PUNK ROCKIN ESILAULAJA MUISTELEE

Kaikkeuden kulkuri
Tähtien rakastaja
Hän ei ole niin kuin kukaan meistä
Hän antaa tunteidensa temmeltää
Veltto V - Kulkuri

Moog Konttinen - Elämän kartoitus alias Moog Konttinen - LIED, osa II (Lempo kustannus, 2013)

En osaa sanoa kuka on nykyisin Suomen "rajuin" rocklaulaja, mutta olen valmis asettamaan Mauri Moog Konttisen laulannan raisun rokkivokaloinnin referenssiksi. Moogista puuttuu laulajana täysin herkkyys, mutta mikään hardcore-huutajakaan hän ei koskaan ole ollut. Miekkosen, peikkosen, lauluääni vaan on luonnostaan karkea ja häijy ja hän ottanut tavakseen laulaa erityisen riipivällä ja räävittömällä soundilla.

70-luvulla Moogin artistinen raivokkuus toteutui myös lavaesiintymisen provosoivassa sekoboltsailussa ja kreisissä, akrobatiaa lähentelevässä vääntelehtimisessä. Välillä tohina stagella yltyi Moogin omastakin mielestä kipurajoille, kuten Virtasen esiintyessä Oulun Kuusrockissa 1975. Siellä

Moog ja Veltto esittivät muun voimistelun ja rimpuilun ohessa fellaatio-numeron, jossa Moog kaivoi mikrofoninsa Velton sepaluksesta ja lauloi - yök - helvetin pahalle haisevaan mikrofoniin oksennustaan pidätellen.

Lainaus yllä on Moog Konttisen elämäkerrasta Elämän kartoitus. Teos on kolmiosainen. Sen kolmas nide - vuodet 1976 - 1985 - ilmestyi 2015.




Moog sai taltioitua äänensä levylle ensi kertaa Virtasen vokalistina v 1974. Jo ennen Virtasen debyyttiä Waldemar Wallenius teki bändistä jutun Soundiin. Hän kirjoitti Virtasen olevan "ehkä suomen ensimmäinen Punk Rock -bändi". Se oli ilmeisesti ensimmäinen kerta kun sanaa "punk" käytettiin suomalaisorkan yhteydessä.

Virtasen musa ei paljoakaan muistuttanut sitä matskua, jota Ramonesin, Clashin, Pelle Miljoonan ja Eppu Normaalin kaltaiset ryhmät latasivat. Virtasen innoitteet tulivat 60- ja 70-luvun rockista - Who, Bowie, Kinks jne - ja kappaleiden sanoitukset olivat huimaa, freudilaisesti latautunutta tajunnanvirtaa ja muuta älyllistä huuruilua.



Virtanen oli perustamisestaan saakka eripuraisa sakki. Edes bändin nimenvalinta ei syntynyt sovinnolla. Vakavin jännite vallitsi Moogin ja Velton - joka ennen yhtyeen perustamista oli Nuppi - välillä. Mediassa Veltto esitteli usein bändiä syvyyspsykologisten teoretisointien ja nietzscheläisen filosofoinnin valossa, mutta tätä näkökulma hippijuntti Konttinen - elämäkerrassaan Herra K - ei kokenut omaksi jutukseen. Hän halusi tehdä repäisevää rockia ilman älykköagendaa.

Herra K yritti analysoida matemaattisesti vanhoja 60-luvun biisejä ja jakaa niiden eri osia sopivassa järjestyksessä ja sopivisissa suhteissa seuraaviin A-, B- ja C-osiin, mutta Nuppi oli enemmänkin proge-tyylinen haihattelija ja hänelle jäi alusta asti outo tapa rakennella biisit monesta eri aihion sirpaalesta, jolloin niihin tuli kaiken katkaisevia rytminvaihdoksia enemmän kuin lääkäri määrää.

Suomenkielisten sanoitusten suhteen herra K yritti useimmiten löytää kappaleeseen jonkin sitä kuljettavan idean tai tarinanpätkän, kun taas Nuppi luotti enemmän "tajunnan virtaansa" ja maalaili kummallisia sanakehitelmiä peräkkäin. Nuppi suosi myös selvästi K:ta enemmän naisasia-aiheita ja pehmeitä arvoja.

Virtasen Haloo-LP:lle Moog halusi muutakin matskua kuin Velton biisejä, ja saikin läpi Hottentontti- laulun ja Who-vedon Mun sukupolvi. Biisivalintojen lisäksi erimielisyyttä aiheutti levyn kotelo. Moog piti Gari Sipilän piirtämää kantta surkeana ja koko bändi oli vähintäänkin kummissaan huomatessaan Ripa Vuorimiehen käyttäneen Haloon takapahvissa samaa ideaa kuin Hurriganesien Roadrunnnerissa.

... vähän ennen Virtasen Hal-00 -albumia tuli kauppoihin Hurriganesien ... Roadrunner ... Älppärin kannet olivat Risto Vuorimiehen tyylikkäästi kuvaamat. Mutta Virtas-bändiä närästi Vuorimiehen ehdotus HAL-00:n takakannen sekamelskasommitelmaksi, jonka hän esitti tamperelais-äijille jo elokuussa, ilmoittamatta lainkaan, että hän käyttääkin saman idean jo Haloota aiemmin ilmestyvällä Roadrunner-LP:n keskiaukemalla. Ehkä Virtanen ei olisikaan huolinut samaa ideaa kierrätettynä, jos moinen "moneen kertaan saman idean myynti" olisi ollut tiedossa ajoissa...

Virtasen ensimmäiselle keikalle päästään Elämän kartoituksen kakkososassa vasta sivulla 428. Moog kertoo asiat seikkaperäisesti ja laveasti. Pelkästään armeija-ajoistaan Moogilla riittää sanottavaa n sadan sivun verran. Kirjan sivumäärää kasvattaa vielä se, että henkilökohtaisten muisteloiden rinnalla esitellään kertomusajankohtaan sijoittuvia levyjulkaisuja, sarjiksia, elokuvia ja kirjoja.

Tarinointiin tulee toki lisää ajanhenkeä, kun kesken kaiken tulee vastaan Moogin maininta ensimmäisestä Suomessa julkaistusta Velho-albumista tai arvio Trumfeista, joita Semic alkoi julkaista 1972 (osa Trumfeista oli melko tavanomaista sarjakuvakauraa, mutta joukkoon mahtui helmiäkin, kuten Buck Danny). Vähän vaivaannuttavalta tuntuu kuitenkin lukea kymmeniä amatöörimäisiä ja ei aina niin lyhkäisiä, esittelyjä hyvinkin tunnetuista levyistä.

Diamond Dogs oli David Bowien viimeinen Glamour-Rock älppäri ja päätti Bowien kultakauden upeasti. Hyviä biisejä olivat nimibiisi Diamond Dogs, Rebel Rebel, We Are the Dead, Big Brother ja ikimuistettava 1984.

tai

Bryan Ferry julkaisi toisen sooloalbuminsa Another Time Another Place perjantaina 5.7. 1974. Se jatkoi ykkössooloälpeen hienoa ja hienostunutta linjaa ...



Moog käy läpi ison määrän Virtasen keikkoja, hyviä ja huonoja. Osansa muisteloissa saa - nimeltä mainitsematta - Komulaisen Tintsa, joka nousi lavalle Virtasen esiintyessä Jyväskylän lounaispuistossa 1975 ja alkoi heilutella elintään yleisölle. Moogin mukaan Veltto kommentoi performancea sanoin "siinä olikin sitten Jyväskylän pojan oma panos" - mutta jos tarkkoja ollaan, niin Veltto totesi: "Se oli Jyväskylän oma panos Jyväskylän Kesään".

Samaisena vuonna 1975 Virtanen heitti keikan Korpilahden yhteiskoululla ja Moog mainitsee, että myöhemmin itsekin rokkiuralla lähtenyt Yari (SE) oli yleisön joukossa. Minua tässä tarinassa hämäävät Moogin sanat: Yari jäi jo koululta mieleen pienoispoikana, jonka kaulakoruna roikkui muovinen sotilas. En näet muista ikinä nähneeni Yarilla moista riipusta. Sen sijaan minulla itselläni roikkui kaulassa, ei muoviukko, vaan tinasotamies, syksyllä 1974, jolloin olin samaisella Korpilahden koululla Virtasen keikalla...

Korpilahden keikan jälkeen aloin kaveerata Velton kanssa. Muutkin virtaset tulivat tutuiksi, mutta Korpilahdella puhuin Moog Konttisen kanssa luultavasti ensimmäisen ja viimeisen kerran. Myöhemmistä backstage-kohtaamisista minulla on sellainen muistikuva, että Moog istui aina nurkassa jotain sarjakuvalehteä lukemassa ja luimisteli välillä hulluilla silmillään lehden yli sanaakaan lausahtamatta.




Virtanen hajosi 1976. Sen jälkeen Moog alkoi pyörittää vanhan Virtasen raunioille perustettua yhtyettä Kontra-Virtanen, joka muutti nimensä Kontraksi 1977. Kontrasta - joka skulasi pääasiassa Moogin sanoittamia käännösbiisejä - tuli huomattavasti suositumpi bändi kuin kanta-Virtasesta koskaan. Suurimman huomion sai versio alunperin lapsitähti Mari Laurilan laulamasta biisistä Aja hiljaa, isi. Rokkitouhun ohessa Moog opiskeli Tampereen teknillisessä koulussa diplomi-insinööriksi.

Siitäkin huolimatta, että erimielisyyksistä Virtanen-yhtyeen sisällä on jo 40 vuotta, kirjoittaa Moog vanhasta liittolaisestaan, Veltosta, kautta linjan hyvin pisteliään sävyyn. Huipennuksensa Veltto-kriittinen paatos saa siinä vaihessa, kun Herra M muistelee Velton Intro-haastattelua, jossa Veltto puhuu itsestään, Isokynästä ja Juicesta "rockin älymystönä" ja ilmaisee kaiken liirum-laarum-höpsismin seassa haluavansa tehdä soololevyn, koska hänellä on sävellyksiä, jotka eivät istu Virtasen tyyliin.

Tässä artikkelissa Poks-Narsistokraatti kertoi lehdessäkin sen, mikä oli näkyvissä tulevaisuutta ajatellen eli halun soolouralle. Lisäksi älymystö-höpötys paljasti menneisyydestä niitä tarpeita, mitä monilla rock-pop-muusikoilla oli ryhtyä alalle, eli Välttää oikeaa, aitoa, totista työntekoa ja luumuilla ja keinotella koko elämänsä läpi panematta rikkaa ristiin yhteiskunnan tai muiden ihmisten hyväksi. Selitykset tälläiselle loiselämälle on kätevä esittää olevansa niin ylivoimaisen älykäs, että tyhmempien tarvii pitää huolta ja lappaa ruokaa suuhun ja pyyhkiä perse...

Yli 600-sivuinen Elämän kartoitus II on osittain pitkäveteinen, mutta samalla persoonallinen ja anekdooteiltaan antoisa katsaus aikaan, jolloin käsite suomalainen rock alkoi saada muotoa ja sisältöä. Se on tekijänsä näköinen teos ja ainakin sikäli totuudenmukainen ja onnistunut aikalaisraportti. Pisteitä kirjalle myös runsaasta (mustavalkoisesta) kuvituksesta.

PRINCE OLI ISO JOKERI

Kesäkuu 1981. Olen palannut kuukauden mittaiselta kierrokselta Euroopassa. R-kioskin ikkunassa näen oheisen New Musical Expressin kannen. Tajuan että kansikuvan Prince on se sama jannu, jonka juuri olin nähnyt Amsterdamissa Paradison stagella mustiin sukkiin, sukkanauhavyöhön ja pikkupöksyihin sonnustautuneena.

Innostunutta yleisöä Paradisossa - entisessä kirkkorakennuksessa - oli tuvan täydeltä, kuumuus valtava ja tupakan ynnä hasiksen savua ilmassa suunnattoman sakea kerros.

Olin mennyt Paradisoon sen kummemmin ohjelmaa entuudestaan tsekkaamatta, enkä pois lähtiessänikään yhtään tiedostanut, että näkemäni, totaalisen tanakan ja intensiivisen intohimoisen shown oli tarjonnut Prince & The Revolution (band). Yhtyeestä muistan lähinnä sen, että koskettimisissa oli nainen - Lisa Coleman - ja että hän kuten muutkin muusikot aloittivat keikan kirurgin kamppeet ja sairaalamaskit päällä.

Suomessa hommasin heti kaikki siihen mennessä ilmestyneet Princen soololevyt. Dirty Mindsia kuuntelin niistä eniten, mutta en sitäkään erityisen runsaasti, koska studioäänite vaikutti niin valjulta Princen stage presensiin verrattuna. Dirty Mindin jälkeiset Princen luomukset aina 1990-luvun puoliväliin asti tulivat mulle tutuiksi ja joistain diggasin enemmän, toisista vähemmän. Viime vuosina en ole yhtä aktiivisesti Princen levytyksiä läpikäynyt.

80-luvulla eniten kiekoista kuuntelin psykedeelistä Around the World in a Day´ ta (1985) ja vähiten Purple Rainia (1988) - dj-hommia tehdessäni jälkimmäiseksi mainitun mestariteoksen biisejä piti soittaa jatkuvalla syötöllä viikosta viikkoon, siksi kotona ei enää huisannut kyseistä lettua levariin laittaa. Vuonna 1987 ilmaantunut bootleg-LP The Black Album - joka aikojen päästä julkaistiin virallisesti cd:nä - oli sähäkästi svengaava, mutta rankka kummitusjunalevy, joka vielä monienkin kuuntelujen jälkeen jätti ihmetyksen valtaan. Lovesexy´ä (1988) pidän nykyisin upeana teoksena, vaikka sen ilmestyessä diggasin eniten levyn nimeä. Sillä olihan etevä ja kirkas idea maailmanhistorian tuossa vaiheessa promoteerata yhdistelmää: rakkaus ja seksi.



Ostettuani Princen Dirty Mindin levykaupasta 1981 näytin sitä kahdelle tututulle tyypille, joihin törmäsin kadulla. E kysyi heti kannen nähtään: "Onks se homo?" A (joka itse on homo) siihen: "Ei, se on yleisseksuaali". Määritelmä on sikäli osuva, että Princen brändin, imagon ja musan seksuaalinen väre sai vastakaikua miehiltä ja naisilta, heteroilta, homoilta ja transuilta. Lisäksi Prince koki Paula Koivuniemen kohtalon: hänestä tuli homoikoni. Kai siksi, että hän erkaantui perinteisestä punaniskamiesmallista ja pelleili sekä taiteili seksuaalisuudella provosoivan estottomalla tyylillä. Prince itse ei kuitenkaan kannattanut homoilua ja oli gay-avioliittoja vastaan.

Blogaaja Andrew Sweeny on kirjoittanut oivaltavasti Princen taipumuksista koreisiin vaatteisiin ja meikkaamiseen. Hän toteaa, että monissa vanhoissa kulttuureissa miesten pynttääminen ja luovasti & näyttävästi pukeutuminen on käsitetty maskuliinisuuden ilmentämisen korkeimmaksi asteeksi: Miessoturi pukee "shaktin" ylleen näyttääkseen, että hän pystyy peilaamaan feminiinisiä prinsiippejä.

Se on kaunista ja se on myös itse asiassa traditionaalista. Se ei ole "pop kultturia" ... se on jotain paljon muinaisempaa. Feminiininen muusa varustaa sinut maagisilla voimilla, selvänäköisyydellä, taitavuudella, suloisuudella, ja kaikilla maailman rikkauksilla - siksi heitä kuulu palvoa. Prince ymmärsi tämän.



Hyvin äkkiä Princen kansainvälisen läpimurron jälkeen alkoivat musikkimediassa rinnastukset Jimi Hendrixiin. Ne ovat mielestäni aiheettomia. Koska Jimi Hendrix oli filosofi. Näkijä. Kitarafilosofi. Prince ei ollut vähäisissäkään määrin filosofi. Hänen hommansa oli suoraa (seksuaalista) uskontoa - the old time religion, good enough for mi - eikä hänen sähkiksen soitossaan tutaa sellasia samanistisia ja eksistentialistisia tasoja, joita Hendrix sooloissaan usein tavoitti.

Voodoo Child oli Princekin kyllä. Mutta ihan eri juurta kuin Hendrix. Eri mutsi. Eri boogi. Jimi hyppeli laskuvarjolla lentokoneesta, surffaili pitkin Mississippi-Gangesia kuin Mooses kaislavuoteessaan ja nousi maihin ikuisen auringonnousun biitsillä Kolmannen Asteen Yhteyden tehtävissä särökitara käsisssään. Totemi. Lippumies. Mutta Prince oli se varsinainen Villi Mies. Harlekiini-Hidalgo. Iso Jokeri. Herra Meskalito live and direct.

Se mikä Princessä - erityisesti hänen konserteissaan - oli hämmentävää, niin musiikin, performoinnin, soiton, laulun intimiisyyden ja fyysisyyden, holistisuuden aste. Tarkoitan sitä, että eiväthän nämä madonnat ja vastaavat pellet tuo koskaan esiin sitä todellista herkkyyttään, aistimuksellisuuttaan, ujouttaan, kaipuutaan, kiihkoaan, hulluuttaan ... vaan takovat musasta näköiskiihkeää panssarikorsettia, jota kiristämällä saadaan ikään kuin emootioista löysät pois. Prince sen sijaan päästi - kutsui - yleisön iholleen ja hänen asenteensa artistina oli hyvin vilpitön, paljastava - mutta ei tietenkään mitenkään suora. Tämä herra oli todellakin Iso Jokeri: teatterikissa ja diiva. -Ja arvoltaan yksi suurista, totta kai. Jos Elvis on rock & rollin Kuningas - voisi se olla Chuck Berrykin ... - niin Prince on rock & rollin Prinssi, ja kukaan muu ei voi sitä olla.

PRINCE HALL OF FAME 2004

Prince soitti Tom Pettyn, Steve Winwoodin, Jeff Lynnen ja kumppaneiden kanssa While My Guitar Gently Weeps v 2004 Hall of Fame -konsertissa ja näytti miten yksi tyyppi ja hänen soittonsa voi radikaalisti nostaa koko combon ja sen musiikin energiatasoa.
https://www.youtube.com/watch?v=6SFNW5F8K9Y

SOUND TRACKERIN SEKAVA MIKSAUS

Jamaikalainen, mikroshortseihin sonnustautunut tanssijamimmi pyörittää kameralle takapuoltaan. Vau, mahtavaa! - Sound Tracker on tasan innoissaan esityksestä. Länsimaissahan ajatellaan, että tälläinen takamuksen tyrkyttäminen liittyy seksiin, mutta Sound Tracker-ohjelma valistaa meitä siitä, että se on kulttuuria, afrikkalaista kulttuuria.

Senegalista kerrotaan, että rap on siellä iso juttu. Varmaan onkin, mutta se vasta iso juttu olisi, jos maailman musakulttuureja koluava reportteri löytäisi sellaisen maan, jossa rap ei ole iso juttu ... Intiasta sen sijaan kaivetaan esiin jotain tosi undergroundia: kalbelia- orkka, joka soittaa miten sattuu - sitä sanotaan "avantgardeksi"...

Katsottuani kolme jaksoa Sami Yaffan Soundtrackeria minulle on syntynyt vaikutelma, että sarja koostuu täysin sattumanvaraisista haastatteluista ja musavalinnoista. Niiden perusteella ei saa alkeellisintakaan kokonaishahmoa kyseisten maiden musiikkikulttuureista.



Jamaika-jaksossa sikäläisen musan peruskäsitteetkin - roots, dance hall, ragga jne. - jäävät täysin selvittämättä. Dance hall -musasta annetaan sellainen kuva, että se on lähinnä takapuolen ketkutuksen soundtrackiksi tarkoitettua jumputusta, ihan eri juttu kuin mitä varsinainen "reggae" oli ja on: "Reggae oli tiedostavaa ja kertoi yhteiskunnasta ja nykytilanteesta. Sitten yhtäkkiä tuo kaikki hylättiin ja haluttiin vain iloitella."

Assassin Aka Agent Sasco yrittää oikaista Sound Trackerin väärinkäsitystä huomauttamalla, että ero ragan ja perinteisen reggaen välillä ei ole laulujen aiheemaailmassa, vaan niiden näkökulmassa asioihin.

80-luvulla seksibiisit, slackness, tulivat supersuosituiksi Jamaikan dance halleissa, mutta eivät muutkaan aiheet kokonaan pois skipattuja olleet. 90-luvun iso ilmiö puolestaan oli homovastaisten levytysten buumi - ja sehän juuri ilmensi reggaen kantaaottavaa ominaislaatua, jollainen ei ole ollenkaan vierasta 2000-luvun ragallekaan.

Varsin vähän sisältyy informaatiota kohtaukseen, jossa ollaan edesmenneen Augustus Pablon perustamassa Rockers-levykaupassa. Sana "rockers" kuullaan kyllä pari kertaa, mutta selväksi ei tehdä sitä, että Rockers on kyseisen myymälän nimi, joka tulee siitä, että se on erikoistunut Augustus Pablon Rockers-levymerkin julkaisujen myyntiin. Minkäänlaista esittelyä ei saa osakseen Pablo itse, vaikka hän oli yksi jamaikalaisen musiikin suuruuksia: omaperäinen musiikillinen ajattelija ja dub reggaen mestareita.

Chinna Smithkin kuuluu huomattavien musiikkipersoonien joukkoon, vaikka onkin enemmän sessiomuusikko kuin merkittävä lauluntekijä tai tuottaja. Vierailu hänen hovissaan, Inna de yard- sessiossa, ei ole lainkaan huono idea. Ainut vaan, että Chinnan pihalla tapahtuvasta touhusta löytyy huomattavasti eheämpää ja dynaamisempaa dokumentaatiota videoista, joita youtube ja facebook ovat pullollaan. Sound Trackerin Chinna-haastattelu on amatööritasoa ja lisäksi huolimattomasti käännetty (kuten koko jakso).

Youtube pullistelee myös yksityisten ihmisten Jamaikalla kuvaamia, rastapätkiä. Niitä olisi ohjelman tekijöiden kannattanut katsoa etukäteen vähintäänkin oman riman kohotustarkoituksessa, eikä lähteä käsittelemään aihetta helpoimman jälkeen. Rastoista syntyy sellainen, peruskliseinen kuva, että he polttavat "nurtsia" ja uskovat Haile Selassien olevan uudestisyntynyt Jeesus. Nurtsi ja rastojen pyhä yrtti kuuluvat kuitenkin eri käsitekategorioihin ja kattavampaa olisi todeta, että Selassie on rastoille "elävä jumala", koska Jesuksesta rastoilla on hyvinkin eriäviä kantoja.

Jesus-asiaa olisi voinut lähteä selvittämään vaikkapa Ethiopia Africa Black International Congressin eli, "bobodreadien" päämajaan. Tämän rastaseurakunnan perustajaa, King Emmanuelia, hänen kannattajansa näet kunnioittavat "mustana Kristuksena lihassa". Boboleirissä olisi varmasti saatu tarkempaa selkoa siitä, että tämä Jesus/Iesus josta rastat puhuvat on afrikkalainen ja, että hänen lisäkseen ovat tiettyjen rastaoppien mukaan inkarnoituneet myös Mooses ja muut mustat profeetat raamatullisilta ajoilta.

Boboleirillä vierailu olisi vienyt Jamaika-jakson aivan uusiin ulottuvaisuuksiin, sillä boboja ei Suomen televisiossa ole ikinä esitelty. Vierailu olisi ollut jamaikalaisen musiikin profiloinninkin kannalta perusteltua. Onhan Jamaikan saarella jo kaksi vuosikymmentä hihkuttu ja lausuttu ylistystä King Emmanuelille sadoissa levytyksissä - olkoonkin, että itse bobokirkko ei reggaeta hyväksy.

Rastojen rumpuja kuullaan ja nähdään ohjelmassa tuokio. Mutta kun kerran musiikkohjelma on kyseessä, niin eikö olisi voitu kertoa, minkälaisista rummuista on kyse ja minkälaisia periaaatteita niiden soittamiseen liittyy ...

Senegalistakin löydetään rumpuja - ja rumpuja soittavia naisia. Heistä saamme kuulla, että he ovat rumpuja soittavia naisia, koska he ovat naisia, jotka soittavat rumpuja. Heidän lisäkseen on myös ryhmiä, joissa miehet soittavat rumpuja.

Rumpujen soitto, laulu ja tanssi ovat tärkeässä roolissa senegalilaisissa painiotteluissa. Silti tuntuu oudolta, että Sound Tracker omistaa laajan siivun Senegal-jaksostaan painikilpailujen esittelylle. Minä ainakin olisin mieluimmin nähnyt miten paikallisilta bändeiltä soitto luistaa Dakarin yökerhoissa ja klubeissa, joiden kovaa menoa Hasse Walli on vuosien varralla meille suomalaisille hehkuttanut.

Musiikkimestari Baaba Maalia haastatellaan ja maan tunnetuin artisti Youssou N’Dour nimi mainitaan. Koska N’Dour ei ole Suomessa yhtä tuttu kuin Jamaikan Bob Marley, pieni briifinki ministeriksi ja presidentin neuvonantajaksi kohonneesta taiteilijasta olisi ollut paikallaan. N´Dourin edustamaan, sähköä ja rumpuja, länkkäri-instrumentteja ja perinnesoittimia yhdistelevään mbalax-tyyliin Sound Tracker ei kajoa lainkaan.

Intia-jakso on jo lähtökohdiltaan tuhoon tuomittu, sillä miten tehdä vajaan tunnin mittainen esitys Intian valtaisasta musiikkikirjosta? Kyseinen jakso esittelee joitakin kiintoisia kaistaleita tästä kaikkeudesta, mutta katsaus kaikkiaan on kuin haulikolla ammuttu.

Ohjelmassa viivytään pitkään tanssivien ja laulavien transvestiittien, hirjojen, keskuudessa. Hijrat, ovat kuuluja siitä, että he laulavat, soittavat ja tanssivat häissä, mutta mikään intialaisen musiikin luova voimavara hijrakasti ei ole. Heidän tarinansa sopisi luontevammin johonkin toiseen ohjelmaan.

Bollywood-musiikista ja sen vaiheista on ohjelmassa paljon puhetta - ja vähän ääntä. Shamir Tandorilta kuullaan valaiseva puheenvuoro po. musan historiasta, mutta Bollywood-soundien ja muun Intiassa tuotetun, sähköisen musan nykytila (ei erityisen kehuttava) jää erinomaisen epäselväksi. Dj. Willy selittää, kuinka surkeita Bollywood-popista tehtävät remiksaukset ovat, paitsi ne, joita hän soittaa omalla klubillaan.

Perinteisempää Intia-soundia Sound Trackerissa edustaa mm. rajasthanilainen kalbelia- musiikki. Sitä esittelevän ryhmän meimningistä Yaffa toteaa, että se "kuulosti kakofonialta, sitten tuli valaistuminen, täähän on aavikon avantgardea". Mutta eihän huonosti soittaminen ole mitään avantgardea! Aavikolla taltioitu kalbelia-kappale on tunnettu standardi, joka soitetaan päin prinkkalaa. Valtavan vakuuttavilta eivät vaikuta ryhmän tanssijanaisetkaan, mutta heidän taidoistaan ei saa käsitystä, koska tanssia, kuten myös soittamista ja laulamista näytetään minimaalisen lyhyt pätkä.



Sufien qawwali -musiikin ekumenian tasosta ohjelmassa välittyy epätarkka kuva. Onhan liioittelua sanoa, että qawwallin aiheet liittyvät "usein hindujen jumaliin". Qawwali on kyllä syntynyt ja kehittynyt symbioosissa hindujen hengellisen musan kanssa, mutta jos tarkastellaan qawwallin yleisilmettä ja nykyolemusta, niin ei alan biiseistä kovin runsaasti ylistystystä hindujumalille löydy.

Mikäli todella monikulttuurista ja multi-hengellistä gawallia haluaa kuulla, kannattaa suunnata Teksasiin. Sieltä on lähtöisin ympäri maailmaa konsertoiva yhtye Riyaaz Qawwali. Muualla maailmassa Qawwali on enemmän Allah, Allah ja Ali, Ali, Ali ...

Yksi sekaannuksen aiheuttajista on se, että ohjelmassa haastateltavat sufitaitajat eivät puhu englantia ja heille on ilmeisesti esitetty hyvvin raakilemainen käännös Yaffan polveilevasta ja jo valmiin vastauksen sisältävästä kysymyksestä, jonka mukaan sufit "sekoittavat musiikkia myös muihin uskontoihin". Sufiäijäthän eivät vastauksessaan suoranaisesti puhu tästä, vaan kertovat sufimusiikin historiallisista lähtökohdista ja toiseksi, uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta ja jumaluuden - Allah/Bhagavan - ykseydestä yleisellä tasolla. Tässä ykseydessä islamin uskonto ei ole mukana: sufithan ovat pieni, usein muiden islamin uskoisten vierastama vähemmistö muslimien keskuudessa.

Intiassa musiikilla ja uskonnolla on vahvat siteet. Olisikin ollut enemmän kuin aiheellista selvittää tätä sidosta paljon perusteellisemmin kuin mitä Soundtrackerissa tehdään.

Kaikki näkemäni Sound Trackerin kolme jaksoa ovat yhtä lailla pinnallisia, sekaviaja, rankkoja yleistyksiä harrastavia ja harrastelijamaisesti toteutettuja pläjäyksiä. Ohjelma on kuitenkin saanut osakseen paljon kunniaa ja kiitosta osakseen. Tämän vuoksi tulevaisuudessakaan töllöstä tuskin tulee musadokumentteja, joita toteuttamaan on kiinnitetty Intian, Jamaikan, Afrikan (jne.) musiikin varsinaisia asiantuntijoita, jollaisia Suomesta löytyy paljon.

YLVÄS & MODERNI ON RITARI IVANHOEN TARINA

Olin noin kymmenennellä vuodella lukiessani ensimmäisen kerran Walter Scottin kirjan Ivanhoe. Myöhemmin sain hyppysiini Cervantesin Don Quijoten, jonka ensimmäisessä luvussa kerrotaan, että päähenkilöltä meni tikut sekaisin hänen luettuaan päivät pitkät ritariromaaneja. Minua ei Don Quijote isommin innostanut, mutta se jäi askarruttamaan mistä niitä Don Quijoten lukemia ritarirompsuja saisi haltuunsa ...

Törmäsin pian karuun totuuteen: suomenkielisten ritariromaanien valikoimaan sisältyy edellä mainittujen ja Arthurin pyöreän pöydän ritareiden tarun lisäksi vain pari muuta nidettä. Nykyään tilanne on vähän erilainen, kun osa uudesta fantasiakirjallisuudesta on ilmaantunut tavallaan ritariromaanien jatkeeksi. Tosin - ainakaan Game of Thronesin perusteella - ritarillisuus ei ole nykykirjoissa aatelisille haarniskahemmoille automaattisesti ominainen hyve.



Ivanhoen tekijä, skotlantilainen Walter Scott (s. 1771), oli yksi aikansa kuuluisimpia kirjailijoita. Hän oli lakimies, kunnes perusti kirjapainon ja alkoi julkaista omia tekstejään, aluksi runoja, sitten mm. historiallisen romaanin Rob Roy. Sen ja kaikki muutkin Scottin ensimmäiset teokset kirjapaino laittoi myyntiin ilmoittamatta kuka on niiden kirjoittaja.

Walter Scott lyötiin ritariksi 1820. Samana vuonna ilmestyi Ivanhoe, jonka draamallinen jännite kytkeytyy saksien ja normannien välisiin ristiriitoihin 1100-luvun Englannissa. Kuningas Arthur on viettänyt jo vuosia ristiretkillä, seuranaan mm. ritari Ivanhoe. Atrhurin poissaollessa vallan kahvassa on juonikas prinssi Juhanna, jonka sortotoimet sakseja vastaan ovat saaneet Ivanhoen isän, Sir Cedricin, veren kiehumaan. Cedric on vihoissaan myös pojalleen tämän ristiretkelle pyyhältämisen vuoksi.

Ensimmäisinä henkilöinä tarinaan kävelevät sikopaimen ja narri, joilla on muutenkin kirjassa tärkeä sija. Tämä on ollut kirjailijalta aikanaan hyvinkin karnevalistinen, ja toisaalta, realistisen kirjallisuuden kehittymiseen myötävaikuttanut, veto. Sen lisäksi, että tavallista kansaa on kelpuutettu paremman väen rinnalle teoksen henkilögalleriaan erityistä on myös se näkyvä ja aktiivinen rooli, joka yhdellä naishahmoista, juutalaisukko Iisakin tyttärellä, Rebekalla, kirjassa on.

Scottin kerronta on tietysti tyyliltään vanhahtavan seikkaperäistä, romanttista ja laveaa (& nautittavan jykevää), mutta sisällöltään se liippaa monta kertaa läheltä tänä päivänä enemmän tai vähemmän kiperiä keissejä, sellaisia kuin rotusyrjintä, establismentin häikäilemättömät valtataistelut, kansallisuusaate, uskonkiihko jne.

Erikoinen, ja aika moderni, ratkaisu Scottilta on se, että hän pitää kirjan päähenkilö Ivanhoen poissa pelistä lähes koko kertomuksen ajan. Kaksi kertaa Ivanhoe nousee ratsaille peitsi tanassa ja käy kaksintaisteluun, mutta suurimmaksi osaksi hän on syrjässä, haavojaan kuumehoureisena petissä potien, eikä edes juuri mitään replikoi.

Ivanhoessa on modernia ideaa myös sikäli, että yhteen tarinaan on mahdutettu iso joukko supersankareita. Richard Leijonamielen, Juhannan ja Ivanhoen ohella seikkailuun osallistuu itse Robin Hood iloisine veikkoineen. Heistä eniten on esillä juopotteluun taipuvainen munkki Tuck, jonka hahmo onkin erityisen mainiosti piirretty. Sivuhenkilöistä vaikuttavin on saksilaisnainen Ulrika, joka on vuosikausia haahuillut halveksuttuna haamuna normannien hänen isältään valtamaassa linnassa.



Monivaiheisen, rakkautta, romantiikkaa ja jännittäviä käänteitä sopivasssa suhteessa sisältävän tarinan lopussa Wilfred Ivanhoe ja hänen lemmittynsä, lady Rowena saavat toisensa. Heidän häistään alkoi kirjan mukaan Englannissa saksien ja normannien lähentymisen aikakausi. Sen sijaan ristiriidat ihmisten uskonelämässä eivät opuksen viime sivuillakaan ole väistymään päin.

Ivanhoen sinettinä on luku, jossa kuvataan lady Rowenan ja Ivanhoeta tämän sairastaessa hoivanneen Rebekkan kohtaamista. Rebekka ilmoittaa muuttavansa isänsä kanssa Englannista Granadaan, jolloin Rowena alkaa taivutella häntä jäämään luvaten, että "hurskaiden miesten opetus" saa juutalaisneidon kääntymään pois "harhauskostaan".

Rebekka toteaa, ettei uskontoa pysty vaihtamaan niin kuin vaatteita. Lisäksi hän pitää Granadaa parempana asuinpaikkana kuin Englantia, koska siellä juutalaiset saavat elää kuninkaan suojeluksessa kunhan vain maksavat "veron, jonka muhamettilaiset" heiltä vaativat:

Mutta ettekö eläisi yhtä hyvässä turvassa Englannissakin? kysyi Rowena. Mieheni on kuninkaan suosiossa ja kuningas itsekin on oikeutta rakastava ja jalomielinen.

Rouvani, vastasi Rebekka, sitä en epäilekään. Mutta Englannin asukkaat ovat hillittömiä ja aina riidassa naapuriensa kanssa tai keskenään ja valmiit työntämään miekan toistensa sydämeen. Tälläinen maa ei ole turvallinen asuinpaikka kansani lapsille.




Ivanhoesta tehdyistä elokuvasovituksista kuuluisin on Richard Thorpen ohjaus vuodelta 1952, pääosissa Elisabeth & Robert Taylor (uusi Ivanhoe-leffa on muuten ilmeisesti tulollaan). Neuvosto-Venäjällä filmattiin 80-luvun alussa omintakeinen tulkinta aiheesta nimeltään Ballad of the Valiant Knight Ivanhoe.

Ensimmäistä Ivanhoesta kertovaa tv-sarjaa alettiin tehdä 1958. Ritarin rooliin valittiin Roger Moore. 60-luvulla sarjaa - jonka juonenkäänteillä ei suoranaista kytkentää Scottin romaaniin ole - näytettiin Suomen televisiossa. Kyllähän sitä lasna silmät tarkkana tapitettiin, mutta kökkö viritystähän se tämän päivän katsannosta käsin on.

Kovin kehuttava ei ole uusinkaan, Channel 5:n vuonna 2005 tuottama Ivanhoe-sarja, Darkest Knight. Sitä vastoin BBC:n 6-osaisessa Ivanhoe-minisarjassa (1997) kaikki menee nappiin: ohjaus, kuvaus, roolitus, puvustus, lavastus ... Näin on syntynyt väkevähkö, realistista raastevoimaa omaava esitys. Se taitaa löytyä kokonaisuudessaan youtubesta.

JUICE VANHAN SUOMIROKIN VIIMEISENÄ KESÄNÄ

Juttelemme asioista. Päätämme Hectorin kanssa ´näyttää niille´. Päätämme murtaa typerän ja mitään sanomattoman renkutuslinjan. Kehumme toisiamme.

Juice Leskinen - Kuka murhasi rock ´n´ roll tähden? (Lehtijussi, 1978)

Kesä 1977 oli vanhan rokin viimeinen kesä Suomessa. Kovimpina keikkajyrinä suvessa suhasivat Hurriganes, Alwari T, Ronski & Exotic, Juice, Sleepy Sleepers ja Royals. Kontravirtanen ja Nolo et rähjä tulivat heti niiden perässä. Hector oli Yleisradiossa tukikohtaa pitävä kultalevytähti ja Dave Lindholmilla oli se oma juttunsa. Progejengi suosi vähänlaisesti keikkailevia Wigwamia ja Tabula Rasaa. Uuden aallon saattueesta esiin oli ratsastanut ainoastaan Kari Peitsamo. Eppu Normaali oli jo olemassa - mutta se oli vain "ylöjärveläinen eteenpäin pyrkivä pumppu" (saas nähdä mitä siitäkin tulee, kun tilanne on mikä on) - ja Epe Helenius vasta kaavaili Pokon perustamista.

Juice Leskinen kertoo kyseistä kesästä rocktyöläisen näkökulmasta päiväkirjassaan Kuka murhasi rock ´n´ roll -tähden? Sana "punk" kirjan sivuilla kyllä mainitaan - lievästi ärtyneessä sävyssä - mm. Sex Pistolsien yhteydessä, mutta minkään asteista aavistelua, ounastelua se ei sisällä siitä, että jo seuraavana vuonna suomalaisessa rockissa on päällä aivan uudenlainen säpinä... Uuden aallon rockin laineiluhan ei suoranaisesti uhannut Juicen asemaa, mutta Juicesta vaan tuli aika nopeasti - viimeistään 80-luvun alussa - vanhaa, tuttua virttä veisaava suomirokin veteraani.

Tiettyjä taitekohdan merkkejä tekstistä on luettavissa. Juice-bändin on määrä hajota syksyn saapuessa ja kaksi vuotta myöhemmin konkurssin tehneen Love Recordsin taloudelliset vaikeudet ovat jatkuvasti framilla. Love Recordsilta Juicelle ja muille lovelaisille maksettavat rahat ovat koko ajan myöhässä ja summat ovat aina liian pieniä. Kun Juice tekee Anne ja Jacquesin ehdokkaaksi Syksyn sävel -kilpailuun, se äänitetään Helsingissä helsinkiläisten muusikoiden kanssa, koska näin Love säästyy 60 markan päivärahan maksamiselta Juicen oman bändin muusikoille.

Loven tohelointiin Juice suhtautuu kirjassaan varsin pitkämielisesti ja ymmärtäväisesti. Armotonta huutia sen sijaan saavat suomalaiset iskelmätähdet, etunenässä Danny ja Erkki Junkkarinen. Heitä Juice mollaa sydämensä kyllyydestä. Tämä on ymmärettävää sitä kautta, että iskelmän ja etenkin tangon hegemonia huvihuoneistoisssa oli 60- ja 70- luvuilla monelle, nuorelle rockin ystävälle lähes traumaattinen kokemus. Varsinkin niille, jotka asuivat Helsingin ulkopuolella. Hölmöltä ja osin täysin aiheettomalta nokkailulta Juicen kuittailu Dannyn ja kumppaneiden suuntaan silti tuntuu.



Kirjan laatimisen ajankohtana Suomessa elettiin taloudellisesti kireää ja lähes aavemaista, pysähtyneisyyden aikaa Neuvostoliiton ja Kekkosen varjossa. Radiokanavia oli kaksi, keskiolutta ei myyty kioskeissa ja makkarakastike oli Suomen koululaisille pizzaa tutumpi ruokalaji. Internetin virkaa toimitti Nuorten sävellahja, jossa soitettiin toivelevyjä ja luettiin nuorten tervehdyksiä toisilleen. Kaukopuhelut soitettiin reissun päällä edullisesti lennättimestä. Kahviloissa, kapakoissa ja junissa sai tupakoida ja pankkiasionti saattoi sujua tähän tyyliin:

Haluan Teostosta rahaa. He kertovat lähettäneensä. Pankki sanoo, ettei ole tullut, mutta ystävällinen nainen lupaa ilmoittaa kun tulee ... Menen toimistoon ... Kesken kaiken numero 36882 soi. Tarja kertoo pankkineidin ilmoittaneen, että rahat ovat tulleet.

Juice keskittyy kirjassaan muusikoiden alkeellisten ja raskaiden työolosuhteiden kuvaamiseen, mutta on yhteiskunnallisella havainnoinnillakin sijansa. Juicen suhtautuminen poliitiikkaan ja yhteiskunnallisiin asioihin oli jo tuohon aikaan lähinnä viisastelevaa ja irvailevaa. Pintaa syvemmälle hänellä ei ollut kapasiteettia mennä. Eikä Juice ilmeisesti juurikaan piitannut muuta, kuin sellaisista yhteiskunnallisista asioista, jotka suoranaisesti - ja rajoittavasti - koskettivat häntä itseään. Esim. verotus ja alkoholipolitiikka. Juice oli puhdasverinen individualisti, ehkä jopa egoisti, jota ihmisten tuima, poliittinen palo huvitti.

Hassu välikohtaus: viime vuonna spartakiadit pidettiin Tampereella. Pioneerit, nappulaikäiset Puolueen kannattajat, marssivat johtajiansa seuraten tuhatpäisenä laumana läpi tuulen ja tuiskun ... Satuimme olemaan päiväkävelyllä. Kielloista piittaamatta livahdimme Hämeenkadun yli kulkueen välistä. Poliisi katsoi vihaisesti. Yhtäkkiä kulkue pysähtyi. Takaa tulevat marssivat edessään seisovien niskaan. Eturivistä alkoi hersytä voimakas lapsiääninen kohu: JUICE! SE ON JUICE! HYVÄ JUICE! LAULA EINARI! Johtaja sekosi hurmoksessaan, palasi arkitodellisuuteen ja alkoi kiivaasti neuvoa lammaslaumaansa: Ei kun ÄSKOOPEE, ÄSKOOPEE... Olin jo kaukana menossa ennen kuin lapset tottelivat.

Erinäiset byrokraatit ja pitäjien punaniskajärkkärit aiheuttavat Juicelle paljon harmia. Heille joutuu selittelemään, että Juice ei käy liimaamassa keikkajulisteitaan SKDL:n vaalimainosten päälle ja että Juice on bändi, eikä Juice Leskisen taustayhtye, joka tanssittaa yleisöä ennen ja jälkeen Juicen esiintymisen... Yksi järkkäri on sitä mieltä, että popin soittamiseen riittää kolme miestä, ei siihen viisimiehistä bändiä tarvita. Esiintymisaarenat popin soittajille olivatkin usein pieniä putkia varsinaisen - humppa-ja tangobändeille käyttämän - tanssilavan tai kuplahallin kyljessä.



Eniten Juicea - jolla oli tuolloin verorästejä n. 50 000 markkaa - rassaavat taloudelliset tukaluudet. Juicehan oli tunnettu artisti kyllä, mutta ei mikään supertähti tai sellainen koko kansan suosikki kuin kuollessaan. Ensimmäiset viisi sinkkua kiilasivat myyntitilastojen ykkösiksi, mutta albumit Keskitysleirin ruokavalio (1976) - yksi Juicen vahvimmista levyistä - ja Lahtikaupunkin rullaluistelijat (1977) - omituinen, puolivalmis ja epätasainen teos - eivät saavuttaneet vastaavanlaista menestystä. Keikoista ei kultaa vuoltu ja korvaukset levytyksistä laahasivat jäljessä.

Juice ei myöskään tuolloin nauttinut kovinkaan laajaa yhteiskunnallista arvostusta. Hän oli enemmän underground-hemmo - "porno-Juice" - ja vailla myöhempien aikojen naama-VIPpiä, jolla avautuivat kaikki ovet.

Yo-talon ovella kehitän jälleen kinastelun aiheesta onko ovimiehen päästettävä minut sisään ilman opiskelijakorttia vai ei. Hänen mielestään ei ole. Väitän, että kaksi viikkoa aiemminkin olin sisällä ilman kyseistä rekisteriotetta. Hän naurahtaa ja sanoo että silloin olin soittamassa. Tyrmään hänen mielipiteensä kertomalla että soittamisesta tuskin voi puhua. Hän vaatii minua ostamaan lipun. Tottakai, enhän minä ilmaiseksi sisään halua mihin en pääse.

Juicen privaattielämä pursuilee tietysti tekstiin tämän tästä. Kotikokkausten ruokalistat, kapakassa käynnit, kollegoiden ja kavereiden ehtymätön virta Juicen asunnolle... Kesäkuussa Juice menee Tarjan kanssa naimisiin ja samaan syssyyn syntyy nyt jo edesmennyt tytär Johanna. Monet muutkin kirjassa mainittavat ihmiset ovat nyt jo kuolleet. Aikalaiselle kirjan lukeminen onkin nostalginen kokemus.

Minulle Juicen tuon ajan perhekuviosta lukiessani tuli mieleen ensimmäinen ja ainut tapaaminen Juicen tyttären kanssa. Se tapahtui talvella 1978, jolloin piipahdin Helsingin matkallani Tampereella ja käväisin keskustassa asuneen Juicen luona. Siellä oli valot pimeänä ja Johannan tuttipulloa käytiin lämmittämässä naapurissa: Juicen huonekunnan sähköt oli maksamattoman laskun takia katkaistu.

Juicen tekemistä kirjoista Kuka murhasi rock ´n´ roll -tähden? on mielestäni onnistunein ja yhä lukemisen väärtti. Se on vireä ja samalla leppoisa kuvaus rokkiväen raavaasta arjesta, jota keikkabussien hajoamiset ynnä muut, vastaavat sallimuksen oikut vaikeuttavat. Nuori mies latelee läppää, joka piirtää ohuen, mutta paljastavan silhuetin - silloin vielä hoikahkosta - tekijästään. Esim. Juicen herkkyys kritiikkiä kohtaan tulee ilmi ja hänen keskilinjainen, ei-kehittyvä musiikkimakunsa. Syntyjen syvien pohtimista Juice välttää. Hänessä ei ollut filosofin tai henkisen kilvoittelijan ominaisuuksia. Sisältyy kirjaan silti yksi kosminen mietelmä:

Ajattelen, että maailma on eräänlainen galleria, jossa yleisö kävelee hiljaisin askelin, puhumatta ja paljon näkemästään ymmärtämättä.



Purppurarinteiden ratsastajaa on päivitetty säännöllisen epäsäännöllisesti. Tästä eteenpäin päivitykset harvenevat entisestään, koska keskityn syyskuusta alkaen uuteeen, toisen tyyppiseen blogiin nimeltään
UMMAGUMMA.

TRIPPIKULTIN KÄTILÖT MUISTELEVAT

Ram Dass & Ralph Metzner - Birth of a Psychedelic Culture (Synergetic Press, 2010)

Timothy Leary kirjoitti kaksi 60-luvun psykedeliatouhujaan käsittelevää kronikkaa, High Priest ja Flashbacks. Gravy Bravyn toimittama Birth of a Psychedelic Culture täydentää näitä kirjoja Learyn lähimpien työtovereiden, Ram Dassin (Richard Albert) ja Ralph Metznerin muisteloilla.

Dassin ja Metznerin keskustelujen transkription oheen on taitettu muutamien muiden sisäpiiriläisten, 1 - 2 sivun mittaisia, katsauksia trippivuosien tapahtumiin. Lisäksi kirjassa esiintyy monia kiinnostavia sivuhenkilöitä, kuten poikansa innoittamana itsekin happoa tiputtanut Metznerin äiti.




Kolmen trippitietelijän yhteistyö alkoi 60-luvun alussa, jolloin sekä Timothy Learylla että Ram Dassilla oli professuuri Havardin yliopistossa. Learyn tutustuttua psilosybiiniin hän aloitti yhdessä Ram Dassin kanssa ohjata psykedeelejä käsitteleviä tutkimusprojekteja yliopistolla. Pian tämän jälkeen Leary käynnisti psilosybiinikokeet Concordin vankilassa ja silloin psykologi Ralph Mezner tuli mukaan remmiin.

Leary suhtautui alunperin hyvin kielteisesti psykedeeleihin, mutta syötyään psilosybiinisieniä Meksikossa 1960 hän innostui ja testasi pian myös LSD:tä. Sen jälkeen hän ei puhunut kenellekään moneen viikkoon. Ram Dass kertoo pyörineensä ympäriinsä vaahtoamassa, että "me olemme menettäneet Timothyn" ja varoittamassa ihmisiä LSD:n vaarallisuudesta.

Kesällä 1962 Leary, Dass ja Metzner - ynnä Learyn lapset ja tusinan verran hänen oppilaitaan - asettuivat pariksi kuukaudeksi Meksikoon. Siellä he ottivat isoja annoksia LSD:tä ja käyttivät sessioidensa oppaana Tiibettiläistä kuolleiden kirjaa. Sen pohjalta he alkoivat kirjoittaa omaa psykedeliaopastaan Psychedelic Experience.

Reissuja Meksikoon tehtiin myöhemmin lisää ja eräällä lennolla Ram Dassin matkalaukussa ollut, nestemäistä LSD:tä sisältänyt pullo särkyi ja kostutti Dassin valkoisen puvun. Tapahtuman jälkeen puku paloiteltiin saksilla pieniksi annospaloiksi.

Psychedelic Experience on pääasiassa Learyn ja Metznerin käsialaa. Ram Dass keskittyi Meksikossa trippailun ohessa lastenhoitoon ja ruoanlaittoon. Leary kuitenkin halusi ehdottomasti, että Ram Dass merkitään yhdeksi teoksen tekijöistä.



Pari vuotta hapoteltuaan Leary ja Ram Dass saivat lähtöpassit Havardista ja he perustivat Castalia Foundationin, jonka puitteissa LSD-tutkimusta jatketttiin Millbrookin kartanossa New Yorkissa. Kartanon päätalossa oli kuusikymmentä huonetta neljässä kerroksessa ja sitä ympäröivät isot niityt ja metsiköt. Veljekset Billy ja Tommy Hitchcock vuokrasivat tilukset Learyn kommuunille dollarin vuosimaksua vastaan.

Millbrooksissa vieraili iso joukko tunnettuja taiteilijoita ja älypäitä. Siellä säpisivät mm. Allen Ginsberg, R.D. Laing ja Charles Mignus. Ken Keseyn ja Neal Cassadyn johtama Pranksters-jengi teki psykedeelisellä bussillaan yllätysvierailun Millbrookiin, mutta he eivät päässeet Learyn juttusille. Tom Wolfe väittää kirjassaan Kool-Aid Acid Test, että Learylla oli silloin supertrippi päällä, eikä häntä saanut häiritä. Dass ja Metzner kuitenkin sanovat, että Leary poti ankaraa flunssaa, jonka vuoksi hän ei jaksanut tulla moikkaamaan keskellä yötä paikalle pamauttaneita Pranksterseja.

Prankstersit olivat suhteessa psykedeeleihin eri linjoilla kuin Learyn posse. Kesey ja kumppanit halusivat pitää hauskaa. Millbrookissa tehtiin tutkimusta ja järjestettiin workshoppeja. "Meillä oli toimisto ja vastaanottotiski, heillä happotestit", summaa Ram Dass. Hänen mielestään on väärin, että Learysta tehtiin julkisuudessa sekoilua suosiva trippitohtori, vaikka juuri Kesey ja Kool-Aid Acid Test-ryhmä olivat vastuussa siitä, että LSD:n hallitsematon käyttö sai massamitat Yhdysvalloissa.

Syksyllä 1964 ja keväällä 1965 Leary ja Metzner matkustelivat Intiassa. Heidän poissaollessaan Millbrookin kommuuni ajautui kaaoksen valtaan. Porukka oli jakaantunut kahteen ryhmään: niihin, jotka yrittivät pitää huolta asioiden rullaamisesta ja heihin, jotka keskittyivät LSD:stä ja muista psykedeeleista iloitsemiseen. Millbrookiin päällysmieheksi jätetty Ram Dass kuului jälkimmäiseen ryhmään. Learyn ja Metznerin mielestä hänen oli syytä muuttaa majansa muualle.

Kirjassa nostetaan esille kysymys siitä, että oliko Ram Dassin homous (tai bi-seksuaalisuus) yksi syy lähtöpasseihin Millbrookista. Metzner kiistää tämän oman osaltaan, mutta ei pysty sanomaan mitään Learyn puolesta. Ram Dass ei tosin noihin aikoihin seksuaalisesta orientaatiostaan paljoakaan puhunut, eikä hän nykyäänkään välitä enemmälti homoudesta pakista. "Nyt kun homous näyttää olevan all right, se ei merkkaa minulle enää mitään." Dass sanoo, että homouden vapauttaminen ei ole tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta.

Millbrookista lähtönsä jälkeen Ram Dass matkusti Ranskaan ja Englantiin, jossa hän järjesti psykedeelisen session psykiatri R. D. Laingille. Ram Dass oli ajattellut, että hän laittaa Miles Davisin levyn soimaan ja sen jälkeen makaillaan matolla ja relataan. Kävi kuitenkin niin, että kemikaalin otettuaan R. D. Laing riisui vaatteensa ja alkoi seisoa päällään. Se tuntui Dassista absurdilta, mutta päälläseisonta oli vasta alkua. Trippi kääntyi psykodraamaksi, jonka kuluessa Laing ja Dass kävivät läpi erilaisia rooleja: Laing muuttui ensin lapseksi, sitten opiskelijaksi, vangiksi jne.



Learyn kanssa Ram Dass palasi yhteen 1966. Leary oli pidätetty marihuanan hallussapidosta Laredossa ja Dass ryhtyi vetämään varainkeruukampanjaa Learyn oikeustaistelun hyväksi. Seuraavana vuonna hän matkusti Intiaan, jossa tapasi Hanumania palvovan gurun nimeltä Neem Karoli Baba (k. 1973), jota kutsuttiin myös nimellä Maharaj-ji.

Neem Karoli Baba oli kiinnostunut LSD:stä ja kun Ram Dass otti trippipussinsa esille, hän kaappasi sen haltunsa ja söi kerralla kaikki Dassin hapot. LSD ei Ram Dassin mukaan vaikuttanu Karoli Babaan millään tavalla.

Baba antoi Richard Albertille nimen Ram Dass ja otti hänet oppilaakseeen. Dass sanoo Neem Karoli Babaa sat gurukseen. Ennen sitä hänellä oli pienempiä guruja - upaguruja - kuten tiibettiläinen Trungpa Rinpoche ja Timothy Leary. Hän kertoo olleensa aina käytettävissä, jos Leary halusi hänen apuaan. "Minä määrittelen itseni ihmiseksi, joka ei ole luova, mutta joka auttaa luovia ihmisiä. Leary oli ensimmäinen luova ihminen, joka tuli tielleni ja hän oli pitkän aikaa kaikkein luovin henkilö, jonka tunsin".

"Tim oli todellinen etsijä", toteaa Ralph Metzner. Hän ei koskaan tajunnut Learyn innostusta teknologiaa ja avaruussiirtokuntia kohtaan, mutta arvostaa yhä Learyn tutkimusta ja päätelmiä koskien "tietoisuuden evoluutiota".

Vuonna 1969 Leary oli Ronald Reaganin vastaehdokkaana Kalifornian kuvernöörin vaaleissa ja John Lennon teki kampanjaa varten laulun Come Together, jonka Beatlesit levyttivät Abbey Road -LP:lle. Metzner sanoo, että Learylle kampanjaa oli silkkaa hauskanpitoa ja hän on pahoillaan siitä, että Leary monien oikeusjuttujen ja vankilatuomion paineissa menetti kiinnostuksensa "vakavaan polittiseen työhön".

Timothy Leary kuoli 1996 ja hänen tuhkansa singottiin avaruuteen. Vuonna 1997 osittain halvaantunut Ram Dass on kirjoittanut useita gurunsa opetuksia esitteleviä kirjoja ja järjestää perustamansa The Love Serve Remember Foundationin puitteissa kursseja ja tapahtumia. Ralph Metzner harjoittaa psykoterapiaa, pitää psykedeelejä käsitteleviä luentoja ja johtaa organisaatioita Alchemical Divination ja Green Earth Foundation.

Aikamoisia velikultia.

Timothy Learyn haastattelu, Tähti 3 / 72

Timothy Learyn Avaruussiirtokunnat Tähti 1 / 77

MAHAVISHNU ORCHESTRA - SUURJUMALAN SOITTOKUNTA

John McLaughlin oli 70-luvulla suuresti palvottu sähkökitaratornaado. McLaughlinin kunniajuoksu alkoi jo 60-luvulla Miles Davisin bändissä. Hän oli mukana mm. tupla-albumilla Bitches Brew, jonka raidoista yhden Davis nimesi McLaughlinin mukaan.

Miles Davisin tavoin McLaughlin ylitti omissa levytyksissään musiikityylien rajat ja hänestä tulikin yksi tärkeistä fuusiomusiikin henkilöitymistä, jonka soitot kiinnostivat sekä rockin että jazzin kuuntelijoita.

Jo McLaughlinin ensimmäisen oman bändin nimi - Mahavishnu Orchestra - kertoo siitä, kuinka isosta visiosta hänen tekemisissään oli tuolloin kyse. Mahavishnun - Suuren Vishnun - nimissä musisoivan orkesterin rinnalla joku "Jimi Hendrix Experience" kuulostaa festarien sivulavan alkuiltabändin nimeltä...

Jimi Hendrix assosisoituu tähän yhteyteen, koska Hendrixillä olisi voinut olla Mahavishnu-orkan kaltainen bändi. Olihan Hendrix ennen kuolemaansa suuntautunut jazziin(kin) päin ja jammaillut myös McLaughlin kanssa. Miles Davisin ja Jimi Hendrixin välilläkin oli virityksiä, mutta ne kaatuivat kitaramessiaan nuotinlukutaidottomuuteen. Ja on muitakin syitä, joiden takia on helppo kuvitella Hendrix soittamassa kumppaneinaan Mahavishnun muusikot: Jan Hammer (koskettimet) Jerry Goodman (viulu) Rick Laird (basso) ja Bill Cobham( rummut).



Samoin kuin McLaughlinilla - joka po. aikaan käytti itsestään nimeä Mahavishnu John McLaughlin - myös Hendrixillä oli näkemys musiikista hengellisenä herättäjänä ja transpersoonallisten tajunnantilojen virittäjänä (eli, "sähköisenä kirkkona"). Hendrixin hengelliset pyrkimykset ja visiot eivät vaan ehtineet koskaan puhjeta sellaiseen kukoistukseen, kuin mitä tapahtui Mahavishnu Orchestran musiikissa. Rockin ja jazzin historiasta tuskin löytää toista yhtä lailla uskonnolliselle tietoisuudelle omistautunutta bändiä, kuin mitä oli Mahavishnu Orchestra.

Yhtye ei propagoinut mitään tiettyä uskontoa ja sen musiikki oli kaukana konventionaalisiin harmoniakäsityksiin nojaavasta hymnien hymistelystä tai jumputtavasta Jeesus-jytästä. Mahavishnu Orchestra rokkasi kuin Led Zeppelin konsanaan, vaikka sävellykset olivatkin verraten monimutkaisia teoksia. Bändi risteytti rockin ja jazzin lisäksi fuusionsa funkkia ja aineksia Intialaisesta ja länsimaisesta klassisesta musiikista.

Innoituksensa Mahavishnun kappaleet saivat kosmisista näköaloista ja lähteistä, kuten jo biisien nimistä käy ilmi: Smile of the Beyond, Eternity`s Breath, Wings of Karma, Cosmic Strut... Ensimmäinen albumi on nimeltään The Inner Mounting Flame (1971). Sitä seurasivat Birds of Fire ja Between Nothingness and Eternity.



Yhteys sakraaleihin sfääreihin on erityisen vahvasti aistittavissa John McLaughlinin kiihkeissä kitaraimprovisaatioissa, jotka yleensä huipentuvat ultranopeisiin juoksutuksiin. Suunta sooloissa on poikkeuksetta vertikaalinen ja sikäli ne eivät ole tajuntaa laajentavaa musiikkia käsitteen täydessä merkityksessä. Sillä eihän tietoisuuden muuntuminen ole yksisuuntainen, vaan holistinen prosessi, joka koskettaa koko ihmisen olemusta vertikaalihorisontaalisena värähtelijäolentona.

Mahavishnun salamakitaroinnista välittyy kirkkaana sen sisäänrakennettu intentio singota tietoisuus ulos sitä rajoittavien raamien puristeesta ja tässä mielessä hänen kitaroinnillaan on tietysti tajuntaa avartava - ja energisoiva! - vaikutin ja vaikutus. Mahavishnu kiipeää tikapuita taivaaseen, kunnes ylimmälle tikkaalle noustuaan syöksähtää suurenmoisen ekstaasin voimasta raketin lailla rannattomiin (minättömiin) avaruuksiin räjähtämään. Soolojen tiheänuottisen ornamentiikan voi mieltää sutrina tai saarnoina korkevärähteisestä energiasta/rakkaudesta. Yhtä lailla soolot on antaumuksellisen palonsa vuoksi ymmärrettävissä lahjoina ja antautumisena myyttisille jumalvoimille.

Mahavishnu Orhestra ei kuitenkaan ollut mikään McLaughlinin kitarasooloilua komppaava taustapumppu, vaan luova ja hyvin yhtenäisesti ja orgaanisesti toimiva orkesteri. Sen kaikki jäsenet rohkenivat sekä ylevöityä että herkistyä. He antoivat soittaessaan hengen kulkea ja kulkivat itse minne henki vaan kulkemaan käski (Hesekiel).

Viulisti Jerry Goodmanin soittamat unisono-jaksot ja hänen hienot sävelkudelmansa kaikkiaan ovat orkesterin soundin kannalta yhtä lailla tunnusmerkityksellisiä kuin Mahavishnun kitaran korkeat veisut. Välillä bändiä kuunnellessa tuntuu siltä, että siinä olisi kaksi kitaristia, koska Jan Hammer moogeineen ja fuzzeineen oli koskettimien ääressä varsinainen velho, joka osasi veivata pelejään psykedeelisen rock-kitaristin otteella. Taitavasti ja vähintäänkin intoutuneesti huolehtivat omista tonteistaan myös Basisti Rick Laird ja rumpali Bill Cobham.



Vaikka Mahavishnun soittajat yltyivätkin soittaessaan ilmentämään ihmeellistä, pyhää voimaa, eivät he muuten olleet McLauhglinin tavoin omistautuneita jumalaisille laadullisuuksille ja hengellisille ihanteille. John McLaughlinhan oli tuohon aikaan intialaisen Sri Chinmoyn opetuslapsi. Samoin Carlos Santana, jonka kanssa McLaughlin levytti vuonna 1973 albumin Love Devotion Surrender.

Sri Chinmoy oli suurenmoisen lahjakas guru mitä tulee autuaaliseen samadhiin vajoamiseen meditaatiossa ja hän (yhdenkäden painnonnoston maailmanmestari) teki paljon huimia ja myös hyviä tekoja. Chinmoy kuitenkin sortui tyypillisiin guruansoihin, eli nosti oman henkilöpalvontansa opetuksensa keskeissisällöksi ja piti yllä (salaisia) seksisuhteita samaan aikaan kun saarnasi oppilailleen selibaatista. Nämä ovat luultavimmin niitä seikkoja, jotka karkoittivat Mahavishun ja Santanan Chinmoyn vaikutuspiiristä.



Myöskään liitto McLaughlin ja alkuperäisen Mahavishu-miehistön kanssa ei pitänyt pitkään. Bändi hajosi 1973 kesken levytyssession. Syynä hajaannukseen olivat erimielisyydet levytysten tekijänoikeuskorvauksista ja myös McLaughlin määrävä asema bändissä. Seuraavana vuonna Mclaughlin kokosi uuden yhtyeen, jonka sanoi olevan "todellisen Mahavishnu Orchestran". Joukkueeseen kiinnitetyt muusikot - kuten viulisti Jean-Luc Ponty - olivat kaikki erinomaisia osaajia ja Mahavishnu Orchestra jatkoi loistavien levytysten ja konserttien tekemistä aina vuoteen 1976 saakka.

70-luvun puolivälissä John McLaughlin kokosi intialaisista muusikoista koostuvan, akustista musiikkia soittavan yhtyeen Shakti ja 80-luvulla hän teki levyjä täysin uuden tyyppisen Mahavishnu-yhtyeen kanssa. Soololevyjä McLaughlin on julkaissut tasaista tahtia aina tähän päivään saakka. Oivallisia kiekkoja kaikki, mutta vailla sitä tajunanräjäyttävää, majesteetillista loistokkuutta tai ekstaattista intensiteettiä, joiden ansiosta 70-luvun levytyksiä kuunnellessa joutuu ihmettelemään, että soittaako tässä mies vai itse suurjumala Vishnu?