tiistai 18. joulukuuta 2012

Rockia Saatanalla päähän

Rocktähdet ovat tunnetusti kaikista matkustavaisista tuhoisimpia. Heidät on useinkin suljettu motellien ja hotellien ulkopuolelle ... Heille on määrätty sakkoja, heidät on haastettu oikeuteen, häädetty, heitä on jopa ammuttu. He nyrpistävät nenäänsä kaikenlaisille auktoriteeteille. He kiroilevat, oksentavat ja sylkevät ja tekevät kaikenlaisia julkeuksia kaikkialla ...

Tunnetuimpia rocktähtiä, jotka ovat itse homoja, ovat Lou Reed ja David Bowie. Reed on Velvet Undergroundin entinen jäsen. Reedin on nähty käyttävän ripsiväriä, poskipunaa, sukkahousuja ja korkeita korkoja, joissa hänet on kuvattu "Transformer" -levykansion päällyskanteen. Hän laulaa lauluja, jotka kuvailevat homoseksuaalin yksinäisyyttä.


Leo Meller

Leo Meller: ROCK (Kuva ja Sana, 1986)

Kirkkoherra Otso Sovijärvi otti minuun yhteyttä vuonna 1986 saadakseen tietää, onko seurakunnan nuorisokonserttiin buukattu Rajuilma saatanpalvojien bändi. Tuohon aikaan ryhmän vokalisti Rane Rautiainen näet lauloi paholaismainen viitta hulmuten biisejä, joissa aika usein mainittiin Saatana. Pimeyden voimien ihannointia bändi ei kuitenkaan edustanut. Tämä oli käsitykseni, jonka kirkkoherralle välitin. Rauhoitteluistani huolimatta Rajuilman keikka taidettiin perua...


Suomessa viimeisin suuri ristiretki rockia vastaan ajoittuu juuri em. aikaan. Silloin Pohjanmaa puhui nykyisin Lapualla pastorina toimivan Jyrki Isohellan sulla. Hän julkaisi yhdessä hengenheimolaistensa ( Seinäjoen helluntaiseurakunnan nuorisotiimi) kanssa kasetin, jossa rock yhdistetään saumattomasti Saatanan juoniin. Lisää pontta väitteille antoi 1986 julkaistu evankelista Leo Mellerin kirja ROCK.


Lapualaisten mukaan rock-levyt sisältävät salasanomia, jotka selviävät kuunneltaessa levyjä väärinpäin. Esimerkiksi Eaglesien Hotel Californiassa lauletaan "this could be heaven or hell", mutta kun kappaleen kuuntelee väärinpäin kuulee Eaglesien laulavan: "Yes, Satan, he organized his own religion...it was delicious..."

Väärinpäin kuunteleminen ei ole kuitenkaan ehto sille, että rockin synnillisyys paljastuu. Mellerin mielestä kaikki rocksanoitukset ovat enemmän tai vähemmän rivoja ja Jeesuksesta vierottavia. Myös musiikki itsessään, "yksinkertainen, rytmikäs, hakkaava komppi" on vaarallinen. "Tasaisen jyskeen" lisäksi Melleri erittelee kirjassaan rockin "synkopointtia":

Synkopoinnissa korostus on iskuttomalla sävelellä 4/4 tahdissa. Tätä voidaan verrata musiikin kaikkein ylevimpiin muotoihin (innostaviin marsseihin, klassisiin kappaleisiin), jotka panevat korostuksen 4/4-tahdin ensimmäiselle ja kolmannelle lyönnille. Synkopoidut rytmit herättävät mitä aistillisinta vastakaikua ihmisruumiissa, varsinkin kun niitä korostetaan elektronisesti ... Tämä selittää tanssijoiden eroottiset ruumiinliikkeet, kun heitä säestää synkopoitu tai sykkivä rockin rytmi.

Mellerin mielestä rock ei ole taidetta, viihdettä, eikä edes nuorison itseilmaisua, vaan yksinomaan laskelmoitua pervobisnestä, joka saa innoituksensa Saatanasta.
Saatana tekee rockryhmät kuuluisiksi.

Saatana tekee rockryhmät kuuluisiksi.
Saatana vaikuttaa siihen, että maalliset viestintäroganisaatiot tekevät oman osuutensa rockkulttuurin edustajien tekemisessä kuuluisiksi.


Väitteidensä tueksi Melleri käy läpi kymmeniä rocksanoituksia ja esittelee rocktapahtumiin liittyneitä väkivaltaisuuksia ynnä muuta turmellusta. Erityisen irvokkaina Melleri pitää Stairway to Heavenin kaltaisia biisejä, joissa käytetään uskonnollisia käsitteitä, kuten taivas tai paratiisi, tai hyödynnetään raamatullisia sanontoja. Meller siis katsoo, että hänellä ja hänen uskonveljillään on yksinoikeus esimerkiksi sanojen "taivas" tai "helvetti" kaltaisiin käsitteisiin.

Kovimmat kuulansa Melleri upottaa tietysti heavyrokkarien panssareihin. Olihan metallipuolella jo 80-luvulla joitakin bändejä, jotka sitoutuivat saatananpalvontaan ja täysillä mellastivat sellaiset typerät verikekkeribändit kuin esim. W.A.S.P., joiden vieroksumiseen ei kristillistä maailmankuvaa tarvittu.

Sinänsä kiinnostava piirre monissa Mellerin siteeraamissa heavy-artikkeleissa on se, miten paljon uskonnollista sanastoa rockjutuissa 80-luvulla pyöritettiin. Tätä en itse ole aikaisemmin huomannutkaan. "Iron Maidenin heleä kauheus kärvennytti kiirastulessaan pahan palvojankin. Meno oli kuin maailmanlopun viime minuuteilla, ja pääsylippu Manalan majakalle irtosi sarjasta kirosanoja... Heavyteinien teehetki oli pyhää yhteyttä paholaisen kanssa ja liekin polttaessa sisälmyksiä, suut aukesivat karjahdukseen: Grrrrrgggghhhhh.... heavyssa on voimaa kuin kymmenessä käskyssä" (Marko Lysmä, Iltalehti).

Meller kertoo valmistelleensa kirjaansa kolme vuotta. Silti hän ei päässyt rockkulttuurista yhtään jyvälle. Tutkimisen sijasta Meller on tonkinut rockiin liittyviä sensaatioita ja lieveilmiöitä omien ennakkoluulojensa vallassa, omaksunut muiden fanaatikkojen huomioita aiheesta ja irrotellut asioita yhteyksistään rajulla tavalla. Jos mellermäisellä metodilla ja asenteella tutkittaisiin Raamattua, se todettaisiin helposti lapsilta kiellettäväksi, seksiä ja väkivaltaa tihkuvaksi pervoilun opaskirjaksi, jonka sivuilla lapsia surmataan surutta ja hurskaat Herran palvelijat juopuvat viinistä ja syövät omia ulosteitaan.

ROCK-kirjan teesit ovat pääosin kehäpäätelmiä ja omiin, horjuttamattomiin uskomuksiin plus omaperäisiin Raamatun tulkintoihin perustuvia, joten niitä vastaan väittäminen on täysin turhaa. Onneksi Mellerin kanssa voi olla myös jostain samaa mieltä. Muustakin kuin siitä, että W.A.S.P. oli ällöttävä ilmiö.

Meller on näet täysin oikeassa siinä, että kristillisen sanoman levittämiseen rock on epäkelpo media. Eihän mikään kuulosta niin töpöltä kuin kristillinen heavyrock. Ei siksi, että rockin tahtilaji olisi helvetttiin menon tahti, vaan koska rock alkaa "lantiosta alaspäin", kuten Keith Richards on asian esittänyt. Uskonnollisia tasojakin rock saattaa sisältää, mutta rockissa uskonnollisuus ja seksuaalisuus yhtä ja samaa, dionysosmaista latinkia, joka synnyttää luontevammin karnevalististista, villiä ja ironisesti reflektoivaa kulttuuria, kuin uskoa johonkin kiinteään oppiin tai uskontoon, kuten kristinuskoon - tai satanismiin.

Mellerin ROCKista ei tullut bestselleriä, mutta lapualaisten rockpaljastuskasetti sai runsaasti huomiota osakseen. Sen takia jyväskyläläiseltä Rajuilmalta peruuntui yksi keikka, mutta suurempaa vaikutusta kansalaismielipiteeseen rockin saatanallisuusjulistuksilla ei tainnut olla.

Edelleenkin heavy metallin ja saatananpalvonnan suhde on tapetilla silloin tällöin, mutta enemmänhän rockia nykyisin arvostellaan siitä, että se on menettänyt pelottavuutensa ja kapinallisuutensa: rockista on tullut mainstreamia, koko perheen karkkia. Rockia voi arvostella monesta muustakin asiasta, mutta jos Mellerin tavoin kieltäytyy ymmärtämästä koko kyseistä kulttuurinmuotoa on se kritisointi täysin hölmöläisten hommaa. Hyvä on myös huomata, että Mellerin näkökulma musaan on yhteneväinen monien totalitaaristen ideologioiden kanssa. Natsi-Saksassa jazz oli kiellettyä, Kuubassa rock soi yhä maan alla ja muslimaissa taliban on asettunut kaikkea musisointia vastaan.


Kuinka syvältä pimeydestä rokkisoinnut ilmoille kumisevat - tästä jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä tsekattuaan seuraavat kolme videota:

Kylmä Banaani II Lepakkomiehessä 2012: KÄÄRMETULI

RÄJÄYTTÄJÄT Töölöläinen + Räjä&Roll 17.11.2012 Korjaamo/Helsinki

Profeetta ja Uusi Maailmanuskonto - Itsensä Tuntemisen Salaisuus

lauantai 8. joulukuuta 2012

Miss Farkku-Suomella ei ole käpyä selän alla

Matti Kinnunen (ohj.) - Miss Farkku-Suomi (dvd, 2012)

Kävin Oulussa ensimmäisen kerran keskikesällä 1977. Näin leirintäalueen ja meren. Vierailin kuuluisalla Rattori-lupilla ja myös jollain kaupungin läheisellä tanssipaikalla. Siellä moni bilettäjä hengaili iso, varrellinen kampa farkkujen takataskussa. Stadilainen gimmakaverini hymähteli heille ja sanoi, ettei nää taida tietää, että Helsingissä kukaan ei ole pitänyt kampaa tuolla tavoin yli vuoteen.

Pohjoinen jälkeenjääneisyys on Miss Farkku-Suomen suuri teema. Jengi diggailee Deep Purplea ja discoa ja vain muutama tyyppi on kuullut ilmiöstä nimeltä punk. Elokuvan päähenkilö Välde esitellään tuon ajan Oulun ainoana, nuorena toisinajattelijana. Hän torjuu uskonnon, politiikan ja urheilun, eikä halua kuulua mihinkään ryhmään. Ei edes punkkeihin.

Energiaa erilaisuuteensa Välde saa kirjallisuudesta ja Lou Reedin, Velvet Undergroundin ja David Bowien kaltaisten artistien levyistä. Välde ei kuitenkaan omaksu Bowien ja kumppaneiden tajunnallista seikkailunhalua ja idoliensa musiikin ilmentämiä, itseaiheutetun vinksahtaneisuuden tasoja. Enemmänkin hän haaveilee olevansa joku päivä oikea boheemiartisti, joka tekee biisejä oman elinpiirinsä vinksahtaneisuudesta ja saa niillä huomiota osakseen.

Parhaimmillaan elokuva on kuvatessaan Väldeä rakentamassa hyvin tietoisesti, joskin neuroottisuutta hipoen psyykkistä panssaria suojakseen. Romantiikan nälkää kapinallinen ja angstaava teininerokin potee. Ihastuksesta oman koulun farkkumissiin ei vaan ole ainesta filmin peruskaareksi ja Välden & Piken ikitoteutumattoman lovestoorin loppunäytös on luvattoman banaali.

Pidän siitä, että elokuvaan ei ole ympätty seksikohtauksia, vaikka seksuaalisella jumituksella iso osa stoorissa onkin. Paljon muuta turhanaikaista tohinaa tarinaan on upotettu. Pikkuvanhat lestadiolaiskaksoset ovat sinänsä hauska esitys, mutta ei millekään elokuvalle ole hyväksi jos sitä ikään kuin kevennetään päälleliimatuilla sketsipläyäyksillä. Toinen erityisrasiste on P-K Keräsen näyttelemä rokkimanagerin hahmo, joka on kliseisyydessään kuin jostain jenkkileffasta repäisty.


Heti Miss Farkku-Suomen avauskuvissa vilahtaa yksi mimmi jättikampa farkkujen takataskussa. Muuten en elokuvasta omaa 70-lukuani tunnistanut. Leffaan on kylläkin tallentunut se hitaus, joka 70-luvun pysähtyneisyyden ajalle oli ominaista ("ne ajat halus seisoo, niit piti työntää koko ajan eteenpäin" - D.Lindholm). Miss Farkku Suomen kohdalla kerronnan hidasliikkeisyys tarkoittaa myös jähmeyttä, orgaanisuuden puuttumista.

Leffan avoin mutta onnellinen loppu alleviivaa sitä, että Miss Farkku Suomi on oikeaoppisen optimistinen "nuorisoelokuva". Olemukseltaan lähempänä nuorisoelokuvaekspertti Mikko Niskasen Ajolähtöä kuin kokeilevaa Käpyä selän alla.