Yhtäkään Sielun Veljien 80-luvulla tekemistä levyistä ei kannata sivuuttaa, jos haetaan suomalaisen kasarirockin helmiä, mutta itse ajattelen, että veljien ensimmäinen levy on koplan karismaattisin ja ajattomin luomus. Kyseessä on konserttitallenne, joka julkaistiin puolitoista levynsiivua käsittävänä tupla-LP:nä vuonna 1983.
Levy sisältää muutamia Siekkareiden väkevimpiä, näkevimpiä ja mysteerisimpiä kappaleita. Albumin avaus, Hovimestari ja hymyilevät käärmeet kuulostaa yhä varsin salaperäiseltä ja ihmeelliseltä visiolta; ”muinaisten suiden”, ”hymyilevien käärmeiden” ja rahan, mainonnan ja Y-vakuutuksen surrealistisesta sekoitteesta kehkeytyy Haavikon ja Holmbergin Rauta-ajalle sukua olevaa, nyrjähtänyttä ja pimeää punk-kalevalaa. ..."kelle kaikki kuuluu? kelle hehkuu auringon sydämet? rehellisesti ostettu on kaikki mitä näät..."
Hymyilevien käärmeiden tavoin myös esim. Yö erottaa pojasta miehen ja Lammassusi ovat olennoltaan kummallisia kuvaelmia tai absurdeja draamoja, ei vähiten Ismon teatraalisten tulkintojen takia. Siekkareille ominaista hokemahurmosta levyllä ilmentävät Tuulelta vastauksen saan ja Karjalan kunnailla. Kaikki biisit vedetään yhtälaisen rankalla ja alastomalla räimeellä. Musassa on psykedeelisiä väristyksiä, mutta ei kuuskytlukulaista vibaa, vaan kolkkoa korpipsykedeliaa, tai korpipsykoa jopa. Mustaa, mustaa meuhkaamista, joka ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö kiekolla olisi sekä huumoria että iloa, hurjistumisen iloa.
Kirjoitin joulukuussa 1983 Ylioppilaslehteen Siekkareiden kahdesta ensimmäisestä levystä ja luonnehdin comboa olemukseltaan ”kalevalaiseksi” ja ”samanistiseksi”. Pian samanismista alettiin puhua monissa muissakin yhtyettä käsittelevissä lehtijutuissa. Entisaikojen samaanien tavoin Siekkarit tajusivat ja tavoittivat loitsun ja mantrisen manauksen mahdin. Musassa ja keikoissa oli heimojuhlien villiä värettä, noitatanssien maanisen maagista potkua, kansanlaulujen karheutta ja kova pyrkimys rikkoa mielen kupla; räjähtää rumpujen ja vääntyileviä soundeja kirkuvien kitaroiden raamit kaulassa kollektiiviseen katharikseen ja suoraan kokemiseen. Siekkareiden soturisamanismin uskontunustuksena eka levyllä kuultiin ekstaattinen revitys Nurmion psilosybiinikauden mestariteoksesta Huda Huda: ”... sun ei tartte rukoilla/kun ei oo muuta jumalaa/ kuin oma huda huda … hakkaa kitaraa, hakkaa kovempaa …. Huda huda.”
Näin 1990-luvun alkuun mennessä 40 - 50 Sielun Veljien keikkaa. Yllättävän monet niistä olivat yllättäviä ja suurenmoisen jännittäviä vetoja. Toki oli myös iltoja, jolloin bändissä oli havaittavissa jumittumista huuruilevien tanhuilutärinöidensä ja häröilevän rajuilunsa maneereihin, mutta yhtään totaalista floppia en ollut todistamassa. Sen sijaan näin muutaman kerran, kuinka keikka alkoi jo pari tuntia ennen keikkaa bäkkärin puolella. Siellä voimisteltiin, venyteltiin, tanssittiin, lauleltiin ja soiteltiin – ei tosin keikkasetin kappaleita, vaan erinäisiä 50 – ja 60 -luvun iskusävelmiä – ja intensiteetti oli isosti vireillä.
Bändin soiton ja hervottoman hurmioituneen lavapreesensin lisäksi tärkeä, vaikuttava tekijä live-tilanteissa oli valomies Vinski Viholainen. Hän järjesti lavalle mieltä kuumottavan omintakeista valaistusta kaikissa olosuhteissa: esim. festareilla auringon alla vedettäessä valo otettiin tietysti auringosta, jonka säteitä Vinski heijasteli stagelle isoilla metallilevyillä yleisön seasta.
Jouko Turkka ja vahvasti fyysinen horkkateatteri olivat Sielun Veljien rinnakkaisilmiö 80-luvulla. Näyttelijöitä ja teatteriväkeä valui enenevässä määrin Siekkareiden keikoille bändin energiaa ihailemaan ja vuonna 1984 Teatterilehti tilasi minulta jutun Sielun Veljistä näyttämötaiteellisena ilmiönä. Ison ja intoutuneen (kansi)jutun lehteen väsäsinkin (Teatterilehti 3/84). Vertasin Siekkareiden keikkaa jopa Artaudin julmuuden teatteriin ja Artaudilta oli mukana tämä sitaatti: ”... nähdään kuinka ohitse kiitävät kuvat ja liikkeet, joihin sisältyvät esineet, hiljaisuudet, huudot ja rytmit muodostavat yhdessä konkreettisen kielen, joka perustuu merkkeihin eikä sanoihin”.
Keskeistä yhtyeen keikkadramaturgiassa oli esiintyjän ja yleisön välisen rajan hämärtäminen, matka yhteiseen tilaan. Tähän Ismo Alanko viittasi Teatterilehden jutussakin: ”Kun me aloitettiin ei välitetty mitään siitä mitä jengi tuumaa, tehtiin vaan oma kimppafiilis. Myöhemmin on ajateltu asioita sillä lailla, että pitäis saada porukka siihen kimppaan mukaan. Olis kiva jos saatais laajennettua sitä meidän kokemusta, ja onhan näin tietysti käynytkin.”
Ismon ja kumppaneiden synnyttämä kimppakokemus oli senlaatuinen, että usein Sielun Veljien turneista tuli halki Suomen huojuva, dionyysinen kulkue, jonka laahukseen tarttui iloisenkirjava joukkio vapaata kuosia arvostavia, hyviä sykkeitä elämäntehtävänään hakevia hillujia ja hengaajia. Festarikeikoilla bändin dösa oli turvoksiin asti täynnä diggareita, faneja, frendejä ja siipeilijöitä. Joskus kun raivasit itsesi tämän hippipunkkihämymiehityksen läpi bussin takaosaan, niin siellä, ikisakean dullansavun läpi tilannetta tiiraillessasi sait havaita, ettei yhtäkään Siekkaria ollut paikalla heidän omassa keikkabussissaan!
Tämän sivun Siekkarikuvat: Kari Kosmos.
Lisää Koon kuvia Sielun Veljisä, vm. 2011, Ipernityn Galleriassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.