Suomalaisen anarkian loimu

"Jos jonkun lukijan silmään on ottanut tietyt epäselvyydet ja painojäljen epätasaisuus haluaisimme huomauttaa vielä kerran, että lehteä tehdää 1. pienellä rahalla 2. itsekouliintuneella ja nuorella työvoimalla 3. vanhoilla koneilla 4. osittain ilmaiseksi, osittain ruokapalkalla" (Loimu 1/1974, pääkirjoitus).

Loimu-lehti 1973 - 1976



Loimua voinee nimittää anarkistiseksi kulttuurivihkoksi, koska suurin osa lehden toimittajista oli anarkisteja (käsitteen laajassa/väljässä merkityksessä). Tai anarkeja, kuten loimulaisten keskuudessa suosittu ilmaisu kuului. Anarkien ideologisia oppi-isiä olivat ainakin amerikkalainen, Elämää metsässä -teoksen kirjoittaja Henry Thoreau (1817 - 1862 ) ja saksalainen individualistianarkisti Max Stirner (1806 -1856). Jälkimmäisen tesejä teki Suomessa tunnetuksi erityisesti edesmennyt filosofi Veikko Leväaho. Myös zenillä ja Krishnamurtilla oli vaikutusta loimulaisten filosofisiin asenteisiin.



Loimua julkaisi Jorma Elovaaran johtama Mysteeni r.y. (myöhemmin Syndicate Press), joka kustansi myös legendaarista Tähti-lehteä. Tähden numerossa 3/1973 Mysteeniä ja Loimua esiteltiin seuraavasti:

... Okkultismi, henkitieteet, ufot, syvyyspsykologia. Siinä Mysteenin tähänastisen kustannustoiminnan tuntomerkit. Nyt yllättäen uusvallankumouksellinen Loimu ilmoittaa näytenumerossaan, että lehden pyrkimys on iskeä kaikkia sivistysaloja koskeviin päivänpolittisiin kysymyksiin, ei vain henkisiin vaan myös taloudellisiin.
... On alkanut taistelu maailmankuvasta, oikeustaistelu, lähinnä kulttuuririntamalla.
Tähti-lehden päätoimittaja Jorma Elovaara, koko yrityksen sielu, haukuttu, kiitetty, ylistetty.
Loimun päätoimittaja uusi mies, nuori, notkea, pitkänhuiskea Juha Olavinen, nimi tähän asti tuntematon.
Loimun näytenumeron kirjoittajina esiintyivät mm. nimet Veikko Leväaho, Yrjö Koivukari, Kustaa Karmakelo, Leo Lindström, Olli Ruoho, Terttu-Marja Pallasaho, Urho Vähäniitty.

Myöhemmin kirjoittajakaartiin liittyivät mm. jyväskyläläiset Hannu Nousiainen ja Markku Kanninen. Eräs huomionarvoinen veto oli se, että sysmäläiseltä kansanparantajalta, teosofilta ja vapaa-ajattelijalta Anselm Kasteelta (k.1973) julkaistiin lehdessä postuumina artikkeli Terveyden ja sairauden syy-yhteydestä. Loimun toimitussihteeri oli Liisa-Mirjam Helimäki tittelillä teologian kandinaatti. Taitosta ja kuvituksesta vastasi taiteilija Jussi Heikkilä.



"Loimu ilmestyy nyt ensimmäistä kertaa. Tehtävänään ehkä ei niinkään rajojen vetäminen kuin niiden ylittäminen ja ymmärrettäviksi tekeminen. Toiselta puolen kuuluu hiljaista naurunremakkaa. Pää kylmänä, pojat. Loimu on alkanut", sanoitti Olavinen Loimu ykkösessä. Se oli ohut, mustavalkoinen monistelätyskä. Leväaho kirjoitti sosio-ja kulttuuri-imperialismista, kirja-arvostelut koskivat Ervastin ja Karkaman Suomen kirjallisuushistoriaa, Wattsin Zeniä ja Elovaaran Sisäavaruuden lasta. Ulkomaan aiheista Chile oli esillä. Vapaa-ajattelijaveteraani Yrjö Koivukari kirjoitti otsikolla: "Kasvatus on väkivaltaa". Runo siellä, toinen täällä.

Ensinumeron jälkeen lehden sivumäärä kasvoi nopsakkaa vauhtia ja pian kansi alettiin painaa värillä. Aiheskaala säilyi laajana, kuten nämä otsikot kertovat: Lapsi on ihmisen isä / Ajatuksia naisesta / Sosiaalipartikkeliudesta ihmisarvoon / Intialainen filosofia / Ufotutkijan hätähuuto / Tapahtumia Kiinassa / Tottelemattomuus elämänohjeena / Geenipohjan kaventuminen, uhka maatalodelle / Kirkon kirous / Adolf Hitler, mies ja myytti ...

Kirkon ja kristinuskon kritiikki oli Loimussa toistuvasti esillä. Loimu 2/73:n pääkirjoituksessa Olavinen kirjoittaa: "Kyllä kirkko itsensä hautaan saattaa, siitä ei tarvitse ollenkaan huolehtia. Kehityksen jarrut tuhoutuvat aina omaan hölmöyteensä. Uusia yrittäjiä uskontopuolen markkinoille on taas merkittävissä määrin ilmaantunut. Perinteisen kristilliskaupallisen kaksinaamaisuuden lisäksi on tarjolla myös muunlaista sillisalaattia. Gurun alkua kyykkää lähes joka kiven takana ja mantrat tärisyttävät maanpiiriä ja kansalaiset voipuvat hurmokseen. Siitä se lähtee. Liikehdintä on aina seuraus jostakin enteellisestä mahdollisuudesta".

Uskonnon ja kirkon asemaan porauduttiin Loimussa myös itsensä Max Stirnerin sanoin. Stirneriltä julkaistiin katkelma teoksesta Yksityinen ja hänen omaisuutensa, jossa Stirner toteaa mm. seuraavaa: "Uskovan luoma maailma on kirkko, ihmisen luoma on valtio. Mutta se ei ole minun maailmani. Minä en koskaan abstraktisesti tee jotakin inhimillistä, vaan aina jotakin minulle kuuluvaa. Minun inhimilliset tekoni eroavat jokaisesta muusta inhimillisestä teosta ja ovat juuri tämän vuoksi todellisia, minulle kuuluvia tekoja. ... Kukaan muu kuin minä itse ei voi ratkaista olenko oikeassa vai en. Toiset voivat sanoa mielipiteensä ja kiistellä vain siitä, ovatko he samaa mieltä oikeudestani. ... Minä ratkaisen onko jokin minulle oikein. Ilman minua ei ole oikeutta. Jos asia on minulle oikein, se on oikein. ... Heikkoutemme ei johdu siitä, että vastustamme toisiamme, vaan siitä että pysähdymme puolitiehen. Emme erottaudu toisistamme, vaan etsimme yhteenkuuluvaisuutta, sidettä, pidämme yhteenkuuluvuutta ihanteena. Niinpä asenteeni maailmaan on tämä: en tee sen hyväksi mitään enää `Jumalan vuoksi ´, en mitään `ihmisen tähden´, vaan teen kaiken `itseni tähden´. Vain siten maailma tyydyttää minua".

Marraskuussa 1974 painettiin Loimun kaksoisnumero 5- 6, jonka ensilehdellä ilmoitettiin kyseessä olevan viimeisen Loimun. Tilalle luvattiin uusi aviisi, Loimu Avantgarde. Ensimmäisen (?) Loimu Avantgarden numeroksi on kuitenkin merkitty 4/1974. Saattaa silti olla, että kyseinen lehti on ilmestynyt vasta vuoden 1975 puolella (ellei Loimun avantgardeversiota ollut rotaatiossa jo v.-74.





Lyhytaikaiseksi jääneen Loimu Avantgarden päätoimittajaksi ryhtyi jo vanhaan Loimuunkin kirjoittanut Risto Moberg. Hänen aikanaan Loimu alkoi muistuttaa huomattavasti Elovaaran kustannustalon päätuotetta, Tähteä, jonka ominaispiirteitä olivat värien ja taiton psykedeelisyys, hyvin vaihtelevan tasoiset jutut ja hämyiset kuvat yläosattomista hippinuorukaisista.

Vuonna 1976 Loimu teki yhden numeron mittaisen comebackin päätoimittajana Teemu Lehto. Se oli ohut vihkonen, jonka jutut jäivät minulta aikanaan lukematta. Äskettäin lehdykkää plaratessani huomasin, että numero sisältää Marja-Leena Teivosen varsin mielenkiintoisen tutkielman Swami Vivekanandan filosofiasta. Muita aiheita ovat mm. Etelä-Afrikka ja psykofyysisen luovan dramatiikan ohjeet.



Loimun ja vuonna 1977 loppuneen Tähden eräänlaiseksi seuraajaksi syntyi Oraansuojelijoiden julkaisema Uuden Ajan Aura, jota Olavinen alkoi vuorotellen J. O. Mallanderin kanssa päätoimittaa vuonna 1976. Lisäksi vuonna 1975 ilmestyi ensimmäinen ja samalla viimeinen numero Olavisen toimittamaa, A5 -kokoista, mustavalkoista monistelehteä Anarkia. Se on erinomaisen tuhti katsaus aiheeseen, eikä mitään sen veroista anarkismin filosofiaa esittelevää julkaisua ole suomeksi vieläkään ilmestynyt. Kirjoittajina mm. Markku Graae ja Veikko Leväaho. Vuonna 1977 ilmestyi vielä yksi haarake Loimulähtöiseen lehtipuuhun: yksi, lähes 100-sivuinen numero Ovi-lehteä, päätoimittajana Juha Olavinen, kirjoittajina mm. Esa Sironen (Sven Krohnin filosofiasta) ja Erkki Kurenniemi (Muotojen teoria, Disneyn Tron).





Piirros yllä: Olavinen, omakuva 1973. Olavinen-valokuva by Kari Kosmos 2009

Juha Olavinen puhuu 60 - ja 70 -lukujen anarkismista

J. Olavinen Leväahosta filosofiklubilla:
http://filosofiklubi.blogspot.com/2009/11/veikko-levaaho-teemaklubi.html#more

Sonja Oon muodollisesti pätevä käyntikortti

Anja Kauranen: Sonja O kävi täällä (WSOY,1981)



Anja Kaurasen (nyk. Snellman) debyytista Sonja O kävi täällä on otettu jo kuusitoista painosta ja sitä kehutaan "äidiltä tyttärelle kulkevaksi kohukirjaksi" ja "opiskelijatyttöjen kulttikirjaksi". Jo ilmestyessään vuonna 1981 romaani sai valtamediassa suuresti huomiota ja suitsutusta osakseen. Viemäriosastolla vastaanotto oli nihkeämpää. Kirja teilattiin rock-aviisi Rumbassa ja vaihtoehtolehti Kompostissa (jonka toimituksessa Pekka Haavisto tuohon aikaan istui ja kommentoi). Kompostissa (2/1982) opuksen arvosteli kirjailija Rosa Liksom. Hän luokitteli Sonja O:n naisnäkökulmakirjallisuden "tilaustyöksi", jonka tekijä "ei tunnu tietävän muuta kuin kliseitä siitä tavasta elää, jota hän kuvaa".

Rosa Liksomin mukaan Sonja O kävi täällä on "epäaitoutta, väkisin pantua tyydytystä, todellisuudelle kaukaista kirjallisuuden opiskelijan kuvittelua siitä mitä elämä voisi olla jollekin tyypille tai jollekin ryhmälle". Liksom pitää kirjaa naiivina ja nimeää sen ainoat kiitosta ansaitsevat seikat seuraavasti: onnistunut kansilehti, huolellinen ladonta ja iso kirjainkoko. Elämästä (hippipunkpummisfääreissä), lesboilusta ja dorkalasta Anja Kauranen ei Liksomin mielestä tiedä mitään.

"Paras farssi löytyy kuitenkin loppukappaleesta. Kaiken loan ja paskan keskeltä kohoaa vetreä kaluinen punk-tähti. Ainut kunnon panija ... Surkuhupaisinta vielä Lepakkoluolasta."



Rosa Liksomin arvio pitää kutinsa. Sonja O kävi täällä on taiten ja säntillisesti laadittu, muodollisesti pätevä luomus, jossa on tuhdisti tendenssiä, mutta heiveröisesti todistusvoimaa.

Ennen kaikkea Sonja O on oireellisesti ja itsetarkoituksellisesti naiskirjallisuutta. Se on kuin proosaksi kirjoitettu, ylipitkä essee, jonka kriittisen tähystyksen kohteeksi on otettu mm. - täysin aiheellisesti - Hannu Salaman ja muiden mieskirjailijoiden nuhruisen rasvaiset ja yksiviivaisen yksiulotteiset seksikuvaukset. Kauranen itse ei mene tekstissään niinkään itse seksiaktioiden hetkeen ja ytimeen, vaan kuvailee enemmän päähenkilön omia sukupuolisuuden tuntemuksia - "... kosketan peiton alla untuvaisia häpyhuuliani ja sävähdän: ne tuntuvat suuremmilta kuin pääni. ... Pillu on hävettävä salaisuus ja mitä sillä oikein tehdään". Tai, lataa lakonisia, luettelomaisia muisteloita moninaisista nainneista eri miesten kanssa ja myös lesboseksihörhöilyistä: ..."Ja minä muistin kaikki ne taiturilliset asennot, joissa Sisko minua ihaili, kaikki käärmesolmut ja lihassiksakit..."

Mitä seksuaalinen vapautuminen tämän kirjan kontekstissa sitten tarkoittaa? Ei ainakaan transkendenttisiin, tajunnallisiin svengeihin inititoivaa seksuaalimystiikkaa, ei myöskään koko seksuaalisesta elämänorientaatiosta vapautumista. Oon stoori on sävelletty feministisellä otteella peruspsykologian viivastolle ja viritys on jälkipuberteettinen: kahleettomuudeksi koetaan se, että Sonja O alkaa hyväksyä itsensä seksuaalisena subjektina (ja myös objektina) ilman syyllisyyttä. Bonuksena emansipaatioprosessissa tulee jo edellä mainittu suhde villiin rokkariin, joka hyväksyy O:n juuri sellaisena kuin hän on ja jonka sängyssä O on täysin estoton.

Nuoren neidon seksitripin lisäksi Sonja O on kertomus siitä, kuinka älykkö koettaa murtautua sisään jännittävään, rikollisuuden, taiteen ja rock & rollin välimaastoon sijoittuvaan, kuumeisen huumeiseen maailmaan. Tämä ei kirjalijan omalla kohdalla ollut aikuisten oikeesti onnistunut ja siksi teksti tuntuu mukamas insiderilta näköistilitykseltä. Kerronta on uneliasta ja kuivakasta, enkä ainakaan minä tunnista tekstistä sitä aikakautta, 70-luvun loppua, jota se kuvaa. Kaunokirjallisuuden ei tietenkään pidäkään olla mitään dokumentinomaista, absoluuttista realismia, mutta kyllä sepitteellisessä tarinassakin on hyvä olla uskottavuutta; joku resonanssi, näkevyys ja iskevyys suhteessa niiden tapahtumien, ilmiöiden ja aikojen värinöihin, joita se käsittelee.

Sonja O:n ilmestymisen aikoihin Anja Kauranen oli Harri Sirolan ohella kantavana sieluna kirjallisessa iskuryhmässä Kiima. Kiima halusi lyödä kiilaa kallepäätalokirjallisuuden hegemonialle ja tässä tarkoituksessa se julkaisi lehteä ja järjesti kultturelleja kokoontumisia.

Kiima-ryhmän kaltaiset tuuletukset kirjallisessa lastenkamarissa ovat aina tervetulleita posahduksia, vaikka niistä ei yleensä mitään erityistä seuraakaan. Kalle Päätalo jatkoi 80-luvun alussa kirjojen kirjoittamista kiimoista välitämättä ja kansa näiden kirjojen lukemista. Rinnakkaisilmiönä uusi kirjailijasukupolvi astui framille ja vähitellen heistä - Anja Snellmannista & kumppaneista - on tullut uusia ja urbaaneja kallepäätaloja, tuttuja turvallisia latuja laskettelevia, teollisia kirjoittajia.

Game of Thrones - seikkailuja ja seksiä

Tv-sarja Rooma oli muinaisiin maisemiin sijoitettua amerikkalaista ihmissuhdesaippuaa. Sama vika alkoi vaivata Deadwoodiakin toisella tuotantokaudella. Merliniä ei voinut katsoa, koska sarja oli joka solultaan jäykkää muovia. Parhaillaan pyörivä Totuuden miekka näyttää kiintoisista juoniaihioista huolimatta kiiltokuvanäyttelijöiden (v)esittämältä Viisikon seikkailulta. Uskottavasti historiassa ja/tai fantasiassa tapahtuva tv-sarja on harvinaista herkkua. Sikäli Game of Thrones on tervetullutta täytettä töllöön. Se on eräänlainen fantasiasarjojen Kylmä Rinki. Ritarit ovat raakoja ja kuolonhetket karuja.

Sarja perustuu George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjaan. En ole fantasiakulttuurin tuntija lainkaan ja tämäkin teos on minulta lukematta. Kirjan tuntemiesta olisi se hyöty, että tarinan henkilökaarti ja muu vastaava olisi entuudestaan tuttua. Sarjassa on näet sen verran paljon väkeä ja siinä määrin kiemuraisia kuvioita, että kestää aikansa ennen kuin kokonaisuus alkaa hahmottua.

Game of Thronella riittää vahvuuksia. Jännittävä, yllätyksiä tulviva tarina. Useita erittäin hyvin ja särmällä tehtyjä hahmoja. Dramaatttiset maisemat ja uskottavat lavasteet sekä vaikuttavan näköiset aseet, haarniskat ja kypärät. Värejä, valaistusta ja kuvausta kiitän myös.

Seikka joka varsinkin parissa, kolmessa ensimmäisessä jaksossa tökkii on ylenpalttinen seksuaalisuus. Paljasta pintaa ja panoja tulee vähän väliä vastaan, myöhemmissä jaksoissa seksi ei enää pursuile samalla volyymilla, paitsi miesten ja naisten puheissa.

(En yleensäkään suhtaudu myönteisesti seksikohtauksiin elokuvissa. Siihen on olemassa ainakin kolme syytä. Yksi: ihmisten seksuaalisten säpinät tai niiden näytteleminen ei vaan ole mielestäni lainkaan kiinnostavaa katsottavaa, ja esim. elokuvataiteessa yhdyntöjen esittäminen on liian konkreeettinen, liiaksi ei-vieraannuttava lähestyä sukupuolielämän aluetta. Kaksi: paljastavien seksikohtausten tekeminen on näyttelijöille omasta intimiteetistään luopumista ja sitä ei pitäisi kenenkään tehdä kuin erittäin painavista syistä (esimerkiksi Lars von Trierin Idiottien ronskeja seksikohtauksia pidän perusteltuina). Kolme: seksikohtaukset ovat useimmiten samaa, puuduttavan kliseistä ja kaavamaista kiehnäämistä ja huohottamista. (Fellini on muuten yksi esimerkki ohjaajasta,jonka monet leffat sisältävät kosolti seksuaalisia värinöitä, mutta paljasta pintaa vilahtaa aniharvoin. Kotomaasta voisi mainita nestari Teuvo Tulion. Hänen elokuvissaan erottinen synnillisyyden atmosfääri on väkevä, vaikka akteja ei esitä; tissit, naisen paljas takamus tai reisi sukkanauhoineen saattaa kylläkin vilahtaa nopeasti hämärässä kuvassa.)

Game of Thronen puolustukseksi on sanottava, että jotkut sarjan seksikohtauksista kertovat olennaisia ulottuvaisuuksia sekä tarinasta että siinä mukana olevista tyypeistä. Taiteellis-dramaturgisessa mielessä paljasta pintaa ja yksittäisiä yhdyntähetkiä tärkeämpää sarjassa on kuitenkin se erikoisen irstas viritys, joka on koko ajan päällä tai pinnan alla.

YLE TV2 alkaa esittää Game of Thronea 12. tammikuuta 2012 alkaen ja maaliskussa tulee dvd-julkaisu. Kakkoskauttakin on käsittääkseni jo ryhdytty puuhaamaan ja hyvä niin, koska kiperään kohtaan Game of Thronesin eka tuotantokausi päättyy. Tässä sarjassa ollaan monessa kohtaa - A Mellerin sanoin - perusjärkytysten äärellä.