torstai 17. tammikuuta 2013

ACID QUEENIN USKO, TOIVO JA RAKKAUS

Life Is a Cosmic Giggle on the Breath of the Universe.

Krystle Cole - Lysergic (CREATESPACE, 2007)
Krystle Cole - After the Trip: Thoughts on Entheogens, Spirituality, and Daily Life (NeuroSoup Trust, 2007)
Nicholas Schou - Orange Sunshine (Thomas Dunne Books, 2011)


Krystle Cole oli 18-vuotias strippari Kansasissa, kun hän vuonna 2000 ihastui itseään 20 vuotta iäkkäämpään kemistiin nimeltä Gordon Todd Skinner ja alkoi ahmia psykoaktivoivia kemikaaleja hänen opastuksellaan. Krystle Cole muutti asumaan Skinnerin luo armeijan hylkäämään Atlas E -ohjussiiloon, jossa oli varsin ylellinen varustus: persialaisia mattoja, marmoria, nahkasohvia, porealtaita, huippuluokan hifiä...



Skinner oli vankasti mukana Amerikan ekstaasi- ja LSD -kaupassa. Colen tavatessaan hän oli keskittynyt tästä bisneksestä kotoisin olevan rahan pesemiseen. Saman aikaisesti hän lukeutui liittovaltion huumepolisiin, DEA:n ilmiantajakaartiin. Skinnerin ansiosta pidätettiin pitkän linjan LSD-kemisti Leonard Pickard, joka sai elämäntyöstään kaksi elinkautista vankilatuomiota. DEA:n mukaan Pickard oli valmistanut 90 prosenttia maailman LSD:stä.

Pickardin laboratorio oli sijoitettu Skinnerin siiloon ja Pickardin kiinnioton jälkeen Skinner huomasi pelanneensa itsensä köyhyysloukkuun. Sitä hän koetti lievittää myymällä pois vanhoja ekstaasikidevarastojaan. Homma taipui siinä määrin överiksi, että DEA:n pitkään harjoittama Skinnerin suojelu loppui. Vuonna 2004 hänet tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen. MDMA-bisneksen lisäksi Skinner lähti vankilaan Krystle Colen uuden poikaystävän kidnappauksen takia.


Kirjassaan Lysergic Krystle Cole kertoo oman versionsa runsaasta kolmesta Skinnerin kanssa viettämästään vuodesta. Niihin sisältyi isoja juhlia ja alastonna juoksentelua ohjussiilon sylinterimäisissä käytävissä. Matkustamista, tasokkaita hotelleja, pelikasinoita, kalliita autoja ... Narkoottisiin aineisiin Krystle Cole ei koskenut, ei liioin käyttänyt kannabista. Hänen menuunsa sisältyi vain synteettisiä mielenmuuntajia, etusijalla LSD ja MDMA. Hallusinoivaa DMT:tä (dimetyylitryptamiinia) Krystle Cole kertoo ottaneensa anuksen kautta sisään. Skinnerin omaan palettiin kuului vähintään ne kirjassa luetellut 163 ainetta, joiden laittomaan käyttöön hänelle yritettiin yhdessä oikeuden istunnossa hakea immuniteettia.

Krystle Colen mielestä psykedeelisten aineiden tarkoitus on "näyttää hauskalla tavalla erilainen versio todellisuudesta". Hauskuuden lisäksi Colelle ja Skinner saivat trippaillessaan tutaa synkkiä sävähdyksiä ja hengellisiä hurmoksia. Jälkimmäiset innoittivat Colen resitoimaan mantroja ja syventymään buddhalaiseen ynnä muuhun uskonnolliseen kirjallisuuteen.

Pariskunnan transesdenttisista kokemuksista ei kirjassa piirretä kuin vähäisiä ääriviivoja. Ylipäätään teoksen kerrontaan sisältyy paljon epämääräisyyksiä, eikä tarinassa ole sen enempää johdonmukaisuutta kuin draiviakaan. Puolet kirjasta koostuu Skinnerin Colelle vankilasta lähettämistä kirjeistä. Ne ovat raskas repullinen romanttista fiilistelyä, kemistisiä houreita ja uskonnollista ukaasia & unelmointia.



Toisessa kirjassaan, After the Trip Krystle Cole toteaa, että hän oppi kemiallisella taipaleellaan valtavasti universumista, mutta ei kyennyt tuomaan tätä tietoisuutta päivittäiseen elämäänsä. Suurimpana virheenään hän pitää sitä, että ajatteli olevansa henkistynyt tyyppi vailla vertaa (I thought I was the most spiritual person that you would ever meet. And this was where I really went wrong).

Kaikesta huolimatta Colen uskonnollinen vakaumus on säilynyt entheogenictisenä / enteogeenisena. Se tarkoittaa hänen uskovan psykoaktiivisten aineiden syventävän ihmisen hengellistä tietoisuutta. Mikään uusi katsantohan tämä ei ole. Samanismi on alkujaan enteogeenista ritualismia. Suurten maailmanuskontojen muinaisuudesta löytyy siihen suuntaan kallellaan olleita käytäntöjä. Etelä-Amerikassa ayashca on perinteinen, hengellisiä rituaaleja psykoaktivoiva keitos ja pohjois-Amerikan intiaanien Native American Church käyttää edelleenkin peyotea ehtoollisessaan. Enteogeenisia piirteitä omaa myös rastojen nyahbinghikultti ja "viisauden yrtin" suursuosija Bob Marleya voidaan pitää yhden sortin (ei-synteettisen) enteogeeni`smin uskonsoturina.

Krystle Cole uskoo psykedeelien toimivan hissin tavoin ja kuljettavan käyttäjänsä "eksistenssin huipulle". Alaa käsittelevä tutkimus-ja dokumenttiaineisto ei tue tätä näkemystä. LSD:tä ottavat henkilöt eivät automaattisesti hurauta kosmiseen valoon tai "totuuden lähteille".

Näyttää lisäksi siltä, että usein 2000-luvun urbaanissa enteogeeni`smissa ajatellaan hengellisten kokemusten olevan sama asia, kuin mielihyvää tuottavat extreme-elämykset. Tällöin ollaan lähempänä hengellistä viihdettä kuin mystiikkaa ja kiehtovan outojen kokemusten kalastelusta tulee todellista tajunnan laajentamista tärkeämpää touhuilua. Eihän tajunnan laajennus voi tarkoittaa - ainakaan yksinomaan tai ensisijaisesti - sitä, että hurautetaan hissillä yhä uudestaan mielen ylimpään kerrokseen ja syödään siellä hattaraa. Vain itsetietoisuuden avartumisen kautta voi tapahtua jatkuvaa tajunnan laajentumista ja itsetietoisuus alkaa siitä, että yksilö herää oivaltamaan, miksi hän haluaa (esim.) "korkealle" ja miksi hän on kokee olevansa "matalalla".

After the Trip on kooste päiväkirjamerkintöjä aiheinaan milloin muuttopuuhat tai Colen kissan vointi, milloin hallusinogeenit ja uskonnot tai Skinner-ajan takautumat. Tekstin vilpittömyys on yhtä lailla hellyyttävää kuin on häkellyttävää sen naivius.

Colella on monia näppäriä oivalluksia ja hän on oikeassa korostaessaan kosmisen tietoisuuden merkitystä ihmiskunnalle. Acid Queenin filosofiset yleistykset ovat vaan liian pinnallisia omatakseen erityistä merkityksellisyyttä. Cole symppaa kovasti buddhalaisuutta, mutta ei havaitse sitä, ettei Buddha Dharmassa ole ideana huippukokemusten hankkiminen, vaan elämän suora kohtaaminen.

Pahvin kevyttä jutustelua After the Trip pääasiassa on, hipaisuja asioiden pintaan, mutta aikalaistodistuksena silti ehdottomasti huomionarvoinen kirja. Se on yksilöllinen manifesti uskosta, toivosta ja rakkaudesta, kirjoitettuna näkökulmasta, jota ei ole syytä sivuuttaa vaan hyvä tuntea tänä toksisena maailmankautena.



Brotherhood of Eternal Love on vuonna 1966 rekisteröity psykedeelinen kirkko, jota alettiin kutsua "hippimafiaksi" sen jälkeen kun kävi ilmi, että veljestö oli harrastanut jättimäistä LSD- ja kannabiskauppaa Yhdysvalloissa.

Lysegic-kirjassa mainitaan Brotherhood of Eternal Love pari kertaa. Skinner väitti Colelle olevansa yhteydessä tähän salaiseen veljeskuntaan, johon kertoi kemisti Pickardin kuuluvan. Jälkimmäinen väite saattaa pitääkin paikkansa, mutta kumpaakaan henkilöistä ei mainita Nicholas Schoun kirjassa Orange Sunshine, joka ensimmäisenä julkaisuna 40 vuoden hiljaisuuden jälkeen nostaa järjestöä ympäröivää salaisuuden verhoa.

Schou aloittaa kronikkansa Kaliforniasta, pienestä Laguna Beachin kaupungista, jossa alta kaksikymppinen John Griggs palloili poolopaita ja khakisortsit yllään kaupungin puisto-osaston hommissa. Griggs tutustui 60-luvun puolivälissä LSD:hen muutamissa bileissä ja sai salamana herätyksen uuteen tietoisuuteen. Hän alkoi saarnata LSD-uskoa ja innosti uskonveljiä tulemaan yhteen. Näin syntyi uskontokunta Brotherhood of Universal Love. Sen tarkoituksena oli edesauttaa "maailman suurenmoista heräämistä Jumalaan" ja levittää Jeesuksen, Buddhan, Ramakrishnan, Yoganandan, Gandhin ja Babaijin rakkautta ja viisautta maailmaan. Kirkon pyhäksi sakramentiksi kirjattiin lysergihapon dietyyliamidi.

Looshin raamattuna käytettiin Timothy Learyn johdolla kirjoitettua trippiailumanuaalia Psychedelic Experience, joka on muunnelma Tiibettiläisen kuolleiden kirjan tekstistä. Kirjan sisältämät ohjeet opastavat tajunnanräjäyttäjää pääsemään harhojen ja hallusinaatioiden läpi "puhtaan valon autuuteen". Learyn meditointiohjeet luettiin aina ääneen kirkon LSD-seuroissa, joita järjestettiin vähintään kerran viikossa.




Veljeskuntaan liittyi lyhyessä ajassa paljon väkeä. Alkuaikojen keskeishenkilöitä olivat Griggsin - joka Timothy Learyn mukaan oli "pyhin ihminen Amerikassa" - ohella Robert Ackerly ja surffarit Rick Bewan ja David Hall. Näistä jälkimmäinen alkoi noin 50 tripin jälkeen tähyillä toisenlaisia taajuuksia elämäänsä ja kiinnostui Zen-buddhalaisuudesta.

David Hall toi japanilaisen Rintai Zen -opettaja Sasakin veljeskunnan tapaamiseen ja Sasaki yritti vieroittaa porukan happohartaudestaan sanomalla, että LSD on paatti, joka on vienyt jengin "suurenmoisen ymmärryksen joen" toiselle puolen - "ja nyt kun olette siellä, miksi te enää tarvitsisitte venettä?" Silloin eräs villisti tuijottava Calvin Delaney hypähti pystyyn ja ilmoitti kertovansa syyn: "If it wasn´t for LSD, I would have taken a baseball bat to your fuckin head by now!"



Kaksi viikkoa ennen Brotherhood of Universal Loven virallista kirjaamista uskontokunnaksi LSD kiellettiin Amerikassa. Veljestön oli siitä lähtien hankittava sakramenttinsa laittomilta markkinoilta. Parin vuoden säätelyn jälkeen he lopulta saivat itselleen oman kemistin - Grateful Deadin labravelhon, Bear Owsley Stanleyn oppipojan - valmistamaan heille happoa. Sille annettiin nimeksi Orange Sunshine.

Orange Sunshinen myymisen lisäksi Brotherhood harjoitti laajamittaista hasiksen salakuljetuksen Afganistanista. Lisäksi he toivat Meksikosta tuhansia kiloja vahvaa marijuanaa, jonka kukintoja kutsuttiin nimellä colitas - ne mainitaan Eaglesien Hotel Californian tekstissä: "On a dark desert highway, cool wind in my hair, warm smell of colitas rising up through the air".

Newportin Jazz festivaaleilla 1968 veljeskunta oli saanut luvan myydä orgaanisia mehujaan. Mehut oli terästetty LSD:llä ja osa virvokkeista päätyi vahingossa poliisien janojuomaksi. Niinpä joitakin lainvartijoita nähtiin tanssimassa iloisina koppalakit takaraivolla ennen kuin heidät poistettiin paikalta. Jouluna 1970 Brotherhood järjesti omat festivaalit, mutta he eivät pystyneet hankkimaan ketään Buddy Milesia isompaa tähteä sinne esiintymään. Järjestäjien käytössä olleesta lentokoneesta pudotettiin festarialueelle tuhansia postikortteja, joihin oli liimattuna LSD-matka.

Ennen omaa festivaaliaan veljestö oli saanut Jimi Hendrixin soittamaan ilmaiseksi isoon ulkoilmajuhlaan. Pätkä konsertista nähdään elokuvassa Rainbow Bridge (1972). Tätä livemateriaalia ei kuitenkaan sisälly elokuvan soundtrackalbumille, vaan aivan muita taltiointeja. Elokuva on dokumenttimainen välähdys Hawaijilla toimineen okkultisesta meditaatiokeskuksen säpinöistä ja se on tehty vapaasti, ilman tarkkaa käsikirjoitusta. Pari Brotherhoodin jäsentä nähdään elokuvassa surffailemassa ja meditoimassa, ja Jimi Hendrix näyttäytyy livepätkien lisäksi myös yksityistilanteissa ulko-ja sisäavaruudellisista seikoista puhumassa.


Lähtölaukaus psykedeelisten sotureiden kirkon tuholle oli se, kun poliisit pysäyttivät valtatiellä hippiliikkeen oraakkelin,Timothy Learyn, joka oli ollut juuri käymässä veljestön päähenkilöiden luona. Hänen autonsa tuhkakupista löytyi pari jointin jämää. Niiden takia Leary tuomittiin 10 vuodeksi vankilaan vuonna 1970. Hän kuitenkin pakeni tyrmästä Brotherhoodin avustamana. Vankilapakoa oli junailemassa myös radikaaliryhmä Weather Underground. Leary pakeni ensin Algeriaan Mustien Pantterien tukikohtaan, sieltä myöhemmin Sveitsiin ja Afganistaniin, jossa hän jäi viranomaisten haaviin.

On ällistyttävää, että Brotherhood pystyi toimimaan viisi vuotta ennen kuin viranomaiset kiinnittävät siihen enemmälti huomiota ja pääsivät jyvälle sen suurisuuntaisista operaatioista. John Griggsiä pidettiin täysin harmittomana haaveilijana, joka asui tiipiissä ja söi itse kasvattamiaan kasviksia. Brotherhood-jahtia johtanut poliisi Neil Purcell ei usko kyllä vieläkään, että Griggs olisi johtanut seurakunnan salakuljetustoimintaa.

Poliisien Brotherhood-operaation ensimmäisen aallon aikana vangittiin 53 veljeskunnan jäsentä. Myöhemmin pidätyksiä tuli lisää ja pitkiä vankilatuomioita jaettiin. Osa porukasta katosi maan alle. John Griggs ei seurakuntansa alasajoa nähnyt, sillä hän oli kuollut jo 1969.

Vaikka veljeskunnan jäsenet joutuivat maksamaan kovan hinnan toiminnastaan on Griggsin läheinen kumppani Rick Bevan sillä kannalla, että Brotherhood oli vankilatuomioiden ja kaiken muun siitä seuranneen kärsimyksen arvoinen asia, koska se oli uuden, avoimen ja henkistyneen maailman lähettiläs: ... "The changes taking place, the hashish being smoked, the dreaming of brotherhood, the LSD experiences that opened people up to their souls, and the fact that there was somerhing beautiful and spiritual about them. Without these things, we would´t be where we are today. We ushered in the age we are in now, which reflects a much more open-minded, openhearted and spiritually inspired world."

Nykyisin nimellä Ram Dass tiedetty psykologian professori ja Learyn entinen työtoveri, Richard Alpert sanoo kirjassa, että Brotherhood teki suuren erheen ryhtyessään levittämään LSD:tä kaikelle kansalle, mainstreamille. Tämä on epäilemättä totta. Onhan LSD:tä keksintönä verrattu atomipommiin. Asian toinen puoli on se, että 60- ja 70-luvuilla Amerikkaan kasvoi keskiluokka, josta sen nuoruuden happotestien takia löytyi psykedeeliseen visioon siinä määrin resonanssia, että monet happopiireistä lähtöisin olevat, tieteelliset ja taiteelliset impulssit saivat tilaa modernissa kulttuurissa uusia kehityslinjoja avaten.


Nicholas Schou on on tehnyt valtaisan työn haastatellessaan lukuisia veljeskunnan entisiä jäseniä ja heidän ystäviään sekä Brotherhood-jahdissa mukana olleita viranomaisia. Tarina on jäntevästi järjestetty ja etenee paikoitellen jännittävänä kuin tiukka dekkari konsanaan. Eipä ihme, että elokuvaakin on kirjan pohjalta kaavailtu. Lisäksi pari Brotherhood of Universal Loven jäsentä on kirjoittamassa omia muistelmiaan - yksi veljesveteraani tosin totesi Schoulle jo tämän tutkimuksen alkuvaiheessa: he jotka väittävät muistavansa mitä silloin tapahtui, eivät olleet paikalla siellä missä tapahtui.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.