Swami Paramatmananda - On the Road to Freedom, A Pilgrimage in India (Mata Amritanandamayi Center, 2000)
Srimala - Breaking Free, Glimpses of a Buddhist Life (Windhorse, 1996)
San Franciscossa asuva David Howard kertoo Sacred Journey -kirjassa pyhimyksien ja pyhien paikkojen pyydystämiseen tähdänneestä reissustaan Intiassa ja Nepalissa. Kirjan alaotsikkona on The Ganges To The Himalayas. Sen on kustantanut saksalainen Taschen, joka tunnetaan erityisesti korkeatasoisella designilla toteutettujen kuvateosten julkaisijana (taidepornoa, sarjakuvia, historiaa, arkkitehtuuria jne).
Howardin kertomus alkaa Intian Varanasista. Sinne saavuttuaan Howard painelee suoraan lentokentältä hasista sauhuttelevien pyhien miesten, sadhujen leiriin Gangesin rannalla. Siellä hän törmää myös käärmeenlumoojiin. Yhden käärmeenlumoojan kobra puraisee erään musliminaisen poikaa sormesta ja poika kiidätetään pikavauhtia sairaalaan. Kostoksi tästä ihmiset kivittävät käärmeenlumoojaa kunnes tämä jää verissä päin maahan makaamaan.
Nepalissa Howard seikkailee sekä Kathmandussa että vuoristoseuduilla. Hän kohtaa buddhisteja ja hinduja, munkkeja, lamoja, sadhuja, swameja - ja kameraa pelkääviä maalaisia. Yksi hänen Nepalissa tapaamistaan ihmisistä on metallista lohikäärmefiguuria kaupitteleva nuori tyttö, jonka hallussa olevan dokumentin mukaan figuuri on arvoltaan kaksi miljonaa Nepalin rupiita. Figuuri on arvokas, koska sen avulla voi torjua mm. aidsin ja kohti ammutut luodit. Howard haluaisi kokeilla suojaako lohikäärme todellakin luodeilta ja pyytää pistoolia lainaksi, jolloin tyttö huomauttaa, että tuliaseiden hallussapito Nepalissa on kielletty.
Howard kypsyy ihmefiguurin myyjään totaalisesti. Monet muutkin henkilöt saavat hänet vähintäänkin ymmälle. Erityisesti häntä potuttavat Kathmandun Pashupatinath-temppelissä oleilevat intialaiset sadhut, jotka kuvauspalkkiota perätessään tyhjentävät sananmukaiseti Howardin taskut. Kathmandun toisella kuuluisalla temppelillä, buddhalaisten tärkeässä paikassa Swayambhunathsissa vibat ovat toiset. Siellä Howardin tekee kohottavan vaikutuksen erityisesti iäkäs buddhalaismunkki, joka ottaa hänet suojelukseensa ja opettaa meditaatiota ja mantroja.
Howardin matkaraportti on fragmentaalinen ja poukkoileva. Syvyyttä, laajuutta ja eheyttä teokselle luo kuvitus ja layout. Kirja näet sisältää 674 upeaa, näyttävästi taitettua valokuvaa pyhistä ihmisistä, paikoista ja esineistä. Kuvien oheen on matkajuttujen lisäksi kirjattu runsaasti tietoa itäisten uskontojen rituaaleista ja traditioista, olkoonkin että buddhalaisuuden ja hindulaisuuden suhdetta käsitellessään kirjoittaja vetää välillä mutkat turhinkin suoriksi.
Monista tekstin ansiokkaista kohdista huolimatta Sacred Journey on ennen kaikkea katselukirja: dramaattinen ja psykedeelinen, visuaalinen ilmestys, joka siirtää mieltä muinaisuuden kehille hyrisemään.
Amerikkalainen Swami Paramatmananda on juurtunut astetta David Howardia syvemmin itäiseen mystiikkaan. Hän on jo yli 30 vuotta palvonut ja palvellut "jumalaisena äitinä" tunnettua hindugurua Mata Amritananandamayita (s. 1953). Swami Paramatmananda mietiskeli ensin 12 vuotta legendaarisen Ramana Maharshin perustamassa ashramissa Tiruvannamalaissa, kunnes vuonna 1980 asettui asumaan Mother Matan läheisyyteen. Vähitellen hänestä tuli keskeishenkilö Motherin yhteisössä ja hän omistautui täysin työskentelylle Matan ashramin hyväksi. Vuonna 1990 Paramatmananda palasi takaisin Yhdysvaltoihin, Kaliforniaan, jossa hän on nykyisin paikallisen Mata Centerin toiminnasta vastaava munkki.
Suomessakin palloillut Äiti Amma ei siis ole ollenkaan ainut naispuolinen avatari Intiassa. Filosofialtaan jumaläidit eivät suurestikaan poikkea toisistaan, mutta esimerkiksi Äiti Amman ja Äiti Matan karakteereissa - ja sitä kautta opetuksissa - on vissisti omanlaisensa vibat. Äiti Mata on särmikäs ja Ammaan verrattuna ehkä myös vähän tantrinen pyhimys. Mata-mamma näet saattaa tanssia syvässä ekstaasissa miekan ja atraimen kanssa, kieli ulkona roikkuen kuin kaamealla Kalilla konsanaan.
Kerran Matan tanssiessa Swami Paramatmananda skulaa pumppuharmoonillaan pikkuiseen pieleen ja silloin jumalainen mamma syöksyy hurjistuneena häntä kohti ja työntää miekan harmoonin sisuksiin. Teko saa intialaisen tablan soittajakin sekoaamaan pasmoissaan sillä seurauksella, että Äiti huitaisee miekallaan myös tablat tohjoksi. Molemmat hemmot ovat kauhuissaan, mutta myöhemmin Mata rauhoitteli heitä sanomalla , että kaikissa tilanteissa hän on heidän äitinsä. Instrumenttien rikkomista Mata perusteli sillä, että musiikin henget kärsivät, jos pyhiä soundeja ei toisteta puhtaasti.
Pumppuharmoonin näpelöinnin lisäksi kirjoittajalla oli ashramissa monenmoisia tehtäviä alkaen vedenkannosta ja päätyen äidin puheista tehtyjen kasettien kopioimiseen yksi kerrallaan. Hän osallistui myös ashramin rakennustöihin, kuten myös Mata itse. Kirjoittaja miettiikin, kuinka moni muu "joutsen" on Mata Amritananandamayitan tavoin kantanut kiviä ja sementtiä oman temppelinsä rakennustyömaalla.
Erään Intiassa tekemänsä matkan aikana Swami ja Mata tapasivat Marutamalai-nimisessä paikassa avadhutan, erakkopyhimyksen, josta sanottiin että hän ei ollut peseytynyt kymmeneen vuoteen. Tyyppi läimi motheria poskille ja sylki amerikanswamin päälle ynnä muuta vastaavaa. Paramatmananda oli kauhuissaan eikä meinannut millään käsittää Äidin intoa, kun tämä myöhemmin puhui siitä, kuinka suurenmoista oli ollut saada siunaus "Ylimmältä Tasolta"!
Vaikka kirjoittaja on täysin kriitikittömästi pyhän Matan pauloissa, antaa kirja varsin realistisen kuvan elämästä hindugurun ashramissa. Paramatmananda ei kaunistele asioita, vaan kertoo avoimesti esimerkiksi erilaisista yhteisön kohtaamista vaikeuksista ja omasta uupumuksestaan. Hengellistä hehkutustakin Paramatmananda harrastaa välillä, kuinkas muutenkaan, mutta kirjan pääpaino on kuitenkin selkeän rauhaisassa raportoinnissa. Onkin nastaa, että monien uskontojen uhrien kirjoittamien kauhukirjojen vastapainoksi ilmestyy myös tälläisiä, realistisisia mutta valoisia kertomuksia temppelielämästä.
Breaking Free eroaa edellä esitellyistä opuksista jo siinä, että tapahtumapaikkana on pääasiassa Englanti (ja yleensä Eurooppa). Lisäksi kirjoittaja, Srimala on nainen ja uskonnoltaan buddhalainen. Hän kuvaa sitä minkälaisen kaaoksen keskelle hän joutui ja millaisia kriisejä hän kohtasi yrittäessään yhdistää toisiinsa perhe-elämän ja Buddha Dharman harjoittamisen. Buddhan opista sanotaan, että se on "suloinen alusta, suloinen keskeltä ja suloinen lopista". Srimalan teksti taas on lähinnä katkeransuloista kirjoittajan vuosikausien ajan tallomaa, kivikkoista polkua kuvatessaan.
Srimala ja hänen aviomieensä ryhtyivät buddhalaisiksi suunnilleen samoihin aikoihin. Siitä seurasi ensin pyrkimys selibaattiin, sitten asumisero ja sitten ero, jonka jälkeen Srimalasta tuli kahden lapsen yksinhuoltaja. Silloin hän huomasi, että pienten lasten äidin osallistuminen buddhlaisiin retriitteihin ja rituaaleihin ei ole ollenkaan vaivatonta. Srimala tekee tämän selväksi läehes tuskastuttavan pikkutarkasti. Erityisen mielenkiintoista tässä kohtaa on mielestäni se, että Srimala kertoo myös turhautumisestaan buddhalaisten äitien keskinäisiin tapaamisiin, koska huomaa, että näissä miiteissä jutut liikkuvat Dharmaopetusten sijasta lastenhoidon ym. vastaavanlaisten säätöjen kelaamisessa.
Srimala eroaa miehestään, palaa tämän kanssa yhteen ja eroaa taas, on välillä selibaatissa ja välillä lesbosuhteessa, kokeilee kommuunielämää ja ja muuttaa hengästyttävää vauhtia paikasta toiseen. Vuosien kuluessa ja lasten varttuessa, hän ehtii kuitenkin enemmän ja enemmän osallistua myös englantilaisen munkin Sangharakshitan johtaman FWBO:n (Länsimaisen buddhalaisen veljeskunnan ystävät)toimintaan sekä Englannissa että Intiassa ja vastaanottaa merkittäviä initiaatiota.
Kirja on tärkeällä asialla setviessään miesten ja naisten eriarvoisuutta uskonnollisella kentällä. Samalla se nostaa esiin monia huomionarvoisia aspekteja koskien arjen ja pyhän lomittamista ihmiselämässä. Teksti sisältää kuitenkin niin runsaasti tuskailua ja sekoilua, että niiden vastapainoksi toivoisi enemmän heijastuksia niistä kokemuksista ja tuntemuksista, jotka kaikesta hankauksesta huolimatta pitivät kirjoittajan Buddhan polulla.
Naisen aseman ohella kirja paneutuu erityisesti seksuaalisuuden asemaan henkistä vapautumista tavoittelevan ihmisen - tässä tapauksessa Buddha Dharman harjoittajan - elämässä. Seksuaalinen pidättyväisyys on siinä touhussa ilmeisen hyödyllinen käytäntö, mutta toisaalta esim. buddhalaisten munkkien ja nunnien selibaattilupaus tuntuu sekin sukupuolisuuden ylikorostamiselta ja tekee seksistä ikään kuin uskonnollisuuden kilpailijan. Srimalan opus ei anna paljoakaan osviittaa siihen, miten löytää tasapaino mystisten intentioiden ja seksuaalisten yllykkeiden välillä, mutta on hyvästi hyödyllinen kirja sen avoimuuden ja konkretian takia, jolla asia tuodaan esille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.