Afgaturkista kuoriutui arpinen korppi hybriksen ja skepsiksen keinuun kiikkumaan

moni jää tielle
moni jää tien oheen
moni koskaan pääse ei edes lähtemään!

viivat valtatiessä!
katkoviivat, valkeat -
viivat! viivat! päivät riivatut!
päivät almanakasta yliviivatut -

Arto Mellerin runosta Apache Line (Sopimus Mr. Evergreenin kanssa, 1983)



Martti Anhava - Romua rakkauden valtatiellä, Arto Mellerin elämä (Otava, 2011)

Arto Melleri (7.9.1956 - 13.5. 2005 ) piti päiväkirjaa koko ikänsä ja lisäksi hän laati paljon laajoja työsuunnitelmia, luonnostelmia ja kaavailuja. Näistä kirjoituksista valitut otokset muodostavat Martti Anhavan Melleri-elämäkerran rungon. Sitä täydentävät Mellerin lähipiiriläisten huomiot eivät johdonmukaisesti täydennä tai syvennä runoilijan omia muistiinmerkintöjä, vaan joskus jopa supistavat näkökulmaa -ja näköalaa. Kaikki teokseen kirjatut aikalaiskertomukset ovat kyllä kiintoisia, mutta osa niistä jakaa runsaammin tietoutta tarinankertojasta itsestään kuin Melleristä.

Seikka joka selvästi on vaikuttanut elämäkerran olemukseen on Anhavan etäisyys siihen undergroundilliseen värinään, jonka vaikutuksen alaisena Mellerin monet tajunnalliset svengit vääntyilivät. Muutamat Melleri-draaman kohtaukset tuntuvatkin ohuilta ilman selittäviä ja laajentavia haarakkeita ja eräät juonteet runoilijan taipaleella jäävät seuraamatta.

Anhavan tietämystä aikamme kulttikulttuurista ilmentää kirjassa esimerkiksi kohta, jossa hän mainitsee Mellerin usein "huudattaneen Bob Marleyn kappaletta Legalize it". Sehän on sama kuin sanoisi Pääomaa Friedrich Engelsin kirjoittamaksi. Onhan Legalize It Peter Toshin maailmaankuulu klassikko.

Mellerin noin puolitoista vuotta kestänyt rock-journalistin ura 70-luvun puolivälissä typistetään elämäkerrassa yhteen virkkeeseen: "Syyslukukauden hän asui Domuksella okkultisti Ari Vihervaaran kämppäkaverina, kirjoitti vapaahetkinään runoja sekä äänilevyarvosteluja Intro-lehteen." Levyarvioiden ohella Melleri teki reportaaseja ja haastatteluja - ja Intron ohella myös Soundiin. Nuorta Melleriä kuvataan Anhavan kirjassa hyväksi kuuntelijaksi. Sikäli ei olekaan mikään ihme, että häneltä syntyi lehtiin päteviä rokkihaastatteluja.

Tähän aikakauteen ajoittuu monia tärkeitä kohtaamisia Mellerin elämässä: tutustuminen mm. Juice Leskiseen, Juho Juntuseen ja Veltto Virtaseen, joista kahdelle viimeksi mainitulle hän aikaisemmin julkaistujen päiväkirjatekstien (Pääkallolipun alla, 2010) mukaan kantoi kaunaa vielä vuosienkin päästä.(Melleri oli pitkävihainen pohjalainen, minä jos kuka sen tiedän.)

70-luvun puolivälissä Melleri oli käsittääkseni hetken aikaa mukana myös Velton, Asmo "Appo" Hurulan ja Juntusen yhtyeessä Beat The Meat - olkoonkin, että ryhmä ei koskaan levyttänyt, eikä tainnut keikkojakaan tehdä kuin korkeintaan yhden tai kaksi. Beat The Meat oli lähinnä kuvitteellinen bändi ja sopi sikäli "mielikuvituksen ylikasvua" poteneen Mellerin pirtaan.



Yleensä elämäkerroissa päähenkilön lapsuusvuosien kertaukset ovat puisevaa paminaa. Näin ei voi sanoa Melleri-opuksen kohdalla. Anhava piirtää hienosti Mellerin lapsuus- ja nuoruusvuosien elämänpiirin ja kokemusten ääriviivat. Lukija pääsee nostalgiselle aikamatkalle 50 - ja 60-lukujen Lappajärvelle ja Itäkylään, joista varsinkin jälkimmäinen paikkakunta on näyttäytynyt salaperäisenä, kiehtovan eristäytyneenä ja lähes aavemaisemana alkukuvana Mellerin itsestään runoilemassa mytologiassa.

Arto Melleri oli lapsesta saakka kiinnostunut elokuvista. Nuorena hän katsoi paljon sekä roskaa että taidetta kirkonkylän elokuvateatterissa, jossa oli näytöksiä kaksi kertaa viikossa. Televisiota Mellerin lestadiolaisessa lapsuudenkodissa ei ollut ja tämän huomaa Mellerin runoistakin. Niiden rönsyily populaarikulttuurin puolelle ei juurikaan ulotu esim. 60-luvun tv-hahmoihin tai telkkaohjelmiin. Myöskään jarkkolaine-tyyppistä tv-antenninäkymien ja tv-valon loisteen romantisoimista ei Mellerin teksteistä tapaa.

Kirja toistaa usein esitetyn väitteen, jonka mukaan Melleri olisi halunnut olla rockartisti. Melleri oli kuitenkin ns. epämusikaalinen täysin. Sen sijaan hänellä oli erikoisen tarkka kielikorva ja hyvin nuoresta iästä saakka hän haki paikkaansa maailmassa nimenomaan kirjailijana. Kirjoittajana hän halusi olla oman aikansa nuorison ääni. Sellainen hänestä myös tuli, mutta silloin aika oli jo muuttunut toiseksi ja Melleri oli aikuisuuden kynnyksellä.

Päästäkseen todella aikuisten kirjoihin hän otti päämääräkseen romaanin kirjoittamisen, mutta sellainen ei vaan oikein ottanut syntyäkseen ja tämän asian kanssa Melleri päiväkirjamerkintöjensä mukaan painiskeli parikymmentä vuotta. Vuonna 1987 ilmestynyt episodiromani Tuomiopäivän sävärit eli svimbaa, komisario Koskinen (1987) - ensimmäinen huumemaailmaa käsitellyt proosateos Suomessa ja luultavasti Suomen vankilakirjastoista eniten lainattu kirja 80-luvulla - ei lieventänyt kirjailijan riittämättömyyden tunteita ja satoja liuskoja syntyi uusia, keskenjääviä yrityksiä romaaniksi.

Rock kiinnosti Melleriä musiikkina, kulttina ja sankaritarustona ja rockkulttuurin aineksia vuoti sisään Mellerin runoihinkin. Ne eivät kuitenkaan koskaan olleet ROCK - niissä ei ollut sitä POWERIA josta Esa Saarinen 80-luvulla vaahtosi, ne eivät olleet rajuilua - , mutta rajua ja haarvinaislaatuista oli Mellerin kyky runoilla samalla tavalla kuin soitetaan sähkökitaraa. Ei se ollut Mellerin tyypillisin tyyli, mutta esimerkiksi tietyissä Mau Maun runoissa Melleri yltyy hurjiin, sähköisiin juoksutuksiin, kääntelee verbaalista vibrakampea ja antaa wah wah pedaalin vonkua lyriikkaan kummaa, kuumaa poljentoa ja huokua.

90-luvulla Arto Melleri pääsi ikään kuin toteuttamaan rokkistaraunelmiaan. Hän resitoi runojaan musiikin säestyksellä duettona Pekka Rechardtin kitaran kanssa ja myös isomman kokoonpanon kanssa tehdyillä keikoilla. Jo aikaisemmin hän oli tehnyt yhteistyötä Edward Vesalan kanssa. Tärkein heidän yhteisistä töistään on Vesalan Mellerin runoihin säveltämä kantaatti Mau Mau, joka ilmestyi levynä vuonna 1982.

Tietoa Vesalan ja Mellerin kohtaamisista ja taiteellisista juonitteluista elämäkerta sisältää aivan liian niukasti, mutta selväksi tulee se, että Melleri ihaili Vesalaa hyvin paljon. Kumpusiko ihailu alunperin Vesalan taiteellisesta aatelisuudesta vai rumpalimestarin ansioista ankarana pajan miehenä, en tiedä. Joka tapauksessa 80-luvun alussa Melleri kertoi minulle pariinkin kertaan jutun "pohjolan huumekuninkaana" tunnetusta, suuren luokan amfetamiinikauppiaasta Kosti Kustaa Kartiokarista ja Edward Vesalasta, joka oli hasissäätöjensä takia vankilassa samaan aikaan Kartiokarin kanssa 70-luvulla: Kartiokari pysyi muuten täysin erillään muista vangeista, mutta Vesalan hän kutsui käymään omaan selliinsä.

(Vesala ei ottanut viinaa vasta kuin 50-vuotta täytettyään. Viisi vuotta sen jälkeen maestro oli kuollut: "Raitis Eetu joi itsensä hengiltä", kommentoi Melleri tapahtunutta runossa Indenttiteetti, kokoelmassa Arpinen lemmen soturi, 2002.)

Melleri sai konkreettisen linkin yhteen suomalaisen rockin myyttilinjaan työhuoneensa välityksellä 80-luvulla. Mellerin työhuone Korkeavuorenkadulla oli näet aikaisemmin toiminut Albert Järvisen asuntona ja sitä ennen se oli edesmenneen kitaristien kitaristin, Janne Ödnerin (Isokynän Orfeus, Mescalero-sinkku Apache ym.) käytössä: " ... PRESSURE MAKETH DIAMONDS / Janne kirjoitti sen Vuorimiehenkadun mestan / seinään ennen kuolemaansa / Luin sitä usein kun lamput katossa / vaihtoivat väriä, ilmassa rautapölyä ja hartsia/ intiaanin henget vartioivat ..." (Albertille, Elävien kirjoissa, 1991).

(Minä vierailin Vuorimiehenkadun majassa vain yhden kerran, syksyllä 1981 lehtihaastattelua tekemässä. Paikalle oli tilattu kuvaajaksi Peter Jansson Lehtikuvasta. Mellerin sytytettyä savukkeen Jansson pyysi häntä tupruttelemaan oikein kunnolla, että saadaan savua kuviin. Ennen lähtöään hän totesi, että "otan susta vielä toisella kameralla kuvan arkistoon - eihän sitä tiedä vaikka saisit vielä joku päivä valtion kirjallisuuspalkinnon "[nykyisin: kirjallisuuden valtionpalkinto].

Janssonin poistuttua Melleri pohdiskeli hiuksiaan haroen: "oliks se oikee valokuvaaja? Savuja halus kuvata... ja mihin ARKISTOON se otti sen yhden kuvan?")



Mellerin yhdessä Jukka Asikaisen ja Heikki Vuennon kanssa käsikirjoittama näytelmä Pete Q (1978) tuli esitettäväksi ison murroksen hetkellä: kommunistinen nuorisoliike veteli viimeisiään, punk pauhasi, Helsingissä kasvisravintolaa pyörittävä oraansuojelijajengi intoili henkisestä kasvusta ja uusi ympäristöliike oli idullaan Pekka Haaviston ja kumppaneiden porukoissa.

Oraansuojelijoiden julkaisema Uuden Ajan Aura lehti kutsui Pete Q:n tekijöitä vieraakseen ja tapaamisesta julkistettiin kuvitettu pöytäkirja Aura 4/78:ssa Arto Mellerin lausahduksesta napatulla otsikolla: Paimentolaiset purkavat leirejään. Auran puolelta keskusteluun osallistuivat Juha Olavinen ja Olle Mallander. Pee Qlaisia edustivat Arto af Hällström, Rekku Rechardt ja Jukka Vieno.

Koko ryhmä oli yhtä mieltä siitä, että "vallankumouksen jälkeistä aikaa voi elää jo nyt": ihmiset voivat luoda omia juttujaan ja olla "totaalisia eläjiä", joille yhdessä tekeminen, esim. teatterin tai kasvisravintolan pyörittäminen, on työn ja "elämän" välisen rajan hajottava elämäntapa-asia. Lisäksi jutussa sivutaan mm. vanhojen maailmankuvien murtumista ja naamiomiehien - mustanaamioiden, zorrojen, teräsmiesten - merkittävyyttä. "Mandrakessa on uuden realismin perusta", Melleri tiivistää. Hällström myötäilee: "Mandrakehan kulkee peilien läpi uusiin maailmoihin".

(Ennen Auran toimituksessa käymistään Melleri oli suhtaunut julkaisuun vähän ynseästi - hänelle olivat jääneet mieleen Auran ensimmäisistä numeroista Oso Laakson ja Olavisen mittavat, kaaviokuvin havainnollistetut esitykset ihmisen henkisestä rakenteesa ym:sta. Tapaamisen jälkeen hän totesi minulle, että Auran kundit on ookoo,"mutta hevonhelvettiin niiden kaaviot".)



Pete Q:takin suurempi menestys oli Ryhmäteatterin esittämä Sopimus Mr. Evergreenin kanssa (1982). Raila Leppäkoski sanoo elämäkerrassa, että näytelmä "käsitteli addiktiota". Osuvampaa olisi sanoa Evergreenin aiheena olleen tajuntansa räjäyttäneet, psykedeeliset ihmiset. Leppäkoski ihmettelee, miten tälläinen huumeista marginaalimaailmaa sivunnut näytelmä saattoi saavuttaa 20 000 katsojaa, eli hän ei täysin ymmärrä sitä yleispätevää merkityksellisyyttä ja ihmisyyden paljastusta, joka sisältyy undergroundkulttien ja väärien profeetoiden psyykkisen hämärän & kirkastuksen tietoisuuteen.

Raila Leppäkoskessa henkilöityy se vulgaari-intellektuelli taidekäsitys, joka keskimääräiseen maailmanselitykseen ja keskiluokkaisiin arvoihin takertuneelle, henkisesti likinäköiselle älymystölle ja kulttuurijengille on Suomessa edelleen ominaista. Melleri hakikin vastakaikua räjähtäneille visioilleen ja tajunnalliselle draivilleen establisoitujen taidepiirien ulkopuolelta. Melleri pyöri paljon rockmuusikoiden kanssa. Samoin hän viihtyi pilvipignareiden, kamaauppiaiden, happopäiden ynnä muiden harmaan alueen säpisijöiden porukoissa. Omasta mielestään hän lopulta upposi liiankin syvälle alisiin maailmoihin. Hän suomii päiväkirjassaan itseään siitäkin, että oli korottanut Eetu Vesalan oman kirjoittamisensa makutuomariksi, vaikka Vesala ei ollut elämässään ehkä viittä kirjaa enempää lukenut.

Kaikesta rockiin, sarjakuvaan, huumetarustoon, elokuvaan ja pop-kultteihin suuntautuneesta kiinnostuksestaan huolimatta Melleri oli ennen kaikkea kirjallinen ihminen. Kirjallisuus oli hänen leipälajinsa ja sen ohessa hän omasi huomattavan sivistyksen filosofian ja historian alalla. Siksi yhteydet Jouko Turkkaan, Hannu Salamaan, Jorma Eroseen, Martti Anhavaan ja muihin em. alueita tunteviin ihmisiin olivat hänelle elintärkeitä.



Iloa ja huumoria Mellerin runoissa oli loppuun asti, mutta se iloisen viiksekäs Melleri, joka mm. Zoon, Schaalageriseppeleen ja Ilmalaiva Italian kirjoitti katosi kuvasta jo 80-luvun loppupuolella ja tilalle astui maanisen paholaisen masurkan dramaturgi. Melleri oli ajoittain todella tyly öykkäri, joka saattoi suuttessaan tokaista tutuilleen: "laitan tappajat sut perään". Joskus hän mestoille nahkahousuissa marssiessaan raakkua karjahteli haluavansa pistoolin, jotta voisi ampua kuulan kalloonsa... Päihdealalla tehdyllä kenttätyöllä oli varmasti suuri vaikutus tähän muutokseen, sillä eihän ole mikään salaisuus, että raju alkoholinkäyttö ja ei välttämättä edes niin raju amfetamiinin käyttö syö herkkyyttä ihmisestä.

Alkoholi aiheutti Mellerille kaikkein ilkeimmän ikeen ja kovimman kurimuksen. Välillä muiden huumeiden käyttö saattoi jopa olla alisteista viinan kittaamiselle. Silloin Melleri kamuineen veti jatkuvasti speediä, jotta jaksaisi juopotella ja säpistä yöt ravintoloissa. Mellerin heroiininkäyttöä ei kirjassa mainita suoranaisesti lainkaan, vaikka 80-luvulla sekin kuului josssain määrin kuvioihin ja määritti Mellerin elämäntilanteita, kuten vuoden 1988 runokokoelmassa Johnny B Goethe ilmestynyt teksti Pääkallolipun kertoo: "Sain pestin aavelaivaan/nimeltä ´L´Heroine`/ ja alla mustan taivaan/ näin sen painuvan / aaltoihin". Vielä 90-luvun alussakin Mellerin elämään liittyi tempoilua opiaattien kanssa. Tälläisen käsityksen sain levottomasta puhelusta, jonka Melleri soitti minulle vuonna 1992 tai 1993, sillä puhelun ainut aihe oli hänen pyrkimyksensä pysyä loitolla heroiinista.

Vaikka romua oli rutosti Mellerin tallaamalla tiellä, säilytti hänen runotuotantonsa kvaliteettinsa. Johnny B. Goethe tosin oli välityönomäinen bohemian rhapsody, liiankin rennolla - löysällä -asenteella laadittu ja Arpinen lemmen soturi (2004) aivovamman aiheuttaman kankeuden jarruttamana kirjoitettu.

Mellerin ei voi sanoa radikaalisti uudistaneen runoutta, mutta merkityksellistä onkin se, miten kallisarvoisen lisän ja täydennyksen hän kotimaiseen kirjallisuuteen antoi. Alkemistisen aistimellisuutensa ja mandrakelaisen realisminsa avulla Melleri paljasti mielestä ja maailmasta olennaisuuksia. Hän tuijotti maailmaa aikamuotojen läpi ja tutki juovuttavan kauniin lumouksen valossa mahdollisen ja mahdottoman heijasteita. Kuvasto, poljento ja aistiherkkyys Mellerin runoissa on täysin omanlaistaan.

Anhava käy kirjassaan kaikki Mellerin teokset lyhyesti läpi ja siten se sopii niidenkin luettavaksi, jotka tuntevat Mellerin tuotantoa vain vähän tai ei ollenkaan. Haastatteluja kirjaa varten on tehty melko vähän siihen nähden miten laaja Mellerin viiteryhmä oli. Isommalla aikalaisotoksella olisi ehkä saatu kokoon tarkempi ja herkempi kuva Mellerin persoonan kehittymisestä. Mutta hyvin lähelle Mellerin tunnehahmoa Anhava rauhallisen intensiivisessä elämäkerrassa pääsee ja tuo esiin ne teemat, jotka Mellerin elämässä päällimmäisinä soivat.

Anhava ei pyri tarkemmin ryhmittelemään tai analysoimaan Mellerin ideologista suuntautumista. Mihinkään tarkkarajaiseen aatekarsinaan Melleriä onkin mahdoton sijoittaa. Hän oli anarkovasemmistolainen ja arvokonservatiivi, joka keinui "hybriksen ja skepsiksen keinussa" hyvät vauhdit saaneena (Nollakeli, Arpinen lemmen soturi, 2004).

Elämäkerrassa vilahtaa Mellerin kiinnostus Carlos Castanedan kirjoja kohtaan. Melleri ilmeisesti tunsi hengenheimolaisuutta Castanedan kanssa psykedeelisen herännäisyyden yhdistämänä. Noituus, magia ja samamistiset visiot kiehtoivat Melleriä. Arvatenkin hän reflektoi omia aistihavaintojaan ja muuntuneiden tajunnantilojen myötä heränneitä näkyjään noitien, alkemistien ja poppamiesten kokemuksiin ja elämänymmärrykseen.

Mellerin persoonaan kätkeytyi myös jopa yllättävän vahva, kristillisperäisen uskonnollisuuden kaistale. Siitäkin huolimatta, että hän 90-luvulla eräässä tv-ohjelmassa dissasi "heperealaisten heimojumalan" täysin ja ilmoitti uskovansa "suurempiin voimiin".

Mellerin uskonnollinen puoli pursuilee päiväkirjamerkinnöissä, joissa hän rukoilee "lapsenuskonsa Jumalalta" apua luomistyöhönsä. "Tällä päivämäärällä sanon irti sopimuksen Perkeleen kanssa, minä en ole koskaan ollut Hänen (todellinen) ystävänsä, se kaikki oli leikkiä, joka hetki tulemaisillaan todeksi... "

Lapsuuden ajan uskonnollisesta ympäristöstä Melleriin tarttuivat pysyvästi väkevät syyllisyyden-ja synnintunnot, mutta siltä suunnalta olivat kotoisin myös Mellerin rakkaus hartaisiin säveliin, pelastuksen kaipuu ja ekstaasin ja valon kutsu.

Uskonnollisuus tuli ilmi Mellerin innostuksessa 70-luvun reggaeta kohtaan. Etenkin rastateemojen alla sykkivät soundit hän koki yhtä läheisiksi kuin ikisuosikkinsa Jimi Hendrixin ja Jim Morrisonin. Rastojen hengelliset symbolit olivat Mellerille lapsuudesta tuttuja ja jotkut rastaveisuthan ovat sanasta sanaan samaa hartaasti jytävää hyminää kuin lestadiolaisseurojen virret ja poljennossakin on yhteistä pedaalia. Vapauttavaa Mellerin kannalta oli varmasti se, että reggaesta ja rastavärssyistä puuttuu vanhalestadiolainen synnintunto ja että sen korvaa uhmakas ja voitokas jumalyhteys ja ilo.



(Keväällä 1981 soitin Mellerille jamaikalaista Ras Michaelia, joka yhtyeensä Sons of Negus kanssa on yhdistellyt reggaeta ja perinteistä rastamusiikkia, nyahbinghia rumpuvetoiseksi, muinaisesti sykkiväksi jylhäilyksi. Ainakin majesteetillinen Dadawah LP oli esillä. Melleri kuunteli Ras Michaelin Siionin hymmejä hyvin syvästi vaikuttuneena. Myöhemmin Ras Michaelin muistan näyttäytyneen ainakin parissa Mellerin tekstissä.

Elämäkerrassa ei Ras Michaelia mainita, mutta sivulta 248 löysin itseni ja muistuman Mellerin vierailusta kääpiömökissäni. Hän kirjoittaa nukkuneensa "lattialla puunkuorenpalasten ja uunista kierähtäneiden kekäleiden päällä".)



Saapuessaan Lappajärveltä Helsinkiin vuonna 1975 Melleri oli omien sanojensa mukaan "nietzsceläinen jälkihippi afgaturkissa". Samainen turkki Mellerillä oli yllään ensi kertaa tavatessamme vuonna 1976, jolloin afgaaniturkkeja ei muutoin enää katukuvassa näkynyt.

Anhavan kirjassa on kuva Melleristä tämä jälkihippiturkki yllään. Se on otettu kesällä (!) 1975 Lappajärvellä. Olisipa metkaa tietää tuon turkin tarina. Milloin, mistä, miten ja millä fiiliksillä se hankittiin? Vaan siitäpä ei Arto Matti Vihtori jälkipolville vihjeitä jättänyt...

Tavatessani Arto Mellerin viimeisen kerran, sattumoisin, junassa 2002 hänellä oli nahkatakki, pitkä tukka ja lierihattu. Ja sulka hatussa. Lähestyin miestä varovaisesti ja juttelimme vain lyhyen tuokion. Tajusin hänet arkkityyppisenä hahmona ja ymmärsin myytin kulkeneen kierroksensa. Välkystä jälkihipistä oli tullut ahavoitunut, sadat kemialliset sodat ja häät nähnyt rintamakirjeenvaihtaja. Haavoittunut. Matkalla etulinjalta kotiin, tuuleen alavilla mailla.