KOSMISEN HUMPAN MESTARIT

Shpongle - Museum of Consciousness (Twisted Records, 2013)

Rock on julistettu kuolleeksi jo monet kerrat ja sitä se varmasti onkin siinä mielessä, että rock-kulttuuri viittaa nykyisin enemmän menneisyyteen kuin tulevaisuuteen.

90-luvun alusta asti futuurinen asenne ja uudistusmielinen innovatiivisuus ovat rockin sijasta toteutuneet teknon, ambientin, dronen, trancen ja psybientin kaltaisten genrejen sisällä. Elektronisen ravemusan myötä ajassa on alkanut kuplia uusi kemia, jonka loihtimat tajunnalliset svengit ovat ylväimmällä asteellaan avaruuskulttuurin asti avoimien, universaalien aikeiden, tunnelmien ja virikkeiden manifestaatiota.

Sanottu pätee erittäinkin täsmällisesti psybientin pioneeribändi Shpongleen, jonka muodostavat huilua puhalteleva pitkän linjan velhoilija Raja Ram ja yhtä lailla deejinä kuin muusikkonakin arvostettu Simon Posford. Kaksikon ensimmäinen yhteinen levyn, Are You Shpongled? ( 1998) on eräänlaista world musicia: hyvin moninaisista - eikä ainoastaan maantieteellisistä - maailmoista lähtöisin olevaa fuusiota ja urbaanishamanististen naamiohuvien soundtrackkia. Raja Ram ja Simon Posford osaavat yhdistellä aineksia eri genreistä ilman, että lopputulos kuulostaa halvalta ja hengettömältä tyylikoosteelta ja trendijumputukselta.

Seksi ei Shponglen biiseissä - kuten ei yleensäkään uus-tribaalissa konemusassa - ole keskeistä ainesta. Dionysoksen pidoissa tämäkin piiri pyörii, mutta loitolla falloksen varjosta ja ilman penetraation itsetarkoitusta. Psybientin (tai yhtä hyvin vaikkapa trancen) värinät eivät ole sillä tavalla genitaalisia kuin perusrockissa, vaan usein enemmänkin transkendenttisesti seksuaalienergiaa ja aistillisuutta transponoivia.



Are You Shponglea seuranneet Shpongle-albumit eivät ole yltäneet yhtäläisille, suggestiivisen kosmisuuden taajuuksille ennen kuin nyt. Museum of Consciousness on ideoiltaan ja toteukseltaan briljantti teos, joka suloisesti ja ovelasti johdattaa kuulijan neo-noitamaisen tanssin energioihin ja euforiseen levitointiin mielessä. Musiikin henget ovat levyllä läsnä salaperäisinä ja villeinä. Ne sysäävät sähköiset aaveet ja piilotajunnan menninkäiset ja keijukaiset esille huojumaan ja vispaamaan orgaanisen hurmion ja maagisen (elämän)pelin agentteina.

Bassokuviot ja rytmit kaikkiaan tykyttävät Museum of Consciousness´lla magneettisimpina ja syvätaajuisimpina kuin aikaisemmin. Sphonglen biiseissä on yhtä aikaa tiheää ja upottavaa drivea. Mitään suurta uudistumista yhtyeen ilmaisu ei kuitenkaan ole kokenut. Tarjoilussa tapahtuneista hienosäädöistä huolimatta kattaus on säilynyt ennallaan. Neljän aikaisemman albumin tavoin musa on ystävällistä ja peittelemättömän post-modernia. Kevyen pinnallista ja yhtä kevyesti pinnanalaisiin syvyksiin sukeltelevaa. Leikkisää, eteriseen herkkää ja kaihoisaa. Iloista ja ilossaan absurdia ja astraalista,hallusinatorististen kuvien ja kuvioiden synkronisesti pyörivää ja pörräävää pyörrettä; valon välähdyksiä ja aikahyppyjä, kreisejä kaikuja taikurin hatusta ja jongleerausta molekyyleillä ja atomeilla.

Raja Ramin ja Simon Posfordin musiikki koostuu sähköisistä, pyörivistä kehistä, jotka ovat "täynnä silmiä, yltympäri" kuin pyhät olennot Hesekielin ilmestyksessä. Tämän verrattoman täyteläisesti soivan ilmestyksen voi ottaa vastaan synteettisenä satuna tai synteettisenä totena. Joka tapauksessa, Museum of Consciousness on levy, johon voi uppoutua niin, että unohtaa kuuntelevansa musiikkia.

KEVYT SMACK-SNACK

Kerran ku mä olin duunissa ja hoidin autolla jotain asoita kaupungilla, menin keskel päivää käymään Lepakos hakee bassoo. Smack oli treenaamas yhtelttoist aamulla. Claude oli ilman paitaa yltäpäältä hiessä, hirvee pilven dunkkis. Mä olin et vittu, mä haluun kans tollasta. Toi on oikeeta, ei mitään duunia. Yötä päivää vaan vedetään rock ´n ´rollia, päivällä jo ollaan hyvissä fiiliksissä. Claude oli nahkahousuissa, arpi keskellä rintaa. Se oli sillon vasta kuustoista ... Se oli oikeesti huumavan hieno kokemus. Ku joku Stooges saatana, elävänä.


Jimi Sero & Tommi E. Virtanen - Mun tie (Johnny Kniga, 2012)

Rock & roll on tuotu Suomeen monta kertaa. Maahantuojina ovat toimineet vuorollaan ainakin Rock-Jerry, Jussi Raittinen, Juice Leskinen, Dave Lindholm, Hurriganes ja Hanoi Rocks. Mutta vasta sitten kun Smack hyppäsi kehään 80-luvun alussa voitiin Suomessa puhua rockista siinä merkityksessä kuin Stooges, Doors, Who, Velvet Underground ja varhainen Stones ovat rockia.

Ainutlaatuisen ja määräävän säväyksen Smackin vetoihin antoi kuumeisen houreisella soundilla laulanut Claude, joka poistui keskuudestamme 1996. Hänessä oli synnynnäistä säteilyä ja magneettista vimmaa ja värinää. Clauden ansiosta Smack säilytti vetovoimansa bändin heikompinakin hetkinä. Keikoilla saattoi aina jännittää vähintäänkin sitä, putoavatko Clauden nahkaiset lantiohousut laiheliinin yltä vai ei.

Smack ei koskaan täysin onnistunut levynteossa. Yksikään yhtyeen neljästä studiolevystä ei tavoita sitä keikoilla saavutettua rankkuuden tasoa, josta elävä äänite Live Desire (1986) antaa osviittaa. Ohuet soundit verottavat biisien ärhäkkyyttä, eivätkä levyjen miksauksetkaan menneet ihan nappiin. Tämä ei kuitenkaan estänyt esim. Kurt Cobainin ja Guns and Roses -kundien intoutumista Smackin levytyksistä...

Keikoilla Smackissa oli tehoa ja latinkia, mutta joustava, lennokas svengaavuus soitosta uupui lähes tyystin. Näin ajattelee myös Smackin pitkäaikainen basisti Jimi Sero. Hän nimeää Smackin svengintappajaksi rumpali Kinden, joka "oli enemmän hevibändirumpali ku rock `n´ roll-rumpali". Seron mukaan "svengi ei ollut Kinden juttu", koska Kinde vaan "keskitty siihen, et lyödään vitun lujaa". Rane Raitsikka ei yhdy tähän kantaan. Hänen mielestään Smackin voima oli nimenomaan Kinden soitossa.

Smackin kannalta oli kohtalokasta, että bändin levyjä purkitettiin samaan tuotannolliseen muottiin kuin 80-luvun valtavirtarockia. 80-luvullahan alkoi tuntua siltä, että esim. kaikkien levyjen rummuissa on yhtä pitkät kaiut ja levyillä muutenkin yhtäläiset soundit. Jimi Seron sanoin: "Se oli kaheksankytluvulla se juttu. Musalajista riippumatta kaikki rupes kuulostaan samalta." Smackin katurockista tälläinen tuotantotyyli hio asfaltin karkeimman roson pois.

Smackin historia on tallennettu Jimi Seron kirjaan Mun tie. Sen alaotsikkona on "läpi Smackin, Ballsin ja kosteiden vuosien etc.". Jimi Serohan on musisoinut Smackin lisäksi monissa muissakin comboissa ja tehnyt roudauskeikkoja ynnä muuta. Kirjassaan hän kelaa läpi tähänastisen elämänsä ja lataa tarinaa Stadin rock-skenen säädöistä muutaman vuosikymmenen ajalta.

Kiintoisia hahmoja Jyri Honkavaarasta kutsumushuora Trixien kautta Pave Maijaseen vilisee kirjan sivuilla, mutta juuri kenenkään kohdalla ei pysähdytä piirtämään vähänkään perusteellisempaa karakteeria. Tarkempaa ja nasevampaa kuvausta soisi kirjassa olevan enemmän ainakin koskien Seron bänditovereita ja Smackin sisäisiä säpinöitä ja kemioita ylipäätään. Jotain tietysti kertoo se kun mainitaan Kinden pukeutuneen yötä päivää, säällä kuin säällä samettihousuista tehtyihin shortseihin, farkkuliiveihin ja huiviin. Mutta ainakin Clauden persoonasta olisi ollut syytä esittää vähän laajempia hahmotuksia ja huomioita, ei vain pelkästään tätä yleishöpinää tyyliin "Claudehan oli aina kiinnostunut kulttuurista. Se luki hirveesti koko ajan, oli kiinnostunut kirjallisuudesta ja runoista".

Viina virtasi Smackin porukassa vuosi vuodelta enemmän ja Jimi Seron muistelmat ovatkin paljolti sitä, että hän kertoo Smack-soittajien juopottelusta eri ympäristöissä. Mun tie on alkoholistin tie. Alkoholistin, joka löytää rakkauden ja raittiuden, ja muuttuu huuruilijasta professionaaliksi rokkikarpaasiksi. Tämän tyyppisiä tilityksiä on julkaistu viime vuosina jonkun verran. Mun tiestä löytyy niukasti sellaisia erityispointteja, jotka tekisivät Jim Seron alkoholismista, rakkaudesta ja raittiudesta kiintoisia, puhuttelevia asioita satunnaisen lukijan kannalta.

Kirja vaikuttaa tieten tahtoen lonkalta tehdyltä. Teksti on arkista ja monotonista puhekieltä, jolle on tyypillistä se, että asioiden tai ihmisten tilaa kuvatessa sana "vittu" on runsain mitoin käytetty adjektiivi ja attribuutti. Asiat ovat vitun hyvin elleivät ne mene ihan vituiksi joidenkin vitun ääliöiden takia. Seron löyhät läpät on kylläkin pilkutettu erittäin pedantilla tavalla.

Rokkikirjoja harrastuksenaan ahmivalle diggarille Mun tie kelvannee kevyeksi välipalaksi. Säväyttäviä syväsukelluksia tai kiintoisia katsantoja siitä ei lukijalle lohkea. Kirja on kuin ylipitkä lehtihaastattelu ilman kerronnallisia jujuja. Hauskoja anekdootteja kansien väliin on kerätty kyllä useita, mutta niin paljon niitä ei ole, että kirja pysyisi alusta loppuun elossa.



Yläkuvassa Tumppi Varonen ja Rane Raitsikka, joka Jimi Seron tavoin on soittanut sekä Smackissa että Problemseissa. Photo: K. Kosmos. Alakuvassa Claude ja Purppurarinteiden ratsastaja. Photo: Anonyymi Smack-diggari.