Kävin Oulussa ensimmäisen kerran keskikesällä 1977. Näin leirintäalueen ja meren. Vierailin kuuluisalla Rattori-lupilla ja myös jollain kaupungin läheisellä tanssipaikalla. Siellä moni bilettäjä hengaili iso, varrellinen kampa farkkujen takataskussa. Stadilainen gimmakaverini hymähteli heille ja sanoi, ettei nää taida tietää, että Helsingissä kukaan ei ole pitänyt kampaa tuolla tavoin yli vuoteen.
Pohjoinen jälkeenjääneisyys on Miss Farkku-Suomen suuri teema. Jengi diggailee Deep Purplea ja discoa ja vain muutama tyyppi on kuullut ilmiöstä nimeltä punk. Elokuvan päähenkilö Välde esitellään tuon ajan Oulun ainoana, nuorena toisinajattelijana. Hän torjuu uskonnon, politiikan ja urheilun, eikä halua kuulua mihinkään ryhmään. Ei edes punkkeihin.
Energiaa erilaisuuteensa Välde saa kirjallisuudesta ja Lou Reedin, Velvet Undergroundin ja David Bowien kaltaisten artistien levyistä. Välde ei kuitenkaan omaksu Bowien ja kumppaneiden tajunnallista seikkailunhalua ja idoliensa musiikin ilmentämiä, itseaiheutetun vinksahtaneisuuden tasoja. Enemmänkin hän haaveilee olevansa joku päivä oikea boheemiartisti, joka tekee biisejä oman elinpiirinsä vinksahtaneisuudesta ja saa niillä huomiota osakseen.
Parhaimmillaan elokuva on kuvatessaan Väldeä rakentamassa hyvin tietoisesti, joskin neuroottisuutta hipoen psyykkistä panssaria suojakseen. Romantiikan nälkää kapinallinen ja angstaava teininerokin potee. Ihastuksesta oman koulun farkkumissiin ei vaan ole ainesta filmin peruskaareksi ja Välden & Piken ikitoteutumattoman lovestoorin loppunäytös on luvattoman banaali.
Pidän siitä, että elokuvaan ei ole ympätty seksikohtauksia, vaikka seksuaalisella jumituksella iso osa stoorissa onkin. Paljon muuta turhanaikaista tohinaa tarinaan on upotettu. Pikkuvanhat lestadiolaiskaksoset ovat sinänsä hauska esitys, mutta ei millekään elokuvalle ole hyväksi jos sitä ikään kuin kevennetään päälleliimatuilla sketsipläyäyksillä. Toinen erityisrasiste on P-K Keräsen näyttelemä rokkimanagerin hahmo, joka on kliseisyydessään kuin jostain jenkkileffasta repäisty.
Heti Miss Farkku-Suomen avauskuvissa vilahtaa yksi mimmi jättikampa farkkujen takataskussa. Muuten en elokuvasta omaa 70-lukuani tunnistanut. Leffaan on kylläkin tallentunut se hitaus, joka 70-luvun pysähtyneisyyden ajalle oli ominaista ("ne ajat halus seisoo, niit piti työntää koko ajan eteenpäin" - D.Lindholm). Miss Farkku Suomen kohdalla kerronnan hidasliikkeisyys tarkoittaa myös jähmeyttä, orgaanisuuden puuttumista.
Leffan avoin mutta onnellinen loppu alleviivaa sitä, että Miss Farkku Suomi on oikeaoppisen optimistinen "nuorisoelokuva". Olemukseltaan lähempänä nuorisoelokuvaekspertti Mikko Niskasen Ajolähtöä kuin kokeilevaa Käpyä selän alla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.