Suomipoikien raportti Jamaikalta ämyripilareiden varjosta

Tero Kaski & Pekka Vuorinen - Volcano Revisited (Eronen, 2011)



Reggaediggarit Tero "Daddy T-Roy" Kaski ja Pekka Vuorinen lähtivät elokuussa 1983 tanssireissulle pitkän matkaan taa, kuumaan ja pölyiseen Kingstonin kaupunkiin Jamaikalla. Se oli molemmille herroille debyyttimatka saarelle, vaikka T-Roy puhuikin jo tuolloin patuaata kuin olisi ikänsä Jamaikalla majaillut. Retken tuloksena syntyi ensimmäinen pelkästään jamaikalaista dance hall -kulttuuria käsittelevä kirja maailmassa: Reggae Inna Dance Hall Style (Black Star, 1984).

Kirja on englanninkielinen ja sen kiilassa on tuottaja Junjo Lawesin luotsaama sound system Volcano, josta tuli 80-luvun alussa hetken ajaksi dance hall -bisneksen kuumin nimi. Aihetta esitellään kuvien ja haastattelujen kautta. Junjon itsensä lisäksi kirjassa puhuvat mm. Barrington Levy, Jah Thomas, Little John ja tanssien mainoksia piirtävä Sassa.

Volcano Revisited on po. julkaisun uusi, laajennettu laitos. Sata sivuisesta kirjasesta on kasvanut yli 200 sivuinen opus. Taitto ja grafiikat (Petri Aarnio ja Janina Åberg) on viritetty uuteen uskoon (ja vain parissa kohtaa on sivun näyttävyyden hakeminen voittanut kirjasinten näkyvyyden toteutumisen), kuvan ja värin määrä on monikertaistunut ja tietysti myös tekstiä on kansien välissä rutkasti enemmän kuin ensimmäisellä kierroksella.

Kasken ja Vuorisen tutkimusretki Jamaikalle osui historiallisesti tärkeään hetkeen. Rastareggaen ja muun kulturellin rootsin kulta-aika oli ohi ja huomion keskiöön kohonnut dance hall style eli dynaamista murrosvaihetta. Volcanopomo Junjo Lawes oli tämän murroksen avainhahmoja. Hän tuotti tuoreella otteella ison nipun magneettisia ja kohottavia, vankkoihin dance hall -rytmeihin nojaavia vinyylejä ja hänen tansseissaan esiintyivät monet 80-luvun rootsit reggaepäälliköt, kuten Charlie Chaplin, Josey Wales ja Burro Banton, jonka väsymätön, moreä-ääninen paahtaminen piti vibat kirkkaina ja oli Volcanon alkuaikojen tanssien taattu tavaramerkki: "Jesus Lawd - Volcano broad! Bright! ... Yes me brethren, Selassie I know ... Easy Black People, easy ... "

Burron rankkaa röpötystä on päässyt Suomessakin kuulemaan dance halleissa äänitettyjen kasettien kautta. Jamaikallahan on ollut tavallista, että sound system -sessioita äänitetään ja äänityksiä levitetään sekä piraattikasetteina(/levyinä) että virallisina polttoina. Siksi tanssi-ilmoituksissa saattaa olla kaksi erilaista sisäänpääsymaksua: halvempi hinta tavalliselle yleisölle ja korkeampi kulunki "teippimiehille".

Volcano oli lyhytikäinen viritys. Touhu tyssäsi siihen, että Junjo Lawes matkusti Amerikkaan 80-luvun puolessa välissä, joutui välittömästi pidätetyksi ja sai pitkän vankilatuomion. Junjon lusiessa reggae koki uuden murroksen. Wayne Smithin vuonna 1985 lelusyntikapohjaan laulama Under Me Sleng Teng vaihtoi radikaalisti linjausta reggaelevyjen tuottamisessa. Konerytmien kausi alkoi. Samaan aikaan slacknesista, härskeistä jutuista tuli muoti-ilmiö. Siihen suuntaan oltiin oltu menossa jo tovi, vähintäänkin siitä saakka kun Jamaikan Eemeli, Yellowman vuosina 1981-82 kaappasi pikkupornoilulllaan dance hallien kuninkuuden.

Aluksi monet rasta-artistit suhtautuivat penseästi konevetoisen dance hall stylen musiikilliseen ja myös verbaaliseen antiin, mutta 90-luvulla nuorien, turbaanipäisten "boboartistien" kaarti otti digirytmit omakseen ja yhdisti toisiinsa reggaen uudet ja vanhat sisällöt. Näin syntyi agressiivinen, nykyisin suurta suosiota nauttiva rastapornoreggae. Tyylin pääjehu Sizzla teki 90-luvulla pari sykähdyttävän iskevää albumia, mutta viime vuodet hän on pääasiassa tarjonnut tympeitä tuomionpäivän säväreitä ja jauhanut suu vaahdossa loputtoman tuntuista vihapuhetta mustan ylivallan ylistämisen ja homojen lahtaamisen tiimoilta. Sizzla on fundamentalistiuskovainen, jumalopillinen fanaatikko ja fanaattinen moralisti, mutta tämä ei estä häntä keikkumasta videoilla bikinimimmien ympäröimänä tai lataamasta Etiopian, Selassien ja muun ylevän rastasälän lomaan gangsta rap -tyyppisiä aselyriikoita ja seksististä pilluläppää.

Jamaikalaiset ovat tietysti edelleenkin lahjakasta väkeä mitä tulee laulamiseen, soittamiseen, tanssimiseen ja onomatopoeettiseen jodlaamiseen. Reggae ei kuitenkaan ole ollut pitkään aikaan sellainen luovuuden ruutitynnyri kuin muutama vuosikymmen sitten. Skenen yleinen energiataso on romahtanut suunnilleen sukkahousuheavyn tasolle ja musan fiilissäädöt on miksattu rajusti ruvelle dancehallragan ja rastapornon rulettaessa. Sydämellisyyden sykkeen sijasta äänekkäin osa reggaesta on nykyisin monomaanisesti typerää ja asennevammaista digijumppaa.

Mojovia rytmejä Jamaikan studioissa satunnaisesti syntyy ja tiettyjen sound systemien tansseissa voi kuulla hyvinkin kiintoisaa meteliä (kun deejii pyörittää puolisen tuntia yhtä ja samaa singleä, jonka soitto keskeytetään tämän tästä kaamealla karjahtelulla ja ääniefekteillä), mutta rennon rullaamisen tai psykedeelisen dubin ystävien ei kannata reggaelle enää korvaansa kallistaa.

Volcano Revisitedin sivuilla myös monet vanhan, rullaavan reggaen mestarit saavat äänensä kuuluviin. Reggae Inna Dance Hall Stylen -kirjan Volcanoaineistoa on näet täydennetty useilla samaisella reissulla muissa leireissä tehdyillä haastatteluilla. Esillä ovat mm. Horace Andy, Al Campbell, Johnny Clarke, Jackie Mittoo, Pablove Black ja Devon Russell.

Devon Russellista on kirjassa pelkästään kuva ja lyhyt tarinanpätkä. Näin siksi, että Teron haastattelumankka varastettiin välittömästi juttuhetken jälkeen eräässä baarissa. Russell lähti polisiasemalle mukaan rikosilmoitusta tekemään. Siellä hän selitti asiaa päivystävälle poliisille siinä määrin tohkeissaan, että huomaamattaan kääräisi spliffin ja pani palamaan. Poliisi katsahti spliffiä sivusilmällä ja lausahti, jotta "minä olen tuon ganjan polttamisen lopettanut, saan siitä niin hirveän päänsäryn."

Devon Russell, Junjo Lawes (murhattiin Lontoossa 1999), Jackie Mittoo, Billy Boyo ja monet muut Volcanokirjan sankarit ovat nyt kuolleiden kirjoissa. Edesmennyt on myös Daddy T-Roy, joka menehtyi sydänkohtaukseen 2001. Kymmenen vuotta tämän jälkeen ilmestyvä Volcano Revisited onkin myös Tero Kasken muistokirja. Näin ainakin itse asian miellän.

Levykaupan (Black Star) pyörittämisen lisäksi T-Roy teki radio-ohjelmia, tiskasi tansseissa silloin tällöin, julkaisi levyjä ja toimitti ja kustansi kirjoja & lehtiä sekä Suomessa että ulkomailla, ja hänen reggaetuntemuksensa oli käsittämätön laaja ja suuri. Volcano Revisitedin toinen tekijä, kronikoitsijataituri Pekka Vuorinen loukkaantui vakavasti auto-onnettomuudessa 90-luvulla, mutta iloksemme Pekka on senkin jälkeen pysynyt kuvassa mukana ja jakanut omaa reggaetietämystään ja -ymmärrystään eteenpäin. Ennen Volcanoteosta hän on toimittanut (yhdessä Petri Aarnion kanssa) suomenkielisen Cool Runnings -reggaefanzinen vuosikertoihin perustuvan kirjan Cool Runnings 1980 - 1985: reggaeta pintaa syvemmältä (Fi-Reggae, 2008).


Reggae Inna Dance Hall Style -kirjan kansi on dance hall -postereiden tekemiseen erikoistuneen Sassan laatima.



Half Pint & Daddy T-Roy Kaski, 1986. Kuva: KARI KOSMOS

Suomalaisen undergroundin ympyrä sulkeutuu - ja avautuu!: "Siellä on keltaisia oranssimiehiä jäällä, lakaisemassa jäätä ..."

Erkki Kurenniemi & Circle - Rakkaus tulessa (LP, 2011)
Mika Taanila (ohj.) - Aika ja aine: Future Is Not What It Used To Be (dokumenttifilmi, 2002)


Muistatko sinä mitä teit tammikuun 11. päivänä vuonna 1972? Tutkija, keksijä, cyberutopisti/futuristi Erkki Kurenniemi muistaa. Tuohon aikaan Kurenniemi äänitti säännöllisesti raportteja maailmansa menosta kelanauhurille - ja yksi nauhoituksista on tehty juuri ko. päivämäärällä. Tallenne tulee nyt julki vinyylillä Rakkaus tulessa (Full Contact/ Ektro Records, 2011) taustanaan Circlen vuonna 1999 skulaamaa sumuista, maanis-psykedeelista komppivirtaa ja fragmentaalista jumitusta & jamitusta.

Se että tämän hetken suomalaisen uus-undergroundin mahtibändi ja 60-luvun elektro-undergroundin uudisraivaaja liittoutuvat tällä tavalla on jo pelkästään symbolistisena eleenä & taiteellisena tekona merkityksellinen ja merkittävä. Mutta oleellista on tietysti se, että levy toimii antoisana kuuntelukokemuksena tällä päivämäärällä. Rakkaus tulessa on villi aikamatka vuosikymmenien taakse ja yhtä aikaa kiehtova, astraalisesti rätisevä esitys kokeellisista tendensseistä suomalaisen valtavirtarockin ulkopuolella. Circle kohisee, virittelee ja värittelee, takoo suggestiivista, paikoitellen lievästi beefheartmaisesti harmolodista rosometallikuviointia, on monotoninen, herkkä ja jyrkkä.

Kurenniemen vokaaliosio on hulppeaa, hillitöntä tajunnanvirtaa ja surreaalia runoutta: edellispäivän tapahtumien kertausta, huomioita tallennushetken säästä ja näkymistä - "Siellä on keltaisia oranssimiehiä jäällä, lakaisemassa jäätä ..." - ja yleisiä, lausujan elämäntilaan liittyviä mietteitä ja tokaisuja.

Lemmen leiskuntaan liittyvää läppää sisältyy kosolti tämän vanhan koulun räppärin resitaatioihin: rakkaus tulessa, kyllä, totisesti; "manuaaligenitaalisten hyväilyjen" muisto hehkuu, varsinaisia fonetteja Lauralle ovat jotkut Kuren oodit Nina-Beatalle. Niistä osan Kureniemi kuuluttaa, ilkamoiden mumisee tai hymisee, osan veisaa kuin pappi messussa: Kurenniemen esitystapa on läpi levyn hauskasti ailahteleva ja viehkosti vaihteleva. Hurjaa on se, että Kurenniemen - alun perin vain hänen omaksi ilokseen äänittämä - monologi kulkee mainiosti synkronissa Circlen soiton kanssa ja välillä meiningistä tulee sellainen fiilis, että koko säätö olisi laitettu narulle livenä yhdessä hetkessä.

Erkki Kurenniemen arkistosta löytyisi yksinpuheluja satoihin, ellei tuhansin levyihin. Kurenniemen omien höpinöidensä tallenusvimmasta kasvoi näet vuosien varrella laajempi projekti: yritys koostaa päivittäisten ääni- ja kuvatallenteiden ym:n dokumenttien (kassakuitit, ratikkaliput, flyerit...) avulla omien elämäntapahtuminen ja ajatusten varmuuskopio - E Kurenniemi -software - joka käynnistetään tieteilijän kuoleman eli, hardwaren luhistumisen, jälkeen.

"Ohjelmistot voi olla aika lailla kuolemattomia; erityisesti hyvät ohjelmatekniset ratkaisut, algoritmit, niitä ei tapa mikään." Näin Kurenniemi selittää projektinsa teoreettisfilosofista taustaa hänen elämästään tehdyssä dokumentissa Aika ja aine (2002): Future Is Not What It Used To Be . Elokuvan kuvaushetkellä Kurenniemi tallentoi elämäänsä 20 000 valokuvan vuosivauhtia ja kertoi tarkoituksena olevan määrän nosto 40 000 fotoon vuodessa. Sanelukone roikkuu koko ajan kaulassa ja tietysti myös videokameralle on käyttöä.



Mika Taanilan visuaalisesti vavahduttava elokuva esittelee tarkoin Kurenniemen vuoden 1961 paikkeilla alkanutta uraa kokeellisten lyhytelokuvien ja elektronisen tietokonemusiikin tekijänä. Kurenniemi rakensi 60-luvulla useita uniikkeja, sähköisiä instrumentteja ja hänen sävellystyönsä - jonka hedelmiä on kuultavissa muutamalla cd:llä - oli pääasiassa näiden soitinten testailua.

70-luvulla Kurenniemen fokus kääntyi musiikin ja taiteen ulkopuolelle. Hän lähti kehittämään teollisuusautomaation järjestelmiä Rosenlewille, josta hän myöhemmin siirtyi Nokian kaapelikoneosastolle teollisuusrobottien ja muun teollisuusautomaation suunnittelun pariin. Myöhempien aikojen meriittiä on mm. toiminta asiantuntijana tiedekeskus Heurekassa.

70-vuotias Kurenniemi on pyyhältänyt vuosikymmenien läpi aivot kuumana ja antennit kohti kosmisia kuvia käännettyinä. Hänen harrastamansa oman elämänsä minuutintarkka rekistöröinti on valmistautumista aikaan, jolloin ihmisestä on tullut kuolematon ihmisten mielistä valmistettavien kloonien avulla. Kureniemi uskoo, että jo aivan lähitulevaisuudessa ihmisten muistikuvia aletaan tallentaa siinä tarkoituksessa, että ne siirretään myöhemmin kvanttitietokoneilla virtuaalipersoonan muistikuviksi. Tälläisen, virtuaalisen ylösnousemuksen kokeneita ihmisiä voidaan voidaan sitten sijoittaa kvanttitiloina miljoonia yksilöitä golfpallon kokoiseen objektiin.

Ei ole päteviä syitä epäillä, etteikö Kurenniemen ennustamaan, laajamittaiseen aivojen varmuuskopioiden valmistamiseen joskus ryhdyttäisi, mutta missä määrin tästä muistikuvamateriaalista myöhemmin koostettava bittivirtaentiteetti on identifioitavissa inhimilliseksi olennoksi, se on valtavan iso, avoin kysymys tietysti. Siten astetta realistisempi on Kurenniemen Aika ja aine -fimissä väläyttämä visio maapallon muuttamisesta "museoplaneetaksi": kaikki ihmisen biosfääriin vaikuttava toiminta maassa pysäytetään ja merkittävä osa ihmiskunnasta asettuu asumaan maapallon ulkopuolisiin kohteisiin. Tämä on Kurenniemen mukaan totta noin sadan vuoden kuluttua - ja "siitä ei ole pitkä matka kääntää rakettimoottori aurinkoon päin ja lähteä pitemmälle." Yes, sir! Näillä mennään!

Track list:
1. Kello 12:15 /2. Latentti liike-energia /3. Me-me-me-me / 4. Tuulispää / 5. Valheiden läpi /6. Kaksi kiveä.


Erkki Kurenniemi poseeraa keinotodellisuuden mannekiinina omatekemät virtuaalilasit silmillä.






1987 Kurenniemi ennusti Suomi-lehdessä, että vuonna 2000 henkilökohtainen kommunikaattori, PC on yleisin ihmisten yleisin yhteysväline. Näinhän on käynytkin, joskin nyt käytössä oleva PC ei ole ihan samaa lajia kuin "peesee", jollaisen Kurenniemi 80-luvulla suunnitteli.

"Kurenniemen PC näyttää teknisiltä silmälaseilta. Lasit ovat kuitenkin useimmiten läpinäkymättömässä tilassa. Kantaja vastaanottaa molemmilla silmillään koko näkökentän täyttävän värivideon. Kumpikin silmä vastaanottaa hieman erilaisen videokuvan niin, että syntyy kolmiulotteinen vaikutelma. Video ei ole vain suorakaide kuten nykyinen TV-kuva, vaan katsojaa ympäröi 360 asteen pallopinta" (Teppo Turkki).

AIKA JA AINE

Jukka Kuoppamäki levy-yhtiön liiderinä

Various - Lepopäivän ratoksi 3 (Satsanga, 1976)

Jukka Kuoppamäki - suomalaisen popin/folkin ja iskelmän ihana valo! - lauloi 60- ja 70-luvuilla levylle runsain määrin persoonallisia, ystävällisiä ja optimistisia lauluja, eivätkä kehnoja ole olleet myöhempien aikojenkaan julkaisut. 70-luvulla Kuoppis hääri myös oman levy-yhtiön, Satsangan pomona. Yhtiön - jonka nimi on joogafilosofiaan liittyvä termi - ensimmäinen julkaisu oli Kuoppamäen single Wounded Knee, jonka ympärille koottiin myös saman niminen LP:

"Kaikki alkoi siitä, kun mä sävelsin Wounded piisin joskus maaliskuun alussa. Tein sen sunnuntaina ja meniin EMIin maanantaina. Siellä mä sain kuitenkin kuulla, että nyt on vähän kiireitä ja tilanne on seis. Siltä paikalta mä lähdin keskustelemaan kirjapainoon ja muihin paikkoihin ja keskiviikkona tuli levy ulos... Näin syntyi Satsanga" (Jukka Kuoppamäki, Intro 2/1974).



Kuoppamäen itsensä lisäksi Satsangalle levyttivät hänen taustapumppunaan toiminut Castanja ja joukko vähemmän tunnettuja laulajakykyjä. Levy-yhtiö julkaisi useita kokoelmalevyjä, joilla versioita päivän hiteistä esittivät sekä tunnetutut (Esko Rahkonen, Tapsa Heinonen ym,) ja vähemmän tunnetut kyvyt (Rexi & Napoleon, Trio Saludo, Piritta ym.). Tätä materiaalia julkaistiin eniten otsikolla Mitä Suomi soittaa. Toinen sarja oli Lepopäivän ratoksi.

Kokoelmalla Lepopäivän ratoksi 3 ovat mukana mm. Anita, Olavi Virran poika Pauli Virta - jonka fraseeraus muistuttaa paikoitellen Irwiniä - ja edelleenkin muusikkona toimiva Veijo Ullakko. Hänen laulamansa Judy, Judy on mukiinmenevä popralli - taustoissa vaan saisi olla hitusen enemmän jenkaa ja sävyjä. Omanlaisensa, teeskentelemätön tatsi LP:n taustavoimien soitossa kuitenkin läpi levyn vallitsee ja soundi on lämmin & kotoisa Mikrovoxin soundi.



Lepopäivän ratoksi laulavat myös kokeneet konkarit Esko Rahkonen ja Eugen Malmsten, joista jälkimmäinen on erityisen yllättävä Satsanga-kiinnitys: olihan Egellä tuolloin takanaan pitkä levytysura isojen levy-yhtiöiden artistina. Satsangan kokoelmalle Malmsten on vetänyt ties monennenko kerran bravuurinsa Tulipunaruusut. Kuoppiksen tuottama versio on tehty oivaltavasti dixieland-pohjalta ja raikkaat puhallinarrit ovat sovituksessa pääosassa.

Tangotulkitsijana tunnetun Esko Rahkosen biisi Kohtauspaikka on ymmärtääkseni foxtrot´ia, mutta Kuoppamäki itse kajauttaa yhden tangon. Kyseinen kappale, Tangokuningas nimeltään, ei hääppöinen homma ole. Muut Kuoppamäki-kappaleet - Muuttolintu, Kuka antaisi minulle tänään ja Rakkautta pyysit - toimivat virkeämmin, mutta mitään klassikkokamaa ei Kuoppamäki ei ole tälle lätylle ladannut.

Satsanga oli aikanaan väliinputojafirma. Yhtiön profiili oli rockareille liian iskelmällinen ja iskelmäfaneille Satsangan levyt oli liian kotikutoista kamaa ja vailla hittihohdokkuutta. Allekirjoittanutkaan ei Satsangan tuotoksille 70-luvulla juuri korvaansa lotkauttanut, mutta nyt näitä levyjä kuuntelee silloin tällöin ihan mielikseen.

Satsanga katosi kartalta vuonna 1978 konkurssin myötä. Uusintapainoksia Satsangan kataloogista ei tullut. Divareista ja kirpputoreilta näitä albumeja löytää välillä enemmän, välillä vähemmän.

Bohemia-klubin jälkeenjääneet paperit

"Minä ymmärsin että mitään ei saisi keksiä tai dramatisoida, kaikki piti nähdä sellaisena kuin se oli, ja kirjailijan laatu punnittiin siinä miten tarkasti hän näki, ja miten syvältä..."

Arto Melleri - Pääkallolipun alla (Otava, 2010)




Jarkko Laine ilmaantui suomalaiseen kirjallisuuteen 60-luvun puolivälin jälkeen "Marxin ja Coca-Colan lapsena". Arto Melleri oli siihen aikaan kirjoittamista harrastava jannu, joka koki ajan murroksen Pohjanmaalla herännäisseurojen virrenveisuun ja Hendrixin kitaroinnin ristitulessa - ja Jarkko Laine oli hänelle suuri sankari; "hänen tapansa kirjoittaa on jättänyt lähtemättömät jälkensä siihen miten minä kirjoitan", Melleri tunnustaa yhdessä päiväkirjatekstissään.

Varsinkin Mellerin varhaisimmista runoista löytää lainemaisia vivahteita, mutta erityisen suoran sukulaissuhteen Jarkko Laineeseen omaa Mellerin kollaasimainen saaga Ruissalon rockfestivaaleilta, nimeltään 1000 Watin sähköinen legenda. Se olisi voinut olla Mellerin kolmas kirja, koska saatuaan kaksi tarinaa - Meno-paluu (1970) ja Liftarien yö (1973) - julki nuorille kirjoittajille omistettussa Kontakti-sarjassa Melleri tarjosi kyseistä tekstiä painettavaksi. Se ei kuitenkaan ylittänyt kustantamon julkaisukynnystä, vaan sen sijaan ilmestyi jatkokertomuksena nuortenlehti Introssa vuonna 1974, Tapsa Rantasen kuvittamana.





1000 Watin sähköinen legenda sisältyy yli 700 sivuiseen tiiliskiveen Pääkallolipun alla. Opukseen on koottu Mellerin kaikki proosateokset ja lisäksi otos eri lehdissä ilmestyneitä novelleja ja aikaisemmin julkaisemattomia päiväkirjamerkintöjä ja tekstiluonnoksia. Teos siis täydentää toista samanmoista järkälettä, Arto Mellerin Runot, joka tuli rotaatiosta vuonna 2008.

Kirjasta selviää, että Melleri koki ahdistumiseen asti stressiä siitä, että hän ei saanut (aikuisiällä) romaaneja syntymään. Tai syntyihän yksi, Tuomiopäivän sävärit. Mutta sehän onkin epäromaani: löyhää tunnelmointia ilman koko jutun kattavaa kaarta ja dynaamista rakennetta. Suomalaisen kirjallisuuden historiassa Sävärit on kuitenkin ensimmäinen - ja toistaiseksi ainut näin laaja ja vakavaa lajia oleva - yritys kuvata huumekulttuuria.

Huumausaineiden vaikutus kuultaa vahvasti läpi koko Mellerin tuotannosta. Hänen runoudelleen on erityisen leimallista todellisuuden näyttäyminen ikään kuin hasiksen savupilven läpi katsottuna astraalisena tapahtumana. Melleri kertoikin hamuilevansa kirjoituksissaan värähteitä, joissa "metallit sulavat" ja "kaikki läpäisee ja hohtaa valoa". Tämähän on silkkaa Blavatskya! Melleriä eivät kylläkään teosofiset, eivätkä mitkään muutkaan opilliset systeemit kiehtoneet ja varsinaisen uskonnollisen mystiikan kerros on hänen tuotannossaan ohut, lähes olematon. Jotenkin kuvaavaa on, että kerran Melleri tokaisi minulle, että Suuren saagan sepittäjä Ior Bock "on huonoa mainosta kannabikselle". (Nyt kun ajattelen Mellerin penseyttä Bockia kohtaan, minulle tulee mieleen, että Melleri ehkä koki Iorin ikään kuin antiteesiksi ja "kilpailijaksi" runolaulaja Vimpelin Väinämöiselle, jonka juttuja hän lasna pääsi kuuntelemaan; pari levyäkin tehneen Vimpelin Väinämöisen resitaatioissa kun oli aina taustalla harras kristillinen viritys päinvastoin kuin pelsepuupimaisella Iorilla).

Kannabis oli Mellerille henkistä ja fyysistä polttoainetta, jota hän tankkasi itseensä vuosikymmenien läpi riippumatta siitä, mikä hänen elämänsä paikka ja taso kulloinkin oli ("en oo koskaan polttanut tötsyjä niin turvallisessa mestassa kuin Pressanlinnan vessassa", Melleri kehaisi raportoidessaan minulle osallistumisestaan itsenäisyyspäivän karkeloihin 1987.)Pääkalloantologiaan sisältyy joskus 80-luvun alussa syntynyt kirjoitus Vanhankaupanvintissä lukemassa Pekka Lipposen seikkailuja, jossa käsitellään laajasti kannabiksen osuutta Mellerin elämässä. Tässä tekstissä hän väittää, että ilman hampun polttamista "en olisi näin sovussa itseni ja maailman kanssa" ja heti perään: "Kannabis tekee ihmiselle pitkävaikutteisesti hyvää siinä missä esim. viina, heroiini tai amfetamiini tekevät pitkävaikutteisesti pahaa ja lyhyellä tähtäyksellä parantavat oloa ..."

Kuten tunnettua on, kova krääsäkin tuli Mellerille tutuksi. Samoin kuin pilvi myös muut huumausaineet, mukaan lukien alkoholi, olivat runoilijamestarille ainakin käytön alkuvaiheessa psykokirurgisten havaintojen hakemista ihmisyyden syövereihin ja samalla, aineisiin liittyviin alakulttuureihin ja rikollisuuteen. Syksyllä 1981 hän kertoi minulle vähän ylvästellen vetäneensä Albert Järvisen kanssa heroiinia Tukholmassa, mutta lievensi heti leuhkimisen vaikutelmaa lisäyksellä: "se oli puhtaasti aineiston hankkimisen takia". Samana vuonna Melleri tietääkseni nuuskasi ensimmäisen kerran kokaiinia. 80-luvulla hän innostui myös hallusinogeeneistä ja vieläkin enemmän amfetamiinista ja lopulta vielä sitäkin enemmän viinasta.

Kannabista sivuavassa essessään Melleri kirjoittaa pitkään vuonna 1976 hamppuherätyksen kokeneesta Veltto Virtasesta. Melleri kertoo arvostaneensa nuorena Velttoa paljon. - Itse asiassa arvostus oli molemmin puolista. Muistan näet 70-luvulta parikin sellaista hetkeä, jolloin istumme lattiatasossa asunnossani - minä, Veltto ja Rekku Rechardt - ja lausuimme ulkomuistista, Tupu, Hupu ja Lupu - tyyliin otteita Mellerin & kumppaneiden kirjoittamasta Pete Q -näytelmästä: " ... Te sanotte: Pete Q oli laulaja, laulaja joka lauloi Kadotetun Ajan Kantaattia "...

Velton Pete Q -innostus meni niin pitkälle, että hän alkoi heittää sellaista läppää, että näytelmä kertoo itse asiasta hänestä. Veltto myös yritti levitoida yhden Pete Q.n esityksen aikana kunnes poistettiin salista. Tälläiset jutut ärsyttivät Melleriä suunnattomasti. Vanhankaupanvinttimuisteloissaan hän ei niihin viittaa, mutta tekee kyllä muuten selväksi tympääntymisensä vanhaan toveriinsa ja oppi-isäänsä: "Mitä Veltolle tapahtui, siitä voisi kirjoittaa kokonaisen romaanin.... Vuosi vuodelta hän on alkanut muistuttaa enemmän kylähullua, maalaiskylän miestä, jolla on ikiliikkuja liiterissään, ja hän sekosi jotenkin julkiseen rooliinsa, rupesi jonkinlaiseksi Ylivainioksi ja kansanvalistajaksi." (Mielipidettään Virtasen "poliittisesta" toiminnasta Melleri tuskin koskaan muutti, mutta vähän ennen Mellerin kuolemaa miesten välit kuitenkin tietämykseni mukaan korjaantuivat Virtasen tehtyä yllätysvierailun A. Mellerin residenssiin).

Arto Melleri oli runojensa näköinen boheemi ja ikuinen romantikko. Boheemisuus ei kuitenkaan hänen kohdallaan tarkoittanut laiskuutta ja velttoutta. Eivät laiskimukset jätä jälkeensä tälläisiä kirjallisia tiiliskiviä! Melleri oli omistautunut kirjallisuudelle ja kun työn aika koitti sitä tehtiin kolmessa vuorossa. Tämä tulee ilmi myös monista, usein hyvin itsekriittisistä tilityksistä, joita Pääkallolipun alla -kirjaan on painettu. Melleri pystyi omasta mielestään vain hetkittäin saavuttamaan niitä taiteellisia tavoitteita, jotka hänen mielessään kajastelivat. Suuret pyrkimykset valahtivat alas Mellerin onnettomuuden myötä. Ennen vammautumistaan hän ehti kuitenkin luoda sivukaupalla uniikkia sanataidetta, jossa kohtaavat modernit mytologiat, romanttinen mysteerisyys,ja huikea arjen transponointi; runoutta, joka hienoimmillaan on intensiivisellä selvänäköisyydellään vavahduttavaa ihmisyyden ja mielen röntgeniä.


Melleri-kollaasi: KARI KOSMOS

PS. Piakkoin Otavalta tulee Arto Melleri -elämäkerta: Rojua rakkauden valtatiellä

Homodiskoilun uudisraivaajat

Village People - Best Of



Medialukutaitoni oli 70-luvulla hyvin puutteellinen, koska en silloin yhdistänyt Village Peoplea suoranaisesti homorientoihin. Ei ryhmän kuudesta jäsenestä homoja ollutkaan kuin kaksi, mutta hyväntuulisten homovärinöiden manifestointiin combo tietoisesti pyrki ja ensimmäinen suosion aalto tuli sen osaksi nimenomaan Amerikan gaypopulaation taholta.

Briteissä oli samoihin aikoihin pinnalla julkihomo Tom Robinson. Hän levytti vuonna 1978 kappaleen Glad to Be Gay, mutta biisin nimestä huolimatta Robinsonin imago oli vihainen homo: hänen Tom Robinson Bandinsa liittyi punk-sisseihin ja sosiaalipoliittista protestia pökättiin pesään yhtyeen useimmissa levytyksissä.

70-luvulla sekä vihaiset että hilpeät homot olivat täyshomoja. Nykyäänhän -"kaikki mulle heti" -mentaliteetin vallitessa - monet homoseksuaalit haluavat olla myös ikään kuin heteroja. Tällä tarkoitan esim sitä, että vaikka homosuhteista ei jälkeläisiä millään sikiä on Suomessakin yleistynyt ajatus, jonka mukaan homoliittoissa olevillakin pitää olla oikeus lasten hankkimiseen!

Tiettyä heterolle haiskahtavaa maskuliinisuutta oli tosin siinä asetelmassa, että nimenomaan miesryhmä pomppasi ensimmäiseksi seksuaalivähemmistöikoniksi. Mutta luultavasti yhä vieläkin on niin, että lesbomaailmasta ei löydy sellaista sterotypioiden valikoimaa, että niistä voisi rakentaa Village Peoplen kaltaisen sarjakuvatyyppien kaartin.

Village Peoplen taustahahmona hääri ranskalainen tuottaja Jacques Morale. Hänen ideoimaansa konseptia toteuttamaan kerättiin kasaan ryhmä laulajia, jotka puettiin amerikkalaisiksi perustyypeiksi: intiaani, cowboy, poliisi, sotilas, rakennustyöläinen, motoristi, laivastosotilas... Ryhmä näyttää "tosimiehiksi" naamioituneilta homojannuilta ja siinä lieneekin yhtyeen imagon salaisuus: homot voivat digata hahmoista ironian kautta ja heterot saavat tilaisuuden nauraa karnevalisoiduille homosäätelylle ilman loukkaamisen funktiota.

Yhtyeen hiteistä suoraan homosteluun viittaa kappale Y.M.C.A., joka on siis lyhenne Nuorten Miesten Kristillisestä Yhdistyksestä. Biisin nimi osoittaa NMKY:n jenkeissä pitämiin yömajoihin, joissa nuoret gayt tuolloin kuulemma pörräsivät. Y.M.C.A. oli vuonna 1978 Englannin listan ykkönen ja Amerikan tilastojen kakkonen. Melkein yhtä suuri menestys oli seuraavana vuonna julkaistu In the Navy.

Navyn ja Y.M.C.A.:n lisäksi tämä 1994 julkaistu kokoelmalevy sisältää mm. sellaiset hitit kuin Can't Stop the Music, Macho Man ja Go West. Railakasta, suihkunraikasta ja avoimesti älyvapaata peridiskoilua joka raita. Musa on tuotettu parodisen mahtipontiseen tyyliin ja kaikki biisit ovat taitavasti koukutettuja. Vitivalkoiseen poppiin päin ollaan selkeästi enemmän kallellaan, kuin mustan soulin sensuelleihin kähinöihin ja sähinöihin.

Village Peoplen kultakaudella progen ja punkin ystävät ylenkatsoivat discoa yksissä tuumin. Progediggareille Village People oli samanlainen sylkykuppi, kuin mitä punkeille olivat Genesis tai Pink Floyd (jännää muuten onkin, että ns. suvaitsevat, diskimirointia kammoksuvat ihmisetkin tarvitsevat omat sylkykuppinsa, kuten Päivi Räsänen on tänä päivänä SETAn ja samanmielisten halveksunnan ja pilkan kohde).

Itsekään en 70-luvulla koskaan kuunnellut Village Peoplea kämpillä, mutta tykkäsin kyllä bändin reippaimmista biiseistä, jos niitä jossain satuin kuulemaan ja etenkin videoina näkemään. Isompina annoksina nautittuna alkaa svengin ystävää Village Peoplessa, kuten yleensäkin diskolevyissä, rasittaa mekaaninen, esityksistä sävyjä syövä jumputus, joka kaikkia kappaleita dominoi.

Musiikillista antia kiintoisampaa Village Peoplessa onkin se, kuinka ryhmän jumputus myytiin homostaffina homoille ja kohta sen tahdissa ilkamoivat kaikki discohileet sukupuolisesta suuntautumisesta välittämättä. Tämä on hillittömyydessään popin suuria tarinoita ehdottomasti.

Walt Disney - outojen olentojen näkijä ja tekijä

"Minkä takia minun pitäisi pyrkiä pormestariksi, kun olen jo kuningas?"
Walt Disney

Bob Thomas - Walt Disney elämäkerta (Sanomaprint, 1991)
Neal Gabler - Walt Disney, amerikkalaisuuden ikoni (WSOY, 2008)



Talvella 1961 kävin ensimmäistä kertaa elämässäni elokuvissa ja leffa oli Walt Disneyn tuottama luontofilmi Valkea Pohjola (White Wilderness, 1958). Samana vuonna tuli myös tutuksi Aku Ankka, joka kaakatti usein valkokankaalla ennen varsinaisen leffan alkua näytetyissä pätkiksissä. Muiden aikalaisteni tapaan olen varttunut Disneyn vaikutuksen alaisena, vaikka en koskaan mikään harras Aku Ankan lukija ole ollutkaan. Minulle on Disneyn luomusten(kin) läsnäolon kautta ollut pienestä pitäen selviö jonkinlaisen "rinnakkaistodellisuuden" ja sen outojen asukkien olemassaolo.

Disney oli tavaramerkki jo minun lasna ollessani. Nykyisin Disney on myös standardisoitu tavaraesine samassa mielessä kuin Pepsodent tai Coca-Cola. Kun hampaat pitää harjata otetaan Pepsodent-tuubi esiin. Kun perheissä vietetään yhteistä laatuaikaa mennään katsomaan uusin Disney-elokuvatavara. Ja kun lapset halutaan kotioloissa pitää pois pelistä, ladataan Disney-dvd koneeseen, jolloin sieltä alkaa pursuta ruudulle yhtä taattua, tasalaatuista tuotetta kuin hammastahnaputkilosta.

Jo Walt Disneyn elinaikana yhtiö tuotti useita keskinkertaisia leffoja ja tasokkaita Disney-filkkojakin voi arvostella sentimentaalisuudesta ja sterilisyydestä, tasoitellaanhan räikeimmät emootiot ja elämän kompleksisuus elokuvissa tyystin näkymättömiin. Disney-yhtiön varhaiskautena Walt Disney ja hänen tiiminsä kuitenkin loivat muutamia erikoisen upeita ja aikaansa edellä olleita mestariteoksia, etunenässä Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937) ja Fantasia (1940). Jälkimmäiseksi mainittu raina on siinä määrin psykedeelinen pläjäys, että nuorena minun oli helppo uskoa juttuja, joiden mukaan leffaa olisi työstetty meskaliinin vaikutuksen alaisena. Neal Gabler kuittaa Disney-kirjassaan tälläiset arvailut seuraavasti:

"Vuosia myöhemmin, kun yliopisto-opiskelijat polttivat marihuanaa Fantasiaa katsellessaan, koska se sisälsi hurjia hallusinaatiomaisia tehosteita, Art Babbittilta kysyttiin, oliko hän käyttänyt mitään aineita animaatioita tehdessään. `Kyllä, kaikkea käytettiin,´ hän vastasi. `Olin itse riippuvainen Ex-Laxista ja Feen-a-Mintistä,´ kahdesta ulostuslääkkestä."

Herra Disney oli elinaikanaan yhtä tunnettu kuin Mikki-hiiri ja Aku Ankka. Tähän oli osaltaan syynä Suomessakin esitetty tv-sarja Walt Disney esittää, jota pukuun ja solmioon pukeutunut Walt-setä lämminhenkisesti juonsi. Walt Disneysta tuli amerikkalaisen konservatismin setämäinen kiiltokuva, mutta kuvan takana oli äkkipikainen, politiikasta piittamaton ja auktoriteeteista piutpaut välittävä ketjupolttaja ja maaninen visionääri, jolla perhe oli työhön verrattuna sivuharrastus.

Tuotantoyhtiönsä johtajan ominaisuudessa Walt Disney ei ollut konservatiivi, vaan päinvastoin. Mullistihan hän koko piirrettyjen filmien genren radikaalien innonvaatioiden - väri, ääni jne. - avulla ja hän oli avoin hyvinkin erikoisille ratkaisuille. Särmikäs veto oli jo pelkästään Stravinskyn musan käyttäminen - siloteltuna sovituksena, mutta kuitenkin - Fantasiassa. Ikävä kyllä kaikista huimista suunnitelmista - kuten yhteisestä elokuvasta Salvador Dalin kanssa - ei tullut ikinä totta.

Omaan yritykseensä Walt Disney loi välittömän ja yhteisöllisen toimintakulttuurin. Tämä sanottuna sillä varauksella, että kaikesta epämuodollisuudesta ja keksimiseen kannustavasta ilmapiiristään huolimatta yhtiössä Walt Disney oli koko ruljanssin kunkku.. Hänellä oli joka tuotannosta oma visionsa ja projektionsa, jota muut pykivät mukailemaan ja kehittelemään. Walt tarkasti henkilökohtaisesti filmien kaikki työvaiheet ja teki korjauksia jopa yksittäisiin piirroksiin. Yleensä uuden elokuvan luominen alkoi siitä, että Walt Disney näytteli filmin kaikki roolit henkilökunnalleen. Lumikin kohdalla Waltin ensimmäinen esitys kesti 7 tuntia.

Walt Disney keskittyi yhtiössään laadun vaalimiseen, rahasta hän ei piitannut. Firma olikin ensimmäisen vuosikymmenen jatkuvasssa kassakriisissä. Taloudellisen tilan kohentuessa rahaa sijoitettiin rutkasti myös henkilökunnan työolosuhteitten ja palvelujen kehittämiseen. Tämä taivaallis-utoopinen vaihe Disney-studioilla jäi kuitenkin lyhyeksi. Ekonomisen tilanteen jälleen kiristyessä neljäkymmentäluvun alussa ja pankkien vaikutuksen lisääntyessä firmassa, utoopinen kattaus purettiin ja Disney-yhtymä alkoi toimia täystehoille viritettynä pätkistehtaana ilman isompia taiteellisia ambitioita. Silloin Disneyn tiloihin ilmestyivät ensimmäistä kertaa kellokortit. Samalla kaikki henkiökuntaedut, kuten bonukset, taidetunnit ja hampurilaistarjoilut työhuoneisiin lopetettiin.

Walt Disney ei enää 40-luvulla ja sen jälkeen ollut yhtä innokkaasti ja aktiivisesti mukana animaatioelokuvien työstämisessä kuin Tuhkimon, Pinokkion tai Fantasian aikoihin. Hän ideoi mieluimmin näytelmäelokuvia ja tv-tuotantoja, kuten Davy Crockettia, Zorroa ja Maija Poppasta, jota itse pidän Disneyn (näytelmä)elokuvista onnistuneimpana. Kaikkein eniten häntä kuitenkin kiehtoi omaan pihaansa rakennuttama rautatie ja vuonna 1955 perustettu Disleylandin huvipuisto. Disneylla oli myös yltiöfuturistinen suunnitelma rakentaa tulevaisuuden kaupunki, jonka kaduilla autot eivät surraisi. Kaupunki pitäisi "huolen koulua edeltävästä koulutuksesta, kotiympäristöstä, työstä" ja kaikki talot olisivat oman voimalan ja putkiston avulla itseriittoisia. Disneyn kuolemaan keskeytyneen projektin nimi oli Experimental Prototype Community of Tomorrow eli ECPOT.



Disneyn ja hänen yhtiönsä tarina kerrotaan samanlaisin painotuksin molemmissa p.o. olevissa elämäkerroissa. Neal Gablerin kirja on sivumäärältään jykevämpi ja jo siitä syystä Bob Thomasin sinänsä pätevää esitystä perusteellisempi katsaus aiheeseen. Gabler harrastaa myös Thomasia runsaammin Disney-tuotantojen sisältöjen ja vaikutuksen arviointia ja analyysia, tyyliin: "Hän oli hionut perinteisiä arvoja ja terävöittänyt amerikkalaisia myyttejä ja arkkityyppejä, vaikka hän oli saattanut myös riisua niiden merkityksiä, kuten hänen vastustajansa sanoivat. Ja toisesta näkökulmasta tarkasteltuna hän oli vahvistanut amerikkalaista auktoriteetinvastaisuutta, yhteisöllistä ja suvaitsevaisuutta, joka auttoi vastakulttuurisen sukupolven synnyssä."

Gablerin mukaan Walt Disney ihaili Chaplinia ja Chaplin Disneya. Mikki Hiiren hahmoa suunniteltaessa yhtenä esikuvana oli Chaplinin kulkuri. Toinen tärkeä malli oli Disney itse: piirtäjät kopioivat Mikin ilmeet ja eleet Waltin kasvoilta ja kehonkielestä, ja Walt itse dubbasi Mikki Hiiren ääntelyn elokuvissa. "Walt ja Mikki olivat niin simpatico, että tuntui melkein kuin heillä olisi ollut sama identiteetti", Disneyn vaimo Lillian on todennut. Walt itse lausahti kerran, "en voi elää ilman Mikkiä". Ja nyt ei siis kyse ole nykysarjiksista tutusta, konnia jahtaavasta Mikistä, vaan varhaisemmasta animaatioversiosta: hyperenergisestä veijarista ja ikuisesta optimistista, joka eli plastis-symbioottisessa suhteessa fysikaaliseen todellisuuteen: Mikki saattoi muuttaa auton lentokoneeksi tai lehmän ksylofoniksi ja hänen oma kehonsa kesti vahingoittumattomana rajuakin höykkyytystä.

Mikin olemusta muunnettiin monta kertaa, mutta ikinä Mikki ei ole ollut oikean hiiren näköinen. Aku Ankkakin muistuttaa enemmän lintua kuin Mikki eläinkuntaan kuuluvaa pikku jyrsijää. Mikin ja myös muiden hahmojen groteski mutanttimaisuus tulee näkyville erityisesti tilanteissa, jolloin Ankkalinnan porukka esiintyy livenä, kuten tapahtuu esimerkiksi Disneylandin paraateissa. Jättipäinen Mikki ja muut nyrjähtäneen iki-iloiset sarjiskonkarit ovat minun silmissäni pehmeämpää pakettia samasta surrealistisesta tajunnnan kerroksesta, josta Carlos Castanedan näkyjen jättiläishyönteiset ja muut eriskummallisuudet ("liittolaiset") huuruilevat esille.

Puhuvien "eläinten" ja astraalista hehkua henkivien satuhahmojen - Lumikin, kääpiöiden, Prinsessa Ruususen, Ihmemaan Liisan .. - lisäksi Walt Disneyn psykedeelisestä maailmankäsityksestä kertovat Fantasian ja Silly Symphoniesien kaltaiset tuotannot, joissa elämä näyttäytyy maagisena, elementaarisena ilmestyksenä ja/tai kosmisten energioiden leikkinä. Vuonna 1929 aloitetun Silly Symphonies -sarjan ensimmäinen osa oli nimeltään Luurankojen tanssi (myöhemmin nähtiin mm. tanssivia puita ja kukkia) ja se on selvästi sukua Tiibetin buddhalaiselle Citipati-visiolle. Thangamaalauksissa Citipati näyttäytyy kahden luurangon, Krematorion valtiaan, tanssina. Visio symbolisoi kuoleman ja täydellisen henkisen heräämisen ikuista tanssia ja Citipati on yksi 75:stä Mahakalan (Dharman suojelijan) manifestaatiosta.




Disneyn kuvastosta henkisen heräämisen optiot ohenivat vähitellen olemattomiin. Suloisen astraalisista Technicolorin väreistä siirryttiin nykyisenlaiseen, kirkkaan pehmeään (silmiä rasittavaan) väritoteutukseen eikä Mikkikään enää ollut se 30-luvun Mikki, joka toimi "kumiletkumaisesti ja sillä oli kumiletkumaiset tunteet, jotka mukautuivat mihin tahansa tilanteeseen, eikä sillä ollut eheää persoonaa, joka voisi muuttua litistymisen ja venyttämisen periaatteen mukaisesti säilyttäen perusolemuksensa "( Gabler).

Tämä minätön, joustava Mikki joutui pulaan Disneyn alkaessa nojata realismiin kehittääkseen elokuvahahmojensa persoonallisuutta. Tällä reaalin tiellä Disney itsekin joutui pulaan monta kertaa, monessakin mielessä, väsyi, turhaantui ja vieraantui yhtiönsä toimista. Kunnes syttyi uusi näky, Disneyland, eskapistinen "rinnakkaistodellisuus" arkimaailman keskellä. Tämä visio sytytti Waltin liekkiin vielä kerran. Hän teki Disneylandin perustamisen ja kehittämisen eteen kaikkensa. Siihen ja tulevaisuuden kaupunki -projektiin liittyen, viimeiset elinvuotensa Disney keskittyi erilaisten koneiden ja laitteiden kehittelyyn kuin Pelle Peloton konsanaan. Seuraava askel olisi varmaankin ollut yritys valmistaa luomus, joka on puoliksi kone, puoliksi ihminen (ikiliikkuva cyber-Walt?).

Walt Disneylla oli selvästi (luoja-)Jumalan geenit, mutta korkeidenkin jumalien mielellä & todellisuudella on rajansa. Traagista Walt Disneyn tarinassa on se, että hän oli raskaasti omien rajojensa rasittama. Disney oli inhimillisten tunteiden asiantuntija massatasolla, mutta omassa elämässään hän ei omannut ihmistuntemusta, eikä kykyä syviin ihmissuhteisiin. Inhimillistä kanssakäymistä enemmän Disneyä kiehtoi täydellisen (viihde)teoksen luominen, niin täydellisen että se fantastisuudellaan peittoaisi arkitodellisuuden. Paljoon tämä suuri visionaari pystyi, mutta kopioplaneetan ja rinnakkaistodellisuuden välisen kalvon puhkaiseminen on missio, joka hänen oli pakko jättää jälkipolvien haasteeksi.


PS. Erästä arkistokaappia pöllyttäessäni silmiin osui Suomen Elokuvakerhojen Liiton Projektio-lehden numero 1/1976. Yhden jutun yhteydessä oli kuva Aku Ankka -elokuvasta ja alla kuvateksti: "Disneyn elokuvat ovat varmasti muokanneet miljoonien lapsien arvoja ja asenteita ympäri maailmaa. Yhdenmukaistaneet niitä sekä tukeneet eriarvoisen yhteiskunnan säilymistä."

Rock & Roll kuten se on

Jussi & The Boys - Mä tahdon rokata (Scandia)

Mä tahdon rokata on suomennettu tiivistelmä 50-luvun rock & roll -katalogista. Olkoonkin, että settiin sisältyy myös uudempaa kamaa, kuten Edgar Winterin Keep Playing That Rock'n Roll (Sun hommas on rock'n roll) ja Elton Johnin Krokotiili-rock.

Levyn ilmestyessä vuonna 1973 Härmässä elettiin rock & roll - revivallia, jota Badding ja Hurriganes rulettivat. Tällä kertaa fiftaristaffia haluttiin vetää railakkaammin ja rokimmin ottein kuin edellisvuosikymmenillä, jolloin rock & rollin syntyyn oli Suomessa vastattu lähinnä iskelmäfiltterin läpi suodatetuilla hitticovereilla. Sellaisia olivat mm. Brita Koivusen ja kumppaneiden 50-luvulla levyttämät versiot Rock Around The Clockista ja Johnnyn vuonna 1964 ilmestynyt Little Richard -käännös Rehtorin luiseva Salli (Long Tall Sally).

Iskelmälmällisyyteen päin kallellaan on Jussin juttukin siinä mielessä, että Mä tahdon rokata -levyllä pääosassa ovat laulut itsessään, ei niiden raju runttaaminen ja kärkevät soundit. Boysien tulkinnat rockklassikoista on tehty hyvin perinnetietoisesti, mutta kuitenkin 50-luvun kehyksistä irrotettuina. Hitustakaan vaaran tuntua Boysien rokkailuun ei tietenkään sisälly. LP on lystiä hippamusiikkia, jota voi diggailla Seven up `ia tai Sif-Colaa naukkaille. Esimerkiksi Sweet Little Sixteenin suomenkielinen sanoitus varioi uskollisesti alkuperäislyriikoita, mutta Chuck Berryn oman levytyksen tekstuurin sisältyvät (piilo)seksuaaliset sävytykset ovat Jussin ja Boysien levytyksestä tiessään.

Ainut kokonaan kotoista käsialaa oleva kappale on englanninkielinen, nimeltään K.W.Blomqvistin ilmailuaiheinen blues. Muihin biiseihin sanoituksia ovat tehneet Jussin itsensä lisäksi mm. iskelmäsanoittajat Saukki (Tutti Frutti), Kari Tuomisaari (Aikoo, aikoo) ja Usko Kemppi (Mona Lisa). Nimikappale Jorma Kaleniuksen mainio, tosi nopea twisti, jonka Kalenius itse levytti bändeineen vuonna 1960.

Kiekon on tuottanut blues-spesialisti ja Frank Zappan kaveri Matti Laipio. Antero Jakoila kantaa päävastuun kitaroinnista, Hakalan Aikka hakkaa haikkaansa ja Kaj Westerlund soittaa bassoa ja pianoa. Lisäksi mukana on joukko Boysien ulkopuolista kaartia, kuten Matti Sarapaltio saksafonissa ja Marjo-Riitta Kervinen taustalaulajana. Erityisesti Mä tahdon rokata on pianolevy; Kaj Westerlundin pimputuksella on keskeinen rooli biiseissä ja mies klaaraa Fats Domino -kuviot ynnä muut varsin mallikkaasti.

Todelliseksi päällikkökamaksi albumin tekee Jussi Raittisen suvereeni ote kappaleisiin. Esityksistä kuulee, että Sartsa rakastaa laulamiaan biisejä, ja häneltä luontuvat yhtä mallikkaasti Blueberry Hillin kaltaiset slovarit kuin kieli poskessa vedetyt menopalat. Jussi on tehnyt kelpo levyjä ennen tätä ja tämän jälkeen, mutta kyllä Mä tahdon rokata on selkeästi J Raittisen rokkituotannon timanttisin kivi.