Dead ones and the living
We live closer to the earth
Never to the heavens
The stars are never far away
Stars are out tonight.
David Bowie - The Stars (Are Out Tonight)
David Bowie - The Next Day (Columbia, 2013)
David Bowie on suunnattoman rikas, artistina erittäin tunnettu ja henkilönä melko vähän tunnettu pelaaja suuressa maailmanpelissä. Hänen jokaiseen siirtoonsa yritetään suhtautua niin kuin se ei olisi millään tavalla tärkeä ja aina kun uusi levy on kuunneltu voidaan tietäväisinä todeta, ettei albumi sisällä Bowien nuorempien vuosien levyjen veroisia biisejä.
70-luvullahan Bowie vaikuttavimmat biisinsä loihti. Stadiontason megatähdeksi hän muuntui 80-luvulla huomattavasti heppoisimmilla hiteillä (China Girl, Modern Love ym.). Yhtä äkkistä surkastumista sanoittajasäveltäjä Bowie ei kultavuosiensa jälkeen kokenut, mutta 80-luvun jälkeen hänen kappaleensa ovat olleet usein melodiselta tenholtaan pidättyväisempiä kuin Bowien uran alkupään laulut, eikä kaikkien laulujen suurenmoisuutta ole aina havaittu musiikin muiden, usein raskaiden, kompleksisten tai muuten vieraannuttavien elementtien seasta.
Bowie ei ole tehnyt itseään naurettavaksi tempoilemalla vielä keski-iässäkin idolsteollisuuden raaka-aineena pinnallisen popikonin roolissa Michael Jacksonin tai Madonnan tavoin, vaikka yhä sulattaakin vallitsevan nuorisomusan aineksia omiin tekemisiinsä. 90-luvun alusta lähtien Bowie on profiloitunut taiderockin grand old manina lykkäämällä liikeradalle liudan levyjä, joiden takana oleva taiteilija on selkeästi uniikki visionaari ja auteur popin, metapopin, koneklassismin ja digirockin fuusiossa.
80- ja 90 -lukujen vaihteessa toiminut Tin Machine -yhtye tosin oli liioitellun runnova ja näyttämisen & etsimisen kiihkossaan ylivirittynyt projekti. Se oli kuitenkin Bowielle artistisesti tärkeä kokeilu, jolla ilmeisesti oli rentouttava, vapauttava vaikutus Bowien asenteeseen musiikin tekemistä kohtaan.
Tin Machinea seurannut soololevy Black Tie White Noise (1993) oli loistava avaus sarjalle vahvoja levytyksiä, sellaisia kuin Outside (1995), Earthling (1997) ja Heathen (2002). Suunnannäyttäjä ja uudistaja Bowie ei näillä kiekoilla enää ole, mutta olisikin kohtuutonta ja epärealistista olettaa, että Bowien levyt voisivat kerrasta toiseen määrittää popin/rockin asetukset uuudelleen kuten 70-luvulla, jolloin Bowie oli ikään kuin yhden miehen Beatles.
70-luvulla Bowie mitätöi rockiin liitetyn "aitouden" prinsiipin teatraalisella imagomismillaan ja kommunikoi monien erilaisten identtiteettien välityksellä. Tätä kautta hänestä tuli supertähti, joka esitti supertähteä kunnes katosi internettiin ja sitten näkymättömiin. Nyt vanhat roolit on pelattu loppuun ja on uuden pelihahmon aika...
The Next Day -albumilla esittäytyy David Bowiea muistuttava laulaja ja musiikillinen ajattelija, joka on poistunut sarumantornistaan studioon taltioimaan jälkifuturistisen soundivision, jossa postmoderni nostalgia yhdistyy merkillisen autenttiseen vimmaan kommentoida tätä aikaa, sykkiä tässä ajassa ja tuoda jotain lisää tähän aikaan. Kappaleet syöksyvät, tärisevät tai värisevät keskuuteemme jostain etäältä kuin lentävät, modernit maalaukset hopean, metallin ja valkean väreissä. Levyllä tiivistyvät toisiinsa ikuisen sivullisen tragedia, individualistinen elitismi ja ulkoplanetaarisen tanssimestarin hillitty hurmio.
Se taiteellinen seikkailu mikä alkoi levyllä Heroes (1977) Bowien Berliinin päivinä jatkuu The Next Daylla rajujen, murrettujen äänien, särön, hauraan houreuden, bowiesmipastissien, robotismin, uusjazzin ja neonurbaanin, pseudoavantgardistisen tekstuurin kollaasina ja synteesinä. Siitä nousee pintaan monta magneettista momenttia. Kuten hauraat ja hienosti tyylitellyt fiilistelyt You Feel So Lonely You Will Die ja Where Are We Now? Kosminen The Stars (Are Out Tonight) romanttisesti kryptisine ja (ainakin osittain) ironisine lyriikoineen: "Here they are upon the stairs/ Sexless and not aware / They are the stars, they're dying for you / But I hope they live forever". Mysteerinen, unenomaisesti hidas Heat ("My father ran the prison/ I could only love you/ By hating him more/It’s not the truth/ It’s too big a word”).
Dirty Boys on tomwaitsmaisesti kupruileva näyte siitä miten kyboriglta käy blues ja If You Can See Me pakahduttavan maanista peltipolyrytmiikkaa ja surrealistista, neuropoliittista resitaatiota. "I could wear your new blue shoes / I should wear your old red dress /And walk to the crossroads /So take this knife /And meet me across the river /Just shoots and ladders and this is the kiss /American anna fantasticalsation /From nowhere to nothing.."
Bowie laulaa komeasti ja vapautuneen oloisesti läpi levyn ja myös kosketinsoittimiin hän on koskenut mainiolla, paikoitellen todella hillittömällä otteella. Useissa Bowien projekteissa ansioitunut Tony Visconti on jälleen tuottajana mies paikallaan ja toivoa sopii herrojen yhteistyön jatkuvan. Tällä hetkellä Visconti on haastatteluja karttavan Bowien edustaja julkisuudessa.
Next Dayn kansi on tietoisen korni. Sen voi käsittää kommentiksi latauskoodimusan kannettomuudelle ja nykyajan popmarkkinoille kaiken kaikkiaan. Epämyyvä, kuvalainaan perustuva "epäkansikuva" pelkistää levyn kasvottomaksi, matkaa uutuushyllystä alekaukaloon tekeväksi tuotteeksi. Mutta kuivan kannen alla on paljon painetta ja luovuuden säihkettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.