Dingo 30 vuotta

Auringonhattu-uute Echinaforce on nykyisin varsin tunnettu tuote. Minä näin Echinaforce-putelin ensimmäistä kertaa vuonna 1986, jolloin kurkkukipua potenut Neumann tempoi sitä kiivasta tahtia kitaansa Jyväskylän jäähallin pukuhuoneessa. Dingo teki silloin laajaa - suurinta Suomessa siihen asti - jäähallikiertuetta. Rundista tuli tappiollinen, eikä vähiten sen takia, että turneen promoottori veti bändiltä ohi vähintäänkin puoli miljoonaa markkaa.

(Ennen Dingon jäähallille saapumista olin ollut yhteydessä ryhmään soittamalla heidän keikkabussiinsa. Siis, hei, kundeilla oli bussissa matkapuhelin! Tiesin sellaisia olevan olemassa, mutta en ollut vielä nähnyt yhtäkään konetta sitä lajia.)

Dingon suosio romahti yhtä äkkinäisesti kuin se oli alkanutkin ja lokakuussa 1986 yhtye hajosi. Luulen, että se asia oli hyväksi Suomen nuorisolle nousevalle. Kajahtihan Dingoon liittyvä hysteria jo aivan kajahtaneelle tasolle ja tiettyä pervoutta oli siinä, että esikouluikäiset kansalaisetkin laulaa luikuttivat ulkomuistista Neumannin teiniaikuisromanttisia hekumointteja.

Mutta eihän Dingo huono bändi ollut. Ei ollenkaan. Siihen piti vaan tottua. Näin Neumannin ja kumppanit eka kerran Provinssi-rockissa -84, enkä siellä biisien fiiliskenttään osannut eläytyä, mutta diggasin yhtyeen omalinjaisuudesta ja energiasta. Näitä ominaisuuksia en tunnistanut Porin prikaatin ensisingleltä Sinä ja minä. Kuullessani sinkun eka kertaa, ei yhtään tullut mieleen, että tämä naivi, aneeminen ja laahaava romanssiveto nousisi listoille.

Eivät kaikki muutkaan Dingoon aluksi uskoneet. Saihan yhtye levytyssopimuksen vasta kaksi vuotta perustamisensa jälkeen. Ainakin Poko records tyrmäsi Dingon demon. Pokon juhlistaessa, oliko se nyt Eppujen miljoonatta myytyä levyä vai mitä, Epe Heleniukselta kysyttiin iltapäivälehdessä, että onko häntä koskaan kaduttanut, ettei ottanut Dingoa tallinsa, vaan otti Eput? Epe totesi, että Eputhan on pitkän linjan hommeli ja Dingo taas enemmänkin hetkellinen ilmiö. Tätä juttua keikkabussissa tavatessaan Neumann ei ollut tyytyväinen, vaan ihmetteli miten tälläistä tekstiä voidaan yleensä painaa lehteen... "Mä luulin että Epe on mun kaveri".

Dingon jälkeen Neuman nousi rahille kera yhtyeen nimeltä S.E.X. Se jäi lyhytikäiseksi koetukseksi. Hyvä niin, koska bändin musa oli yhtä kökköä kuin sen nimikin. Yhden keikan koin vuonna 1987. Keikkapaikalle saapui soundtsekin aikaan myös tunnettu Dingo-fani Matti Nykänen. Neukku ja Nykä löivät kättä, haastelivat tovin ja sitten Nykänen antoi Neumannille kellon ranteestaan, johon Nipa vastasi luovuttamalla sormuksen sormestaan. Pyhä klaani.

Vuonna 2006 olin taas Jyväskylän jäähallilla Dingon pukuhuoneessa. Nyt vaan bäkkärillä oli ihan eri tason serviisiit kuin 20 vuotta aikaisemmin, jolloin ei Echinaforcen lisäksi tainnut olla muuta kestitystä kuin hikinen limsakori pukkarin nurkassa. Samassa tapahtumassa soittivat myös Yö ja Hanoi Rocks( joista jälkimmäisen tiloissa oli muuten pöytä pullollaan urheilujuomia, kolmea eri väriä). Neumann pyöri bäkkärillä joku tiukka, oisko ollut pilottimallinen nahkapusakka yllään ja kelaili, että "oon miettinyt, mikä mulle tästä (?) oikeen tulee mieleen... ja nyt musta tuntuu, että se on Who, The Who"...

Minulle ei ainakaan Dingon keikasta tullut silloin mieleen The Who. Ei tullut mieleen myöskään se hillitön hurmos joka samassa tilassa vallitsi Dingon keikalla 1986. Jengi oli toki bändistä kuumana, mutta yleisö oli nyt kauttaaltaan täysi-ikäistä, eikä kukaan varsinaisesti kirkunut. "Huonoksi" bändiksi tätä revival-Dingoakaan ei voinut moittia, mutta luonteva ja dynaaminen kantavuus sen musasta uupui ja Neumannin biisit sinänsä olivat jo kauan ennen Mustaa leskeä puutuneet paikoilleen. Parhaana Neumannin biiseistä kautta aikojen voisin pitää syvyyspsykologisesti latautunutta Autiotaloa, ellei siinä olisi tätä töppöä kielikuvaa, "...viet mut aivovaurioon"...

Jäähallikeikan jälkeen hotellilla Andy sanoi Evelle, että "teidän kantsis vaihtaa laulusolistia, toi kundi ei pysty sjungaa tarpeeks korkeelt". Paikalla oli myös koko illan Andyn hattua päässään pitänyt uus-Dingon kitaristi Jyrki Valkama. Hän yritti keskeyttää Andyn pulinat siinä kuitenkaan onnistumatta. "Kuuntele!" Andy komensi... "Mä olen kuunnellut sua koko ikäni!" kuittasi tähän Valkama.

Neumannia tuskin kukaan nykylaulaja on kuunnellut koko ikäänsä. Taiteellisten arvojen kannalta Dingon jättämä jalanjälki suomirockiin ei ole kovin mahtava, mutta muuta vaikutusta popskeneen sillä on ollut mittaamattoman paljon. Jo pelkästään se oli tärkeätä, että Neumann oli 80-luvulla todellakin newman, uusi mies: meikkeineen kaikkineen koreileva ja herkkä, uusromanttisesti androgyninen popikoni, jonka kaltaista Suomessa ei ollut aiemmin nähty.-Sitä paitsi, pitkälti Dingon ansiosta kansalliseksi julkkikseksi kohosi myös joukkion 80-luvun manageri, Suomen paras kättelijä Lasse Norres.

Dingokuvan copyright: Kari Kosmos