- Irokeeseja, vastasi intiaani lyhyesti.
- Samantekevää; irokeesit, paholaiset, mingot, mengvit - tai raivottaret - kaikki ovat jokseenkin samanlaisia. Kaikkia riiviöitä minä kutsun mingoiksi...
J. Fenimore Cooper: Haukansilmä (WSOY,1958)
Entä jos maahanmuuttajat Suomessa olisivatkin intiaaneja? Inkkareitahan ympäröi sellainen "luonnonmukaisen elämän" sädekehä, että ns. viherpiipertäjät puolustaisivat heitä luultavasti vilpittömämmin kuin muodikkaissa keinokuitupusakoissa viihtyviä muslimeja Somaliasta. Myös perusänkyröille ylväät intiaanit menisivät läpi paremmin kuin vaikkapa ylväät afgaanit. Hartainkin rasisti tykkää intiaanikesästä ja taatusti unohtaa olevansa rasisti, jos saa sovittaa siouxpäällikön komeaa sulkapäähinettä.
Kaikki edellä sanottu sillä varauksella, että kyseessä ovat "hyvät intiaanit".
Hyvän intiaanin toi amerikkalaiseen kirjallisuuteen James Fenimore Cooper (1789 – 1851). Hänen Nahkasukkasarjan kirjoissaan hyviä inkkareita edustavat mohikaanit, päällikkö Chingachgook ja poikansa Unkas. He seikkailevat mestariampuja Natty Bumppon, eli Haukansilmän kanssa. Suurin osa kirjojen intiaaneista on kuitenkin huonoja ja pahoja intiaaneja: verenhimoisia, raakoja ja juonittelevia heimolaisia, jotka eivät kunnioita valkoisen miehen valtaa ja valloituksia. He hyökkäilevät linnakkeisiin, polttavat kyliä ja ryöstävät naisia leireihinsä raiskattaviksi. Tosin lähes yhtä alhaista sakkia ovat ranskalaiset, jotka taistelivat pohjois-Amerikan hallinnasta englantilaisten kanssa 1700-luvun puolivälissä.
Lukiessani pikkukundina ensimmäistä kertaa Cooperia hänen asenteelliset streotypiansa eivät erityisemmin häirinneet. Huomiotta ne jäävät äkkiä nytkin kun rupean Haukansilmää tavaamaan. Tarina alkaa vetää heti niin tiheällä imulla, että sisältöanalyysia ei ehdi jännäämiseltään tehdä. Cooperilla oli taito virittää tarinaan tunnelmaa ja saada suurten metsien ja erämaiden lumo taltioitua tekstiin. Tietääkseni vain Mark Twain on ollut eri mieltä tästä. Twain haukkui Cooperin teokset pataluhaksi. Sen sijaan Victor Hugo piti Cooperia "romanttisen kirjallisuuden" mestarina.
Nahkasukka-sarjassa on viisi osaa: Nuori kotka ja vanha metsästäjä (The Pioneers), Viimeinen mohikaani (The Last of the Mohicans), Ruohoaavikko (The Prairie), Haukansilmä (The Pathfinder) ja Hirventappaja (The Deerslayer). Kirjat ilmestyivät epäkronologisessa järjestyksessä: sarjan viimeisen osan - Ruohoaavikko (1827) - jälkeen ilmestyivät Natty Bumppon nuoruuden voimanpäiviä kuvaavat kertomukset Haukansilmä ja Hirventappaja.
Kirjoista Nuori kotka ja vanha metsästäjä on minulle tuntematon. Muut teokset tulivat tutuksi Nuorten Toivekirjaston 50-luvun painoksina. 70-luvulla kirjat ilmestyivät pokkareina TaskuSet -sarjassa. Lisäksi jo vuonna 1945 ilmestyi Pathfinder Lehtiyhtymä oy:n kustantamana nimellä Tiedustelija. Tässä laitoksessa on hyvää Jussi Talven kirjoittama esipuhe. Käännös sen sijaan on kehnompi kuin myöhemmissä versioissa, eikä Toivekirjaston ja TaskuSet-sarjan hyödyntämää Z. Burianin hienoa kuvitusta ole siinä käytetty.
Cooper oli vakaumuksellinen kristitty, joten ei ole ihme että hänen kirjoihinsa on ripoteltu myös uskonnollista ainesta. Haukansilmä pitää intiaaneja pakanoina, mutta suhtautuu kuitenkin suvaitsevaisesti ja ymmärtäväisesti heidän alkeisuskonnollisuuteensa. Se ei kuitenkaan anna inkkareiden elämälle kristinuskon veroista eettistä pohjaa. Vaikka Chingachgook, Suuri Käärme onkin jalo olento, hän "ei ole kristitty valkoihoinen... vaan mohikaanipäällikkö, jonka luonne ja tavat määräävät mitä hänen tulee tehdä". Täten kummastelenkin Haukansilmän kohtausta, jossa Natty Bumppo löytää maastosta intiaanipiipun, johon on kaiverrettu ristinmerkki:
- Tuo on pirullista ja jumalatonta, sanoi Haukansilmä, joka tunsi ääretöntä kammoa tätä pyhyyden vertauskuvaa kohtaan, kuten kaikki muutkin näillä main. Ei ainoakaan intiaani, joka ei ole seurustellut Kanadan viekkaiden munkkien kanssa, uneksisikaan kaivertaa noita merkkejä piippuunsa. Minä vakuutan teille, että ne roistot myrkyttävät ensin tietämättömien raukkojen mielikuvituksen ja vasta sitten harjoittavat heidän kanssaan pelottavaa jumalattomuuttaan... ( suom. Ville Hynynen).
Haukansilmä on aivan toisen tyyppinen karakteeri kuin Zane Greyn kirjoissa seikkaileva, patologinen intiaanitappaja Wetzel, joka ei nää punanahoissa mitään hyvää. Natty Bumppo ei ole Wetzelin tavoin ikuisella listimisretkellä, vaan toteaa: "En rakasta mingoja, mutta en myöskään ammu ainoatakaan hurjimusta, ellen tiedä, että hänen kuolemastaan on jotain hyötyä."
Asenteellinen asetelma Nahkasukkasarjassa on sukua Burroughsin Tarzaneille: sivilisaatio vs aito, todellinen elämä. Kristinuskoa lukuunottamatta Cooperin kirjoissa ei sivistykselle anneta juurikaan arvoa. Luonnontuntemus ja maastokelpoisuus ovat suurempia hyveitä kuin kirjaviisaus ja intiaanien pelottomuutta ja erätaitoja arvostetaan suuresti.
Cooperin kuuluisin kirja, vuoteen 1757 ajoittuva Viimeinen mohikaani on myös hänen paras intiaaniromaaninsa, shakespearamainen, Antiikin tragedian kaavaan rakennettu saaga. Siitä on tehty useampikin elokuva. Niistä tuorein, eli Michael Mannin ohjaama The Last of the Mohicans vuodelta 1992 ei ole ollenkaan kehno, mutta ei se myöskään ihan täydesti kokoa yhteen kirjan teemoja ja henkeä.
Filmiversiosta puuttuu kokonaan huumori, jota kaiken hurjan verenjuoksutuksen vastapainoksi kaipaa. Kirjaan humoristisia sävyjä tuo eksentrisen laulunopettajan, David Gamutin hölmöilyt, mutta elokuvassa niitä ei nähdä. Se on saman tyyppinen virhe kuin Tom Bombadilin jättäminen ulos Taru Sormusten Herra -filmatisoinnista. Myös viimeisten mohikaanien viimeisyys jää turhan vähälle huomiolle Mannin elokuvassa.
"Näin huusi viimeinen tuo mohikaani: villiä länttä enää ole ei," lauloi Lasse Liemola vuonna 1961. Vuotta aikaisemmin julkaistu Jack Kerouacin kirja Lonesome Traveller puolestaan päättyy toteamukseen: metsät ovat täynnä vartijoita ("the woods are full of wardens"). Mutta onneksi ovat yhä olemassa nämä Cooperin, Greyn ja kumppaneiden pihkalta ja ruudinsavulta tuoksuvat kirjat; ne ovat portteja metsään, jossa aina "tapaa hiipiviä mokkasiineja, tähystäviä silmiä ja sotakirveiden suhahtelua" (Haukansilmän takakansitekstiä). Bonuksena Cooperin intiaaniromanien lukija saa eräänlaista tuntumaa Amerikan 1700-lukuun kirjojen historiallisen taustakohinan kautta ja myös välähdyksen kirjojen kirjoittamisajankohdan poliittisen korrektian ym. vastaavan asteesta.
Elokuvien ja sarjakuvaversioiden lisäksi Haukansilmän on seikkaillut mm. purukumikuvissa. Vuonna 1961 ilmestyi Suomessa purkkapakkausten ohessa keräilykuvasarja Viimeinen Mohikaani, jota varten oli olemassa keräysvihkokin.
Viimeinen Mohikaani -elokuvassa teki roolityön myös intiaaniaktivisti Dennis Banks Ongewasgonen hahmossa. Banks on 70-luvulta lähtien vetänyt Sacred Run - nimistä aktiota; intiaanit juoksevat ympäri maailmaa rauhan ja maan energioiden puhdistamisen merkeissä. Alla olevassa kuvassa pyhiä juoksijoita syksyllä 1990 Suomessa. Kuva: Kari Kosmos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.