhojen lehtijuttujen tietoa ... Eh. Vähitellen Helinä rauhoittui, juttelimme muutaman minuutin muista asioista ja lopetimme puhelun muodollisen ystävällisissä merkeissä.



Viimeisen kerran kohtasin Helinän puolisen vuotta ennen hänen kuolemaansa Savoyssa, jossa oli marokkolaisen musiikin ilta. HR saapui sinne minulle tuntemattomien ihmisten seurassa, oli laihtunut ja hauraan näköinen. Emme olleet juttusilla. Helinä katsoi minua aulassa seisoessaan arasti, hymyili kuin pikkutyttö ja nosti kätensä tervehdykseksi. Minä katsoin häntä silmiin ja nyökkäsin.

Hetken päästä paikalle saapui Diivari-Kopin valokopiomessias Jaska Hänninen, joka alkoi ohjailla vanhaa asiakastaan baarin puolelle luvaten tarjota siellä jotakin. "No, enhän minä nyt... kun minulla on nämä Islamin korutkin", kuulin Helinän kursailevan tutulla, venyvällä äänellään kun hän Jaskan kanssa käveli ohitseni kaulakorujaan helistäen.



Helinä Rautavaaran etnografinen museo on toiminut hänen kuolinvuodestaan lähtien Espoossa ja hänen elämäntyönsä tulee taatusti herättämään kiinnostusta tulevaisuudessakin. Ihmiset jotka Helinän tunsivat, tiesivät, tapasivat tai näkivät muistavat hänet varmasti iäti isona naisena, joka rohkeni elää isosti.

Helinää vihattiin ja kartettiin paljon, mutta luulen, että nykyisin vallitsee melko laaja yksimielisyys siitä, että etenkin 80-luku olisi ollut Suomessa paljon tylsempi kausi, jos tämä suuri diiva ja egocentrinen noita ei olisi tanssinut väriläiskänä keskuudessamme.