Anja Kaurasen (nyk. Snellman) debyytista Sonja O kävi täällä on otettu jo kuusitoista painosta ja sitä kehutaan "äidiltä tyttärelle kulkevaksi kohukirjaksi" ja "opiskelijatyttöjen kulttikirjaksi". Jo ilmestyessään vuonna 1981 romaani sai valtamediassa suuresti huomiota ja suitsutusta osakseen. Viemäriosastolla vastaanotto oli nihkeämpää. Kirja teilattiin rock-aviisi Rumbassa ja vaihtoehtolehti Kompostissa (jonka toimituksessa Pekka Haavisto tuohon aikaan istui ja kommentoi). Kompostissa (2/1982) opuksen arvosteli kirjailija Rosa Liksom. Hän luokitteli Sonja O:n naisnäkökulmakirjallisuden "tilaustyöksi", jonka tekijä "ei tunnu tietävän muuta kuin kliseitä siitä tavasta elää, jota hän kuvaa".
Rosa Liksomin mukaan Sonja O kävi täällä on "epäaitoutta, väkisin pantua tyydytystä, todellisuudelle kaukaista kirjallisuuden opiskelijan kuvittelua siitä mitä elämä voisi olla jollekin tyypille tai jollekin ryhmälle". Liksom pitää kirjaa naiivina ja nimeää sen ainoat kiitosta ansaitsevat seikat seuraavasti: onnistunut kansilehti, huolellinen ladonta ja iso kirjainkoko. Elämästä (hippipunkpummisfääreissä), lesboilusta ja dorkalasta Anja Kauranen ei Liksomin mielestä tiedä mitään.
"Paras farssi löytyy kuitenkin loppukappaleesta. Kaiken loan ja paskan keskeltä kohoaa vetreä kaluinen punk-tähti. Ainut kunnon panija ... Surkuhupaisinta vielä Lepakkoluolasta."
Rosa Liksomin arvio pitää kutinsa. Sonja O kävi täällä on taiten ja säntillisesti laadittu, muodollisesti pätevä luomus, jossa on tuhdisti tendenssiä, mutta heiveröisesti todistusvoimaa.
Ennen kaikkea Sonja O on oireellisesti ja itsetarkoituksellisesti naiskirjallisuutta. Se on kuin proosaksi kirjoitettu, ylipitkä essee, jonka kriittisen tähystyksen kohteeksi on otettu mm. - täysin aiheellisesti - Hannu Salaman ja muiden mieskirjailijoiden nuhruisen rasvaiset ja yksiviivaisen yksiulotteiset seksikuvaukset. Kauranen itse ei mene tekstissään niinkään itse seksiaktioiden hetkeen ja ytimeen, vaan kuvailee enemmän päähenkilön omia sukupuolisuuden tuntemuksia - "... kosketan peiton alla untuvaisia häpyhuuliani ja sävähdän: ne tuntuvat suuremmilta kuin pääni. ... Pillu on hävettävä salaisuus ja mitä sillä oikein tehdään". Tai, lataa lakonisia, luettelomaisia muisteloita moninaisista nainneista eri miesten kanssa ja myös lesboseksihörhöilyistä: ..."Ja minä muistin kaikki ne taiturilliset asennot, joissa Sisko minua ihaili, kaikki käärmesolmut ja lihassiksakit..."
Mitä seksuaalinen vapautuminen tämän kirjan kontekstissa sitten tarkoittaa? Ei ainakaan transkendenttisiin, tajunnallisiin svengeihin inititoivaa seksuaalimystiikkaa, ei myöskään koko seksuaalisesta elämänorientaatiosta vapautumista. Oon stoori on sävelletty feministisellä otteella peruspsykologian viivastolle ja viritys on jälkipuberteettinen: kahleettomuudeksi koetaan se, että Sonja O alkaa hyväksyä itsensä seksuaalisena subjektina (ja myös objektina) ilman syyllisyyttä. Bonuksena emansipaatioprosessissa tulee jo edellä mainittu suhde villiin rokkariin, joka hyväksyy O:n juuri sellaisena kuin hän on ja jonka sängyssä O on täysin estoton.
Nuoren neidon seksitripin lisäksi Sonja O on kertomus siitä, kuinka älykkö koettaa murtautua sisään jännittävään, rikollisuuden, taiteen ja rock & rollin välimaastoon sijoittuvaan, kuumeisen huumeiseen maailmaan. Tämä ei kirjalijan omalla kohdalla ollut aikuisten oikeesti onnistunut ja siksi teksti tuntuu mukamas insiderilta näköistilitykseltä. Kerronta on uneliasta ja kuivakasta, enkä ainakaan minä tunnista tekstistä sitä aikakautta, 70-luvun loppua, jota se kuvaa. Kaunokirjallisuuden ei tietenkään pidäkään olla mitään dokumentinomaista, absoluuttista realismia, mutta kyllä sepitteellisessä tarinassakin on hyvä olla uskottavuutta; joku resonanssi, näkevyys ja iskevyys suhteessa niiden tapahtumien, ilmiöiden ja aikojen värinöihin, joita se käsittelee.
Sonja O:n ilmestymisen aikoihin Anja Kauranen oli Harri Sirolan ohella kantavana sieluna kirjallisessa iskuryhmässä Kiima. Kiima halusi lyödä kiilaa kallepäätalokirjallisuuden hegemonialle ja tässä tarkoituksessa se julkaisi lehteä ja järjesti kultturelleja kokoontumisia.
Kiima-ryhmän kaltaiset tuuletukset kirjallisessa lastenkamarissa ovat aina tervetulleita posahduksia, vaikka niistä ei yleensä mitään erityistä seuraakaan. Kalle Päätalo jatkoi 80-luvun alussa kirjojen kirjoittamista kiimoista välitämättä ja kansa näiden kirjojen lukemista. Rinnakkaisilmiönä uusi kirjailijasukupolvi astui framille ja vähitellen heistä - Anja Snellmannista & kumppaneista - on tullut uusia ja urbaaneja kallepäätaloja, tuttuja turvallisia latuja laskettelevia, teollisia kirjoittajia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.