MAURI SARIOLAN LAUKAUSTEN KAIKUJA KUUNNELLEN

Susikoski kiirehti selittämään, ettei hän ollut juhlaruokiin tottunutkaan. Maksalaatikko, voisula ja puolukkahillo katosivat hänen lautaseltaan vauhdilla, joka sai emännän silmät kirkastumaan. Kun tämä sitten tarjosi jälkiruoaksi puutarhamansikoita sokerin ja kerman kera, kirkastuivat puolestaan Susikosken silmät lopullisesti.

Mauri Sariola - Laukausten hinta (Gummerrus)

Laukausten hinta on Mauri Sariolan esikoisteos vuodelta 1956. Siitä alkoivat komisario Leo Olavi Susikosken seikkailut.

Susikoski on lahjomaton, reilu ja tunnollinen poliisi (myöhemmin rikostarkastaja), joka havainnoi ihmisiä ja ympäristöään tarkkasilmäisesti, mutta siirtyy tarvittaessa tarkkailuasemista epäröimättä suoraviivaiseen toimintaan.

Reilunnäköinen otus... Säännölliset piirteet, avoimet kasvot ja käytös vapaata ilman turhia ujosteluja... ei myöskään vaikuttanut turhantärkeältä, vaan esiintyi milteipä vaatimattomasti...

Susikoski on lievästi sivistynyt sinivalkoisten ihanteiden vaalija ja sellaisena ilmeisen suoraan luojansa arvomaailmaa heijastava hahmo. Sariolahan oli jääräpäinen äärikonservatiivi, joka helposti ylireagoi asioihin, joista ei pitänyt tai joita ei ymmärtänyt. Tosin ylireagoimisen uhriksi joutui Sariola itsekin. Hänestä tuli vasemmistolaisten ja vähän muidenkin kulttuuripersoonien sylkykuppi, jolle buuattiin automaattisesti sanoi, teki tai kirjoitti hän sitten mitä tahansa.

(Jotkut Sariolan laukaisut kaikuvat vieläkin ilmassa... Vuonna 1982 Sariola teilasi telkkarissa 500 kg. lihaa-yhtyeen version virrestä Joutukaa sielut ja tämä jäi näppimään Kauko Röyhkää sen verran, että 30 vuottta myöhemmin hän palaa asiaan facebooksivullaan (22.7.2012): "Tyyppi (Sariola) oli kiihkoisänmaallinen, ahdasmielinen ääliö. Jos kuolemanjälkeistä elämää on olemassa, niin toivon että Tom of Finland panee häntä siellä perseeseen. Tom on voittaja, Sariola ja kaikki hänen kaltaisensa ovat häviäjiä... "

Röyhkän sukupuolineutraali fantasia on rajuhko vastine siihen leppoisaan asiallisuuteen, jolla Sariola ko. tv-ohjelmassa inhoamaansa esitystä arvioi ja sen esittäjiin suhtautui:

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/mauri_sariolan_pyynnosta_huolimatta_500_kg_lihaa_81576.html#media=81579

Sariolahan vain ihmetteli, miksi tärvellä vanhoja lauluja sen sijaan että bändi tekisi omia uusia. Hän koki 500 kg. lihaa -yhtyeen esityksen rienaavaksi, koska siinä ei ollut lainkaan tekstin ilmentämää harrasta hengellisyyttä, vaikka tuskin Sariola olisi 500 kiloisten sulkeutuneesta ja yliyrittävästi avantgardisesta jumituksesta innostunut, vaikka virren sanojen sijalla olisivat raikuneet bändiläisten omat lyriikat.)



Laukausten hinta on juoneltaan ovela. Itse asiassa, etenkin loppuratkaisun osalta, melkein liiankin ovela. Mies on murhattu ja käy ilmi, että että useampikin henkilö on toisistaan tietämättään nähnyt tapauksen itse samaa tyyppiä väijyessään, mutta kukaan heistä ei vaikuta tappajalta.

Sariola on kehittänyt kirjaan joukon mainioita tyyppejä, mutta tyypittelyä intiimimpää katsausta näiden henkilöiden olemukseen ei suoriteta. Muissa kirjoissaan Sariolalla oli harrastusta piirun verran Susikoskia tarkempaan ihmiskuvaukseen. Omimmillaan Sariola on kuvatessaan maisemia ja miljööitä. Luontoa, liikennettä ja liikkumista maanteillä. Maaseutua ja kaupunkia. Usein tapahtumaympäristöt puhuvat Sariolan kirjoissa lukijalle laveammin kuin henkilöhahmot näillä tapahtumapaikoilla. Sosiaalipsykologisia tai mankellmaisesti yhteiskuntapoliittisia Sariolan kertomukset eivät ole. Eivär Sariolan kirjojen tapahtumat ja ihmiset tyhjän päällä kellu, mutta kerronnan fokus on rikosta selvittävässä poliisityössä, ei rikoksessa yhteiskunnallisen tilanteen heijasteena.

Susikoski-sarjassa Sariolan poliittiset ajatukset eivät ole yhtä koholla kuin joissain hänen romaaneissaan, mutta kyllähän näistä dekkareistakin kirjoittajan aatteet ja asenteet välittyvät.

Nämä palat ovat Laukausten hinnasta:

Tyttö oli pukeutunut siniseen puolihameeseen. ... Oljenkeltaisessa tukassa ei ollut permanenttia ja se valui tuuheana hartioille saaden pitkässä pehmeydessään hiukan vanhanaikaisen ja nykyajan lyhyttukkaista naistyyppiä oudostelevan komisarion nyökkäämään hyväksyvästi...
... Susikoski huomasi ilokseen nyt sen harvinaisen piirteen, että lapsi teititteli isäänsä. Tämä vanha ja perinteinen kunnioitusta herättävä puhetapa sopeutui täysin ympäristöön ja vahvisti komisarion käsitystä, että vasta nyt oltiin tekemisissä jäyhän ja esi-isien luoman kulttuurin läpitunkeman maalaisväestön kanssa.

Esi-isien jäyhyyskulttuurin kunnioituksestaan huolimatta Mauri Sariola oli tietyissä toimissaan hyvinkin moderni. Hän on ensimmäinen tuotesijoittelua korvausta vastaan harrastanut kirjailija Suomessa. Tienestiä hän sai ainakin siitä, että Susikoski alkoi polttaa Colttia. Laukausten hinnan sivuilla Susikoski polttaa vielä Philip Morrisia.

Pöydällä oli Philip Morrista ja komisario käytti viipymättä tilaisuutta hyväkseen ... Komisario sytytti uuden savukkeen poikkeuksellisesti hidastellen. Tämä ripeyden puute ei niinkään johtunut siitä, että hän olisi halunnut nauttia amerikkalaisen savukkeen loistavan aromin eri vivahteista, vaan komisario halusi voittaa aikaa saadakseen selville, miten tätä koruesinettä naisen hahmossa oli oikein käsiteltävä.



Sariola kirjoitti kaikkiaan 80 romaania. Kansa otti varsinkin Susikosket omakseen. Sanomalehtien kulttuurisivuilla ne harvoin saivat suopeaa huomiota osakseen. Sariolan ansiot jätettiin tunnistamatta ja tunnustamatta, koska pekkatarkat käyttivät kriitikeissään liian lyhyttä kirjallisuuden merkitysten mittaa. He eivät osanneet arvostaa Sariolan dekkareita ja rikosromaaneja esim etevinä kansankuvauksina, jollaisia ne monesti ovat. Tänä päivänä Susikoski-kirjoja voikin lukea romanttisina välähdyksinä muutamien vuosikymmenien takaisesta Suomesta. Mutta eihän näitä kirjoja kansatieteellisistä syistä tavata, vaan koska Sariolan kerronnasssa on intensiteettiä ja kekseliäitä juonenkäänteitä riittää.

Ehkä Susikoskien saamat huonot arvostelut selittyvät osittain sillä, että sarjan alkaessa suomalainen dekkari oli outo tapaus, eikä älymystö vielä tuohon aikaan pitänyt dekkareita ylipäätään oikeana kirjallisuutena. Sariolan edeltäjät Suomessa - Marton Taiga ja Outsider - oli luokiteltu kioskikirjallisuudeksi ja sitä näiden herrojen teokset toki olivatkin - mutta eihän sen olisi pitänyt automattisesti tarkoittaa sitä, että ne ovat sen vuoksi huonoa tai absoluuttisesti vähempiarvoista kirjallisuutta.

Sariola peittoaa kyllä kirjoittajana mennen tullen sekä Taigan että Outsiderin, joiden rikoskertomuksissa ei ollut sellaista liki tulevaa vaaran tuntua tai realismin siivestämistä kuin Sariolalla parhaimmillaan. Tämä sanottuna kaikella kunnioituksella lapsuuteni suosikkeja Pekka Lipposta ja Kalle-Kustaa Korkkia sekä heidän isäänsä, Outsideria, kohtaan.

Susikoskistoorien seassa on muutama erityisen heikko esitys eikä Sariola varsinkaan uransa loppupään kirjoissa varonut tarpeeksi itsensä toistamista. Suurin osa Susikoskista on kuitenkin tasalaatuisen vetävää ja jämäkkää luettavaa. Niistä on vaikea nimetä yhtä nimenomaista opusta sarjan ehdottomaksi ykköseksi. Siksi ajattelenkin, että aina suomalaisten dekkareiden kärkiteoksia listattaessa olisi Mauri Sariolan Susikoski-sarja käsitelteltävä yhtenä visiona ja teoksena, ja sijoitettava se sitten omalle paikalleen arvojärjestyksessä. Minun mielestäni se paikka on kaikkein korkeimmalla oksalla.

Vuosina 1962 - 63 Seurassa ilmestyi kolme Sariolan dekkarien pohjalta tehtyä "kuvaromaania" jatkokertomuksina. Kuvaromaaneja varten näyttelijät näyttelivät kohtaukset, joista otettiin valokuvat.