SE ja SEn roudarit asustelivat 70-luvun lopussa Ränssin kievari -nimisessä, jättikokoisessa maalaistalossa. Siellä oli joskus saunassa miestä kuin meren mutaa ja puolet jampoista istui lauteilla muovipussi päässä. Tukan hennaamisesta siinä oli kyse. Jostain minulle tuntemattomasta syystä punkilla piti olla punaiseksi värjätty kuontalo. Sellainen oli Tumppi Varosella, Pellellä, SEn Yarilla, Ratsian Jyri Honkavaaralla jne.
Vuonna 1984 trendit olivat jo vaihtuneet. Silloin saattoi Ilokiven vessassa todistaa kohtausta: mustaksi hiuksensa värjännyt karpaasi pyytää kajalkynää lainaksi toiselta samanmoiselta. Siis täysin heteropohjalta. Tosin 80-luvun alussa myös homous sai aikaisempaa luontevamman aseman popkulttuurissa. Perinteisen, Village Peoplen sykkeessä ilakoivan diskohomotyypin rinnalle nousi Boy Georgen kautta herkempi ja romanttisempi, karnevalistinen homoimage: Karma Chameleon. Kaikkiaan ajan musiikin imago ja energia oli sukupuoleton, neutri. Ainakin jos ajatellaan sellaisia syntsapopbändejä kuin Duran Duran tai Human League.
Vuonna 1981 muoti-ilmiöksi räjähtäneen syntikkapopin myötä syntyi uusia alakulttuureja ja niihin initioituneita nuoria alettiin kutsua yleisnimellä "uusromantikot". Mustanpuhuvaa lookia suosineet, meikatut pojat ja koristeelliset, mutta kalpeat tytöt ilmaantuivat katukuvaan myös Suomessa. Helsingin kaduilla ensimmäiset uusromantikot herättivät kantaväestössä jopa avoimesti aggressivisia reaktioita. Keikaroivissa mustahuulissa ärsytti eniten sama asia kuin aikoinaan hipeissä: he sekoittivat vakiintuneita sukupuolirooleja ja uhmasivat perinteistä, Junttilan tuvan seinään naulattua oikeamiehisyyden lakia.
Uusromantikot eivät olleet haluttuja asiakkaita Helsingin kapakoihin. Tämä oli yksi syy siihen, että kaupunkiin alettiin perustaa uusia rockklubeja. Ensimmäinen viritys oli Einstein A Go Go Kaisaniemessä ja sitä seurasi mm. lengendaarinen Bela Lugosi, jonka toiminnassa olivat mukana mm. Njassa, Mustan Paraatin Panda ja Samurai-Timppa.
Soundtrack Lugosissa ei ollut mitään "futupoppia", eikä aina niin "uusromanttistakaan" kamaa. Musan kirjoon mahtui monenmoista, joskin aina jotenkin tummasävyistä, kalpeuden aatteen kamaa: Cramps, Lou Reed, Killing Joke, Bauhaus, Birthday Party, Bowie, Banshees, Iggy Pop, Joy Division, T. Rex, Musta Paraati, Theatre of Hate, Simple Minds...
Petri Hakkaraisen (Pete Eurooppa) mustavalkoinen elokuva Timanttikoirien vuosi 1984 on katsaus mustahuulikulttuurin kulta-aikaan Suomessa. Bela Lugosin ja muiden klubien lisäksi muistellaan tuon ajan bändejä ja performanceryhmiä, kuten Homo S ja Jack Helen Brut. Autenttista kuvamateraalia 80-luvulta on vähänlaisesti; puhuvat päät puhuvat ja kertojaääni kertoo.
Yksilöllisyys oli timanttikoirien suuri teesi ja unelma. He lavastivat ja puvustivat valtakulttuurin keskelle oman illuusionsa, nihilistis-romanttisen näytelmän, jossa jokainen näyttelijä kuvitteli olevansa pääosassa: superstar. "Ihmiset tekivät omasta elämästään yksilön taidetta", kuten Pete Euroopan elokuvassa asia muotoillaan eli, jokainen voi olla taideteos. Ennen mustahuulia punk julisti lähes, mutta ei ihan samaa: jokainen on taiteilija. Molemmat sloganit ovat 60-luvun hippien perua, mutta sekä hipeistä että punkeista timanttikoirat erkanivat siinä, että heidän kulttinsa oli esteettistä alakulttuuria, ei maailman muuttamiseen tähtävää vastakulttuuria.
Mitään yhteistä ideologiaa timanttikoirat eivät tunnustaneet, ellei sitten viileä, urbaani dekandenttisuus ollut sitä. Tämä dekadenssi oli tosin enimmäkseen teoreettista ja kuvitteellista laatua. Vaikka kajalkeikari olisi koko yön diggaillut klubilla Bowien Berliinin kauden kiekkoja ja Velvet Undergroundin heroiininharhaista anemiaa, oli aamulla jääkaapissa odottamassa sama eväs kuin naapurin juntillakin - keskikalja ja makkaralenkki - ja synkkisriennoista pokatun, jääsilmäisen kohtalon enkelin paheellisuus oli sekin haihtunut eetteriin korsetin ja mustien pitsipöksyjen riisumisen jälkeen...
Timanttikoirakulttuurin tärkeimmät bändit ovat luonnollisesti Pete Euroopan dokumentissa mukana: Pin Ups, Shadowplay, Hefty Load, Nights of Iguana ja Musta Paraati. Kaikki kiistämättä kovia, merkittäviä bändejä, vaikka ne eivät kovin montaa erikoislaatuisen sykähdyttävää biisiä jälkeensä jättäneetkään.
Mustahuulibändien houreisessa ja melankolisessa musassa oli jännittävää ja herkkää vieraantuneisuutta ja uudenlaisia ja kiintoisia, psyykkisiä svengejä, joita ilman suomalaisen rockin kokonaiskuva 80-luvun alussa olisi ollut lähes täysin puuduttavassa kuosissa. Olihan vuosi 1984 paitsi timanttikoirien vuosi myös Eppu Normaalin, Popedan ja Kolmannen naisen vuosi...
Pete Euroopan elokuva on suureellisesti viritetty dadaismiin ja 1900-luvun alun Bauhausiin ja italialaisiin futuristeihin Helsingin klubitouhuja vertailevilla visioillaan, ja laajoja, puhtaita ja komeita ovat myös elokuvan kuvat. Timanttikoirien vuosi on hienosti kuvattu teos. Filmiin on ilmeisesti tarkoituksellisesti haettu sodanaikaisten propagandaelokuvien tunnelmaa ja varsinkin alkujakso elokuvasta on hieman liiankin propagandistinen tai, pitkitetyn uutiskatsauksen näköinen.
PS. Huomasin juuri Timanttikoirien tulevan Teemalta lauantaina 16.4.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.