No, kai tiedätte miltä tuntuu, kun on ensin tehnyt töitä tälläisen idean kuin Coitus Intin hyväksi ja joutuu sitten jäämään syrjään?
Mikko Alatalo, Soundi 1/1975
Olisihan minullakin varastossa runsaasti surrealistisia tekstejä, mutta tähän mennessä en ole tuntenut kiusausta niiden julkaisemiseen.
Mikko Alatalo, Soundi 4/1976
Ei kehitystä kuitenkaan voi pysäyttää
vaikka silmänsä voi ummistaa
ja joka vanhaan järjestykseen nojailee
hänet historia auttamatta tuomitsee
niin jatkuu muutos ...
Mikko Alatalo - Comedienne (1975)
Mikko Alatalo antoi Aamulehdessä rumputulta hallitukselle koskien "pakanahallituksen" päätöstä vähentää uskonnonopetusta yhdellä viikkotunnilla vuodessa. Alatalon mukaan tämä ratkaisu vaarantaa Raamatun tuntemuksen Suomessa ja tästä taas seuraa se, että ihmiset eivät enää ymmärrä Juice Leskisen rock-lyriikkaa, Waltarin klassikoita ja Monty Pythonin elokuvia.
Raamatun peruskuvioiden tuntemus kuuluu toki yleissivistykseen - kuten myös tietämys muista, suurista mytologioista. Uskonnonpetuksen vähentäminen ei kuitenkaan vaikuta tähän tietämykseen sitä eikä tätä. Katteeton on myös se Alatalon skenaario, jonka mukaan kansakunnan "henkisyys" tai "hengellisyys" olisi suorassa suhteessa uskonnonopetuksen määrään tai, että uskonnonolliset arvot - tässä tapauksessa kristinuskon moraalioppi - olisivat sekulaarissa yhteiskuntajärjestelmässäkin ehdottamasti säilyttämisen arvoiset.
Hullunkuriseksi Alatalon lausunnon tekee huoli Waltarin, Pythonin ja Leskisen teoksien ymmärryksen vähenemisestä. Itse tunnen kaikkien em. taiteilijoiden tuotantoa ja tämän tuntemuksen valaisemana väitän, että elämästä kyllä selviää hengissä, vaikka ei olisi Sinuhe Egyptiläistä lukenut tai Juice Leskistä digannut.
Kansanedustaja Alatalo on huolissaan nykyisin vallitsevasta "arvojen sekamelskasta", suomeksi: suomalaisen yhteiskunnan moniarvoisuudesta. Saman tyyppisiä olivat varmasti huolen aiheet kepun kansanedustajien keskuudessa jo vuonna 1973, jolloin ilmestyi Juicen & Coituksen eka-LP, tuo runsaasti rienaavaa sisältöä omaava underground-rockin klassikko. Säveltäjänä ja laulajana levyn monella kappaleella on Mikko Alatalo.
Mikko Alatalo tuli julkisuuteen Juicen siivellä ja hänestä ounasteltiin tulevaksi ikään kuin suomalainen vastine Leo Sayerin ja Harry Chapinin kaltaisille singersongwritereille. Soundin toimittajat, etenkin toimitussihteeri Pekka Markkula diggasivat Alataloa ja tämän ansiosta tietty rockuskottavuuden aura ympäröi Maalaispoikaa hänen uransa alkuvaiheilla. Haastatteluissaan Alatalo puhui niin paljon pop-musiikin yhteiskunnallisista vaikutuksista ym. vakavista aiheista, että hetken aikaa häntä jopa pidettiin älykkönä.
Tämän päivän poliitikko Alatalon pateettisuus oli läsnä jo rokkilaulaja(-toimittaja) Alatalon ensialbumilla Maalaispoika oon (Love Records, 1974). Kaihoisaan, teiniromantiikkaa tihkuvaan Ruskaan - "... En ennen kanssas tuntenut mä tyhjyyttä näin koskaan/ nyt tulin tänne luokses/ mut en rakastunut ruskaan" - pateettisuus istuukin mallikkaasti, varsinkin kun bändin hyvästi jazzmaista, tiheää svengiä kuuntelee mielikseen. Mutta kun puberteettisella paatoksellisuudella käydään maailman vääryyksien ja julmuuksien kimppuun (Comedienne, Paluu eiliseen, Turtuneet kasvot) jälki on emootiotasoltaan hyydyttävän sentimentaalista ja sanoitukset onttoudessaan ja kapulakielisyydessään kökkökastia.
LP:n viimeisen raidan, Kaikki me tarvitaan äitiä, teksti on kuin keskustan entisen kansanedustajan Aino Suholan ajatusten Tonavan tulvaa. Onneksi Suhola ei kuitenkaan biisiä luikauta, vaan Alatalo itse. Mikko Alatalohan ei laulajana ole vähääkän lahjaton tapaus. Tämänhän mies todisti jo Coituksen ekalla laulamalla upeasti putkeen Hengitä sisko, hengitä syvään. Maalaispoika-levykin väläyttää esiin Alatalon kyvykkyyden äänenkäyttäjänä, vaikka tulkinnat luiskahtavatkin monta kertaa överiksi. Näin käy helposti kun sanomisen tarvetta on enemmän kuin sanottavaa. Tämä oireyhtymä on yleinen poliitikkojen keskuudessa ja siksi Alatalon siirtyminen popparista poliitikoksi onkin käynyt mutkattomasti. Levytystensä perusteella Alatalo on ollut eduskuntakelpoinen opportunisti suurin piirtein alusta saakka, päinvastoin kuin vanha toverinsa, senaattori Veltto Virtanen, jonka opportunismi kehittyi vuosien myötä hänen luontaisan egoisminsa perustalle.
Jos tutkii Alatalon levytystuotantoa suhteessa kuplettimestarin äskettäisiin puheisiin "hengellisyyden" merkityksestä elämässä, niin mieleen kajahtaa kysymys, miksi Alatalo ja hänen sanoittajatakapirunsa Harri Rinne eivät itse ikinä tarjoa mitään kansakunnan henkistä näköalaa syventäviä tai laajentavia visioita, vaan ainoastaan tajunnallista takapajuisuutta ruokkivia "leuhkoja eväitä". Pursuavathan Alatalon ja Rinteen tuotokset kerrasta toiseen samaa, pikkunäppärää pintapopulismia, tekopirteää reissupoikarillumareitä ja kaavoihin kangistunutta junttienergiaa. Laulut kuulostavat siltä kuin ne olisi rustattu mentaalihygienisen kotisaunan lauteilla Suomen keskustassa. Siellä vallitsee iäti pysähtyneisyyden aika.
Suomen rockhistorian ehkä älykkäin bändi, Välikausitakki 12.6.1977. Ämy-festivaaleilla Hämeenlinnassa: Alatalo, Rinne, Leskinen ja Virtanen. Kuva: Kantri Lahti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.