Kirjan tekijä, Roger Steffens on radiotoimittaja, näyttelijä ja kirjoittaja, joka on omistanut elämänsä Bob Marleyn fanittamiselle. Hän ylläpitää monta huonetta täyttävää Marley & reggae -arkistoa, jonne on ääni- ja filmitallenteiden lisäksi koottu valtava määrä julisteita, valokuvia ja sekalaista tilpetööriä.
Harvinaisimpia haastateltavia Steffensin opuksessa ovat varhaisissa Wailers-kombinaatioissa laulaneet naiset Cherry Green ja Beverly Kelso. Heistä ensiksi mainittu ei ole tätä julkaisua aiemmin puhunut julkisuudessa Wailers-ajoistaan. Cherry Greenin kertomuksissa Marley ei ole Bob, vaan Lester - tällä nimellä häntä kutsuttiin nuorena Kingstonin Trench Townissa.
Kelson ja Greenin lisäksi Wailersien naisääniin kuului Rita Marley, joka jo ennen Wailers-kiinnitystä ehti laulaa levylle Soulettes-trion jäsenenä. Rita oli alunperin kiinnostunut enemmän Bobista kuin Wailersien musiikista. Hän seisoi aina lapsi sylissään kotinsa edessä, kun Bob, Peter Tosh ja Bunny Wailer ynnä muut lampsivat ohitse ollessaan matkalla levyttämään tai harjoituksiin. Rita huiskutti kundeille joka kerta, mutta aluksi nämä korskeat rude boyt eivät noteeraaneet Ritaa lainkaan. Heidän mielestään Rita oli erityisen ruma, musta tyttö, apina. Myöhemmin Ritasta kiinnostui Bobin lisäksi Peter Tosh, joka teki itseään tykö raiskausyrityksen avulla.
Bunny Wailer on kirjassa äänessä paljon. Hänestä Steffensillä onkin erityisen runsaasti haastattelumateriaalia, koska vuonna 1990 Steffens lukkiutui kolmeksi viikoksi hotellihuoneeseeen Jamaikalla ja haastatteli tänä aikana Bunny Waileria hänen elämäkertaansa varten 64 tuntia. Raakamateriaalia kertyi 1800 liuskaa, mutta sitä ei ryhdytty editoimaan, koska myöhemmin Bunny Wailer sanoutui irti elämäkertaprojektista ja kielsi sellaisen tekemisen.
Bunny dissaa ison joukon aikalaisiaan musiikkibisneksessä ja puhuu kitkerään sävyyn mm. Rita Marleysta, Bobin ystävästä ja avustajasta Alan Skill Colesta, Island-pomo Chris Blackwellistä, Lee Perrystä ja tuottajalegenda Coxsonista (Studio One).
Coxsonista Bunny toteaa: Hän on kaikkien vampyyreiden isä. Coxsonin tavoin edesmennyttä, tuottaja Leslie Kongia hän luonnehtii erittäin naiselliseksi tyypiksi, jota ei koskaan nähty naisseurassa: Hänen attituudinsa, hänen tapansa puhua ja liikkua, kaikki hänessä oli todella naisellista.
Armoa ei saa edes rasta elder, Marleyn ja Wailersien varhainen rastaopettaja ja manageri Mortimo Planno. Häntä - kuten kaikkia edellä mainittuja - Bunny syyttää rahojen ohivetämisestä. Lisäksi Bunnyn mukaan kerran Planno suuttui niin, että uhkasi tappaa Marleyn ja tuli tässä tarkoituksessa Marleyn majalle Nine Milesiin mukanaan "nynnerö" nimeltä Jeff Folks; weak batty bwoi [= homo], one of Planno´s little girls.
Bunnyhan asui itsekin pienen pätkän varhaisnuoruuttaan Nine Milesissa, joka sijaitsee n 100 kilometriä Kingstonista. Bunnyn ja hänen porukoittensa oleskelu siellä jäi lyhtyaikaiseksi ja he palasivat karuun Kingstoniin, koska Nine Milesissa oli heidän mielestään liian kylmä.
Marleyn kotiin tehtyä aseellista attentaattia joulukuussa 1976 kirjassa puidaan laajasti. Ilmeistä on, että asemiehet kuuluivat Jamaikan konservatiivipuolueelle (JLP) lojaaliin katujengiin. Tämä ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä, että Marleyn murhayritys olisi tehty poliittisista syistä - mikäli kyseessä edes oli Marleyn murhayritys: vaikka ammuskelijoilla tuntui Hope Roadilla olleen tappamisen meininki, he eivät kuitenkaan surmanneet Marleya, haavoittivat vain. Epäselvää on myös se kohdistuiko hyökkäys Marleyyn, Alan Skill Coleen vai manageri Don Tayloriin. Kaikilla kolmella oli omat hämäräpuuhansa, ja Marleylla itsellään oli yhteyksiä sekä JLP:n että - enempi vasemmistolaisen - PNP:n alueilla toimiviin gangstereihin.
Marley tunsi henkilökohtaisesti pääministeri Michael Manleyn (PNP), koska Wailersit esiintyivät 70-luvun alussa Manleyn vaalikiertueella. Laulajat eivät kuitenkaan osallistuneet turneelle poliittisista syistä, vaan rahan takia. He saivat jokaisesta esiintymisestä 150 dollaria - niin isoa summaa he eivät koskaan ennen olleet keikkapalkkionaan kuitanneet.
Trench Town oli Manleyn vahvaa kannatusaluetta ja siten Marleylla oli paljon ystäviä PNP:n tukijoiden joukossa. Suhde Miss Maailma Cindy Breakspearen kanssa aiheutti sen, että Marley oppi tuntemaan myös varakasta, JLP:n johtajan Seagan kannattajakuntaa ja myös sympatisoimaan heidän mielipiteitään monissa asioissa.
Poliittisena filosofina Marley oli - rastoille tyypilliseen tapaan - abstraktin poliitikan ilmentäjä. Hän puolusti oikeudenmukaisuutta, rauhaa ja rakkautta, mutta hänen julistuksissaan oli vain hiekanjyväsen verran konkreettista substanssia.
Olen joskus käyttänyt Marleysta sellaista metaforaa, että hän oli Che Gueavara kivääri kitaraan vaihtuneena. Tämä kuva vie osittain harhaan, koska Marley oli ehdottomasti kommunismia vastaan, eikä missään määrin sympatisoinut Kuuban politiikkaa.
Kiväärin vaihtuminen kitaraan tarkoittaakin sitä, että päinvastoin kuin Guevara, Marley yllytti musiikillaan ihmisiä väkivallattomaan maailman muuttamiseen ja hengelliseen ylösnousemukseen. Hänellä oli kutsumus raamatullisten profetioiden ja lakien saarnaamiseen kaikille kansoille, mutta yhtä vahvasti hän janosi koko elämänsä ajan kaupallista menestystä.
Afrikan ja afrikkalaisuuden ylösnousemus olivat Marleyn mission ytimessä ja hänen sanomansa poliittisinta antia. Näistä asioista - Afrikan vapautumisesta imperialismin ja uus-kolonialismin ikeestä - hän artikuloi selkeimmin albumillaan Survival.
Kaikki Survivalin kappaleet on levyetikettiin merkitty Marleyn nimiin. Tosiasiallisesti Zimbabwen lyriikat on laatinut Twelve Tribes of Israel -lahkon jäsen nimeltä Flippins, jonka Marley tapasi lyhyen Etiopian matkansa aikana. Wake Up and Live on osittain Marleyn Tuff Gong -studiolla työskennelleen Sangie Davisin käsialaa. Hän sai aikoinaan pienen kertakorvauksen biisistä ja nimensä Survivalin ensimmäiseen painokseen, myöhemmissä laitoksissa Davisin nimeä ei enää näy.
Sangie Davis on tehnyt myös kappaleen Babylon Feel This One, joka on virallisesti julkaistu vain Twelve Tribesin sound systemin käyttöön tarkoitettuna dubplatena. Samoin rakkauslaulu She Used To Call Me Da Da - jota veivattiin Survival-sessioissa - on Davisilta lähtöisin. Täten kumoutuu esim omassa Marley-elämäkerrassani mainittu käsitys siitä, että Marley olisi tehnyt ko biisin rakastetustaan Cindy Breakespearesta.
Chris Blackwell on levykansitiedoissa Survival-albumin toimeenpaneva tuottaja. Samalla tittelillä hänet mainitaan muidenkin Marley & Wailersien levytysten krediteissä. Wailers-soittajilta on kuultu lausuntoja, joiden mukaan Blackwellin osuus sessioissa oli minimaalinen ja syy tuottajaksi julistautumiseen oli se, että hän sai tällä tavoin itselleen osan levyn rojalteista. Marleyn viimeisten vuosien äänimies Errol Brown on toisella kannalla. Hänen mielestään Blackwellilla oli tärkeä ja positiivinen vaikutus Marleyn levyihin.
Uprising-levyä tehtäessä yksi Blackwellin ideoista oli se, ettei lauluosuuksia äänitetty bändin aiemmin soittamien pohjien päälle, vaan sen sijaan Marley lauloi kaikki biisit Wailersin soittaessa saman aikaisesti taustoja. Tämä selittää Zion Trainilla kuultavan huudahduksen: To the bridge! Se on Marleyn Wailerseille hihkaisema kehoitus.
Kirjassa esiintyvät informantit ovat eri mieltä monesta muustakin seikasta kuin Chris Blackwellin toiminnasta ja he muistavat samat tilanteet hyvinkin eri tavoin. Oli sitten kyseessä se, miten nimi Wailers alunperin keksittiin tai mitä kappaleita soitettiin Marleyn & Wailersien viimeisessä sound checkissä.
Tälläinen moniäänisyys - samalla kun se ilmentää sitä, miten tuhatkasvoinen persoona Marley oli - kertoo paljon jamaikalaisen kulttuurin ominaislaadusta (Facts? About Jamaica!) ja myös siitä, että historia ei ole vain objektiivisten faktojen summa, vaan monikerroksellinen, ihmisten rinnakkaisten ja ristiriitaisten muistumien ja mielipiteiden suma.
Monet asiat Marleyn elämästä jäävät Steffensin kirjankin jälkeen epäselviksi ja salatuiksi. Mutta eihän meillä ole mitään syytä kaikkea Marleysta tietääkään.
Roger Steffens
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.