Mahsun Kırmızıgül (ohj.) - Five Minarets In New York (2010)
Kabul Express lasketaan Bollywood-elokuvaksi luultavasti pelkistetyn toiminnallisen kerrontansa vuoksi. Bollywood-tuotannoille ominaisia laulu-ja tanssiosuuksia se ei sisällä ja väkivaltakohtauksetkaan eivät ole sitä samaa, hassunoloista poks! ja puks! -osastoa, jollaista naiveimmat intialaiset action filmit usein tarjoavat nähtäväksi. Aikaisemmin dokumenttielokuvia tehnyt Kabir Khan on ohjannut vauhdikkaan, road moviea ja sotaelokuvaa yhdistelevän seikkailun.
Elokuva alkaa siitä kun kaksi intialaisen Star Newsin toimittajaa (John Abraham ja Arshad Warsi) lähtevät taksilla Kabulista tutustumaan tilanteeseen Afganistanin maaseudulla. Pian he saavat matkakumppaneikseen amerikkalaisen muslimitoimittajan (Linda Arsenio) ja burkaan pukeutuneen henkilön. Burkan alle on piiloutunut talebansoturi Imran Khan. Pakistanilaisen ohjaajan Salman Shadin näyttelemä Khan ottaa toimittajatrion vangikseen ja vaatii että hänet ajetaan Pakistanin ja Afganistanin rajalle. Lisää kiemuraa kuvioon tuo se, että Khan ei olekaan täysverinen talebani. Käy ilmi, että hän kuuluu sotilaisiin, joita Pakistanin armeija lähetti 80-luvulla venäläisten hallitsemaan Afganistaniin tarkoituksenaan tukea afgaanikapinallisten toimintaa neuvostomiehittäjiä vastaan.
Taksimatkan aikana kohdataan sarja jännittäviä ja jännittyneitä tilanteita, joista monet kertovat siitä, kuinka monikerroksellinen ja rihmastoinen on inhimillinen kattaus Afganistanissa ja sen lähialueilla, jossa ihmiset suhtautuvat asioihin erilaisten uskonoppien lisäksi oman heimonsa kannalta. Asetelmat eivät sielläkään aina ole mustavalkoisia ja stereotypioihin sulkeutuneita. Yksilötason kontakteissa polittisen ja uskonnollisen vihamielisyyden keinotekoisuus saattaakin paljastua ja ohentua olemattomiin. Kabulin taksissa talebani paljastuu intialaisen filmimusan diggariksi ja suurimmaksi epäsovun aiheeksi seurueessa - jos toimittajien vapaudenriistoa ei lasketa - kimpoaa se, kuka on krikettikenttien haka, Kapil vai Imran Khan... Ihmisyyden pistettä elokuvassa etsitään. Nauraen ja itkien.
Pakistanissa elokuvan esitys on kielletty ja sen tiimoilta on maassa järjestetty useampikin isompi mielenilmaisu. Muualla maailmassa Kabul Express ei ole huomiota herättänyt. Itse pidän sitä paljon kiintoisampana terroristisotapätkänä, kuin esim. kovasti kehuja kerännyttä, Irakiin sijoittuvaa The Hurt Lockeria, joka on kuitenkin hyvin tyypillinen, amerikkalaisella patriotismilla maustettu sotaturismipläjäys. Kabul Expressin tarjoama sight seeing ei sekään mitään syväkuvaa terroristisodasta tarjoa, mutta nyt kun katsotaan itämaisen hunnun läpi paikallista psykomaisemaa, nähdään esimerkiksi miehitetyn islamin draama ja sen reunaehdot uudessa valossa. Ja ihme kumma, Hurt Locker on huomattavasti sentimentaalisempi elokuva kuin Kabul Express.
Turkkilainen Five Minarets In New York on aihepiiriltään osittain yhteneväinen Kabul Expressin kanssa. Elokuvassa kaksi agenttia lähtee Istanbulista New Yorkiin hakemaan siellä vangittuna olevaa uskonnollista johtajaa, Dajjallia, mutta tämä pääsee pakenemaan ennen luovutusta, josta seuraa rankkaa, FBI:n johtamaa jahtia. Filmi ei ole kuitenkaan niin yksiviivainen kuin juonikuviosta voisi päätellä, sillä perusrakenteen päälle on viritetty mm. sukusäätöjä ja pitkän linjan koston asiaa.
Ollakseen toimintaraina elokuva sisältää runsaasti keskusteluja ja uskonnollisia seremonioitakin kamera seuraa kiirettömästi. Polttopisteessään elokuvalla on laaja spektri kuumia kysymyksiä: viattomien ihmisten pidätykset ja kiduttamiset terroristijahdin nimissä, islamfobia ja eri kansallisuuksien välinen kyräily. Poliittinen tendenssi on elokuvassa niin näkyvä ja kattava, että se syö filmin draamallisia hyvyyksiä. Osa näyttelijäsuorituksista kivettyy ohjauksen vahvasti asenteellisen asetelmallisuuden takia. Upean, magneettisen roolin tekee toista turkkilasagenttia näyttelevä Haluk Bilginer. Hän on lahjakas, karismaattinen kaveri, jota olisi kiintoisaa nähdä lisää.
Wikipedian mukaan Viisi Minareettia Nykissä on Turkin lisäksi esitetty Itävallassa ja Saksassa. Ehkä filkka vielä joskus näytetään Suomessakin jollain elokuvafestivaaleilla, vaikka olisi sillä varmasti mahkuja tavoittaa kohtuullinen määrä katsojia, jos se vain teatterilevitykseen huolittaisiin. Elokuvassa riittää draivia ja Hollywood-rainojen ystäville on tuttua se, että globaalit, uskonnollispoliittiset hierteet viedään actionelokuvan kehykseen. Toisinkin voisi tietysti toimia. Ajatellaan nyt vaikka Pier Paolo Pasolinia (1922 - 1975). Italialainen Pasolini teki paljon poliittisella agendalla rasitettuja elokuvia, kuten Teorema ja Sikolätti, mutta hänen ohjaustöissään on sellainen absurdi mysteerisyyden taso, joka etäännyttää ne yksioikoisista tulkinnoista ja tekee mahdottomaksi luokitella filmejä mihinkään määrättyyn lajityyppiin.
Se maailma josta Pasolini teki monimutkaisia elokuviaan oli huomattavasti yksinkertaisempi mieltää, kuin se multikompseklinen ja rikkinäinen aika mitä elämme nyt. Jos Five Minaretsia osaa katsoa ns. sillä silmällä, ei välttämättä käsitä maailmasta yhtään enempää, mutta voi viisastua ainakin vähäsen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.