Papa Nesin musa: ihmisyyden tunnustajan kauneuden paljastuksia

I am not a poet,
I cannot make a rhyme,
I do not know the big words
Like "shpritz" and "paradigm"
I am not an artist,
I cannot paint my house,
I cannot chisel marble,
I cannot twist and shout ...

Goodbye, goodbye, the "I am" world,
Goodbye, goodbye, so long
Farewell, adieu, adieu, farewell,
I have not sung this song,
No, I have not sung this song.

Michael Nesmithin laulusta I am Not That (Tropical Campfires)

Kaksi lensi yli käenpesän on hulvaton rallatus, mutta kyllä Freemanin ekan, vuonna 1976 ilmestyneen LP:n tenhoavin sävellys on Hectorin sanoittama Käyntikortti. Kyseessä on sovitus Michael Nesmithin kappaleesta Talking to the Wall. Samana vuonna ilmestyi toinenkin Nesmith-käännös: Minä sekä toi kuu (Silver Moon) Seppo Närhen laulamana.

Freemanin ja Närhen levytykset kertovat osaltaan Suomessa 70-luvun puolivälissä tapahtuneesta Nesmith-herätyksestä. Sen teki mahdolliseksi Original Records -niminen postimyyntifirma. Yhtiö kauppasi halpaan hintaan amerikkalaisia, oikeasta yläkulmasta korvamerkittyjä poistolevyjä ja tätä tietä Nesmithin varhaistuotanto tuli kerralla myyntiin alkaen kakkoslevystä Magnetic South (1970) - ja ne kiekot myös ostettiin, koska Iso Musta, Waldemar Wallenius alkoi Jussi Niemen säestyksellä sauhuta Papa Nesin kiekoista Soundissa.

Monkees-sarjan (1966-68) myötä pinnalle pulpahtaneen Nesmithin toimintasäde on laaja. Hän on muusikko, säveltäjä, elokuvatuottaja, kirjailija, yritysjohtaja ja tv-viihteen tekijä. Nes on tuottanut mm. elokuvat Repo Man ja Timerider ja Michael Jacksonin videon The Way You Make Me Feel. Suomessakin on tv:ssä nähty pariin kertaan Michael Nesmithin hillitön video-ja sketsikoosteshow Elephant Parts. Ikää veijarilla on tällä hetkellä 69 vuotta.

Musiikintekijänä Nesmith on ollut avoin hyvinkin eri tyyppisille ratkaisuille ja vivahteille. Hänen tuotannossaan on kuitenkin aina läsnä romanttinen ja hyväntuulinen vire. Papa Nesin laulut ovat ihmisyyden tunnustuksia ja elämän kauneuden paljastuksia. Kuulijaa lähestytään ystävänä. Esitysten henkilökohtaisuuden aste on korkea.Transkendenttinen herkkyys, kreisi huumori ja syvä haikeus elävät levyillä rauhanomaista rinnakkaineloa.

Hittejä Nesmithillä on ollut oikeastaan vain yksi isompi: Rio. Se on albumin From A Radio Engine To The Photon Wing avausraita. Tässä vaiheessa (v. 1977) Nesmith operoi täyteläisesti sovitetun popin puolella. Samaa sukua Radio Eginen kanssa on kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Infinite Rider on the Big Dogma (yksi hienoimmista levyotsakeista kautta aikojen!) Varhainen soolotuotanto uppoaa kantrirockin piikkiin, joskin Tantamount To Reason (1972) kokeellisine jaksoineen oli jo ulosajo coyntry roadilta ja kirjan & levyn yhdistelmäteos Prison (1975) puolestaan soundtrackmainen popkonsertto. Se sai jatkoa vuonna 1994 kirja+cd -julkaisulla The Garden, joka koostuu pääasiassa kuulaasta ja lempeästä instrumentaalimatskusta. Nesmithin soittaman kitaran lisäksi musaan on sovitettu mm. viulua, mandoliinia, oboeta, klarinettia ja trumpettia.

Nesmithin tuorein levytys on instrualbumi Rays vuodelta 2006. Sitä ennen uutta studiomateriaalia ilmestyi vuonna 1992 otsikolla Tropical Campfires.Tämä cd säteilee pehmeää satutropiikkitunnelmointia, joka huipentuu uljaaseeen, universaaliin hymniin ...For The Island. Sitä ennen on kohdattu suurenmoista kauneutta lauluissa Yellow Butterfly ja Moon Over Rio Grande. Nesmithin ilmentämä energiataso synnyttää tällä(kin) levyllä vaikutelman amerikanpopin Bodhisattvasta: herääminen minättömyyden tajuisuuteen on tapahtunut ja musiikista virtaa maailmaan myötätuntoa, rohkaisua ja välittämistä.

... For in Mind is no confinement
To reverie's light play
Conceptions are unlimited
They are reflections of the way
Pure consciousness provides for us
Ideas that light our day

And more than we ever can imagine
Life extends beyond our dreams
It spreads out its lasting promises
And shelters with its wing
It strikes down ignorance and want
It lifts the drooping heart
Love guides us back to where we are
Establishing our worth

As more than we imagine
More than we even know
The fields are white with harvest
The triumph has been shown
The fields are white with harvest
The triumph has been show.

Michael Nesmithin laulusta More Than We Imagine (From A Radio Engine To The Photon Wing)

Afgaturkista kuoriutui arpinen korppi hybriksen ja skepsiksen keinuun kiikkumaan

moni jää tielle
moni jää tien oheen
moni koskaan pääse ei edes lähtemään!

viivat valtatiessä!
katkoviivat, valkeat -
viivat! viivat! päivät riivatut!
päivät almanakasta yliviivatut -

Arto Mellerin runosta Apache Line (Sopimus Mr. Evergreenin kanssa, 1983)



Martti Anhava - Romua rakkauden valtatiellä, Arto Mellerin elämä (Otava, 2011)

Arto Melleri (7.9.1956 - 13.5. 2005 ) piti päiväkirjaa koko ikänsä ja lisäksi hän laati paljon laajoja työsuunnitelmia, luonnostelmia ja kaavailuja. Näistä kirjoituksista valitut otokset muodostavat Martti Anhavan Melleri-elämäkerran rungon. Sitä täydentävät Mellerin lähipiiriläisten huomiot eivät johdonmukaisesti täydennä tai syvennä runoilijan omia muistiinmerkintöjä, vaan joskus jopa supistavat näkökulmaa -ja näköalaa. Kaikki teokseen kirjatut aikalaiskertomukset ovat kyllä kiintoisia, mutta osa niistä jakaa runsaammin tietoutta tarinankertojasta itsestään kuin Melleristä.

Seikka joka selvästi on vaikuttanut elämäkerran olemukseen on Anhavan etäisyys siihen undergroundilliseen värinään, jonka vaikutuksen alaisena Mellerin monet tajunnalliset svengit vääntyilivät. Muutamat Melleri-draaman kohtaukset tuntuvatkin ohuilta ilman selittäviä ja laajentavia haarakkeita ja eräät juonteet runoilijan taipaleella jäävät seuraamatta.

Anhavan tietämystä aikamme kulttikulttuurista ilmentää kirjassa esimerkiksi kohta, jossa hän mainitsee Mellerin usein "huudattaneen Bob Marleyn kappaletta Legalize it". Sehän on sama kuin sanoisi Pääomaa Friedrich Engelsin kirjoittamaksi. Onhan Legalize It Peter Toshin maailmaankuulu klassikko.

Mellerin noin puolitoista vuotta kestänyt rock-journalistin ura 70-luvun puolivälissä typistetään elämäkerrassa yhteen virkkeeseen: "Syyslukukauden hän asui Domuksella okkultisti Ari Vihervaaran kämppäkaverina, kirjoitti vapaahetkinään runoja sekä äänilevyarvosteluja Intro-lehteen." Levyarvioiden ohella Melleri teki reportaaseja ja haastatteluja - ja Intron ohella myös Soundiin. Nuorta Melleriä kuvataan Anhavan kirjassa hyväksi kuuntelijaksi. Sikäli ei olekaan mikään ihme, että häneltä syntyi lehtiin päteviä rokkihaastatteluja.

Tähän aikakauteen ajoittuu monia tärkeitä kohtaamisia Mellerin elämässä: tutustuminen mm. Juice Leskiseen, Juho Juntuseen ja Veltto Virtaseen, joista kahdelle viimeksi mainitulle hän aikaisemmin julkaistujen päiväkirjatekstien (Pääkallolipun alla, 2010) mukaan kantoi kaunaa vielä vuosienkin päästä.(Melleri oli pitkävihainen pohjalainen, minä jos kuka sen tiedän.)

70-luvun puolivälissä Melleri oli käsittääkseni hetken aikaa mukana myös Velton, Asmo "Appo" Hurulan ja Juntusen yhtyeessä Beat The Meat - olkoonkin, että ryhmä ei koskaan levyttänyt, eikä tainnut keikkojakaan tehdä kuin korkeintaan yhden tai kaksi. Beat The Meat oli lähinnä kuvitteellinen bändi ja sopi sikäli "mielikuvituksen ylikasvua" poteneen Mellerin pirtaan.



Yleensä elämäkerroissa päähenkilön lapsuusvuosien kertaukset ovat puisevaa paminaa. Näin ei voi sanoa Melleri-opuksen kohdalla. Anhava piirtää hienosti Mellerin lapsuus- ja nuoruusvuosien elämänpiirin ja kokemusten ääriviivat. Lukija pääsee nostalgiselle aikamatkalle 50 - ja 60-lukujen Lappajärvelle ja Itäkylään, joista varsinkin jälkimmäinen paikkakunta on näyttäytynyt salaperäisenä, kiehtovan eristäytyneenä ja lähes aavemaisemana alkukuvana Mellerin itsestään runoilemassa mytologiassa.

Arto Melleri oli lapsesta saakka kiinnostunut elokuvista. Nuorena hän katsoi paljon sekä roskaa että taidetta kirkonkylän elokuvateatterissa, jossa oli näytöksiä kaksi kertaa viikossa. Televisiota Mellerin lestadiolaisessa lapsuudenkodissa ei ollut ja tämän huomaa Mellerin runoistakin. Niiden rönsyily populaarikulttuurin puolelle ei juurikaan ulotu esim. 60-luvun tv-hahmoihin tai telkkaohjelmiin. Myöskään jarkkolaine-tyyppistä tv-antenninäkymien ja tv-valon loisteen romantisoimista ei Mellerin teksteistä tapaa.

Kirja toistaa usein esitetyn väitteen, jonka mukaan Melleri olisi halunnut olla rockartisti. Melleri oli kuitenkin ns. epämusikaalinen täysin. Sen sijaan hänellä oli erikoisen tarkka kielikorva ja hyvin nuoresta iästä saakka hän haki paikkaansa maailmassa nimenomaan kirjailijana. Kirjoittajana hän halusi olla oman aikansa nuorison ääni. Sellainen hänestä myös tuli, mutta silloin aika oli jo muuttunut toiseksi ja Melleri oli aikuisuuden kynnyksellä.

Päästäkseen todella aikuisten kirjoihin hän otti päämääräkseen romaanin kirjoittamisen, mutta sellainen ei vaan oikein ottanut syntyäkseen ja tämän asian kanssa Melleri päiväkirjamerkintöjensä mukaan painiskeli parikymmentä vuotta. Vuonna 1987 ilmestynyt episodiromani Tuomiopäivän sävärit eli svimbaa, komisario Koskinen (1987) - ensimmäinen huumemaailmaa käsitellyt proosateos Suomessa ja luultavasti Suomen vankilakirjastoista eniten lainattu kirja 80-luvulla - ei lieventänyt kirjailijan riittämättömyyden tunteita ja satoja liuskoja syntyi uusia, keskenjääviä yrityksiä romaaniksi.

Rock kiinnosti Melleriä musiikkina, kulttina ja sankaritarustona ja rockkulttuurin aineksia vuoti sisään Mellerin runoihinkin. Ne eivät kuitenkaan koskaan olleet ROCK - niissä ei ollut sitä POWERIA josta Esa Saarinen 80-luvulla vaahtosi, ne eivät olleet rajuilua - , mutta rajua ja haarvinaislaatuista oli Mellerin kyky runoilla samalla tavalla kuin soitetaan sähkökitaraa. Ei se ollut Mellerin tyypillisin tyyli, mutta esimerkiksi tietyissä Mau Maun runoissa Melleri yltyy hurjiin, sähköisiin juoksutuksiin, kääntelee verbaalista vibrakampea ja antaa wah wah pedaalin vonkua lyriikkaan kummaa, kuumaa poljentoa ja huokua.

90-luvulla Arto Melleri pääsi ikään kuin toteuttamaan rokkistaraunelmiaan. Hän resitoi runojaan musiikin säestyksellä duettona Pekka Rechardtin kitaran kanssa ja myös isomman kokoonpanon kanssa tehdyillä keikoilla. Jo aikaisemmin hän oli tehnyt yhteistyötä Edward Vesalan kanssa. Tärkein heidän yhteisistä töistään on Vesalan Mellerin runoihin säveltämä kantaatti Mau Mau, joka ilmestyi levynä vuonna 1982.

Tietoa Vesalan ja Mellerin kohtaamisista ja taiteellisista juonitteluista elämäkerta sisältää aivan liian niukasti, mutta selväksi tulee se, että Melleri ihaili Vesalaa hyvin paljon. Kumpusiko ihailu alunperin Vesalan taiteellisesta aatelisuudesta vai rumpalimestarin ansioista ankarana pajan miehenä, en tiedä. Joka tapauksessa 80-luvun alussa Melleri kertoi minulle pariinkin kertaan jutun "pohjolan huumekuninkaana" tunnetusta, suuren luokan amfetamiinikauppiaasta Kosti Kustaa Kartiokarista ja Edward Vesalasta, joka oli hasissäätöjensä takia vankilassa samaan aikaan Kartiokarin kanssa 70-luvulla: Kartiokari pysyi muuten täysin erillään muista vangeista, mutta Vesalan hän kutsui käymään omaan selliinsä.

(Vesala ei ottanut viinaa vasta kuin 50-vuotta täytettyään. Viisi vuotta sen jälkeen maestro oli kuollut: "Raitis Eetu joi itsensä hengiltä", kommentoi Melleri tapahtunutta runossa Indenttiteetti, kokoelmassa Arpinen lemmen soturi, 2002.)

Melleri sai konkreettisen linkin yhteen suomalaisen rockin myyttilinjaan työhuoneensa välityksellä 80-luvulla. Mellerin työhuone Korkeavuorenkadulla oli näet aikaisemmin toiminut Albert Järvisen asuntona ja sitä ennen se oli edesmenneen kitaristien kitaristin, Janne Ödnerin (Isokynän Orfeus, Mescalero-sinkku Apache ym.) käytössä: " ... PRESSURE MAKETH DIAMONDS / Janne kirjoitti sen Vuorimiehenkadun mestan / seinään ennen kuolemaansa / Luin sitä usein kun lamput katossa / vaihtoivat väriä, ilmassa rautapölyä ja hartsia/ intiaanin henget vartioivat ..." (Albertille, Elävien kirjoissa, 1991).

(Minä vierailin Vuorimiehenkadun majassa vain yhden kerran, syksyllä 1981 lehtihaastattelua tekemässä. Paikalle oli tilattu kuvaajaksi Peter Jansson Lehtikuvasta. Mellerin sytytettyä savukkeen Jansson pyysi häntä tupruttelemaan oikein kunnolla, että saadaan savua kuviin. Ennen lähtöään hän totesi, että "otan susta vielä toisella kameralla kuvan arkistoon - eihän sitä tiedä vaikka saisit vielä joku päivä valtion kirjallisuuspalkinnon "[nykyisin: kirjallisuuden valtionpalkinto].

Janssonin poistuttua Melleri pohdiskeli hiuksiaan haroen: "oliks se oikee valokuvaaja? Savuja halus kuvata... ja mihin ARKISTOON se otti sen yhden kuvan?")



Mellerin yhdessä Jukka Asikaisen ja Heikki Vuennon kanssa käsikirjoittama näytelmä Pete Q (1978) tuli esitettäväksi ison murroksen hetkellä: kommunistinen nuorisoliike veteli viimeisiään, punk pauhasi, Helsingissä kasvisravintolaa pyörittävä oraansuojelijajengi intoili henkisestä kasvusta ja uusi ympäristöliike oli idullaan Pekka Haaviston ja kumppaneiden porukoissa.

Oraansuojelijoiden julkaisema Uuden Ajan Aura lehti kutsui Pete Q:n tekijöitä vieraakseen ja tapaamisesta julkistettiin kuvitettu pöytäkirja Aura 4/78:ssa Arto Mellerin lausahduksesta napatulla otsikolla: Paimentolaiset purkavat leirejään. Auran puolelta keskusteluun osallistuivat Juha Olavinen ja Olle Mallander. Pee Qlaisia edustivat Arto af Hällström, Rekku Rechardt ja Jukka Vieno.

Koko ryhmä oli yhtä mieltä siitä, että "vallankumouksen jälkeistä aikaa voi elää jo nyt": ihmiset voivat luoda omia juttujaan ja olla "totaalisia eläjiä", joille yhdessä tekeminen, esim. teatterin tai kasvisravintolan pyörittäminen, on työn ja "elämän" välisen rajan hajottava elämäntapa-asia. Lisäksi jutussa sivutaan mm. vanhojen maailmankuvien murtumista ja naamiomiehien - mustanaamioiden, zorrojen, teräsmiesten - merkittävyyttä. "Mandrakessa on uuden realismin perusta", Melleri tiivistää. Hällström myötäilee: "Mandrakehan kulkee peilien läpi uusiin maailmoihin".

(Ennen Auran toimituksessa käymistään Melleri oli suhtaunut julkaisuun vähän ynseästi - hänelle olivat jääneet mieleen Auran ensimmäisistä numeroista Oso Laakson ja Olavisen mittavat, kaaviokuvin havainnollistetut esitykset ihmisen henkisestä rakenteesa ym:sta. Tapaamisen jälkeen hän totesi minulle, että Auran kundit on ookoo,"mutta hevonhelvettiin niiden kaaviot".)



Pete Q:takin suurempi menestys oli Ryhmäteatterin esittämä Sopimus Mr. Evergreenin kanssa (1982). Raila Leppäkoski sanoo elämäkerrassa, että näytelmä "käsitteli addiktiota". Osuvampaa olisi sanoa Evergreenin aiheena olleen tajuntansa räjäyttäneet, psykedeeliset ihmiset. Leppäkoski ihmettelee, miten tälläinen huumeista marginaalimaailmaa sivunnut näytelmä saattoi saavuttaa 20 000 katsojaa, eli hän ei täysin ymmärrä sitä yleispätevää merkityksellisyyttä ja ihmisyyden paljastusta, joka sisältyy undergroundkulttien ja väärien profeetoiden psyykkisen hämärän & kirkastuksen tietoisuuteen.

Raila Leppäkoskessa henkilöityy se vulgaari-intellektuelli taidekäsitys, joka keskimääräiseen maailmanselitykseen ja keskiluokkaisiin arvoihin takertuneelle, henkisesti likinäköiselle älymystölle ja kulttuurijengille on Suomessa edelleen ominaista. Melleri hakikin vastakaikua räjähtäneille visioilleen ja tajunnalliselle draivilleen establisoitujen taidepiirien ulkopuolelta. Melleri pyöri paljon rockmuusikoiden kanssa. Samoin hän viihtyi pilvipignareiden, kamaauppiaiden, happopäiden ynnä muiden harmaan alueen säpisijöiden porukoissa. Omasta mielestään hän lopulta upposi liiankin syvälle alisiin maailmoihin. Hän suomii päiväkirjassaan itseään siitäkin, että oli korottanut Eetu Vesalan oman kirjoittamisensa makutuomariksi, vaikka Vesala ei ollut elämässään ehkä viittä kirjaa enempää lukenut.

Kaikesta rockiin, sarjakuvaan, huumetarustoon, elokuvaan ja pop-kultteihin suuntautuneesta kiinnostuksestaan huolimatta Melleri oli ennen kaikkea kirjallinen ihminen. Kirjallisuus oli hänen leipälajinsa ja sen ohessa hän omasi huomattavan sivistyksen filosofian ja historian alalla. Siksi yhteydet Jouko Turkkaan, Hannu Salamaan, Jorma Eroseen, Martti Anhavaan ja muihin em. alueita tunteviin ihmisiin olivat hänelle elintärkeitä.



Iloa ja huumoria Mellerin runoissa oli loppuun asti, mutta se iloisen viiksekäs Melleri, joka mm. Zoon, Schaalageriseppeleen ja Ilmalaiva Italian kirjoitti katosi kuvasta jo 80-luvun loppupuolella ja tilalle astui maanisen paholaisen masurkan dramaturgi. Melleri oli ajoittain todella tyly öykkäri, joka saattoi suuttessaan tokaista tutuilleen: "laitan tappajat sut perään". Joskus hän mestoille nahkahousuissa marssiessaan raakkua karjahteli haluavansa pistoolin, jotta voisi ampua kuulan kalloonsa... Päihdealalla tehdyllä kenttätyöllä oli varmasti suuri vaikutus tähän muutokseen, sillä eihän ole mikään salaisuus, että raju alkoholinkäyttö ja ei välttämättä edes niin raju amfetamiinin käyttö syö herkkyyttä ihmisestä.

Alkoholi aiheutti Mellerille kaikkein ilkeimmän ikeen ja kovimman kurimuksen. Välillä muiden huumeiden käyttö saattoi jopa olla alisteista viinan kittaamiselle. Silloin Melleri kamuineen veti jatkuvasti speediä, jotta jaksaisi juopotella ja säpistä yöt ravintoloissa. Mellerin heroiininkäyttöä ei kirjassa mainita suoranaisesti lainkaan, vaikka 80-luvulla sekin kuului josssain määrin kuvioihin ja määritti Mellerin elämäntilanteita, kuten vuoden 1988 runokokoelmassa Johnny B Goethe ilmestynyt teksti Pääkallolipun kertoo: "Sain pestin aavelaivaan/nimeltä ´L´Heroine`/ ja alla mustan taivaan/ näin sen painuvan / aaltoihin". Vielä 90-luvun alussakin Mellerin elämään liittyi tempoilua opiaattien kanssa. Tälläisen käsityksen sain levottomasta puhelusta, jonka Melleri soitti minulle vuonna 1992 tai 1993, sillä puhelun ainut aihe oli hänen pyrkimyksensä pysyä loitolla heroiinista.

Vaikka romua oli rutosti Mellerin tallaamalla tiellä, säilytti hänen runotuotantonsa kvaliteettinsa. Johnny B. Goethe tosin oli välityönomäinen bohemian rhapsody, liiankin rennolla - löysällä -asenteella laadittu ja Arpinen lemmen soturi (2004) aivovamman aiheuttaman kankeuden jarruttamana kirjoitettu.

Mellerin ei voi sanoa radikaalisti uudistaneen runoutta, mutta merkityksellistä onkin se, miten kallisarvoisen lisän ja täydennyksen hän kotimaiseen kirjallisuuteen antoi. Alkemistisen aistimellisuutensa ja mandrakelaisen realisminsa avulla Melleri paljasti mielestä ja maailmasta olennaisuuksia. Hän tuijotti maailmaa aikamuotojen läpi ja tutki juovuttavan kauniin lumouksen valossa mahdollisen ja mahdottoman heijasteita. Kuvasto, poljento ja aistiherkkyys Mellerin runoissa on täysin omanlaistaan.

Anhava käy kirjassaan kaikki Mellerin teokset lyhyesti läpi ja siten se sopii niidenkin luettavaksi, jotka tuntevat Mellerin tuotantoa vain vähän tai ei ollenkaan. Haastatteluja kirjaa varten on tehty melko vähän siihen nähden miten laaja Mellerin viiteryhmä oli. Isommalla aikalaisotoksella olisi ehkä saatu kokoon tarkempi ja herkempi kuva Mellerin persoonan kehittymisestä. Mutta hyvin lähelle Mellerin tunnehahmoa Anhava rauhallisen intensiivisessä elämäkerrassa pääsee ja tuo esiin ne teemat, jotka Mellerin elämässä päällimmäisinä soivat.

Anhava ei pyri tarkemmin ryhmittelemään tai analysoimaan Mellerin ideologista suuntautumista. Mihinkään tarkkarajaiseen aatekarsinaan Melleriä onkin mahdoton sijoittaa. Hän oli anarkovasemmistolainen ja arvokonservatiivi, joka keinui "hybriksen ja skepsiksen keinussa" hyvät vauhdit saaneena (Nollakeli, Arpinen lemmen soturi, 2004).

Elämäkerrassa vilahtaa Mellerin kiinnostus Carlos Castanedan kirjoja kohtaan. Melleri ilmeisesti tunsi hengenheimolaisuutta Castanedan kanssa psykedeelisen herännäisyyden yhdistämänä. Noituus, magia ja samamistiset visiot kiehtoivat Melleriä. Arvatenkin hän reflektoi omia aistihavaintojaan ja muuntuneiden tajunnantilojen myötä heränneitä näkyjään noitien, alkemistien ja poppamiesten kokemuksiin ja elämänymmärrykseen.

Mellerin persoonaan kätkeytyi myös jopa yllättävän vahva, kristillisperäisen uskonnollisuuden kaistale. Siitäkin huolimatta, että hän 90-luvulla eräässä tv-ohjelmassa dissasi "heperealaisten heimojumalan" täysin ja ilmoitti uskovansa "suurempiin voimiin".

Mellerin uskonnollinen puoli pursuilee päiväkirjamerkinnöissä, joissa hän rukoilee "lapsenuskonsa Jumalalta" apua luomistyöhönsä. "Tällä päivämäärällä sanon irti sopimuksen Perkeleen kanssa, minä en ole koskaan ollut Hänen (todellinen) ystävänsä, se kaikki oli leikkiä, joka hetki tulemaisillaan todeksi... "

Lapsuuden ajan uskonnollisesta ympäristöstä Melleriin tarttuivat pysyvästi väkevät syyllisyyden-ja synnintunnot, mutta siltä suunnalta olivat kotoisin myös Mellerin rakkaus hartaisiin säveliin, pelastuksen kaipuu ja ekstaasin ja valon kutsu.

Uskonnollisuus tuli ilmi Mellerin innostuksessa 70-luvun reggaeta kohtaan. Etenkin rastateemojen alla sykkivät soundit hän koki yhtä läheisiksi kuin ikisuosikkinsa Jimi Hendrixin ja Jim Morrisonin. Rastojen hengelliset symbolit olivat Mellerille lapsuudesta tuttuja ja jotkut rastaveisuthan ovat sanasta sanaan samaa hartaasti jytävää hyminää kuin lestadiolaisseurojen virret ja poljennossakin on yhteistä pedaalia. Vapauttavaa Mellerin kannalta oli varmasti se, että reggaesta ja rastavärssyistä puuttuu vanhalestadiolainen synnintunto ja että sen korvaa uhmakas ja voitokas jumalyhteys ja ilo.



(Keväällä 1981 soitin Mellerille jamaikalaista Ras Michaelia, joka yhtyeensä Sons of Negus kanssa on yhdistellyt reggaeta ja perinteistä rastamusiikkia, nyahbinghia rumpuvetoiseksi, muinaisesti sykkiväksi jylhäilyksi. Ainakin majesteetillinen Dadawah LP oli esillä. Melleri kuunteli Ras Michaelin Siionin hymmejä hyvin syvästi vaikuttuneena. Myöhemmin Ras Michaelin muistan näyttäytyneen ainakin parissa Mellerin tekstissä.

Elämäkerrassa ei Ras Michaelia mainita, mutta sivulta 248 löysin itseni ja muistuman Mellerin vierailusta kääpiömökissäni. Hän kirjoittaa nukkuneensa "lattialla puunkuorenpalasten ja uunista kierähtäneiden kekäleiden päällä".)



Saapuessaan Lappajärveltä Helsinkiin vuonna 1975 Melleri oli omien sanojensa mukaan "nietzsceläinen jälkihippi afgaturkissa". Samainen turkki Mellerillä oli yllään ensi kertaa tavatessamme vuonna 1976, jolloin afgaaniturkkeja ei muutoin enää katukuvassa näkynyt.

Anhavan kirjassa on kuva Melleristä tämä jälkihippiturkki yllään. Se on otettu kesällä (!) 1975 Lappajärvellä. Olisipa metkaa tietää tuon turkin tarina. Milloin, mistä, miten ja millä fiiliksillä se hankittiin? Vaan siitäpä ei Arto Matti Vihtori jälkipolville vihjeitä jättänyt...

Tavatessani Arto Mellerin viimeisen kerran, sattumoisin, junassa 2002 hänellä oli nahkatakki, pitkä tukka ja lierihattu. Ja sulka hatussa. Lähestyin miestä varovaisesti ja juttelimme vain lyhyen tuokion. Tajusin hänet arkkityyppisenä hahmona ja ymmärsin myytin kulkeneen kierroksensa. Välkystä jälkihipistä oli tullut ahavoitunut, sadat kemialliset sodat ja häät nähnyt rintamakirjeenvaihtaja. Haavoittunut. Matkalla etulinjalta kotiin, tuuleen alavilla mailla.

Veijalaisen INTRO - poppareita, pikkupolitikointia ja pilvi-infoa

Hei olen LSD.

LSD on vain aine muiden aineiden joukossa. Pieni pilleri on vain katalysaattori, kun se on 100 % vaaraton. Kun se on nielaistu, se aiheuttaa muutoksia, murtaa joitakin patoja, joiden takana ovat mielen tuntemattomat syvyydet ja niiden loppumaton energiavarasto. Portinvartija on vaihtunut, läpi syöksyvä pyörre on kuullut uuden nimensä.

... Jos voisin murtaa kurjat mielenne niin antaisin teidän tietää: Ei kukaan tiedä, miten helvetillisellä tavalla kaikki voi mennä sijoiltaan psykoottisesssa reaktiossa, ellei ole itse käynyt siellä ...

.... Kuka teistä omaa niin suuret aivot, että kykenee hallitsemaan ja käsittelemään kaiken ylijärjellisen? Kuka teistä osaa käyttää positiivisesti miljoonien sateenkaarisalamoiden räjähdysten alle kätkeytyvän alastoman Kokemuksen? ... Harkitkaa, harkitkaa jälleen, harkitkaa vielä kerran ja vastatkaa vasta sitten.
Jouko Heikkinen: Tiesitkö tämän huumausaineista (Intro 9/1970)



Vuodesta 1968 vuoteen 1975 ilmestynyt nuortenlehti Intro oli alunperin mediapersoona Markku Veijalaisen yritys. Hänen häärätessään lehden kustantajana ja päätoimittajana Intro ilmestyi kaksi kertaa kuukaudessa samanlaisessa lakanakoossa kuin Stump.

Intro profiloitui pop-idolien perään kirkuvan Suosikin ja räväkän "nuoriso-Hymyn", Stumpin välimaastoon. Pop-alan ihmiset olivat Introssa isosti esillä, varsinkin suomalaiset Kirka, Kristian, Kristiina Hautala, Irwin, Katri-Helena ja Kirka. Erityisn tarkkaan Intro syynäsi artistien kesäkiertueet: ensin isot puffit jokaisesta kesäshowsta aikatauluineen ja myöhemmin live-arviot. Mutta paljon palstatilaa suotiin myös silloisille nuorisopolitiikan keskushenkilöille, jollaisia olivat mm. Jaakko Laakso, Olli J. Ojanen, Erkki Tuomioja ja Ilkka-Christian Björklund. Intro ei kuitenkaan ollut partaradikaalien äänitorvi, vaan edusti konservatiivis-liberaalia, 60-ja 70- lukujen vasemmistovetoista meininkiä kyseenalaistavaa journalismia.

Popin puolella Intro joka tapauksessa seisoi järkkymättä. Lehti oli hyvin kriittinen suhteessa popkulttuuriin arvostelijoihin tulivat he sitten taidemusikin puolelta tai mediasta. Introssa hiillostettiin mm. Mirja Pyykköä (tuolloin Tommila), jonka toimittamassa Ylen nuoriso-ohjelma Laajakulmassa poppiin suhtauduttiin vähintäänkin vähätellen.

Popparijutut olivat Introssa melko pinnallisia. Jämerämpää jöötiä olivat isot, aukeaman tai kahden kokoiset raportit ajan ilmiöistä, kuten katujen huumetrafiikista, underground-liikkeestä - tai väkivaltaiseksi riehumiseksi muuttuneista koulubileistä. Teinikunnathan järjestivät 60-ja 70- luvun vaihteessa hyvin paljon bileitä koulun tiloissa - konvia - ja niissä soitti yleensä bändi, joskus vain neulapojat. Touhu tyssäsi teinikuntien politisoitumiseen ja toiseksi siihen, että monista bailuista tuli rankemman puoleista örveltämistä.

Huumausaineista tehtiin lehteen monta isoa juttua ja tästä ei Intron mukaan viranomaisten taholla pidetty, koska silloin ajateltiin, että huumeista ei pidä kirjoittaa yhtään mitään. Erikoisin Intron huumereportaaseista oli juttu, jossa kerrottiin kuinka kauppa kävi toimittajan lähdettyä Helsingin keskustaan pignaamaan korkinpaloja hasiksena ja Ham-nimisiä särkytabletteja amfetamiina. Viereisellä sivulla julkaistiin juttu Arkadian huumeklinikasta.

Enemmän kuin nuorison hasiksen käyttöä varttuneempi väki kauhisteli poikien pitkätukkamuotia. Introkin raportoi taisteluista tiettyjen koulujen langettamia pitkätukkakieltoja vastaan. Nuorison vaatemuotia Intro esitteli säännöllisin väliajoin ja välillä kauden kuteita esittelevät kuvasarjat söivät parikin aukeamaa ohuen lehden sivumäärästä.

Intron linjassa oli annos sensaationhakuisuutta ja toisinaan julkaistiin hyvinkin raflaavalla otteella tehtyjä juttuja. Yleensä silloin artikkelin aiheena oli Intron arkkivihollinen Danny. Eräskin pääkirjoitussivulle sijoitettu kirjoitelma otsikoitiin "Danny pahoinpiteli katsojia Suolahdessa", vaikka väitteen tueksi ei itse jutussa juurikaan tosiasioita esitelty, vaan päinvastoin siinä päädyttiin epäilemään Dannyn väitettyä hyökkäystä häirikköä vastaan.



Jyväskylän alamaailmalla oli kansainvälinen tyyli : 30 markkaa koskenkorva, 5 mk amfetamiinitabletti ja 10 mk huora.
Vexi Salmi: Jyväskylä pikkukaupunki suurkaupungin elkein (Intro 3/1970)

En pidä. Teksti ja sävelmä on liian kulunutta "kotimaista". On kyyneliä ja kaipuuta, josta ainakin henkilökohtaisesti olen saanut aivan tarpeekseni ... aina mahtuu joukkoon tälläistä moneen kertaan käytettyä tavaraa, jolla ei ole oikeastaan mitään merkitystä. Laulaja oli kai Paula Koivuniemi.
Katri Helena "Korvakuulolla"; Kerro ystävälle/Mä kaiken tunnen muuttuneen (Intro 2/1969)

Fasisteja ovat lääkärit, jotka tuntevat hashiksen vain lukemansa perusteella, mutta silti tuomitsevat ankarasti sen käytön.
Fasisteja ovat armeijan edustajat, jotka tahtovat kostaa meille viime sotiensa häviön ....
Fasisteja ovat suomalaiset popmuusikot, jotka pumppaavat meidät täyteen sävelradiofraaseillaan, sovinnaisuuksilla ja elintasoideologiallaan ...
... OLE MIKÄ OLET! KIELTÄYDY! ÄLÄ TOTTELE!
Jarkko Laine: Seinää vasten (Intro 2/1969)

... Mutta LANDELAINEN ei hyväksy HESALAISTA ja päinvastoin... Mä olen henkilökohtaisesti sitä mieltä - älkää tappako mua jos tunnette toisin - että jos me kerran pystytään (sanotaan pystyvämme) hyväksymään neekeri, niin eiks meidän silloin pitäisi hyväksyä myös toisemme. Koska sentään samassa maassa joudutaan asumaan.
Titti-tyttö - Erään kirkkohissan tunnin tuote (Intro 5/1970)

... asetan kyseenalaiseksi, onko oikein, että jotkut pop-yhtyeet voivat tosiaan vuosittain netota miljoonia dollareita ... Eikö voitaisi lähteä siitä, että tälläisiä pop-palveluksia voitaisi yhteiskunnallisin toimenpitein tarjota huomattavasti halvemmalla, ilman samanlaisia saalistusvoittoja kuin nykyisin tapahtuu.
Erkki Tuomioja (Intro 5/1969)









70-luvun alussa Intron kustantaja vaihtui ja sen myötä lehden ulkoasu. Introsta tuli entistä enemmän musalehti, vaikka kauneutta & terveyttä ja muotia ei kokonaan unohdettukaan. Lehti oli asiapitoisempi kuin Suosikki, mutta kattaukseltaan kevyempi kuin rockin kokovartalodiggareille suunnatut Musa ja Soundi. Intron kaartista Tapio Korjus ja Arto Melleri kirjoittivat myös Soundiin ja heidän lisäkseen Introa avustivat asiantuntevilla musajutuillaan Matti Laipio, Kari Helopaltio, Julius Heikkilä ja Mikael Wiik. Päätoimittajana tämän toisen kultakauden ajan toimi Pekka Mikkola. Päinvastoin kuin Suosikin Jyräys Hämäläinen Mikkola kirjoitti itsekin juttuja lehteensä.



Vuonna 1976 Introsta tuli Help! Rankka yhteensattuma oli se, että Jyväskylässä toimi Markku Läärän johtama Help-niminen yhtiö, joka oli teettänyt myyntiin julisteita Hurriganeseista ja muista suomalaisista poppareista ilman asianomaisten suostumusta. Helpin numerossa 5/1976 oli firman koko sivun mainos ja toisaalla juttu, jossa Hurriganes tuomitsi jyrkästi kyseisen julistebisneksen. Julistekauppa oli tietysti törkeä veto Hurriganesien kannalta, mutta silti huvittavan yliampuva on Remun haastattelun otsikoksi laitettu lausunto: "Ajojahti on alkanut".





Help! heivasi wigwamit ja muut procolharumit sivuiltaan ja keskittyi kertomaan Bay City Rollersien, Hurriganesien ja Mudin kaltaisten suursuosikkien edesottamuksista. Danny Show 1976 oli lehden etusivuaiheiden joukossa.

Help!loppui äkkiä ja yhtä äkisti päättyi myös varhaisnuorisolle suunnattu idolilehti OK, jota Tom Pyynönen Helpin jälkeen päätoimitti. Mahalaskuun siis stoppasi Intro, mutta ensisävelet olivat raikkaat ja 7 lihavaa vuotta lehti ennätti lennähtää.

Castanedan naisnoitien tarinat

Taisha Abelar - The Sorcerer`s Crossing
Florinda Donner - Being-In-Dreaming

Carlos Castaneda (1926- 1998) kirjoitti kirjansa, eli elämänsä ja myös kuoli suurenmoisen salaperäisyyden vallitessa. Hänestä ei ole olemassa kuin pari valokuvaa ja miehen elämänvaiheet ovat osittain tuntemattomat. Castaneda "häivytti menneisyytensä" (valehtelemalla ja vaikenemalla) aivan kuten hänen kirjoissaan opasti maagisen tiedon tien kulkijoita intiaanitietäjä, naguaali Don Juan Matos.

Don Juanista Castaneda kirjoitti alun perin antropologin ominaisuudessa - ja hankki kolmannella tutkielmallaan, Matka Ixtlaniin, tohtorin arvon - mutta mitään todisteita Matosin olemassaolosta ei ole ja lisäksi Castanedan teokset sisältävät paljon sellaista yliaistillista havainnointia, jota lukijan on vaikea todentaa. Kirjoja voi tietysti lukea vain tekijänsä mielikuvitukseen ja transkendenttisiin näkyihin ja oivalluksiin perustuvina kehityskertomuksina yksilön tajunnan laajentumisesta. Astraaliset näkymät ovat kirjoissa kuitenkin niin syvällisen väkeviä ja Don Juanin opetukset siinä määrin uniikkeja, kosmisia ja universaalisti osuvia, että väkisinkin alkaa miettiä mistä lähteestä tämä saaga oikein pulppuaa ...



Entistä merkillisemmäksi Castanedan tarina kääntyi 90-luvun alussa, jolloin Castaneda paljasti, että hänen lisäkseen Matosin noitakoulua oli käynyt samaan aikaan kolme naista. Heistä kaksi on kertonut asiasta myös julkisuudessa. Taisha Abelar kirjassa The Sorcerer´s Crossing - A Woman´s Journey (Penguin Compass, 1992) ja Florinda Donner kirjassa Being-In-Dreaming - An Initiation into the Sorcerers´ World (HarperSanFrancisco, 1991). Molemmat kirjoittajat olivat Castanedan rakastajattaria ja Florinda Donner oli lisäksi 90-luvulla hetken aikaa naimisissa Castanedan kanssa. Noitanaiset katosivat pari päivää Castanedan kuoleman jälkeen, eikä heistä ole sen jälkeen havaintoja.



Kummankin kirjan rakenne on samanlainen. Sallimuksen oikusta naiset saavat Meksikossa matkustaessaan kontaktin muinaisen intiaanisamanismin perinteeseen - noitien omilla käsitteillä ilmaistuna: naiset "pyydystetään" noitapiiriin. Taisha Abelarin kertomuksessa pyydystäjä on Clara-niminen meksikolaisnainen, jota Abelar seuraa syrjäiseen taloon, jossa majailee mm. Manferd-koira joka ei olekaan koira.. ja jossa oudot tapahtumat seuraavat toinen toistaan.

Iso osa kirjoituksesta käsittelee Abelarin meditaatioharjoituksia ja tämä säätely on kuin buddhalaisuutta, johon on yhdistetty new age samanismia (jota Castanedan omat kirjat eivät mielestäni suoranaisesti edusta). Jos ei ole lukenut yhtäkään Carlos Castanedan kirjaa, ei pelkästään tämän teoksen perusteella pääse täysin jyvälle naguaalien filosofiasta ja energiaopista, eikä Abelarin kirja myöskään omaa riittävästi itsenäistä kantavuutta filosofisessa mielessä.

Taisha Abelarin kerronta on jäykähköä ja kirjan henkilöt vailla abstraktia ja konkreettista ydintä. Abelarilla ei ole samaa, briljanttia taitoa tarinoida ja värittää mielen maisemia kuin oppi-isällään. Sorcerer´s Crossingista puuttuu psykedeelisen heräämisen hehku. Kertomus tuntuu kankean näytelmälliseltä, liian asetelmalliselta. Epäuskottavinta kirjassa on se äkkinäisyys, jolla Taisha Abelar vaihtaa melko tavallisen elämänsä täysipäiväiseen magian opiskeluun ja omaksuu noitien elämänymmärryksen. Sen mukaan ihmisten maailmaan kuuluminen ei ole oleellista, eikä noitia kiinnosta ihmisten moraalisuus, moraalittomuus tai amoralisuus, vaan kaikki heidän energiansa "virtaa uusien polkujen tutkimiseen".

Käytännössä uusien polkujen tutkiminen tarkoittaa kirjassa mm. pitkiä, hiljaisia istuntoja luolassa, jossa Abelarin on tarkoitus puhdistaa mielensä menneisyydestä ja rutiineihin takertumisesta. Hän hakee "vapautta ihmisyydestä", johon kuuluvat ainakin "Jumala, hyvä ja paha, pyhimykset, Neitsyt ja Pyhä henki" - ja johtoteesi tässä työssä on:

If our warehouse are going to remain filled to capacity with desires, feelings, ideas and objects of our human inventory, where is our freedom then?

Ensimmäinen asia, jonka Abelar oppii on se, että naguaalinoituus on kaikkea muuta kuin rituaaleja, loitsuamista ja mysteerisiä kulttimenoja. Myös Florinda Donnerin kirjassa pesäeron tekeminen norminoituuteen on tärkeä teema. Donnerin noitaopasnainen ilkkuu hänelle: "Sinä haluat laulaa. Sinä haluat olla yhtä luonnon kanssa. Sinä haluat yhteisyyttä veden henkien kanssa. Sinä haluat paganismia. Jotain romanttista näkyä noitien toimista ... " Tämän kaiken sijasta noitien elämässä on kyse "hypystä tuntemattomaan". Castaneda itse sai alkuvauhtia tähän loikkaan Juan Matosin tarjoamista psykoaktiivisista voimakasveista, mutta Donnerin ja Abelarin kertomuksiin yrtit ja sienet eivät sisälly.



Samoin kuin Abelarilla myös Florinda Donnerin kirjassa on paljon maagista teatteria: mystisiä enteitä, yhtäkkiä ilmestyviä ja katoavia hahmoja, henkilöiden muodonmuutoksia naisesta mieheksi tai toiseksi naisolennoksi jne. Näihin tapauksiin ei läheskään aina ole saatu ladattua todellista merkityksellisyyttä ja siksi niissä on trikkailun, kikkailun makua, joka tylsyttää tarinoinnin terää.

Donnerin kirjan viimeinen kolmannes - Castanedan, uuden naguaalin astuttua esiin - on teoksen dynaamisin ja jäntevin osuus. Kuvauksissa tapahtumista ja keskusteluista, joissa Castaneda on mukana, on hyvin vahva naguaalin läsnäolon tuntu. Kyseiset kohtaamiset on joskus oikeasti koettu tai sitten Castaneda on sanellut tekstinpätkiä Donnerille kirjoittamisprosessin aikana 90-luvulla.

Being-In-Dreaming -kirjassa on joitakin hyviä tiivistelmiä Don Juanin / Castanedan opetuksista. Naguaaliperinteen noitia kuvataan uhkarohkeiksi uuden todellisuuden etsijöiksi, jotka ovat jättäneet maalliset murheet taakseen. Yleensä tälläiset ihmiset ovat mystikkoja ja pyhimyksiä, uskonnollisia ihmisiä - mutta "naguaalit eivät ole sen paremmin mystikoita kuin pyhimyksiä, eivätkä missään tapauksessa uskonnollisia ihmisiä. Naguaalit ovat maailmallisia ihmisiä ilman viipalettakaan maallisia huolia". He elävät maagisessa maailmassa, joka on yhtä aikaa myytti ja unennäköä ("Myytit ovat erikoislaatuisten uneksijoiden unennäköä").

Sekä Donnerin että Abelarin kirjassa "unennäön taito" on se nagualismin elementti, johon erityisesti syvennytään. Varsinkin Donnerilla tulee vahvasti esiin myös feminiinisyyden asema naguaalinoitien maailmanselityksessä. Kirjan mukaan naisille monet noituuden ulottuvaisuudet aukeavat vähemmin ponnistuksin kuin miehille. Florinda Donner saa myös kuulla, että naisnoidan ei ole hyvä olla kaunis, sillä kauniiden naisten tulemiset ja menemiset huomioidaan aina, mikä on ristiriidassa sen kanssa, että naguaalinoidat haluavat pysyä huomaamattomina.

Oman erityissäväyksensä Being-In-Dreaming´lle antaa se, että kirja kuvaa taitekohtaa naguaalimyytissä. Castaneda on kertonut olleensa Don Juanin opastuksessa vuodesta 1960 vuoteen 1973, jolloin Don Juan lähimpien samaaniseuralaistensa kanssa teki maagisen voimahypyn vuoren laelta ja katosi äärettömyyteen, siirtyi totaalisesti "toiseen huomioon". Tällöin Castanedasta itsestään tuli naguaali, oman noitapiirinsä guru, ja tätä muutosta Florinda Donnerin kirjan loppuosa paljolti setvii. Tosin tiedossa olevien elämäkertatietojen mukaan Donner opiskeli 70-luvun alussa tiiviisti antropologiaa Los Angelesissa.

Ennen Being-In-Dreamingia Florinda Donner teki kaksi - enemmän tai vähemmän tieteelliseen kenttätyöhönsä perustuvaa - kirjaa venezuelaisesta samanismista. Donnerin tekstistä huomaakin hänen olevan Ablelaria kokeneempi kirjoittaja. Erityisen taidokkaiksi kirjailijoiksi kumpakaan maagia ei voi kuitenkaan kehua ja vain vähäisessä määrin ne laajentavat Castanedan kirjojen visiota. Tietoa ja tietoisuutta naguaalioppien juurista ja lähteistä kirjat eivät lisää, pikemminkin ne vaan hämmentävät keitosta, nostavat esiin lisää ihmetystä ja kysymyksiä.

Kuva Castanedan lähipiirin elämästä laajenee, jos noidattarien kirjojen lisäksi tutustuu myös Castanedan ensimmäisen vaimon - josta virallisesti erosi vuonna 1973 - Margaret Runyan Castanedan tilitykseen A Magical Journey with Carlos Castaneda: Life with the Famed Mystical Warrior ja Castanedan rakastajattaren, Amy Wallacen muistelmiin: Sorcerer´s Apprentice - My life with Carlos Castaneda. Molempien vaimokkeiden mielestä Castaneda - samoin kuin jokainen nainen hänen noitapiirissään - oli jakautunut persoona ja patologinen valehtelija. Tämä ei kuitenkaan estä Margaret Runyania ja Amy Wallacea arvostamasta Castanedan kirjoja ja hänen vilpitöntä pyrkimystään tavoittaa täyttymys magian soturina.



Mainiota taustoitusta em. muistelmille antaa espanjalaisen Carmina Fortin eriskummallinen, absurdi haastattelukirja, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Carlos Castanedaa tapaamassa (Unio Mystica, 1996). Teos on kasattu muistiinpanojen perusteella, koska Castaneda kielsi nauhurin ja kameroiden käytön. Se esittelee nopeasti mieltään muuttelevan miehen, jonka suusta tulee vuoroin kohteliaisuuksia, vuoroin rivouksia. Jokaisesta omasta kirjastaan Castaneda kertoo ottavansa itselleen 257 tekijänkappaletta. Hauska Fortin kirjaama detalji on myös se kun Castaneda kertoo käyneensä aivan sattumoisin Helsingissä vuonna 1985 yhdessä Florinda Donnerin kanssa. "Kun saavuimme perille, oli hirmuisen kylmä."

Carmina Fortin opuksessa kerrotaan, että Federico Fellini oli Castanedan ystävä ja hänen oli tarkoitus tehdä elokuva kirjasta Matka Ixtlaniin. Aihehan on varsin elokuvallinen ja Fellini & Castaneda olisi ollut huima yhdistelmä, mutta silti on hyvä, että leffahanke raukesi. Ei jokaisesta kirjasta tai isosta ilmiöstä tarvitse väsätä elokuvaa, t-paitaa ja kahvimukia. Sitä paitsi, onhan olemassa Alain Tannerin upea, ankara elokuva Valovuosien päässä, Les Années lumière, vuodelta 1981, joka on kuin ei-psykedeelinen variaatio Castanedan kirjojen esittämästä myytistä. Castaneda-kultista itsestään on jenkeissä tehty ainakin kaksi tv-dokumenttia, joissa molemmissa Donnerin, Abelarin ja muiden noitien mysteeriset äkkikatoamiset ovat vankasti framilla.


Florinda Donner (vas) ja Taisha Abelar 70-luvun alussa.

CARLOS CASTANEDAN JÄLJILLÄ

Roger Moore ja dekkariviihteen pyhäinjäännös

Pyhimys - tv-sarja, dekkarilukemisto & sarjakuva

Sean Connery -kauden James Bondeissa on tyylikkästi hölmöä charmia ja camp-karismaa, mutta sen jälkeiset Bondit tuomitsen tasapaksuksi toimintasoodaksi kaikki. Niiden erikoistehostepitoista ja epäelokuvallista pitkäveteisyyttä ei kukaan nimiroolin esittäjistä pelasta eikä pahenna. Silti varsinainen emämunaus Bondin tekijöiltä oli Roger Mooren pestaaminen 007:n rooliin noin 30 vuotta sitten. Eihän Moore voi olla Bond, koska hän on jo Pyhimys!

Roger Moore iskostui 60-luvulla koko tv:tä katselevan maailmaan tajuntaan Pyhimyksenä näyteltyään sitä ennen pääosaa lasten suosimassa Ivanhoe-sarjassa. Moore teki myös kaksi pitkää elokuvaa Simon Templarin eli ST:n eli Pyhimyksen roolissa.



Ennen tv-sarjaa olivat kirjat. Simon Templar on Leslie Charterisin dekkarisarjan seikkailijahahmo. Charteris kirjoitti itse Pyhimys-romaaneja vuoteen 1963 saakka, jonka jälkeen sarjaa jatkoivat haamukirjoittajat. Sekä tv-tuotannoissa että kirjoissa esiintyy Pyhimyksen logo, sädekehällä varustetu tikku-ukko. Templar käyttää tätä merkkiä touhujensa tagittamiseen samaan tapaan, kuin Zorro Zetaa ja Fantom pääkallosormuksen leimaa.



Yhtenä esikuvana Charterisilla on Pyhimystä kirjoittaessaan ollut Robin Hood. Kirjoissa Templar, entinen rikollinen, ottaa itselleen osan ryöstösaalista ennen kuin palauttaa sen rikkaalle omistajalleen, jolta Pyhimyksen nappaamat konnat ovat sen anastaneet. Konnuuksia selvittäessään Pyhimys ei kaihda kovia otteita:

... Neekerillä ei aivan yksinkertaisesti ollut aikaa ryhtyä vastustamaan ilmiötä. Sillä tuossa liikkeessä ei nopeuden ohella ollut mitään ominaisuutta, joka ei olisi ollut kouraantuntuva. Selvästi havaittava oli esimerkiksi tietty, nopea kosketus, joka varmaan oli kaikkein tuskallisimpia kouraantuntuvia kokemuksia, joita sen uhrille oli koskaan sattunut. Sen likkeelle paneva voima sai alkunsa Pyhimyksen vasemman jalan viidestä varpaasta, voima kohosi värähdellen hänen vasenta pohjettaan, kohahti hänen vasempaan reiteensä ja keräsi itseensä lopullisen voiman allon hänen lanteidensa isoista lihaksista. Sen jälkeen Pyhimyksen vartalon kiertoliike ohjasi sen toiseen kanavaan: se laskeutui pitkin oikean alaraajan pingottuvia kudoksia, kokosi uutta voimaa matkansa jokaiselta tuumalta ja purkautui aivan hänen kenkänsä kärjestä yhtä räjähtävän väkivaltaisesti, kuin puutarhaletkuun ahdetun kymmenen tonnin vesivirta purkautuu kaikkein ahtaimmasta suuttimesta. Ja juuri sillä hetkellä, kun jokainen tuon vauhdin ja painon molekyyli oli keskittynyt hänen oikean jalkansa kengän kärkeen, tuo kärki osui tarkasti kuin mittausopin avulla määriteltynä neekerin vatsan keskipisteeseen.

Kenkänsä osuessa Simon kuuli mehevän mäiskähdyksen ja näki miehen horjahtavan taaksepäin, aivan kuin hän olisi joutunu nopeatehoisen muurinsärkijän tielle. Vinkuva pihahdus äkillisesti tyhjentyvistä keuhkoista säesti mäiskähdystä ja päättyi ähkäistyyn murahdukseen. Sen jälkeen neekeri näytti sulavan maantien pintaan kuin ylettömästi lämmitetyn lieden lähelle pantu voiveistos ...
(Leslie Charteris - Pyhimys on kovaa valuuttaa)

Pyhimys-sarjafilmin tunnelmia ei tuosta katkelmasta tunnista. Tv-sarjassa Pyhimys antaa kyllä hänkin nyrkkiensä nakuttaa ja pysssyn paukkua, mutta enemmän hänen pärjäämisensä perustuu nokkeluuteen ja oveluuteen kuin rankkaan väkivaltaan. Toisinaan Pyhimys vetääkin tappelukohtaukset läpi virne silmässä tai muuten vain iisillä säädöllä. Panttivankia vapauttaessaan hän saattaa samalla napostella konnien kidnapatulle tuomia voileipiä, ja jos viholaiset hyökkäävät kesken illallisistunnon Templar nappailee herkkupaloja pöydältä taiston tuoksinassa. Savukkeita (joissa on valkoinen filtteri) ja drinkkejä Pyhimykseltä kuluu tasaista tahtia, mutta hengästymättä ja valppaana hän silti häärii pelipaikoilla. Pyhimys tosin mieluimmin autoilee kuin juoksee yhtäkään ylimääräistä mailia.

Pyhimys pukeutuu liivipukuun ja solmioon, viihtyy gurmeeravintoloissa, coctail partyissa, hienostokartanoissa ja taidegallerioissa ja matkustelee jatkuvasti eri puolilla maailmaa: monet jaksot alkavatkin joltain lentokentältä tai hotellin aulasta. Poikamainen huumori yhdistyy herrasmiehen elkeisiin Pyhimyksen karakteerissa ja ns. kaunottaria on yleensä kuvassa mukana siellä missä Templar tarpoo. TV-sarjassa Simon Templaria ei esitellä kriminaalina oikeastaan olleenkaan. Hän vaikuttaa omia lakejaan noudattavalta, kosmopoliittilta seikkailijalta, joka tuntee kaikki tärkeät ja rikkaat henkilöt ja on sekä poliisien että rosvojen tuttu.

Pyhimystä tuotettiin aikoinaan 118 jaksoa, joista YLE esitti 72 vuosina 1963 - 1969. Sarjan päättymisen jälkeen Simon Templarin fanit eivät jääneet täysin tyhjän päälle, sillä vuonna 1970 Pyhimys alkoi ilmestyä Suomessa sarjakuvalehtenä. Tämä aina vuoteen 1984 asti julkaistu lehti sisälsi kiitettävän vauhdikkaita ja näpsäköitä seikkailuja Martin Salvadorin kuvittamina. Muitakin - vähemmän osaavia - piirtäjiä käytettiin ja sen takia tiettyjen Pyhimys-lehtien numeroista löytyy aika kökköä. vähintäänkin valjua piirrosjälkeä.





Pyhimyksen tv-seikkailuja on jo vuosia ollut saatavina jykevinä, tyylikkään näköisinä dvd-bokseina. Levyjä kannattaa napsia esiin laatikoista yhtä hillityllä otteella kuin keksejä englantilaisilla teekutsuilla. Sarjafilmin tarinat ovat sinänsä nastoja, mutta sapluunan sukeutuneisuuden takia sarjasta ei maratonistuntoihin tarvittavaa magneettisuutta tarpeeksi säteile. Puvustus, lavastus, värit ja miljööt ovat kuitenkin suloista staffia joka jaksossa ja nyt niitä katsoessa koskettaa tietysti myös menneen maailman lumo.



Pyhimyksen kaltaiset, ilman sidosryhmiä toimivat veijariseikkailijat ovat nykyajan dekkarijutuissa vähissä. Tämän päivän etsivä- & agenttiviihteen yksinäiset sudetkin ovat turmeltuneita ja stressaantuneita pahoja poliiseja ja työnantajansa kanssa jatkuvasti kahnauksissa olevia, äärimmäisen väkivaltaisia ja ahdistuneita agentteja. Eivät nämä Medusan verkossa rimpuilevat jackbauerit ole yhtään sen realistisempia hahmoja kuin Templarkaan, mutta syvempiä ne ovat. Pyhimys on puhdasta POPpia, pelkkää pintaa. Siinä missä 24 reflektoi länsikulttuurin ympärivuorokautista stressiä Pyhimyksen seikkailut ilmentävät kuuskytlukulaista rentoutta ja Kennedy-henkistä optimismia. Tätä kautta voidaan ymmärtää, että Pyhimykset ovat vuonna 2012 klassikkopoppia.

Koko Pyhimyksen elämän siedettävä keveys on kateissa vuoden 1997 Pyhimys-elokuvasta. Sillä ei nimen lisäksi ole muuta yhteyttä originaaliin Pyhimysmaailmaan. Astetta ansiokkampi tekele leffa olisi saattanut olla, jos pääosaa olisi Val Kilmerin sijasta näytellyt politiitinen pyhäinjäännös ja alati itsevarma showmies Paavo Väyrynen. Onhan Pate ilman silmälaseja vähän Roger Moore -Pyhimyksen näköinen. Ainakin sama pilke, viidenkymmenen vuoden viiveellä, Paten silmään on ilmaantunut. Jollain tasolla mennyt maailma siis aina palaa näyttämölle. Ilman veijareita ja pyhimyksiä ei täällä jakseta.

Undergroundin ensimmäinen laine

Aamulla minä ajoin autolla. Istuin naantalilaisessa baarissa, join kupin kahvia ja kuuntelin levyautomaattia. Jukka Kuoppamäki lauloi Eikan pumpusta, Juha Vainio Rennosta Reginasta. Ulkona satoi vettä, sitä iskeytyi tuulilasiin. Nyt kello on neljä, minä istun pöydän ääressä. Televisiossa Chaplin on nuori. Minäkin olen nuori tänään. Minä mietin - ajatukseni ovat sekavat.

(Jarkko Laineen kirjasta Haamumaili)

Jarkko Laine - Haamumaili (1968, Otava)
Jarkko Laine - Kuin Ruumissaatto (1970, Otava)



Jarkko Laine (1947 - 2006) teki nuorena salanimellä sanoituksia yhtyeelle Suomen Talvisota 1939 - 40 ja toimitti suomeksi valikoiman amerikkalaisten underground-aktivistien tekstejä (Underground, Otava, 1970). Hänen oma proosatuotantonsakin edusti aluksi anarkistista, maanalaista menoa.

Laineen ensimmäinen runokokoelma Muovinen Buddha (1967) oli jo nimeä myöten popkulttuurin suuntaan kallellaan. Vuotta myöhemmin ilmestynyt kirja Haamumaili on epäsovinnainen sukellus ensimmäisen pop-sukupolven kollaasinomaiseen kokemuksellisuuten ja kirjaan sisältyy vireä, oman aikansa autoritaarisuutta, patriotismia, esteeettisiä normeja ja muuta konventionalismia haastava, älyllinen väre.

Haamumaili on surrealistinen aikalaistunnustus ja tajunnanvirtaromaani ilman kronologista juonta: "Mielen jääkaappi surisee. Ja sisällä palaa valo". Laine harppoo kirjassaan pitkin kaupungin katuja, pysähtelee kahville tai vetämään röökin, kelaa ajan merkkejä, ajan kuvia, ajankulua, tiskaa, nukkuu,nauraa, ivailee, haaveilee, latelee levottomia litanioita mimmeistä, Buddhasta, taiteista ja kuolemasta, sepittää kuvitelmia villiksi länneksi muuttuneesta Suomesta, vaeltaa siellä Buck Jones, Hopalong Cassidy ja Cisco Kid taannehtivina seuralaisinaan.

Joku sanoi että vitunko fantasiaa sä lykkäät paperille.
Mitä se hänelle kuuluu. Mikä Väinö Linna hän luulee olevansa.

Psykoaktiivisten katylysaaattorien käytöstä on kirjoituksessa selkeitä jäämiä. Teksti on hallusinoivaa, joskaan ei astraalisesti psykedeelistä.

Lysergihapon synteettinen dietyyliamidi. Taksitrippi viidenteen ulottuvaisuuteen; talot eivät tunne syyllisyyttä romahtaessaan kadulla kulkevien niskaan. Mutta miten Sinä motivoit käyttäytymisesi, törmäilysi, kyynärpäätaktiikkasi.

Mao, Che ja Leary ovat sisällä kirjoittajan tajunnan kuplassa, ja muut "kapinalliset kautta koko liitoksissaan natisevan telluksen". Presidenttinä on Kekkonen. Sillä on kalju. Pentti Saarikoskella beatles-tukka. Aikakauden musiikki rullaa esiin rivien välistä paksua pilvensavua pilkkoen:

Rollarit särähtävät levyllä: ampeerien anarkismia, joka puhaltaa radiosta kuin hashiksen hehku piipun hopea allaan. Lampun varjostin leviää kolme rautalankaruotoa tukenaan. Savua menee silmiin.

Kaupunki on Haamumailin lähtöpiste ja maali ja tämä kaupunki on Turku. Laine rakasti myöhemmässäkin tuotannossaan rakentaa urbaaneja kuvia ja Turku on usein hänen runoissaan läsnä. Tupakasta Laine runoili myös paljon ja Haamumailista alkoi tämä trendi:

... Raapaisen tulitikun; niin harva ymmärtää savukkeen syvällisyyttä, ja kuitenkin se usein pimeällä kadulla on ainoa ystävällinen silmä: vieraassakin kourassa se läikyttää hehkunsa näyteikkunoiden mereen, kvasifilosofi, jalkakäytävään litistetty tumppi jalkojen käydä.

Tupakan lisäksi Laineella on Haamumailin sivuilla huomattavan paljon käyttöä rintaliiveille. Rintsikkaromantiikan kautta kajotaan herkyyteen yhtä lailla kaupungin yössä kuin ihmisessä.

... Runoilija seisoo keskellä katua ja kastuu takkiinsa; yön mustat rintaliivit kaartuvat kaiken ylle ja hakaset kiiluvat silmiin tähtinä, kuuna, auton valoina jossain korttelien pääsä, askelten saavuttamattomissa...

... Romanttinen kuutamo elokuun taivaalla. Rannan ajeltu kaislaviiva. Pysäköity auto, parkkivalot ja hellä suudelma paljaille rinnoille. Rintsikat nousseet rintojen päälle, kädet vajonneet vatsanaluksen vetiseen pehmeyteen ...

Haamumaili on kirjoitettu 60-luvun pop- ja underground -kultturin vaikutuksen alaisena ja on siten aikalaiskuvauksena harvinaista lajia suomalaisessa kirjallisuudessa. Mutta mikään "kasvamisen kipeydestä" kertova "nuorisoromaani" se ei tosiaankan ole, eikä kuvaa mitään nuorisokulttia. Kirja on yksinäisen tähden harhailijan, romanttisen älykkösnobin huomiointia ja fantasioita. Näkökulma on sivullisen näkökulma, mutta myös suhteessa hipismiin ja poliittiseen radikalismiin. Lännenstooreista tutun yksinäisen kostajan varjo tekstistä kuitenkin puuttuu. Hyvin hellästi tämä parikymppinen kirjailijanalku kirjoittaa kaikesta.

Ole itsesi lamppu.
Avaa ovesi rakkauden tulla.
I´d love to turn you on, laulaa John Lennon.
Kasvoton kulkija, kuoleman viimeinen heitto tyhjyyteen.
Hän ottaa suoravartisen piippunsa, peittää sen pesän tinapaperilla, vyöttää paperin tiukasti kuminauhalla, teipillä. Puhkoo paperiin nuppineulalla neljä reikää. Imee. Panee paperin kuoppaan kokkareen. Raapaisee tulitikun ja hämärässä huoneessa täyttää tinapaperisen pesän himmeä hehku. Imee. Vetää keuhkoihin ja pitää siellä.
Kulkija & hashiksen hiipuva hiillos.



Vuonna 1970 rävähti auki Jarkko Laineen upea Tulen ja Jään sirkus. Heti runokirjan perään lennähti romaani Kuin ruumissaatto. Se on tyylilajiltaan krampin saanut veijaritarina. Päähenkilöitä ovat myymälävarkaat Eila ja Lasse ja pariskunnan kanssa kimpassa asuvat poplaulaja Topi Laaksonen, opiskelija Timo Lindroos ja maallikosaarnaja Asko Penttilä (Kirkkauden Aamun seurakunta). He ovat boheemeja piikkejä Laille & Järjestykselle perustuvan Systeemin lihassa, mutta heidän kaaottinen kokemisen politiikkansa on lähempänä Groucho Marxin kuin Karl Marxin aallonpituutta.

Timo Lindroos tapaa saarnaaja Penttilän pian sen kälkeen, kun on löytänyt erään työmaakopin takaa alastoman naisen ruumiin. Penttilä innostuu löydöstä, paketoi vainajan ja raijaa sen taksilla Timpan kämpille.

... Autonkuljettaja juoksi aukaisemaan tavaratilan kannen.
- Onpa iso nyytti.
- Lampaanruho, Penttilä puhalsi ja meni sisälle autoon ...
- Vai oikein lampaanruho.
- Tulee halvemmaksi ostaa suurempia eriä ja pakastaa. Pitää vain katsoa että lammas riippuu teurastuksen jälkeen kylmässä yön yli, että liha ehtii kunnolla jäähtyä ...

Maratonmittaisia yksinpuheluja harrastava Asko Penttilä lukee itsensä "ikäpolveen, joka juo itsensä unoduksiin":

... Ei tuo Timokaan suostu ottamaan viinaa. Hassista se polttaa. Ruohoa. Mitä siitä. Ottakaa LSD:tä, minä sanon, jos perse siitä paremmin paukkuu. Sota on loppu, he huutaa. Ja minä sanon, että tuollahan se vasta eteisessä koluaa. Rakkaudesta ne puhuu, ja minä sanon, että tähän nyrkkiin on hipin kevyt nojata nenänsä. Minä olen jo vanha mies. Ja minä ennustan vain mitä kortit kertovat. Te kaikki katsotte Rouva Kohtalon hameen alle. Mitä siellä näkyy? Vanha risainen hampaaton loora, joka peittää voodoollaan maan. ...

Penttilän paasausten vastapainona surraa Timon hiljainen, yksinäinen tajunnanvirta. Se matelee epäluuloisena ja neuvottomana 60/70-luvun suomalaisen, mustavalkotelevisoiden Peyton Place - kajollaan valaiseman harmauden läpi:

...Tässä minä istun eikä Eila rakasta minua ja USA neuvottelee Kiinan kanssa. Me saamme nähdä poliitikkojen huolestuneita kasvoja, puristavia käsiä ja kaiken ymmärtävää päänpudistusta. Ooja, minä ajattelen, odottakaa, odottakaa, kerran nousee öisen puuman kämmen, buddhankuvia ja läskihetulaisia naisia täyteen tatuoitu ja lämäyttää rintaamme hallitsijan vaakunan, hirvensarvet ja poronpaskan napapiirin tuolta puolen ...

Juopottelu ei ole kirjassa erityisen keskeisessä roolissa ja muiden huumeiden käyttöä esiintyy vain joissakin repliikeissä. Verbaalinen väkivalta on fyysistä rajumpaa, mutta vastaavasti kiroilu loistaa kirjassa poissaolollaan. Suoranaista, "perinteistä" räävittömyyttä edustavatkin lähinnä riettaat, enemmän tai vähemmän kompleksiset seksikohtaukset. Kieroutuneita, nilkkimäisiä karakteereja kirjasta kylläkin löytyy ja hillitön ja rabulistinen säädyttömän totuuden henki on kirjoituksessa kaiken aikaa läsnä, mutta tämä tuskin hätkähdyttää nykylukijaa, vaan ennemminkin herättää ihailua verbaalisen ilmaisunsa suggeroivan taidokkuuden vuoksi.

Laineen tekstissä on tiukkaa, alavatsaan iskeytyvää potkua, kipeitä, provosoivia vetoja, rockia ja jazzia, hillitöntä aivonaintia, huimaa runollisuutta ja vuoroin julkeaa, vuoroin melankolista parodian ja ironian sekoitusta. Lopputuloksena tästä tyylien ja asenteiden miekkailusta on syntynyt urbaani, kreisiäkin kreisimpi saaga; valokiilassa hämäriä hahmoja siitä sukupolvesta, joka ajeli Batman-autolla Vietnam-mielenosoituksiin, kunnes organisoitu ilottumuus tai pikkuvanha itseironia peittosi ihanteellisuuden ja alettiin pelätä, ei enää fasismia, "vaan tätä alituista väsymistä", kuten ruumissaaton Timo Lindroos:

Nuori mies vielä saatana, ja jo himmenee aamutähdet ... Jalkahiki on vähentynyt iän mukana. Hampaani pesen joka aamu. Miksen minä saa onnea?

Romaani ei ollenkaan realistinen, mutta verraten tosi. Nykypolvelle sen lukeminen antaa ainakin vastauksen Flora-kysymykseen: ketä me hakatiin ennen kuin oli maahanmuuttajia? Muutenkin Kuin ruumissaatto on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kohde ainakin heille, joita Ajan henki kiinnostaa, sillä onhan tämä provokatiivinen tarinanpläjäys erinomaisen paljastava väläys radikaalien pummien ja elämäntapasissien fiiliksistä elämän juoksuhaudoissa.n. vuonna 1970.Kirjan voi tajuta myös Laineen undergroundsanastopankin tyhjennyksenä, jonka jälkeen hänen kohdallaan alkoi aikuisemman ja vähemmän vimmaisen kirjoittamisen aika. Niin se käy (1971), kuten kuului Laineen seuraavan runoteoksen otsake.

Tosi TV TOP 3 plus 1

1 Tuuri

Tuuria voi katsoa vain ironian kautta. Onhan tv-sarjan tekeminen ostoksilla olevista ihmisistä täyspöljää urpoilua, jonka älyllistä järeyttä eivät kurkistukset varastomiesten ja myyjien maailmankaikkeuteen yhtään lisää. Ansiokas ohjelma on siinä, että se panoroi oikein pohjanmaan kautta sitä henkistä maisemaa, josta Suomen kansan vanhat hölmöläissadut kumpuavat.

Mutta missä luuraa hölmöläistarinoiden viisas-Matti? Joku juonikkuus, joku äly täytyy Tuurin kyläkaupan valtaisan liikevaihdon takana olla ja siten olisikin kiintoisaa nähdä itseään kitsin kuningasta, kyläkauppias Keskistä "in action", eli konttorissaan kauppoja hieromassa ja imperiumiaan johtamassa.

Nythän Keskisen rooli sarjassa on se, että hän marssii hetkeksi kuvaan ja tarjoaa yhden - hyvin paljon popiskelmäikoni Dannyn filosofisia kultakimpaleita muistuttavan - mentaalisen timantin katsojille. Keskinen ei suostu tuomariksi leikkimieliseen catwalk-kisaan - johon osallistujat on haalittu kaupan naisasiakkaiden joukosta - koska kaikki pokat ovat hänelle samanarvoisia: "miehet ja naiset, lapset, eläkeläiset, sotaveteraanit". Kartanonsa puutarhassa käyskennellessään VK kertoo, kuinka monta sataa vai oliko se tuhatta lajia siellä kasvaa ja sinetöi aiheen tyylikkäästi yleissivistystään väläyttäen: "vähän mallia tuolta Papyloniasta".

Pääaihe, jännite tavaroiden ja niitä ostavien asiakkaiden välillä, jää sarjassa melko ohueksi. Tässä mielessä ohjelman vakiotyyppeihin lukeutuva tarjoushaukka Jorma Sepponen on piristävä poikkeus. Tuurissa luodaan tarjoushaukasta sellainen kuva, että hän elää symbioosissa kyläkaupan kanssa: aamuvarhaisella haukka noukkii postilaatikosta Keskisen puodin mainoslehtisen, jota hän limonadia naukkaillen alkaa tutkia ite-taiteellisella terassillaan, tekee sitten valintansa, polkaisee skootterinsa käyntiin ja ajaa kyläkaupalle luovimaan ihmismassan läpi haluamansa ostoskohteen äärelle, ja siellä vielä koittaa tinkasta vähäsen.

Tuuriin tulisi roimasti lisää räväkkyttä, jos kattaukseen lisättäisiin aineksia kilpailurealityn puolelta. Koko kyläkaupan henkilökunta laitetaan kerran viikossa seisomaan asennossa, naamat totisina tuomariston eteen ja sen jälkeen yhdelle duunareista annetaan julkiset potkut.

2 Satuhäät

Löysästä ohjauksesta ja setämäisen kertojaäänen kököstä jutustelusta huolimatta Satuhäät lähentelee dokumentaarisia tasoja. Valottaahan sarja puolialastonta totuutta ihmisten elämänvireestä nyky-Suomessa. Pari toisensa jälkeen hakee yhdestä päivästä mielihyvätaivastäyttymystä, mutta juhlahetkestä - monen morsiamien kaipaamasta "prinsessapäivästä" - tuntuu useassa tapauksessa tulevan vain esimielihyvän pitkittämistä ja seremoniallista suorittamista. Tietysti silläkin saattaa olla osuutta asiaan, että parien kyvyt eivät kovasta yrityksestä huolimatta vaan riitä omien häidensä näyttelemiseen töllössä.

Komiikkaa sarjassa on yhtä paljon kuin romantiikkaa, sillä Satuhäät saa ihmisten häävalmistelut & häät näyttämään vuoroin operetilta, vuoroin puskateatterilta. Sarja on häpeilemätöntä tirkistelyviihdettä, mutta ponnistaa se kuitenkin terveemmältä pohjalta, kuin intiimien emootioiden esineiksi paketointia ja ihmissuhteiden kilpailuttamista harrastavat maajussimorsian ja muut paritusohjelmat.

Satuhäitä raadollisemman kuvan avioliiton satamaan ankkuroinnista antoi viime vuonna esitetty sarja Arvostele mun häät. Seuraava askel tällä tiellä tulee luultavasti olemaan: arvostele mun hääyö. Mutta mitä sitten kun formaatin kehittelyssä on päästy kohtaan, arvostele mun hautajaiset? Ainakin Suomen kaltaisessa, kristillisessä maassa kysymykseen voisi tulla tuotanto otsakkeella Arvostele mun ylösnousemus.

3 Arvostele mun illallinen

Erilaisia ruokaohjelmia ja kokkaamisspektaakkeleja tulvii tuutista massiivisella volyymilla. Voisikin luulla, että suomalaisista on tullut intoutuneita kotikokkailijoita, elleivät Atrian, Mäkkärin ja Hesen mainokset jyrähtäisi ruutuun kokkisarjojenkin mainostauoilla.

Ruokaa on tehty telkussa aina. Tätä aikaa on se, että alan ohjelmista iso osa on joko ruoalla leikkimistä tai sitten katsojan kiihottamista trendikkäillä ruokajipoilla ja kulinaristisilla fetisseillä. Nykyisen ruokapornobuumin voi katsoa alkaneeksi 90-luvun lopulla MTV3:n Kokkisodasta, jonka myötä Sikke Sumari kohosi viihdekokkausgenren ylimmäksi keittiödominaksi.

Sikke Sumarin suhde ruokaan näyttäytyy tv-ohjelmissa vilpittömän infantiilina ja hedonistisena. Sama pätee muihinkin tv-köksiin. Kukaan heistä ei tunnu omaavan erityisen laajaa eikä syvällistä näkemystä ihmisen ravitsemuksesta. Vähintäänkin jonkinlaista ekologista näkökulmaa kokeilta odottaisi ja ainakin joskus pitäisi ruudussa näyttää sellaisia ruoanlaittajia, joille esim. vegaaniset, ayurvediset ja makrobioottiset käsitykset syömisistä ja juomisista olisivat tuttua huttua. Ainut mihin nyt pystytään on jankutus "laadukkaista raaka-aineista", joka sekin tuntuu hupsulta siihen nähden, miten surutta ohjelmissa kauhotaan pöytään valkoista riisiä, valkoista pastaa, valkoisia jauhoja, valkoista suolaa ja valkoista sokeria. Ja ikinä tv-keittiöissä ei ole esillä se ainut ruokatapa, joka meidän runoilija Pentti Saarikosken mielestä pitää oppia: nöyrä ruokatapa.

Arvostele mun illallinen -formaatti on hoopo, mutta ei huono. Amatöörikokkien otteissa on enemmän viehättävää karheutta ja särmää, kuin ammattilaisten tekemisissä ja kyllä siitä syntyy oma, vänkä vibraationsa, kun ventovieraat ihmiset kokoontuvat toistensa kodeissa ja syövät mitä saavat plus juovat tuutingin. Tältä ainakin aluksi tuntui. Ja vielä hassummalta hommeli vaikutti siirryttäessä Ruotsista Englantiin, koska brittiversiossa on mukana värikkämpää porukkaa ja jengi on yleensä ruotsalaisillastajia tuhdimmin fyllassa. Kun illallista alettiin arvostella vielä Suomessakin, iski ähky. Eihän tälläistä ruokailurumbaa viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen kukaan kestä katsoa! Kaikki on kiinnostavaa vähän aikaa, mutta mikään ei ole kiinnostavaa kaiken aikaa.

+ Lentokenttä UK

Valitsin Lentokenttä UK:n tämän blogin kansainväliseksi bonukseksi ensinnäkin siksi, että - päinvastoin kuin tv-ohjelmien enemmistö - se ei isompaa häikkää illanviettoon aiheuta. Tv:tä ei tarvitse välttämättä sulkea vaikka Lentokenttä UK olisikin vuorossa, vaan voi muiden toimien ohessa vähän vilkuilla minkälaista porukkaa on milloinkin matkalla ja minne. Toinen syy on se, että Heathrown sydeemejä seuraillessa voi koko ajan iloita, ettei itse ole siellä, maailman 10 surkeimman lentokentän joukkoon valitulla areenalla.

Olen sen verran lentokentillä eri puolilla maailmaa uuvuttanut, että tiedän hyvin niukoiksi viihteelliset elementit niissä olosuhteissa, eivätkä kaivattua vaihtelua edusta lentolippu- tai matkatavarasotkut, joita sarjassa usein kuvataan. Kiintoisinta Airport UK:ssa onkin se, että se päästää kurkistamaan kulissien taakse ja antaa näin osviittaa siitä, millaisten rinnakkaistapahtumien avulla lentokenttää pyöritetään.

Airportissa vilisee satunnaisia henkilöitä satunnaisissa tilanteissa. Vakiopersoonista minun mieleeni on iskostunut ainoastaan reportteri Steve Meller, joka kärkkyy kentällä kuvaajan kanssa julkkiksia. On taatusti turhauttava pesti passata lehtiö (!) kädessä porteilla ja yrittää saada kulloisestakin, yleensä vaiteliaasta julkimokohteesta irti edes yksi lause, jonka voisi kirjoittaa vihkoon ja painattaa sitten lehteen. Ei siis ihme, että Meller jätti toimittajan hommat. Enemmän kummastuttaa se , että miehen uusi ammatti on rokkari. Kolme sooloalbumia on jo plakkarissa.



Bubbling under: Matkaoppaat Alanyassa ja ennen kaikkea ne jaksot, joissa seikkailee ranualaispappi Pekka Nätti ( "Nyt tiedän millä Hänkin kerran ratsasti", virkkaa ranualaispappi naispuoliselle matkaoppaalle aasin selästä. Matkaopas: "Ai, kuka?").