Se hautausurakoitsija oli pelkkä typerys. Kävi täällä mutta ei tuonut mallikuvia. Kuinka minä voin valita arkun, jos en näe kuvia.
Helinä Rautavaraa Helena Lehtimäen kirjassa Minä Helinä Rautavaara (Otava, 1998)
Maisteri Helinä Rautavaaran (1928 - 1998) kuolemasta on kulunut 15 vuotta. Pöly hänen tornaadomaisen ilmestyksensä ympäriltä alkaa olla laskeutunut ja nyt voimme kirkkain silmin luoda silmäyksen siihen mitä oli ja teki tämä ikipuuhakas seikkailijatar, josta elämänsä viimeisinä vuosikymmeninä tuli koko kansan tuntema maailmanmatkaaja ja etnomystiikan Täti Monika.
Yrttiprofessori Toivo Rautavaaran tyttären seikkailut maailmalla alkoivat 1954 pitkällä matkalla Pohjois-Afrikan halki. Tästä kierroksesta hän raportoi myöhemmin Seuran sivuilla otsikolla Peukaloliisa karavaanitiellä. Peukaloliisaksi Helinää kutsuttiin, koska hän 50-luvun matkoillaan kulki yleensä liftillä tai polkupyörällä.
Vuonna 1955 Helinä liftasi Intiaan ja Pakistaniin ja näki matkansa varrella myös mm. Irakin ja Afganistanin. Sitten tulivat matkat mm. Ceylonille ja Nepaliin sekä kaikkiaan kuusi vuotta kestäneet reissut Etelä-Amerikkaan 60-luvulla. 70-luvulla Helinä vietti pitkiä aikoja eri puolilla Afrikkaa ja tapasi useita Afrikan johtajia, kuten Idi Aminin, jonka rakastajatar hän oli. Kaikissa maissa hän oli omien selitystensä mukaan kuninkaallisten pakeilla ja/tai keskellä mystisiä ja mysteerisiä kulttimenoja. Niistä tärkeimpänä hän piti initiaatioitaan afro-brasialaisiin candomble- ja umbanda -rituaaleihin.
Helena Lehtimäen Helinästä kirjoittama kirja on kollaasi, jollainen oli sen päähenkilön elämäntyökin. Minä Helinä Rautavaara on limittäin ja lomittain elämäkerta ja kirja elämäkerran kirjoittamisesta. Teos perustuu Helinän kanssa tehtyihin haastatteluihin ja hänen laajaan, kirjeitä, valokuvia, äänityksiä ja lehtijuttuja sisältävään arkistoonsa. Tätä aineistoa on täydennetty Helinän tunteneiden ihmisten kertomuksilla ja asiantuntijalausunnoilla koskien maisterin toiminnan tieteellistä merkitystä ja hänen maailmalta kokoelmiinsa rahtaamien kulttiesineiden todellista arvoa. Tavaroiden lisäksi Helinän matkaan tarttui joskus eläimiä. Kuuluisin hänen lemmikeistään on leguaanilisko, jota Helinä käytti puuhkana kaupungilla kävellessään.
Lehtimäki esittelee Helinän oikuttelevana ja turhamaisena mytomaanikkona ja narsistina, jolla oli hysteerinen pyrkimys olla ainutlaatuinen etnisten kulttuurien asiantuntija ja suuriin salaisuuksiin vihitty papitar. Näkee Lehtimäki tosin myös Helinän kauneudentajun ja ripaus hänen sisimmäistä herkkyttääkin paljastuu.
Helinän persoonan voimallisuus välittyy kirjasta selkeästi. Hänelle naurettiin, mutta häntä myös pelättiin. "Pakko tunnustaa, etten sittenkään halunnut olla riidoissa noin voimakkaan ihmisen kanssa", toteaa kirjassa taidehistorioitsija Jyrki Lammi. Hän joutui Helinän vihan kohteeksi, koska Helinän kokoelmaa luetteloidessaan ei suostunut myöntämään messinkiä kullaksi eikä uskomaan esineiden esoteerista alkuperää.
(Helinän kuolinhetkellä 27.2.1998, täsmälleen klo 13.00 Jyrki Lammi tunsi kävellessään kaupungilla ranteessaan kipua ja katsoessaan rannetta hän huomasi siihen ilmestyneen kaksi veristä viiltoa.)
Torjuntaa Helinä synnytti yltiömäisen minäkeskeisyytensä lisäksi rajulla, seksuaalisuutta uhkuvalla tyylillään. Se saa Taide-lehden päätoimittajana toimineen Otso Kantokorven toteamaan, että Helinä oli "enemmän klovni kuin eksoottisuudellan kiinnostava ilmiö". Mutta Otso Kantokorpi onkin ilmeisesti henkilö, jolle olisi kauhistuttavin asia elämässään joutua "klovniksi" muiden ihmisten silmissä: parempi pysyä harmauden vyöhykkeellä ja sovinnaisuuden sisällä. Samansukuisesta konventionalismista ja seksismistä kumpuaa Kantokorven kuvaus Helinästä "hirveänä ämmänä, joka ei osaa vanhentua sensuellisti ja tyylikkäästi".
Toistuva piirre Helinä Rautavaaran matkakertomuksisssa oli se, että hän pääsi sisälle johonkin vahvasti miesvaltaiseen kulttiin ja saavutti niissä jopa jumalattaren aseman. Siis, vaikka hän pyrki nuoresta asti olemaan niin naisellinen nainen kuin suinkin, niin saman aikaisesti hän halusi osallistua ikään kuin miehenä miesvaltaisiin salaseuroihin. Jamaikalla hänestä tuli "ras" (herra) ja Senegalissa "sheikki".
Helinä tutustui Gambiassa senegalilaisiin murideihin ja myöhemmin hänet kertomansa mukaan otettiin sheikki Ahmadou Bamban sufiseuraajien Bayefall-veljeskuntaan. Jyrki Lammi tosin esittää rankan varauksen kirjassa Helinän sufilaisia yhteyksiä kohtaan:
Kun hän puhuu sufiveljeskunnasta, hän voisi yhtä lailla puhua norkoilevista rentuista ... Siellä Senegalissa niinkuin muuallakin kundit hengailee, polttaa pilvee, pukeutuu hassusti tai kasvattaa rastatukkaa... Miksei niiden joukkoon pääsisi, jos pukeutuu niihin hassuihin vehkeisiin ja menee niiden kanssa bailamaan ...
Jyrki Lammin ajatuksessa saattaa olla pointtia esim. Gambiasta puhuttaessa, mutta ollenkaan totaalisesti se ei Helinän kulttiyhteyksiä selitä. Lausunto kertoo enemmän Lammin ulkopuolisuudesta suhteessa oman elämäntapansa ulkopuoliseen maailmaan kuin Helinä Rautavaaran tilanteesta. Helinän kontaktit eivät varmastikaan aina olleet esoteerista osastoa, mutta eivät Helinän valokuvissa esiintyvät ihmiset myöskään "norkoilevia renttuja" ole, eivätkä ovet kaikkiin Helinän kuvaamiin seremonioihin ihan pelkästään "hassuihin vehkeisiin" pukeutumalla avaudu.
Jamaikan osalta voin itse todentaa, että Helinä oli siellä yhteyksissä paljolti muihin ihmisiin kuin kadulla "norkoileviin renttuihin". HR kävi - yhtenä ensimmäisistä valkoihoisista - nyahbinghileireissä ja haastatteli useita rasta eldereitä, vaikka pääasiassa pyörikin reggaerastojen piirissä: mm. Lui Lepki, URoy, Lee Perry, Chinna Smith, Prince Allah, Earl Zero, Rod Taylor olivat hänen frendejään - ja tietysti Eek-a-Mouse,"jonka kanssa minulla oli tulenpalava romanssi", kuten Helinä kerran radio-ohjelmassaan valisti.
Tietenkään läheskään kaikki Jamaikalla eivät Helinän säpinöitä hyvillä silmin katselleet. "Vakooja" on yksi nimitys, jolla olen häntä kuullut siellä kutsuttavan. Monet rastat eivät pitäneet lainkaan siitä, että hänellä oli aina nauhuri päällä.
Ilmaa Helinän initiaatio- ja kulttitarinoissa on. Mutta kuinka paljon? - Sitä ei kukaan pysty tarkalleen sanomaan. Selkeästi mielikuvitusosioon siirrytään Helinän saagassa siinä vaiheessa, jolloin esiin nousevat tarinat siitä, kuinka häntä on palvottu esim. jumalallisena "merenneitona" ja muinaista viisautta omaavana "Saaban kuningattarena".
Läpi koko elämäkerran haetaan vastausta siihen, mikä Helinä Rautavaara oli. Seikkailija, tutkija, taiteilija ...? Lähinnä parasta on professori Eila Helanderin kirjassa esittämä kanta, jonka mukaan Helinä oli ammatillisesti määriteltynä toimittaja ("Ja toimittajahan ottaa asioista selvän keinolla millä hyvänsä").
Helinä oli myös lahjakas taiteilija, jonka hienoimpiin luomuksiin kuuluvat monen muunkin kuin minun mielestäni maalaukset jamaikalaisista rastafareista. Ellei sitten hänen upein luomuksensa ollut hän itse: tuhatkasvoinen performance-artisti, liikkuva kokonaistaideteos, joka - kuten hänellä oli tapana sanoa - "reflektoi" eri kulttuureja. Kaikkialla missä HR näyttäytyi hän promotoi omalla olemuksellaan näkemystä elämästä jatkuvana, karnevaalimaisena juhlana.
Minä Helinä Rautavaara on kirja, joka minun olisi oikeastaan pitänyt kirjoittaa. Tunsin Helinän vuodesta 1981 lähtien ja hyvin pian tutustumisemme jälkeen aloimme suunnitella kirjan tekemistä. Minun konseptiossani se oli kirja Jamaikasta ja rastoista, koska Helinä kertoi, että hänellä on kaseteilla tuntikausia äänitteitä Jamaikalta, mutta hänellä ei ole resursseja niiden purkamiseen. Olin valmis ryhtymään tähän työhön, mutta vähitellen paljastui, että rastaosasto olisi ollut vain yksi sivujuonne kirjaa, jonka todellinen päähenkilö olisi ollut seikkailija Helinä Rautavaara....
Pari lehtijuttua Helinästä kirjoitin. Toinen niistä oli tarkoitettu viher-vasemmistolaiseen kulttuurilehti Näköpiiriin, mutta lähetettyäni haastattelun lehteen toimittaja Kari Kontio otti minuun yhteyttä ja kertoi, että Soma Rytkösen ja muiden näköpiiriläisten mielestä Helinä Rautavaara on henkilö, jonka mielipiteitä ei voida julkaista ilman kommentointia. Kontio oli yhtä nolona kuin minä hämmästynyt. Juttu - jossa ei tosiaankaan ollut mitään tulenarkaa tavaraa - meni sitten Harri Saukkomaan päätoimittamaan Ylioppilaslehteen.
Edellä mainitussa episodissa piilee yksi avain Helinän kohtaloon - ja tähän seikkaan elämäkerrassa ei kiinnitetä riittävää huomiota. Helinän alkaessa tehdä radio-ohjelmia ja muita raportteja Etelä-Amerikasta 60-luvulla, oli kulttuuripiireissä vahvasti vallalla vasemmistolainen henki, johon Helinä ei yhtynyt. Hän kritisoi kehitysapua - koska se meni avun tarvitsevilta usein sivu suun - ja sen sijaan, että hän olisi raportoinut kolmannen maailman kurjuudesta ja paasannut modernisaation ja kumouksen välttämättömyyttä, hän esitteli muinaisia kultteja ja ylisti etnisten kulttuurien syvähenkistä, uskonnollista tietoisuutta. Tämä asetelma määritti sivistyneistön suhtautumista Helinään hänen kuolemaansa saakka.
Helinän omalla käytöksellä oli toki myös suuri vaikutus hänen kokemaansa karsastukseen ja kartteluun, sillä olihan hän ihan mahdoton ihminen. Minä en koskaan joutunut hänen kuuluisien raivonpurkaustensa kohteeksi, mutta pitemmän päälle koin rasittavaksi olla tekemisissä helposti maanisiin kierroksiin yltyvän egoistin kanssa. Kontaktimme ei koskaan kokonaan katkennut, mutta 80-luvun loppupuolelta lähtien etäisyyttä välillemme tuli vuosi vuodelta lisää. Helinän 90-luvun puolivälissä tapahtuneesta syöpään sairastumisestakin kuulin välikäsien kautta.
Edellä sanotusta huolimatta minä olin erikoisasemassa Helinän henkilögalleriassa. Tämän olen vasta viime vuosien aikana ymmärtänyt. HR piti minua ystävänään ja lisäksi hengenheimolaisenaan - ehkä jossain mielessä sitä olenkin - eikä koskaan suhtautunut minuun epäkunnioittavasti, kuten en minäkään häneen. Luultavasti olen myös yksi harvoista - jos en ainut - ihmisistä, joille HR lahjoitti vedoksia ottamistaan valokuvista. Hän ei näet yleensä antanut kenellekään mitään (paitsi esittelykansionsa) ja suhtautui teoksiinsa ja kokoelmiinsa hyvin suojelevasti.
Helinään tutustuessani hän teki läpimurtoa mediassa "valkoisena rastana". Helinä valmisti pitkän Jamaikan matkansa aineistosta Ylelle seitsenosaisen sarjan radio-ohjelmia. Ensimmäinen niistä oli reportaasi Bob Marleyn hautajaisista. Sitä seurasivat ohjelmat aiheinaan mm. Lauluja väkivallasta ja väkivaltaa vastaan, Jamaikan deejiit ja Ylistyslaulu yrtille. Jälkimmäiseksi mainitusta ohjelmasta Hesarin Osmo Jokinen kirjoitti (20.7.1982)seuraavaa:
... Helinä Rautavaara pysyttelee uskontotieteilijänä neutraalina rastojen huumeidenkäytöstä kertoessaan. Hän välittää vain rastafarien omia käsityksiä marihuanasta. Nuorisolle menevän musiikkiohjelman yhteydessä olisi kuitenkin syytä kertoa marihuanan vaaroista. Ei kai ole kovin mielekästä, jos uskonnollisten riittien huumeidenkäyttö laajenee reggae-musiikin välityksellä nuorisokulttuurissa.
Helinän Jamaika-ohjelmat olivat omintakeisia ja loistavia koosteita sisältönään musiikkia, haastatteluja, tarinoita ja paikallista äänimaailmaa. Siihen nähden, ettei Helinä ymmärtänyt reggaesta juuri mitään, radiolähetykset olivat yllättävän informatiivisia ja eetteriin päätyi useita keskeisiä levytyksiä, joita ei siihen aikaan Suomessa tuntenut kuin enintään puoli tusinaa hardcore-reggaediggaria.
Radio-ohjelmia seurasivat Jamaika-aiheiset valokuvanäyttelyt, joihin usein liittyi esitelmätilaisuus ja filmiesitys. Helinä näet kuvasi kymmenkunta kaitafilmiä Jamaikan rastafarien parissa. Näiden projektien yhteydessä antamissaan haastatteluissa Helinä ilmoitti olevansa ganjaa polttava ja Haile Selassieta palvova rasta. Tosin samaan syssyyn HR ilmoitti kapinoivansa rastojen sääntöjä vastaan - ja totesi rastojen suolattoman ital-ruoan olevan "kaamean makuista". Hän koki olevansa pan-afrikkalaisempi kuin pan-afrikkalainen rastaliike, koska hän ei kunnioittanut Raamattua, vaan enemmänkin afrikkalaisia heimokultteja, jotka rastojen näkökannan mukaan edustavat "pakanuutta".
Helinä kertoi, että hänet oli initioitu rastojen nyahbinghi-kulttiin. Nyahbinghi ei kuitenkaan todellisuudessa ole sen laatuinen kultti, että siihen initioitaisiin ihmisiä. Nyahbinghi on yhtä aikaa erittäin suljettu ja erittäin avoin ilmiö: "monet ovat kutsutut, mutta harvat ovat valitut". Nyahbinghi-touhulla on oma hallintonsa, mutta binghi house on enemmänkin rastojen muodostama, orgaaninen verkosto kuin jäseniä itselleen värväävä kirkko.
Ristiriitaista särmää Helinän rastafarilaisuuteen toi se, että hän ilmoitti rastanimekseeen Benjamin. Tätä nimeä hän ei nyahbinghipiireissä saanut, vaan sen haltijaksi hän päätyi liittyessään eräänlaista rastamodernisaatiota edustavaan lahkoon Twelve Tribes of Israel, jonka kaikilla jäsenillä on syntymäajan määrittämät heimonimet.
90-luvulle tultaessa rastajutut olivat jo sivuosassa Helinän saagassa, mutta edelleenkin hän muisti mediassa aina mainita, että Jamaikan rastafarit palvovat häntä Saaban kuningattarena. Tämä lausunto antaa rastoista täysin pölkkypäisen kuvan ja 1996 tai (luultavimmin) 1997 joku lehtijuttu ylitti toleranssini siinä määrin, että lähetin Helinälle kirjeitse asiasta huomautuksen.
Tuolloin en ollut vielä luopunut puhelimesta, ja välittömästi kirjeen saapumisen jälkeen Helinä ringasi. Hän oli täysin pois tolaltaan, itki ja nyyhkytti ja selitti, että ei hän itse näitä Saaban kuningatar -tarinoita levitä, vaan media, joka toistaa vanhojen lehtijuttujen tietoa ... Eh. Vähitellen Helinä rauhoittui, juttelimme muutaman minuutin muista asioista ja lopetimme puhelun muodollisen ystävällisissä merkeissä.
Viimeisen kerran kohtasin Helinän puolisen vuotta ennen hänen kuolemaansa Savoyssa, jossa oli marokkolaisen musiikin ilta. HR saapui sinne minulle tuntemattomien ihmisten seurassa, oli laihtunut ja hauraan näköinen. Emme olleet juttusilla. Helinä katsoi minua aulassa seisoessaan arasti, hymyili kuin pikkutyttö ja nosti kätensä tervehdykseksi. Minä katsoin häntä silmiin ja nyökkäsin.
Hetken päästä paikalle saapui Diivari-Kopin valokopiomessias Jaska Hänninen, joka alkoi ohjailla vanhaa asiakastaan baarin puolelle luvaten tarjota siellä jotakin. "No, enhän minä nyt... kun minulla on nämä Islamin korutkin", kuulin Helinän kursailevan tutulla, venyvällä äänellään kun hän Jaskan kanssa käveli ohitseni kaulakorujaan helistäen.
Helinä Rautavaaran etnografinen museo on toiminut hänen kuolinvuodestaan lähtien Espoossa ja hänen elämäntyönsä tulee taatusti herättämään kiinnostusta tulevaisuudessakin. Ihmiset jotka Helinän tunsivat, tiesivät, tapasivat tai näkivät muistavat hänet varmasti iäti isona naisena, joka rohkeni elää isosti.
Helinää vihattiin ja kartettiin paljon, mutta luulen, että nykyisin vallitsee melko laaja yksimielisyys siitä, että etenkin 80-luku olisi ollut Suomessa paljon tylsempi kausi, jos tämä suuri diiva ja egocentrinen noita ei olisi tanssinut väriläiskänä keskuudessamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.