torstai 2. heinäkuuta 2015

KIITOLLISET KUOLLEET 50 VUOTTA KIMPASSA - "In the land of the dark, the ship of the sun is driven by the Grateful Dead"

Emme halua olla viihdyttäjiä. Haluamme soittaa musiikkia.
Jerry Garcia

Meille on tullut sellainen usko, että jokainen paikka jossa soitamme on kirkko. Seuraajiemme ydinjoukko ei kuitenkaan ole syy siihen miksi keikat tuntuvat kirkossa käymiseltä, syynä on toinen juttu, "se" (inspiraatio, ylväys, transesdenssi).
Phil Lesh

Kitarataituri Jerry Garcian kuolema (1995) ei merkinnyt lopullista päätöstä Grateful Deadin toiminnalle. Sen jälkeen yhtyeen perusnelikko on tehnyt kiertueita nimellä The Dead ja tänä kesänä Ruusun & Pääkallon ritarit juhlivat 50 vuotta kestänyttä taivaltaan isoilla konserteilla Yhdysvalloissa. Ne ovat luultavasti Grateful Deadin viimeiset esiintymiset ikinä, joten yksi aikakausi on päättymässä. Kolossaalisena kaneettina yhtyeen uralle ilmestyy lähiaikoina 80 cd:n boksi superjammaajina tunnettujen deadien keikkaäänitteitä.

Deadin perikunnan muodostavat Phil Lesh, Bob Weir, Mickey Hart, Bill Kreutzmann, ja vielä tahollaan runoilija, Deadin sanoittaja Robert Hunter, joka kesäkuussa korotettiin Hall Of Famen jäseneksi. Hänen ja Garcian yhteiset folk-duomeiningit 60-luvulla olivat alkusoittoa Grateful Deadin perustamiselle (kiitollisesti kuolleita kaartilaisia ovat Jerryn lisäksi Pigpen McKernan, Keith Richard Godchaux ja Brent Mydlan).

Hunter on todennut Deadin purjehtineen läpi punkin, reggaen, goottirockin, glamin, Madonnan ja rapin aaltojen ja lisäksi se on pystynyt ratkomaan soittajien väliset ristiriidat, jollaisiin moni muu orkka on kaatunut. "Miten? Siten, että teimme jo varhain vakavan, suullisen sopimuksen siitä, että olisimme yhdessä koko eliniän. Tuli mitä tuli. Me sitouduimme tähän päätökseen."



Grateful Dead on ehkä maailman amerikkalaisin rockbändi. Se on amerikkalainen samassa merkityksessä kuin Mark Twain, John Ford, Walt Disney ja Walt Whitman ovat periamerikkalaisuuden totemeja.

Yhtyeen tuotanto on eeppinen vaellus läpi Yhdysvaltain psykohistoriallisen maiseman. Deadin lauluissa loistavat Losin ja muiden maalikylien valot, siintävät vuoret ja aavikot, näkyvät rajaseudut, rautatiet, jokilaivat ja valtaväylät - ja niiden yllä liikkuvat amerikanraudat ja rekat, kulkurit ja karkurit, taivaanrannan maalarit, henkipatot, bikersit, pelurit ja pelimannit, seriffit ja karjapaimenet, hipit, huumediilerit ja vielä ikuiset ilonpitäjät sinisissä tanssikengissään. Susien ulvonta kuuluu taustalla. Tuuli tuivertaa. Aurinko vaihtuu sateeseen,sade aurinkoon. Yksinäinen sähkökitara vonkuu feedbackia Lännen tähtien alla.

Kappaleiden henkilökimara sisältää kuvitteellisten karakteerien ohella useita historiallisia henkilöitä. John Belushia ei mainita nimeltä, mutta hän on vahvasti läsnä kappaleessa West L. A. Fadeway, joka starttaa liikkeelle hotelli Chateau Marmontista, jossa Belushi kuoli (I'm looking for a chateau / 21 rooms but one will do). Nimellään biiseissä ovat mukana mm. beatnik-autokuski Neal Cassady, dj. Wolfman Jack, musta steppaajatähti Bill "Bojangles" Robinson ja vuonna 1900 juna-onnettomuudessa kuollut, kuuluisa veturinkuljettaja John Luther Jones eli, Casey Jones.

Driving that train,
high on cocaine,
Casey Jones you better,
watch your speed.
Trouble ahead,
trouble behind,
And you know that notion
just crossed my mind.


Deadin soittajat ovatkin alusta asti mieltäneet bändinsä Uncle Samin pumpuksi. Amerikan Yhdysvaltain värit ovat aina Deadin yhteydessä esillä, jos ei muuten, niin Kiitollisen Kuolleen luurangolla, on USAn lipputähdillä koristeltu silinteri päässään.



Yhdysvaltain henkilöitymä, Setä Samuli pujahti musikanttien messiin jo yhtyeen alkutaipaleella. Deadin urahan alkoi kukoistamaan 60-luvun puolivälin jälkeen kirjailija Ken Keseyn ja kumppaneiden järjestämien trippijuhlien, acid testien, house bändinä ja näihin pitoihin mainoksissa kutsui kansaa itse Setä Samuli.

Deadien psykedeelisillä kokemuksilla oli suuri ja lähtemätön vaikutus yhtyeen tapaan kuulla ja tehdä musiikkia, ja ne myös lujittivat ryhmän keskinäistä kemiaa. Bill Leshin sanoin:

Me tiesimme että meillä oli jotakin, mutta emme tienneet kuinka syvä juttu se on. Me tähtäsimme ja keskityimme siihen juttuun noiden juhlien (acid testien) kautta.

LSD oli tärkeä asia Deadille sen alkuvuosina myös siksi, että yhtye rahoitti toimintaansa trippien myynnillä. Hapon valmistuksesta ja jakelusta huolehti bändin nerokas äänimies Owsley Bear Stanley (k.2011).


Grateful Deadin psykedeelinen kausi kesti noin viisi vuotta ja huipentui huikean hienoon tuplalive-albumiin Live/Dead vuonna 1969. Levyn ilmestymisen aikoihin hapon tiputtaminen ei ollut enää deadien vakinainen harraste. Bob Weir oli lopettanut kannabiksen ja hallusinogeenien käyttämisen lähes kokonaan jo monta vuotta aikaisemmin ja ryhtynyt kasvissyöjäksi ja makrobiotiikan opiskelijaksi.

Jerry Garcian polku oli kovasti toisenlainen kuin Weirillä. Hän keräsi 60-luvun lopulta lähtien itselleen koko ajan lisää riippuvaisuuksia (tupakan lisäksi erityisesti heroiini), kiloja (roskaruokadietti) ja sairauksia (diabetes ym.). Yhden vaiheen elämästään hän vietti kotonaan television ääressä sähkökitara sylissään; katkon tv-jameihin toivat levytykset ja kiertueet, mutta niiden ajaksi hän ei yleensä telkkaa sammuttanut.


Happotestivuosina deadeille avautunut kosminen yhteisyyden värähtely toteutui heidän musiikkinsa luomisprosessin lisäksi siinä tavassa, jolla Grateful Deadin toimistoa Garcian kuolemaan asti pyöritettiin. Putiikissa vallitsi äärimmäisen laaja työpaikkademokratia: kaikki tärkeät päätökset tehtiin kokouksissa, joihin osallistuivat kaikki yhtyeen palveluksessa olevat henkilöt.

Roudareiden valta Dead-perheessä oli epätavallisen suuri. Yhtyeen Euroopan turneiden vähäisyyskin johtuu osittain siitä, että roudareita ei huvittanut lähteä Eurooppaa kiertämään. Jamaikalla 1982 soitetun festivaalikeikan jälkeen Jamaikan päämisteri tuli lavalla soittajia tervehtimään ja poliisipäällikkö ilmoitti roudareille, että sitä ennen lava on tehtävä tyhjäksi muista ihmisistä kuin soittajista, mutta roudarit ilmoittivat, että niin kauan kuin Deadin kamat ovat stagella seisovat siellä myös Deadin roadiet.


Deadit ovat tehneet suunnilleen kaiken toisin kuin muut bändit. Heidän konserteissaan bootleg-äänitysten tekijät on perinteisesti ohjattu parhaille paikoille, koska bändin mielestä myös laittomien äänitteiden on oltava äänentasoltaan mahdollisimman hyviä. Studiolevyjen julkaisuvälit venyivät kahdeksi, kolmeksi, jopa seitsemäksi vuodeksi ja monet biisit ilmestyivät ensimmäisen kerran live-julkaisuilla. Konserteissa - joita on tallennettuna yli 2000 - Deadin soittajat kokevat olevansa omimmillaan: lava on heidän kotinsa. Dead onkin tunnettu pitkistä ja intensiivisistä keikoistaan, joiden biisilista on harvoin kahta kertaa samanlainen.

Monet kappaleet ovat päätyneet Deadin ohjelmistoon Jerry Garcian ja Bob Weirin soololevyiltä. Weirin ensimmäisellä omalla platalla - jonka soittokunta tosin koostuu Deadin miehistöstä - julkaistu Cassidy on yksi tälläisistä teoksista.

I can tell by the mark he left,
you were in his dream.
Ah child of countless trees,
Ah child of boundless seas.
What you are, and what you're meant to be
Speaks his name, though you were born to me,
Born to me,
Cassidy.


Weir sävelsi Cassidyn 1970. Hänen asuinkumppaninsa Eileen Law odotti lasta ja oli päättänyt antaa sen nimeksi Cassidy - koska nimi hänen mielestään sopi yhtä hyvin pojalle kuin tytölle. Runoilija John Barlowia kiehtoi homonymia nimien Cassidy ja (Neal) Cassady välillä ja hän rakensi siitä inspiroituneena sävellykseen kiehtovan kummallisen lyriikan. Barlow on kertonut, että hän ei tekstiä tehdessään ajatellut jälleensyntymistä, vaan enemmänkin elämän kiertoa yleensä: yksi kuolee, toinen syntyy.

Cassidyn jälkeen Weir ja Barlow alkoivat tehdä vakinaisesti biisejä yhdessä. Yksi Weirin ja Barlowin pajassa 70-luvulla hiotuista timanteista on Estimated Prophet. Tämä - 90-luvulla Burning Spearin reggaeksi kääntämä - ylväs ja hurja hehkutus on saanut alkunsa siitä, että melkein jokaisen keikkapaikan bäkkärin ovella Weir on nähnyt hengaamassa samanlaisen, tajuntansa monen kertaan räjäyttäneen hippipummin, jolla on iso vapauden visio kallossaan.

California, preaching on the burning shore
California, I'll be knocking on the golden door
Like an angel, standing in a shaft of light
Rising up to paradise, I know I'm gonna shine.


Garcian sanoittajana toimi yleensä Robert Hunter, joka vastaa isosta osasta lyriikoita myös Garcian soololevyillä. Hän on romanttinen ja mietteliäs kirjoittaja, jonka usein unikuvamaisissa teksteissä on runsaasti viitteellisyyttä ja väljyyttä, mutta myös tiiviitä, aforistisia rivejä.

Vuonna 1970 American Beautylla julkaistu Ripple on Garcian ja Hunterin yhteistyön kaunein luomus, joka vilpittömin ja lyyrisin vedoin käsittelee musiikin ja elämän mysteereitä. Ripple puhuu lähteestä, jota ihmiskädet eivät ole tehneet ja tiestä, joka ei ole mikään tavallinen valtatie... Laulun lyriikat ensimmäistä kertaa laulettuaan Garcia sanoi Hunterille: "yksi rivi vielä lisää, niin en olisi pystynyt enää laulamaan tätä laulua".

There is a road, no simple highway
Between the dawn and the dark of night
And if you go no one may follow
That path is for your steps alone.



Tyylillisesti Grateful Deadia ei voi suoraan sijoittaa mihinkään genreen. Deadien rokkaamisen lähtökohtana on folk, osittain bluegrass, ja niiden rinnalla blues, mutta myös jazzilliset sävyt, coyntry & western ja avantgardistinen artikulointi - sekä tietenkin psykedeelliset soundit - sopivat spektrin sisään.

American Beautylla (1971) kukoistaa bändin Workingman's Deadin (1970) aikoihin virinnyt taipumus moniäänisiin lauluharmonioihin. Discon, reggaen ja funkin aksentilla soitettuna syntyi latteahko välityö Shakedown Street (1979).Terrapin Stationilla (1977) musaan tuli Fleetwoood Mackin tuottajan, Keith Olsenin, vaikutuksesta sinfonista progeotetta. Deadien kaksi viimeistä studioalbumia In the Dark (1987) ja Build To Last (1989) puskevat ilmoille ajanmukaisin soundein toteutettua, jämerästi rullaava länsirannikon kevytjytkyä.

In The Dark sinkoutui Billboardin listalla 6. sijalle, joka on yhtyeen paras sijoitus myyntitilastoissa kautta aikojen. Myös kriitikot ottivat levyn innostuneesti vastaan. Build To Last´iin media suhtautui huomattavasti viileämmin. Se ei ollutkaan yhtä hiottu, väkevä ja tiivis esitys kuin edeltäjänsä, vaikka useita uljaita hetkiä sisältääkin.

Albumin kiihkein ja vaikuttavin veto on Bob Weirin yhdessä näyttelijä Gerrit Grahamin kanssa rustaama Victim Of The Crime. Siinä on suoria viittauksia Garcian heroiiniongelmaan: Patience runs out on the junkie … Whatever happened to his precious self control ... Muut soittajat vaativat Weiriä muuttamaan sanoitusta, jota hän oli jo viisi vuotta laulanut keikoilla, mutta Garcia tokaisi hänelle, "senkus sjungaat mitä sjungaat, mitä väliä!"

Jerry Garcia ei ollut itsetärkeä tyyppi, vaan sydämellinen, soittamista yli kaiken rakastanut boheemi ilman staran elkeitä. Garcia tosin itsekin sangen hyvin tiedosti, että hän on miljoonille vaihtoehto- ja vastakulttuurin ihmisille pyhä ikoni. Hän oli ja on aina oleva tarumainen Captain Trips ja Eastimated Prophet: psykedeelisen seikkailunhalun henkilöitymä ja rauhan, rakkauden ja vapauden aatteista ikipäihtynyt rock & roll -Bodhisattva.

Jo vuonna 1966 Garcia oli yksien hippimuusikoiden jättijamien yhteydessä maininnut Jefferson Airplanen Jorma Kaukoselle, että "me kaikki tulemme olemaan vielä eräänlaisia arkkityyppejä".

Garcian & muiden deadien asema ja olemus 60-luvun myyttisinä sankareina on aiheuttanut myös paljon torjuntaa yhtyettä kohtaan. New Musical Expressin nuori punk-toimittaja Paul Morley koetti laittaa Garcian matalaksi tehdessään hänestä haastattelua vuonna 1981 Lontoossa, koska piti Grateful Deadia vain osana "pliisua mytologiaa".

Morley kysyi Garcialta heti kärkeen: "Eikö sinua hämää se, etten diggaa sua?" Garcia vastasi, että ei vähääkään. Hänen mielestään olisi pelottavaa, jos kaikki maailmassa tykkäisivät Grateful Deadista: "En halua vastuuta siitä, että johtaisin marssia yhtään mihinkään ... musiikin ja psykedeelisen kokemuksen kombinaatio on opettanut minut pelkäämään valtaa. Vihaamaan ja pelkäämään..."

"Minun kuuma irrationaalisuuteni törmäsi Garcian paljaaseen kohtuullisuuteen", kirjoitti Paul Morley jutussaan.


Garcian - ja koko bändin - suhde musiikkiin oli uskonnollisesti virittynyt. Tämä tarkoittaa sitä, että Grateful Deadin konserteissa on haettu yhteyttä musiikin henkiin totisella koetuksella ja bändin jäsenet ovat todistaneet stagella monia keskinäisen, mystisen yhteyden ja kommunikaation hetkiä. Jerry Carcia on sanonut:

Transesdenttinen hetki ilmaantuu soittaessa mediumistisella tavalla, jotenkin tahattomasti. Luotan siihen (transesdenttisuuteen), koska tiedän, että se ei ole minä. Jos se olisi minä, en luottaisi siihen ... koska tunnen itseni liian hyvin.

Rakkaus ja kaipuu, vaellus ja ystävyys, elämän valttikorttien selailu ja kangastusten ja vaarojen kelailu - näitä Grateful Deadin usein toistuvia aiheita värittää ja energisoi omanlaisensa hengellinen väre. Etenkin Hunterin sanoittamat biisit sisältävät usein kristillisyydestä ja kristillisestä mystiikasta ammennettuja kuvia ja sanontoja, vaan ovatpa maagiset meiningit ja tarot-korttien symboliikka framilla nekin, ja soittihan Grateful Dead myös bluesin Allahille (Blues For Allah).

Kappaleessa Friend Of Devil paholainen lahjoittaa 20 dollaria kiertolaiselle ja tästä saadaan syy laulaa: the friend of Devil is friend of mine. Samoin enemmän kaveruudella kuin kauhulla suhtaudutaan esihistorialliseen petoon, hirviösuteen, jonka naama ilmantuu kappaleessa Dire Wolf mökin ikkunaan: Dire Wolf kutsutaan sisään ja sen kanssa pelataan korttia.


Vaikka Deadin musiikki voidaankin ymmärtää vapauden tuulien sähköiseksi puhallukseksi läpi aikakausien, eivät deadit ole koskaan esittäneet omaavansa erityisen valmiita ajatuksia elämästä, maailmasta ja muutoksesta. He ovat olleet mieluimmin unelmoijia kuin johtotähtiä.

You who choose to lead must follow
But if you fall you fall alone
If you should stand then who's to guide you?
If I knew the way I would take you home.

(Ripple)

Tiettyä aktivistihenkeä bändi on kaikesta epäpoliittisuudestaan ja yksilöllisyyden ideologiastaan huolimatta ilmentänyt.Deadit ovat jo monta vuotta tukeneet Greenpeacea rahallisesti ja tehneet paljon hyväntekeväisyyskonsertteja, joiden avulla on avitettu milloin meijerin perustamista, milloin Amerikan intiaanien oikeusjuttuja.Vuonna 2008 GD oli mukana Obaman vaalisirkuksessa.

Me yritämme tehdä musiikkia sillä tavalla, ettei sillä ole mitään sanomaa kenellekään. Meillä ei ole mitään kerrottavaa kenellekään. Emme halua muuttaa ketään. Haluamme vain antaa ihmisille tilaisuuden voida vähän paremmin ... Musiikki jota teemme yhdessä on jotain sellaista, joka on rakkauden teko ja ilon teko, ja me pidämme siitä.(Jerry Garcia).


Vuonna 1989 levytetty Standing On The Moon kuvaa Dead-biisiksi harvinaisen suorasanaisesti sotien ja sotilaallisten uhkien varjostamaa maailmantilannetta. Se on kuitenkin pohjavireeltään haikea rakkauslaulu:

Standing on the moon
With nothing left to do
A lovely view of heaven
But I'd rather be with you -
Be with you.


Kahta viimeistä riviä Garcia lauloi konserteissa uudestaan ja uudestaan. Ne on ajateltu hänen muistosanoikseen. Ainakin niissä kiteytyy koko jutun juoni, sillä itse asiassa Grateful Dead -taiteen ydin on - amerikkalaisen folk-perinteen mukaisesti - siinä, että ihmiset tulevat koolle ja tekevät sitten yhdessä soittajien kanssa musiikin.

If my words did glow with the gold of sunshine
And my tunes were played on the harp unstrung
Would you hear my voice come through the music
Would you hold it near as it were your own?

It's a hand-me-down, the thoughts are broken
Perhaps they're better left unsung
I don't know, don't really care
Let there be songs to fill the air.

(Ripple)



In the land of the dark, the ship of the sun is driven by the Grateful Dead on ornamenttiteksti Grateful Deadin ensimmäisen LP:n (1967) kannessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.