perjantai 29. huhtikuuta 2011

Elävissä kuvissa: talibaneja, terroristeja, toimintaa ja seikkailuja

Kabir Khan (ohj.) - Kabul Express (2006)
Mahsun Kırmızıgül (ohj.) - Five Minarets In New York (2010)



Kabul Express lasketaan Bollywood-elokuvaksi luultavasti pelkistetyn toiminnallisen kerrontansa vuoksi. Bollywood-tuotannoille ominaisia laulu-ja tanssiosuuksia se ei sisällä ja väkivaltakohtauksetkaan eivät ole sitä samaa, hassunoloista poks! ja puks! -osastoa, jollaista naiveimmat intialaiset action filmit usein tarjoavat nähtäväksi. Aikaisemmin dokumenttielokuvia tehnyt Kabir Khan on ohjannut vauhdikkaan, road moviea ja sotaelokuvaa yhdistelevän seikkailun.

Elokuva alkaa siitä kun kaksi intialaisen Star Newsin toimittajaa (John Abraham ja Arshad Warsi) lähtevät taksilla Kabulista tutustumaan tilanteeseen Afganistanin maaseudulla. Pian he saavat matkakumppaneikseen amerikkalaisen muslimitoimittajan (Linda Arsenio) ja burkaan pukeutuneen henkilön. Burkan alle on piiloutunut talebansoturi Imran Khan. Pakistanilaisen ohjaajan Salman Shadin näyttelemä Khan ottaa toimittajatrion vangikseen ja vaatii että hänet ajetaan Pakistanin ja Afganistanin rajalle. Lisää kiemuraa kuvioon tuo se, että Khan ei olekaan täysverinen talebani. Käy ilmi, että hän kuuluu sotilaisiin, joita Pakistanin armeija lähetti 80-luvulla venäläisten hallitsemaan Afganistaniin tarkoituksenaan tukea afgaanikapinallisten toimintaa neuvostomiehittäjiä vastaan.

Taksimatkan aikana kohdataan sarja jännittäviä ja jännittyneitä tilanteita, joista monet kertovat siitä, kuinka monikerroksellinen ja rihmastoinen on inhimillinen kattaus Afganistanissa ja sen lähialueilla, jossa ihmiset suhtautuvat asioihin erilaisten uskonoppien lisäksi oman heimonsa kannalta. Asetelmat eivät sielläkään aina ole mustavalkoisia ja stereotypioihin sulkeutuneita. Yksilötason kontakteissa polittisen ja uskonnollisen vihamielisyyden keinotekoisuus saattaakin paljastua ja ohentua olemattomiin. Kabulin taksissa talebani paljastuu intialaisen filmimusan diggariksi ja suurimmaksi epäsovun aiheeksi seurueessa - jos toimittajien vapaudenriistoa ei lasketa - kimpoaa se, kuka on krikettikenttien haka, Kapil vai Imran Khan... Ihmisyyden pistettä elokuvassa etsitään. Nauraen ja itkien.





Pakistanissa elokuvan esitys on kielletty ja sen tiimoilta on maassa järjestetty useampikin isompi mielenilmaisu. Muualla maailmassa Kabul Express ei ole huomiota herättänyt. Itse pidän sitä paljon kiintoisampana terroristisotapätkänä, kuin esim. kovasti kehuja kerännyttä, Irakiin sijoittuvaa The Hurt Lockeria, joka on kuitenkin hyvin tyypillinen, amerikkalaisella patriotismilla maustettu sotaturismipläjäys. Kabul Expressin tarjoama sight seeing ei sekään mitään syväkuvaa terroristisodasta tarjoa, mutta nyt kun katsotaan itämaisen hunnun läpi paikallista psykomaisemaa, nähdään esimerkiksi miehitetyn islamin draama ja sen reunaehdot uudessa valossa. Ja ihme kumma, Hurt Locker on huomattavasti sentimentaalisempi elokuva kuin Kabul Express.

Turkkilainen Five Minarets In New York on aihepiiriltään osittain yhteneväinen Kabul Expressin kanssa. Elokuvassa kaksi agenttia lähtee Istanbulista New Yorkiin hakemaan siellä vangittuna olevaa uskonnollista johtajaa, Dajjallia, mutta tämä pääsee pakenemaan ennen luovutusta, josta seuraa rankkaa, FBI:n johtamaa jahtia. Filmi ei ole kuitenkaan niin yksiviivainen kuin juonikuviosta voisi päätellä, sillä perusrakenteen päälle on viritetty mm. sukusäätöjä ja pitkän linjan koston asiaa.

Ollakseen toimintaraina elokuva sisältää runsaasti keskusteluja ja uskonnollisia seremonioitakin kamera seuraa kiirettömästi. Polttopisteessään elokuvalla on laaja spektri kuumia kysymyksiä: viattomien ihmisten pidätykset ja kiduttamiset terroristijahdin nimissä, islamfobia ja eri kansallisuuksien välinen kyräily. Poliittinen tendenssi on elokuvassa niin näkyvä ja kattava, että se syö filmin draamallisia hyvyyksiä. Osa näyttelijäsuorituksista kivettyy ohjauksen vahvasti asenteellisen asetelmallisuuden takia. Upean, magneettisen roolin tekee toista turkkilasagenttia näyttelevä Haluk Bilginer. Hän on lahjakas, karismaattinen kaveri, jota olisi kiintoisaa nähdä lisää.

Wikipedian mukaan Viisi Minareettia Nykissä on Turkin lisäksi esitetty Itävallassa ja Saksassa. Ehkä filkka vielä joskus näytetään Suomessakin jollain elokuvafestivaaleilla, vaikka olisi sillä varmasti mahkuja tavoittaa kohtuullinen määrä katsojia, jos se vain teatterilevitykseen huolittaisiin. Elokuvassa riittää draivia ja Hollywood-rainojen ystäville on tuttua se, että globaalit, uskonnollispoliittiset hierteet viedään actionelokuvan kehykseen. Toisinkin voisi tietysti toimia. Ajatellaan nyt vaikka Pier Paolo Pasolinia (1922 - 1975). Italialainen Pasolini teki paljon poliittisella agendalla rasitettuja elokuvia, kuten Teorema ja Sikolätti, mutta hänen ohjaustöissään on sellainen absurdi mysteerisyyden taso, joka etäännyttää ne yksioikoisista tulkinnoista ja tekee mahdottomaksi luokitella filmejä mihinkään määrättyyn lajityyppiin.

Se maailma josta Pasolini teki monimutkaisia elokuviaan oli huomattavasti yksinkertaisempi mieltää, kuin se multikompseklinen ja rikkinäinen aika mitä elämme nyt. Jos Five Minaretsia osaa katsoa ns. sillä silmällä, ei välttämättä käsitä maailmasta yhtään enempää, mutta voi viisastua ainakin vähäsen.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Psykedeelisen "hullun gurun" stoori

"Jokainen löytäköön omansa. En usko, että on olemassa falskeja guruja, hyviä guruja ja huonoja guruja, lapsiguruja jne. En usko tuohon lajitteluun... Ei ole huonoja tai hyviä guruja, huijareita tai teeskentelijöitä. Jopa ne ihmiset, jotka esiintyvät gurun vaatteissa saadakseen rahaa, tulevat vastuunalaisiksi ajan myötä. Olen havainnut tämän monen kohdalla."

- Paramhansa Satyananda, joogi



Eve Baumohl Neuhaus - The Crazy Wisdom of Ganesh Baba (Inner Traditions, 2010)

TM-liikkeen perustaja, Beatleseille meditaatiota opettanut Maharishi Mahesh Yogi oli ensimmäinen intialaisguru, josta tuli pop. Hänen jälkeensä singahtivat suosioon suureen Hare Krishna -mantraaja Bhaktivedanta Swami Prabhupada, Santanan ja Mahavishnu John McLaughlinin 70-luvun guru Sri Chinmoy ja samaisella vuosikymmenellä maailmaa vavahduttanut poikajumala Guru Maharaj Ji. 80-luvulla Osho Rajneesh taisi olla ykkösguru - ainakin siihen asti kunnes Oshokultin ase-, kontrolointi - ja orgiasäätelyt tulivat laajalti julkisuuteen. Erinäisistä hämäryyksistä epäiltiin myös äskettäin edesmennyttä Sai Babaa, jolla oli ashrameita n. 150 maassa, mutta häneen kohdistettuja syytöksiä ei pystytty oikeiksi todistamaan.

Länteen lentäneiden intialaisgurujen joukkoon mahtuu sekä veijareita että huijareita ja vielä lisäksi hartaita, vilpittömiä pyhimyksiä, jotka saavat kannattajansa huijaamaan itseään. Tähän kategoriaan voisi lukea 2000-luvulla kansainvälisen läpimurron tehneen halausautomaatin, Äiti Amman, jonka onnelliset vibraatiot ja ympäripyöreä ja yleishyvä oppi on saanut monen hurahtamisherkän idealistin pään pyörälle Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Vuonna 1979 ensimmäistä kertaa Amerikkaan saapunut Ganesha Baba (n.1895 - 1987) ei ollut vastaavanlainen megahitti kuin Maharishi tai Amma, vaan enemmänkin pienen underground-jengin kulttihahmo. Merkittävää Ganesh Babassa oli ainakin se, että hän oli ensimmäinen swami, joka demonstroi naga baba sadhujen energioita lännessä. Mielenkiintoiseksi Ganesh Baban tarinan tekeekin se, miten hänessä henkilöitynyt idän psykedeelinen tietoisuus linkitti itsesä anglo-amerikkalaiseen psykedeelisen kulttuuriin.

Länsimaisten hippien kanssa Ganesh Baba teki tuttavuutta 60-luvulta alkaen Intiassa ynnä Nepalissa ja diggasi heidän viboistaaan. Hipit johdatti Ganesh Baban luokse hashiksen savujuova. Ganesh Baba oli Shivan palvoja ja oli jumalansa tavoin mieltynyt kannabiksen polttamiseen. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että kenenkään ei pitäisi käyttää hasista ennen 50 vuoden ikää, koska kannabiksen stimuloima kokemusmaailma on heitä varten, jotka ovat jo saaneet työnsä valmiiksi. "Mutta koska te tupruttelette joka tapauksessa", Ganesh Baba sanoi länkkärihovilleen, "meidän täytyy tehdä siitä parasta mahdollista pajauttelua ... Psykedeelit ilman meditaatiota ovat kuin laiva ilman peräsintä".

Ganesh Baban ensimmäinen sääntö oppilailleen oli: selkä suoraksi! Toiseksi: hengitä! "I tell you, buck up or fuck up". Tämä tarkoitti sitä, että jokainen joka alkoi nuokkua mietiskelyn aikana sai kenkää Ganesh Baban meditaatiopiristä.

Vuonna 1979 joukko Baban hippiystäviä kustansi hänelle matkan Yhdysvaltoihin, jossa herra norsupappa asui seitsemän vuotta Kriya yogaa ja luovuuden joogaa, Crea Yogaa opettaen. Hän ei ollut joogaopettaja taavikassilamaisessa mielessä, vaan joogi käsitteen intialaisessa merkityksessä: meditaatioon ja rituaaleihin erikoistunut, kokopäivätoiminen tajunnan laajentaja.

Baban omista opettajsta tärkeimmät olivat Anandamayi Ma (1896-1982) ja länsimaissakin tunnettu Swami Sivananda (1887-1963). Heidän ashrameissaan hän eli n. kaksitoista vuotta. Ganesh Baban meriitteihin kuuluu myös nokkamiehen asema eräässä sadhulahkossa ( Dasmani Order of the Anand Akhara). Alastomat naga babat eivät aina luku-ja kirjoitustaidosta perusta, mutta Ganesh Baba oli oppinut mies. Hän oli opiskellut yliopistossa fysiikkaa ja vähän muutakin.

The Crazy Wisdom of Ganesh Baban kirjoittaja Eve Baumohl Neuhaus kuului Ganesh Baban esikuntaan vuosina 1979 - 1985. Hän järjesteli Baban majoitusasioita ja puhtaaksikirjoitti Ganesh Baban tekstejä. Sen jälkeen kun Eve Neuhaus oli alkanut majoittaa Babaa, hän joutui antamaan yösijan monille muillekin ihmisille, sillä asumisensa alkuaikoina Ganesh Baba saattoi kärrätä kämpille kadulla kohtaamiaan kodittomia kansalaisia.

Baba tapasi paljon ihmisiä ja monet Ganesh Baban diggareista halusivat järjestää juhlia hänen kunniakseen. Eräisiin bileisiin Baba lähti valmistettuaan ensin psykoaktiivisista sienistä lassijuomaa. Se kolahti täydellä tykillä Baban saavuttua tapahtumapaikalle, jossa useampi sata ihmistä svengaili lattarirytmien imussa. Bakkanaalin keskipisteenä oli brasilialaisissa karnevaaliasuissa tissejään ja takapuoltaan vispaava tanssiryhmä. Baba kampesi täydessä ekstaasissa stagelle puolialastomien naisten sekaan tanssimaan. Eve Neuhausin seurattua touhua tovin hän alkoi pelätä pop-papan putoavan alas lavalta ja taittavan niskansa. Siksi hän katsoi parhaaksi mennä ja taluttaa swami pois estraadilta. Siinä vaiheessa Baba palasi takaisin maan pinnalle ja tokaisi Neuhausille: "Anna jointti".

Ganesh Baba oli vegetaristi ja hän siirsi tätä aatetta opetuslapsilleen. Baba sanoi heille usein, että maailman populaatio koostuu kahdenlaisista ihmisistä: "psykedeelikoista" ja "pihvisistä alkoholisteista". Psykedeelikot perivät maan, pihvikansa syö ja juo itsensä hengiltä. "Varokaa ei-psykedeelikoita", Ganesh Baba julisti.

(" Psychedelia can be a very great boon but it can also be a great curse, for people who have been slouching and oversexing, it can have a very deleterious effeft. The human body is a very fine communication aparatus but if the antenna is bent that communication turns into sour communication. Instead of sweet communication or loving communication it turns into angry communication." - Ganesh Baba)

Shivan elefanttipoika Ganesh, jonka nimeä Baba kantoi, oli synteesi: puoliksi eläin, puoliksi ihminen, eläimistä viisain ja jumala. Synteesi oli myös Ganesh Baban filosofian ydin. Hänellä oli innoitus yhdistää uskonto ja tiede, sakraali ja profaani, suhteellisuusteoria ja joogafilosofia jne. Norsu Baba kirjoitti kirjaa suuresta synteesistä koko Amerikassa viettämänsä ajan saamatta teostaan ikinä lopulliseen muotoon. Eve Neuhausin kronikka sisältää pitkiä lainauksia Ganesh Baban teksteistä, mutta kaunokirjoitusasuinen fontti tekee niistä vaivaloista luettavaa, eivätkä Baban teoriatkaan aina ihan helppotajuisia ole. Lähtökohdat ovat kuitenkin selkeät ja tutut mm. alkemistisistä traditioista ja hindulaisuudesta: makrokosmos ja mikrokosmos ovat yhtä, niin kuin on ylhäällä on myös alhaalla...

Kerran kun Ganesh Baballe esiteltiin Robert Crumbin piirtämiä sarjakuvia eksentrisestä pyhimyksestä, Herra Luonnollisesta (Mr. Natural), Baba hihkaisi innostuneena: "Sehän on minä!" Ganesh Baban kosminen huumori, yleiset uskontokäsitykset ylittävä visio ja kreisit aktiot tekevät perustelluksi puhua hänen yhteydessään "hullusta viisaudesta". Se on itse asiassa oma perinteensä sekä buddhalaisten että hindulaisten keskuudessa. "Hullut gurut" ovat "hulluja", ei siksi että he toisivat epäsovinnaisella tavalla esiin parasta itsestään, vaan koska he menevät tuolle puolen sovinnaisen pyrkimyksen ilmentää parasta itsestään. Koko touhun ideana on "luoda optimaaliset olosuhteet heräämiselle", toteaa Crazy Wisdom -kirjassa Robert Sachs, joka itse on kirjoittanut kirjan The Passionate Buddha.

Eve Baumohl Neuhausin muisteloteos Ganesh Babasta on vähän sekava ja jankkaava, mutta tärkeän, järeän palan kulttuurihistoriaa se säilöö sivuilleen ja on suositeltavaa luettavaa ketä vaan stoorit ihmeellisistä immeisistä kiinnostaa. Lisää aiheesta mm. täällä: http://www.serendipity.li/baba/gb_art.html

"Once a psychedelic, always a psychedelic" - Shri Mahant Ganesh Giriji Maharaj aka Ganesh Baba.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Pop-ikonit sarjakuvissa

Voodoo Child, Illustrated Legend Of Jimi Hendrix (1995)

Bob Marley, Tale of the Tuff Gong: Iron - Lion - Zion (1994)

Rolling Stones Voodoo Lounge (1995)

Woodstock 1969 - 1994 (1994)




Erinäiset popparit ovat vuosien varrella esiintyneet myös sarjakuvasankareina. Suurimuotoisin projekti tältä alalta on Beatles-elokuva Yellow Subramine, jossa John, Paul, George ja Ringo seikkailevat animaatiohahmoina. Yllä olevat Rolling Stones -ruudut ovat Suosikin numerosta 10/1968. Suosikki julkaisi aukeaman otoksen sarjakuvasta, jonka "teki lukijamme mister Moon".

Marvel Comicsin jo kuopattu alamerkki Marvel Music julkaisi 90-luvulla nipun musa-aiheisia sarjakuva-albumeja. Ensimmäisenä julkaisulistalla oli sarjakuvaksi muutettu Bob Marley -elämäkerta kolmessa osassa: Iron, Lion, Zion. Tosin taitaa olla niin, että kolmatta jaksoa ei todellisuudessa ikinä ilmestynyt. Kahden ensimmäisen Marley-sarjiksen hankinta oli niiden ilmestyessä Euroopassa kiven takana ja nykyisin niitä ei taida saada muuta kuin enintään nettihuutokaupoista ym. vastaavista osoitteista.

Iron Zion Lion vetää Marleyn elämäntapahtumia esitellessään mutkat suoriksi ja joitakin aika kummallisia painotuksia tarina sisältää. Suuresti hämää myös sarjakuvan kieliasu. Se että Jamaikan sankareiden puheenparsi on vaihtunut patuaasta englantiin on ymmärrettävää, mutta epätodellisen jäykkää ja muodollista on dialogin kieli. Paikallisväriä ei suuremmin säteile kuvituskaan: Jamaikan polttava lämpö, gettojen likaisuus ja ihmisten säpinöiden väkevyys eivät stripeistä kunnolla välity. Jotkut otokset ovat kuin vanhasta lastenkirjasta. Kaiken lisäksi sarjiksen Marley ja muut henkilöt ovat hyvin vähän jos ollenkaan näköisiä.

Marley-sarjakuvan pehmeän laveasta ja särmättömästä visuaalisesta tyylistä poikkeavat vain muutamat ruudut. Marleyn ensimmäinen saapuminen Tukholmaan esitetään kuin laskeutumisena Gomoran irstaaseen hämärään. Visiossa on yhtälaista jyrkimpien Batman-kuvitusten kanssa. Piirrokset ovat Gene Colanin käsialaa ja käsikirjoitus Charles Hallin. Iron-vihkon esipuheena on Bonon intoutunut tribuutti Bob Marleylle, jonka Bono resitoi kun Marley nimettiin jenkeissä Hall of Famen jäseneksi.






Marvelin Rolling Stones -sarjakuvakirjan kirjoittaja ja kuvittaja on David McKean, englantilainen valokuvaaja, muusiikko ja piirtäjä, jolla on plakkarissaan mm. iso kasa levy-ja kirjakansikuvituksia.


Hänen Voodoo Loungensa ei edusta perinteistä sarjakuvakerrontaa, vaan on enemmänkin graafinen fantasia, kollaasimainen, fotorealistinen, ilman suoranaista juonta oleva visualisointi Rollareiden Voodoo Lounge -albumin teemoista ja tunnelmista. Kuvat - usein eroottissävyiset - ovat kyllä tyylikkäitä, ja etäisiä ja kylmiä myös. Niihin on miksattu pätkiä Voodoo Loungen teksteistä. Kokonaisuutena esitys staattinen ja itseään toistava. Ehkä Paltereiden vanhemman materiaalin pohjalta olisi syntynyt vähän räväkämpää jälkeä...

Marvels Musicin julkaisuihin kuuluvat lisäksi mm. sarjikset Alice Cooperista ja kantritähti William Ray Cyrusta. Oma lukunsa on Mort Toddin ja Charles Schneider suunnittelema ja Pat Reddingin piirtämä Woodstock 1969-1994. Se ei ole animoitua historiaa, vaan iloista, hippihenkistä science fiction -sarjakuvaa. Jutun lähtöpisteenä on Cyberbia, vuonna 2969. Sieltä lähtee neljän nuoren retkikunta aikamatkalle Woodstockin rock-festivaaleille. Zak ja kumppanit vetävät festivaaleilla heti alkajaiksi huonoa happoa, koska kuulevat sitä koskevan varoituksen liian myöhään. Sen jälkeen he diggailevat musaa, palloilevat ympäriinsä, näkevät lapsen syntyvän pusikossa ja lopulta saavat teknologiallaan aikaan loppumattoman rankkasateen. Cyberbian jengi starttaa sadetta pakoon takaisin omaan aikaansa - mutta piipahtavat välillä vuoden 1994 Woodstockissa. Siellä 60-luvun hippikamppeisiin sonnustaunut porukka herättää kovasti haloota, mutta vaikka kuosi on festarikansalla muuttunut ja Metallica rulettaa, aikamatkaajat havaitsevat fiiliksen olevan yhä peace and love.




Martin I. Greenin ja Bill Sienkiewiczin 128 sivuinen Voodoo Child, Illustrated Legend Of Jimi Hendrix on loistelias työ, jonka arvon painoa vielä lisää kirjan oheistuote, Hendrixin kotiäänitteitä sisältävä cd. Sen sisältö on Hendrix-keräilijöille tuttua, mutta virallisesti aikaisemmin julkaisematonta materiaalia.



Greenin käsikirjoitus on yllätyksetön, mutta sisältyy siihen huomattavasti enemmän draaman kaarta ja fiiliksien väkevyyttä, kuin Marvelsin Marley - ja Rollarit-sarjiksiin. Bill Sienkiewiczinin kuvitus on upea. Hän loihtii Hendrixin ja 60-luvun maailman esiin eeppisen runollisena ja psykedeelisinä kuvatrippinä ilman, että toistaa 60-luvun psykedelian tavanomaisimpia visuaalisia fraaseja.

Soittotapahtumia kirjassa on runsaasti ja Jimin biisien lyriikat kulkevat kuvien rinnalla läpi teoksen. Siten olisikin ollut suotavaa, että Sienkiewicz olisi tehnyt enemmän harppauksia kitaramessiaan soundien ja runouden visualisoinnin suuntaan.





Grateful Deadin Jerry Garcia oli sarjakuvafani ja vuonna 1991 hänen myötävaikutuksellaan perustettiin Grateful Dead -sarjakuvalehti, jota alkoi kierrätyspaperille painattaa pitkät perinteet underground-julkaisujen alalta omaava Kitchen Sink Press. Ensimmäinen numero sisälsi visuaaliset tulkinnat mm. Deadin biiseistä Terrapin Station ja Casey Jones. En ole tätä enkä sen jälkeenkään ilmestyneitä numeroita nähnyt, mutta ymmärrykseni mukaan kaikki sarjassa julkaistut sarjakuvat perustuivat Deadin musiikkiin.

Grateful Dead Comix jäi lyhytikäiseksi projektiksi ja numerot ovat olleet jo vuosikaudet loppuunmyytyjä. Toivon mukaan Dead-sarjikset tekevät vielä jossain muodossa paluun eli menevät uusiksi printtaukseen.


torstai 14. huhtikuuta 2011

Suomen timanttikoirat valkokankaalla

Petri Hakkarainen (ohj.) - Timanttikoirien vuosi 1984 (2010)


SE ja SEn roudarit asustelivat 70-luvun lopussa Ränssin kievari -nimisessä, jättikokoisessa maalaistalossa. Siellä oli joskus saunassa miestä kuin meren mutaa ja puolet jampoista istui lauteilla muovipussi päässä. Tukan hennaamisesta siinä oli kyse. Jostain minulle tuntemattomasta syystä punkilla piti olla punaiseksi värjätty kuontalo. Sellainen oli Tumppi Varosella, Pellellä, SEn Yarilla, Ratsian Jyri Honkavaaralla jne.

Vuonna 1984 trendit olivat jo vaihtuneet. Silloin saattoi Ilokiven vessassa todistaa kohtausta: mustaksi hiuksensa värjännyt karpaasi pyytää kajalkynää lainaksi toiselta samanmoiselta. Siis täysin heteropohjalta. Tosin 80-luvun alussa myös homous sai aikaisempaa luontevamman aseman popkulttuurissa. Perinteisen, Village Peoplen sykkeessä ilakoivan diskohomotyypin rinnalle nousi Boy Georgen kautta herkempi ja romanttisempi, karnevalistinen homoimage: Karma Chameleon. Kaikkiaan ajan musiikin imago ja energia oli sukupuoleton, neutri. Ainakin jos ajatellaan sellaisia syntsapopbändejä kuin Duran Duran tai Human League.

Vuonna 1981 muoti-ilmiöksi räjähtäneen syntikkapopin myötä syntyi uusia alakulttuureja ja niihin initioituneita nuoria alettiin kutsua yleisnimellä "uusromantikot". Mustanpuhuvaa lookia suosineet, meikatut pojat ja koristeelliset, mutta kalpeat tytöt ilmaantuivat katukuvaan myös Suomessa. Helsingin kaduilla ensimmäiset uusromantikot herättivät kantaväestössä jopa avoimesti aggressivisia reaktioita. Keikaroivissa mustahuulissa ärsytti eniten sama asia kuin aikoinaan hipeissä: he sekoittivat vakiintuneita sukupuolirooleja ja uhmasivat perinteistä, Junttilan tuvan seinään naulattua oikeamiehisyyden lakia.

Uusromantikot eivät olleet haluttuja asiakkaita Helsingin kapakoihin. Tämä oli yksi syy siihen, että kaupunkiin alettiin perustaa uusia rockklubeja. Ensimmäinen viritys oli Einstein A Go Go Kaisaniemessä ja sitä seurasi mm. lengendaarinen Bela Lugosi, jonka toiminnassa olivat mukana mm. Njassa, Mustan Paraatin Panda ja Samurai-Timppa.

Soundtrack Lugosissa ei ollut mitään "futupoppia", eikä aina niin "uusromanttistakaan" kamaa. Musan kirjoon mahtui monenmoista, joskin aina jotenkin tummasävyistä, kalpeuden aatteen kamaa: Cramps, Lou Reed, Killing Joke, Bauhaus, Birthday Party, Bowie, Banshees, Iggy Pop, Joy Division, T. Rex, Musta Paraati, Theatre of Hate, Simple Minds...



Petri Hakkaraisen (Pete Eurooppa) mustavalkoinen elokuva Timanttikoirien vuosi 1984 on katsaus mustahuulikulttuurin kulta-aikaan Suomessa. Bela Lugosin ja muiden klubien lisäksi muistellaan tuon ajan bändejä ja performanceryhmiä, kuten Homo S ja Jack Helen Brut. Autenttista kuvamateraalia 80-luvulta on vähänlaisesti; puhuvat päät puhuvat ja kertojaääni kertoo.

Yksilöllisyys oli timanttikoirien suuri teesi ja unelma. He lavastivat ja puvustivat valtakulttuurin keskelle oman illuusionsa, nihilistis-romanttisen näytelmän, jossa jokainen näyttelijä kuvitteli olevansa pääosassa: superstar. "Ihmiset tekivät omasta elämästään yksilön taidetta", kuten Pete Euroopan elokuvassa asia muotoillaan eli, jokainen voi olla taideteos. Ennen mustahuulia punk julisti lähes, mutta ei ihan samaa: jokainen on taiteilija. Molemmat sloganit ovat 60-luvun hippien perua, mutta sekä hipeistä että punkeista timanttikoirat erkanivat siinä, että heidän kulttinsa oli esteettistä alakulttuuria, ei maailman muuttamiseen tähtävää vastakulttuuria.

Mitään yhteistä ideologiaa timanttikoirat eivät tunnustaneet, ellei sitten viileä, urbaani dekandenttisuus ollut sitä. Tämä dekadenssi oli tosin enimmäkseen teoreettista ja kuvitteellista laatua. Vaikka kajalkeikari olisi koko yön diggaillut klubilla Bowien Berliinin kauden kiekkoja ja Velvet Undergroundin heroiininharhaista anemiaa, oli aamulla jääkaapissa odottamassa sama eväs kuin naapurin juntillakin - keskikalja ja makkaralenkki - ja synkkisriennoista pokatun, jääsilmäisen kohtalon enkelin paheellisuus oli sekin haihtunut eetteriin korsetin ja mustien pitsipöksyjen riisumisen jälkeen...

Timanttikoirakulttuurin tärkeimmät bändit ovat luonnollisesti Pete Euroopan dokumentissa mukana: Pin Ups, Shadowplay, Hefty Load, Nights of Iguana ja Musta Paraati. Kaikki kiistämättä kovia, merkittäviä bändejä, vaikka ne eivät kovin montaa erikoislaatuisen sykähdyttävää biisiä jälkeensä jättäneetkään.

Mustahuulibändien houreisessa ja melankolisessa musassa oli jännittävää ja herkkää vieraantuneisuutta ja uudenlaisia ja kiintoisia, psyykkisiä svengejä, joita ilman suomalaisen rockin kokonaiskuva 80-luvun alussa olisi ollut lähes täysin puuduttavassa kuosissa. Olihan vuosi 1984 paitsi timanttikoirien vuosi myös Eppu Normaalin, Popedan ja Kolmannen naisen vuosi...

Pete Euroopan elokuva on suureellisesti viritetty dadaismiin ja 1900-luvun alun Bauhausiin ja italialaisiin futuristeihin Helsingin klubitouhuja vertailevilla visioillaan, ja laajoja, puhtaita ja komeita ovat myös elokuvan kuvat. Timanttikoirien vuosi on hienosti kuvattu teos. Filmiin on ilmeisesti tarkoituksellisesti haettu sodanaikaisten propagandaelokuvien tunnelmaa ja varsinkin alkujakso elokuvasta on hieman liiankin propagandistinen tai, pitkitetyn uutiskatsauksen näköinen.

PS. Huomasin juuri Timanttikoirien tulevan Teemalta lauantaina 16.4.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Panoraama - törkylehti 70-luvulta


Panoraamaa julkaistiin vuosina 1973-74. Lehti muistuttaa sellaisia Suomessa ilmestyneitä tai yhä ilmestyviä julkaisuja kuin Hymy, Nyrkkiposti, Ratto ja Seiska. Menekkilehdet oy:n kustantama Panoraama oli kuitenkin noita mainittuja aviiseja ronskimpi ja pornahtavampi journalistiselta otteeltaan. Ainoastaan pornolehti Ratto pääsee samalle viivalle Panoraaman kanssa. Raton päätomittaja Seppo Porvali olikin johtavana sieluna myös Panoraamassa.

Panoraaman eniten suosimia aiheita olivat julkkikset, sota ja seksi. Viimeksi mainitun osaston artikkelit olivat useimmiten lajia: "Porilaisessa liikemiesperheessä asuu nyt suuri suru: Tyttäremme on pornomallina Ruotsissa" tai, "Kolme vuotta kadoksissa olleen Mirja Manervon arvoitus ratkennut: Tänään hän on alastonmallina Saksassa". Tälläisissä jutuissa oli asiaankuuluvaa kuvitusta, mutta varsinaisia pornografisia potretteja lehdessä nähtiin niukalti. Niihin erikoistui Panoraaman sisarjulkaisu Junnu.

Eri tyyppiset kylähullut ja ekstentriset peräkammarin pojat ymv. pääsivät Panoraaman kautta päivänvaloon. Lehti esitteli esimerkiksi ilman housuja esiintyneen lauluduon Raimo Kuusisto & Leo Louhivaara. Kundien showsta napatuista kuvissa on mukana myös alaston nainen lattialla kyykkimässä ja tarjoamassa imuja ym. arvon artisteille. Laulajakaksikon väitettiin esiintyneen suurella menestyksellä "Beirutin Sex-festivaaleilla."

Näytteenä Panoraaman tavasta käsitellä julkkiksia muutama otsikko:

Yksi Irwinin rakastajista kertoo: Miehenä Irwin on täysi nolla
Timo T. A. Mikkonen uskollinen aviomies vai impotentti?
Erkki Liikasen kaksi vaimoa
Juha Vainio iski Lasse Virenin sussun

Sisältö jutuissa oli otsikoiden mukaista. Näin Panoraamassa sanailtiin Seppo Paroni Paakkunaisesta vuonna 1974:

"Parooni Paakkunainen on saksafonitaiteilija. Hän on säveltänyt musiikin elokuvaan: Lampaansyöjät ja saanut siitä kiitostakin. Nyt sanotaan hänen kuitenkin olevan hieman toisissa maailmoissa. Kiitokset eivät ole hänen päätään sekoittaneet, vaan sen on tehnyt hashis. Aine, jota Parooni kehuu käyttävänsä säännöllisesti ja samalla hän suosittelee ainetta lämpimästi muillekin.

Sukupuolielämänkin virvoittajana se on parhaaksi koettu. Yhdyntäaika pitenee, potenssi voimistuu ja orgasmi on kuin tulivuoren purkaus.

Näin Paakkunaisen perheessä, jossa vieläpä lapset saavat koko ajan olla aktia seuraamassa ja tehdä samalla asiaan kuuluvia kysymyksiä. Se on sitä heidän nykyaikaista vapaata kasvatustaan."

Jutun kirjoittaja on Jaakko-Juhani Roine ja kuvaaja Alvar Kolanen. Mitään varsinaisia lähteitä lehden väitteille ei esitetä eikä Paroni Paakkunaisen omaa kommenttia tietenkään sisälly juttuun. Tällä tyylillä väsättiin monet muutkin artikkelit. Eräässä Panoraamassa mollataan ankarasti Hectoria, joka oli kehdannut "väittää, että me keksimme omat juttumme."






Vuonna 2011 törkylehdistöllä on Panoraaman verrattuna huomattavan suuret resurssit kaivella ihmisten yksityiselämää. Siksi lehtien ei tarvitse enää julkaista keksittyjä stooreja julkimoiden edesottamuksista. Tänä päivänä julkkisjutut eivät myöskään ole välttämättä tyyliltään samalla tavalla aggressiivisisesti rivoja kuin Panoraamassa; sensaatiolehdet ovat siirtäneet rankimpien törkypäästöjen höyryämisen lehtien lukijoiden vastuulle, kuten pikainenkin silmäys netin chatpalstoille todeksi näyttää.

Panoraama poikkeaa nykyisistä sensaatiojulkaisuista myös siinä, että lehden avoimen seksistisen ja äijämäisesti naljailevan linjan takia se oli selkeästi miehille suunnattu lehti. Osaltaan tästä kertoo sotimista ja sotapäälliköitä käsittelevän aineiston runsaus. Nämä jutut olivat yhtä groteskeja ja kreisejä kuin villeimmät julkkispaljastuksetkin. Nykyisin ei mikään lehti julkaise Suomen sodista Panoraaman raporttien kanssa yhteismitallisia sooreja:


"Jumalauta. Rautaa ja nikkeliä oli ilmassa niin, ettei meinannut sekaan sopia. Samaan aikaan salongeissa naitiin ja juotiin konjakkia. Perkele. Petsamossa taistelujen ryöstäydyttyä helvetin myllerrykseksi, ei nähnyt naista edes ruumiina. Siellä olisi naisen jälkikin tuonut lohtua siihen helvetilliseen myllerrykseen, jonka Petsamo koki ... kun sais vielä kerran panna, niin vittu tämän elämän vaikka loppuisi (lopettaisi?) `sen´ päälle."

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Stump - se oli sitä aikaa kun Frederik poplehteä päätoimitti...



Frederikin suurimmat saavutukset ajoittuvat mielestäni 60-luvun loppuuun. Hän toimi silloin ristimänimellään Ilkka Sysimetsä - mutta ei omalla kuvallaan - nuortenlehti Stumpin päätoimittajana. Lehden avustajakaartiin kuului mm. myöhemmin Dingon managerina ja "Suomen parhaana kättelijänä" mainetta niittänyt Lasse Norres.

Stump ilmestyi vuosina 1967 - 1970. Ensimmäiset vuosikerrat olivat jättikokoisia (30 x 41 cm) ja takakannen täytti aina julistekuva. Popmusaa sivuavat jutut olivat Stumpissa enemmistönä, mutta myös muoti oli framilla ja vielä enemmän erilaiset sosiaalipoliittiset kohteet: vankilat, poikakodit, alkoholi, teiniraskaudet jne. Suuren kohun Stump herätti vuonna 1969 aborttinumerollaan, jonka kanteen oli laitettu kuva ko. toimenpiteestä.

Stump julkaisi ainoana lehtenä Suomessa sensuroimattomana kuuluisat alastonkuvat John Lennonista & Yoko Onosta, takaa ja edestä, jotka pariskunta otatti v. 1968 avantgardistisen Two Virgins -albuminsa kansitaidetta varten. Molemmat potretit ilmestyivät koossa 60 x 40 cm. Eniten palstatilaa Stumpissa saivat Danny, Kirka, Irwin ja Vesku Loiri, bändeistä ehkä Ernos. Eikä Frederik itsekään huomiotta lehdessään jäänyt...





Lukijoiden pikkuilmoituspalsta vei joka lehdestä vähintään yhden sivun. Muita vakiolokeroja olivat: kirjeet, levyarvostelut, USAn, Englannin ja Suomen levymyyntilistat ja joka kuukautisen suosikkiäänestyksen tulokset: karvapäälista. Stumpissa oli myös sukupuolielämän kirjelaatikko nimellä Kanillakin on ongelmansa.. ja se olikin varsin informatiivinen ja selkeä sukupuolivalistuksen jakaja. Kilpailijoilla, Suosikilla ja Introlla ei vastaavanlaista palstaa siihen aikaan ollut.



Stumpin numerossa 1/1969 oli raportti D-tuotannon fani-illasta, jossa esiintyivät Kirka, Danny, Robin, Eero Raittinen, Katri-Helena ja Islanders. Kiinnostava detalji jutussa on 11-vuotiaan Mikko Montosen lyhyt haastattelu. Kyseessä on sama Mikko Montonen, joka 10 vuotta myöhemmin sauhusi Soundin sivuilla punkista ja reggaesta. Montosesta tuli ehkä ensimmäinen täyden toimeentulon rockkirjoittelusta saanut vapaa toimittaja Suomessa. 80-luvulla hän laajensi areenaansa Soundista mm. Hymyyn ja peräjälkeen molempiin iltapäivälehtiin. Tuolloin Montonen oli ikään kuin suomalaisen rockjournalismin Tintti: pieni, hintelä reportteri, joka seikkaili milloin Jamaikalla, milloin Englannissa tai Ruotsissa kirjaamassa - ällistyttävän nopealla pikakirjoitustekniikallaan - ylös poppismaailman kuumimpia tapahtumia.

"Mä tulin tänne kattoon Kirkaa, koska se on hyvä laulaja. Mä kuulun Islanders-fanclubiin, se oli Suomen paras silloin kun Kirka kuului siihen. Nyt on Soulset paras. Mä tulin tänne kuunteleen hyvää musiikkia, en mä varsinaisesti niinkää tullut katsomaan kuuluisia henkilöitä", kertoi Mikko Montonen vuonna 1969 Stumpissa.

Musan osalta Stump oli lähinnä uutislehtinen. Pintaa syvemmälle ei pop-jutuissa kaivauduttu. Lehdestä puuttuivat kokonaan Suosikille ominaiset ukomaanraportit ja muut laajat katsaukset ajan trendeihin. Frederik ja toimittajat Seppo Bruun ja Juha Linnakorpi toimittivat kevyttä, melko kotikutoista lehteä, mutta he tekivät sitä vilpittömän innostuneesti, omistautuneesti ja tyylillä. Stump oli pirteä, raikkaan sirpaleinen heijaste omaa aikaansa.

Vuonna 1970 Stumpin kustantaja vaihtui tamperelaiseksi Lehtipojat oy:ksi. Aviisin formaatti muuttui n. Apu-lehden kokoiseksi ja lehden jutut alkoivat olla pääasiassa kuraa. Tässä vaiheessa Reetu ei ollut enää puikoissa.

Uuden Stumpin reportaasit "Seppo seipään ihmeellisistä seikkailuista Kanarialla" tai siitä "miten suomalainen puhelintyttö toimii" eivät vetäneet lukijoita isommin puoleensa: yhtä aikaa journalistisen romahduksen kanssa romahti lehden levikki ja niin Stumppi tumpattiin.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

(Allen Ginsbergin) Huuto ja Meteli

"Mikä oli se sfinski, betonia, alumiinia, joka raateli auki heidän kallonsa, hotkaisi aivot ja mielikuvituksen?
Molok! Yksinäisyys! Saasta! Rumuus! Roskapöntöt ja saavuttamattomat dollarit! Portaitten alla kirkuvat lapset! Armeijoissa voihkivat pojat! Puistoissa itkevät vanhukset!
Molok! Molok! Molokin Painajainen! Rakkauden Molok! Järjen Molok! Molok, ihmisten ankara tuomitsija!"

- Allen Ginsbergin runosta Huuto.


Pekka Lounela & Jyrki Mäntylä - Huuto ja meteli (Karisto) -1970
Allen Ginsberg: Huuto ja muita runoja (Sammakko) - 2002
Rob Epstein & Jeffrey Friedman (ohj.) - Howl / Huuto - 2010



Runoilija Allen Ginsberg oli juutalainen, julkihomo, buddhisti, pilvenpolttaja, happopää, valkoisen magian agentti ja myötätunnon politiikan agitaattori. Hänen kirjallinen tuotantonsa alkoi vuonna 1956 kokoelmalla Howl And Other Poems.

Kesällä 1969 Howl eli Huuto esitettiin Porin Jazzissa Otto Donnerin kolmelle äänelle sovittamana musiikkirunoelmana. Produktiosta tehtiin myöhemmin studionauhoite ja se esitettiin radiossa saman vuoden syyskuussa. Kuukautta myöhemmin 83 kansanedustajaa teki ohjelmasta eduskuntakyselyn. He tiedustelivat hallitukselta, oliko ohjelma Yleisradion toimiluvan vastainen.

Yleisradion johtokunnan mielestä Huuto rikkoi YLEn toimiluvassa määriteltyjä sääntöjä ja samaan tulokseen tuli kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö. Ohjelman tuottaja sai hallintoneuvostolta muistutuksen. Koko prosessi kaikkine sivujuonteineen ja yksityiskeskustelujen referointeineen on kirjattu Lounelan ja Mäntylän kirjaan Huuto ja meteli. Kirjan mukaan ohjelman tuotantotiimi oli täysin ällistynyt lähetyksen herättämästä kohusta ja sitä seuranneista toimenpiteistä.

Hauska yksityiskohta kirjassa on se, että jossain vaiheessa Huutoa koskevalle eduskuntakyselylle suunniteltiin vastavetoa, kyselyä "esim. jumalanpalvelusten viihteellisestä ja hyödyllisten tietojen välitykseen liittyvästä arvosta." Ajatuksena tässä oli siis se, että kirkonmenojen radioiminen on yhtä lailla ristiriidassa radion toimiluvassa mainitun "informatiivisuuden" prinsiipin kanssa, kuin Ginsbergin runoilu "miljoonasta auringossa värjöttävästä tytönpillusta".

Pekka Lounela summaa ajatuksiaan Huuto-prosessista tähän tapaan: "Taide on yhteiskunnallinen ilmiö, semminkin yhteiskunnallinen runous, kuten tämä Ginsbergin teos. Sen oikeus on protestoida, kertoa asioita, joista parlamentaarikot eivät halua tietää, pilkata, murtaa sen ulkopuolella säädetyt moraali- ja makusäännöt. Taide on isänmaa, josta anarkistiakaan ei pidä karkoitettaman. Vainojen aikoinakin se on pitäytynyt autonomiaansa. Neuvostoliiton kulttuurinjohto ja suomalaiset porvarit voivat kiistää taiteenharjoittajien itsenäisyyspyrkimykset, mutta eivät niitä tukahduttaa."



Amerikassa Huuto herätti ilmestyessään vielä suuremman kohun, kuin sen radioesitys 13 vuotta myöhemmin Suomessa. Ginsbergin tekstin kustantaja haastettiin oikeuteen epäiltynä epäsiveellisen painotuotteen julkaisemisesta. Näitä tapahtumia ja Ginsbergin nuoruusvuosia muutenkin visualisoi Epsteinin ja Friedmanin elokuva Huuto. Ginsbergin lisäksi tässä nostalgisessa ja kauniin elegisessä filmissä esitellään mm. beatnik-ikonit Jack Kerouac ja hänen ja Ginsbergin yhteinen ihastus, biseksuaali kosmisen sekoilun suurmestari Neal Cassady. Elokuvassa m e l k e i n nähdään Ginsbergin(James Franco) ottavan suihin Cassadylta.

Elämäkertafilmejä vaivaa usen kankea ja yksiulotteinen näköispatsastelu. Huuto-elokuvassa tämä vältetään aikatasoja ja näkökulmia vaihtelevalla montaasilla ja yhdistämällä erilaisia tyylejä ja tekniikoita: animaatiota ja mustavalkoisia takautumakuvia, oikeussalidraamaa ja otoksia kotioloissaaan pitkää haastattelua antavasta Ginsbergista. Haastattelijalle tilittävän Franco-Ginsbergin osuus on kuitenkin liian suuri. Haastatteluotokset rikkovat ja löysäävät elokuvan muuten tiivistä rytmiä ja alleviivaavat rainan dokumentaarisia piirteitä. Kyllä tämä teos katsojaa puhuttelee omalla, herkällä tavallaan, mutta kiinnostunutta sympatiaa suurempaa ihastusta filmi ei ainakaan omalla kohdallani herättänyt.



Olen lukenut Huudon pari kertaa elämäni aikana. Elokuvan katsottuani aloin etsiä Howlia kirjahyllystä, mutta en löytänyt, suomennoksen vain. Ilmeisesti olen kantanut kirjan joskus divariin. En näet ole kokenut Ginsbergin runoutta erityisen läheiseksi itselleni, vaikka Kuolema van Goghin korvalle tulikin nuorna tankattua läpi moneen kertaan. Toisinaan olen jopa tykkänään "unohtanut", että Ginsberg oli runoilija. Hän oli niin monessa muussa mukana. Ginsberg performoi ja johti rituaaleja, piti palopuheita, konsertoi ja antoi haastatteluja... Tämä kaikki "oheistouhu" ynnä miehen valloittava, lämmin persona on kiehtonut meikäläistä enemmän, kuin Ginsbergin runot sinänsä. Tietysti tälläinen rajaus runouteen ja muuhun puuhailuun on tässä tapauksessa keinotekoinen. Allen Ginsberghän oli sensortin runoilija, että koko hänen elämänsä valui ilman sensuuria runoihin ja koko hänen elämänsä oli sensuroimaton ja vapaamuotoinen runoelma.

Allen Ginsberg opiskeli Buddha Dharmaa tiibettiläisten lamojen opastamana ja harjoitti buddhalaista meditaatiota. Ginsberg myös taltioi buddhalaisia opetuksia värssyihinsä, joita hän pruukkasi veisata pumppuharmooninsa säestyksellä. Howl-elokuvan viimeisten kuvien soundtrackina soi eräs tälläinen hymni, Father Death Blues

Hey Father Death, I'm flying home
Hey poor man, you're all alone
Hey old daddy, I know where I'm going

Father Death, Don't cry any more
Mama's there, underneath the floor
Brother Death, please mind the store

Old Aunty Death Don't hide your bones
Old Uncle Death I hear your groans
O Sister Death how sweet your moans

O Children Deaths go breathe your breaths
Sobbing breasts'll ease your Deaths
Pain is gone, tears take the rest

Genius Death your art is done
Lover Death your body's gone
Father Death I'm coming home

Guru Death your words are true
Teacher Death I do thank you
For inspiring me to sing this Blues

Buddha Death, I wake with you
Dharma Death, your mind is new
Sangha Death, we'll work it through

Suffering is what was born
Ignorance made me forlorn
Tearful truths I cannot scorn

Father Breath once more farewell
Birth you gave was no thing ill
My heart is still, as time will tell.









A G kävi 1983 Suomessa. YLEn kulttuurimakasiini Levottomat palat haastatteli.

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Puoluepamppujen levyraati

Ilta-Sanomat tiedusteli 2.4. eduskuntapuolueiden puheenjohtajilta heidän suosikkibiisejään:

Iltiksen mukaan Timo Soinin suosikkikipale ei olekaan Siniristilippumme, ei edes Ave Maria, vaan Status Quon Caroline. Rehti, joskin keskinkertainen valinta keskinkertaisen rehtiyspuolueen johtajalta. Vaan minkälaisia lupauksia Suomen tulevaisuudesta antaakaan se, että Soinilla on yhteinen sävel SKP:n Kari Peitsamon kanssa?

Jutta Urpilaisen valinta, Pave Maijasen Pidä huolta, on sääliä herättävä "Minusta siinä on hienot sanat." Ei niin, että halveksisin kyseistä viisua, kuten monet tekivät silloin, kun se keskelle osallistuvaa punksesonkia ilmestyi. Olen jopa huomannut, että biisi sopii hyvin esim. telkkarin hyväntekeväisyyskamppisten puffeihin ja erinäisiin tietoiskuihin. Mutta onko sosialidemokraatin mielimusankin pakko olla partiopoikamaisen sosialidemokraattista?

Jyrki Kataisen suosikkibiisin, Girl from Ipanema, kohdalla yllättävät perustelut
"Vaikka laulu sijoittuu ihan muualle, mieleen tulee muistikuvia Pariisista ja Havannasta, jossa kappaleen olen kuullut." Muistikuvia Havannasta? Eh. Siis Kuubastako Katainen on talousoppinsa hakenut? Lattarimusahan oli alunperin vasemmiston heiniä, eikä kokoomuksen äijäosasto varmaan vieläkään bossa novaan taivu, joten nastaa on, että puolueen päälliköllä on antennit ojossa ulkoeurooppalaisiin svengehin. Se voi olla ensiaskel pois jäykkyydestä. Music is the teacher!

Anni Sinnemäen julki-imagoksi on muodostunut karakteeri, joka ei suomalaista arkimaailmaa tunne muuta kuin tilastojen kautta. Biisisuosikki kertoo yhtäläisestä todellisuudesta vieraantumisesta, se kun on omatekemä Ultra Bran Pärnu. Hohoi! Täällä ulkomaailma, kuuluuko?!



Päivi Räsäsen lemppari on What a Wonderful World, laulajana Louis. Armstrong, tämä oman aikansa bobmarley: musta kannabiksen ketjupolttaja, jonka valkoinen yleisö otti lemmikikseen. What a Wonderful World on kiistämättä upea veto. Toivoisin vaan, että se inspiroisi Räsästä ja muitakin ihmisiä etsimään lisää helmiä Armstrongin aarreaitasta.

Kulttuuriministeri Stefan Wallin on jo aikaisemmin nimennyt elokuvasuoksikseen kaikkien maailman teinityttöjen itkettäjän, Titanicin. Wallinin suosikilevyllä itkee mies, Eppu Normaali, ja kappale on Murheellisten laulujen maa. "Se kuvaa mahtavasti suomalaista sielunmaisemaa " Niinhän se tekee. Eikö olisi jo aika vaihtaa levyä?

Paavo Arhinmäki diggaa Oasiksen Don't Look Back in Angerista.
"Siinä on sellaista mahtipontista jalkapallokatsomon henkeä." Vasemmistopomoa tietysti isojen joukkokoontumisten kohina kiehtoo. Mielessä ehkä kangastelee toive olla itse stadionin stagella huudattamassa kansaa, kuin vanha kunnon V. I. Lenin konsanaan. Jee! Keski-ikäisten vasemmisto- ja viherkaadereiden keskuudessa brittiläinen bändipop on käsittääkseni melko lailla pop. Ehkä siinä on vielä nykyisinkin jäljellä hitunen vanhaa työväenluokan sankareiden hienhajua.

Miten piristävää olisikaan ollut, jos pääministeri Mari Kiviniemi olisi Iltiksen gallupissa nimennyt suosikikseen jonkun John Cagen sävellyksen, Terry Rileyn In C´n tai John Coltranen Love Supremen. Mutta ei. Kepu pettää aina! Kaikista maailman biiseistä on pääministerille läheisin Jenni Vartiaisen Missä muruseni on.

Minulle Jenni Vartiainen on täysin tuntematon tapaus. Olen varmasti nimen jossain nähnyt, mutta eipä ole jäänyt mieleen. Mutta nyt otin netistä selvää Vartiaisen urasta ja kuuntelin tubesta Murusen. Se kuulosti varoittavalta esimerkiltä siitä, kuinka vähistä aineksista yritetään väkisin paisuttaa näyttävää, elämää suurempaa (nyyhky)draamaa. Tässä mielessä Vartiaisen teinimäisesti ylitulkittu tunnehaamuilu muistuttaa keskustan puoluekokousta.


Papukaijamerkin Kiviniemi (kin) ansaitsee siitä hyvästä, että ei sortunut esasaarismaiseen rajuiluun ja ilmoittanut suosikikseen Hurriganesia.

Mustanaamio - Vaeltava aave



Mustanaamiolehden viimeinen numero Suomessa ilmestyi vuonna 2010. Lehteä julkaistiin yhtäjaksoisesti vuodesta 1966 alkaen, ensin Semic Pressin, sitten Egmontin toimesta. Ennen nimikkolehden perustamista kokopitkiä Mustanaamioseikkailuja ilmestyi silloin tällöin Sarjakuvalehdessä (1949 - 1963).

En ole jäänyt Mustanaamiota kaipaamaan, sillä Lee Falkin kuoltua 1999 lehden yhteys alkulähteeseen sammui ja jo vuosikausia ennen tätä lehdessä julkaistiin pääasiassa muita kuin Falkin itsensä suunnittelemia jaksoja. Minun diggailuni kohdistuu näet pelkästään kolmeen ensimmäiseen, originaaliin Mustanaamion piirtäjään: Ray Moore, Wilson McCoy ja Sy Barry.

Ray Moore on piirtäjistä minulle etäisin, koska hän toimi Mustanaamion tekijänä jo ennen syntymääni (1936 -1943 ja 1945 - 49) ja hänen miedosti film noir -henkisiä, tummasävyisiä kuvituksiaan on julkaistu niukalti uusintapainoksina. Huomattavasti tutumpia ja rakkaampia ovat naivistisesta otteestaan tunnetun Wilson McCoyn työt. Hän piirsi Mustanaamiota vuosina 1942 -1961.



Mustanaamioita julkaistiin Suomessa jo 40-luvulla sanomalehtistrippeinä. Itse luin ensimmäiset Mustanaamiot 60-luvun alussa Keskisuomalaisesta, jossa sarjakuvaa julkaistiin päivittäin nimellä Fantom. Varsinainen inititaatio Fantom-kosmokseen tapahtui vuoden 1965 paikkeilla. Erään kesäpäivänä, ollessani äitini vanhempien maatilalla, kipusin aittarakennuksen yäkerrokseen, aitanparveen ja näin siellä valtavat kasat 50 - ja 60 -lukujen Seura-lehtiä, joissa Mustanaamio seikkaili n. puolen sivun sarjakuvana. Järjestin seurat numerojärjestykseen ja aloitin pitkän ja hartaan Mustanaamioruutujen luennan...

Monta mainiota tarinaa tuli vastaan, mutta suurimman vaikutuksen teki Sy Barryn piirtämä kertomus Punaparran johtaman merirosvokaupungin, Sanloin tuhosta ja viidakkopartion perustamisesta. Edelleenkin pidän tätä sarjista aivan huippuna ja selkeästi Barryn parhaana. Juttu saa näyttävän huipentumansa, kun Mustanaamio vihdoin, kolme merirosvopäällikön ykkösmiestä päihitettyään, ryhtyy miekkailemaan itsensä Punaparran kanssa ja taistelijat paahtavat kamppaillesaan koko Sanloin läpi, kunnes ottelu saa ratkaisunsa laivankannella.



Sy Barryn käsialaa on myös jakso Mustanaamion häät, joka ilmestyessään vuonna 1977 huomiotiin mediassa ympärin maailman. Pian tämän jälkeen Barry piirsi Walkerin viidakkoperheeseen kaksoset ja Mustanaamiolle tuli uusi rooli perheenisänä. Tätä kaikkea Purppurarinteillä on ollut vaikea niellä. Se Mustanaamio jonka lumoihin minä jouduin, oli umpimysteerinen, yksinäinen - toki myös romanttinen - kostaja ja seikkailija, ei mikään leppoisa ydinperhearvojen vaalija.

Nykytutkimuksen valossa Mustanaamiosta voisi kaivaa ties minkälaista aihelmaa esiin. Jo pelkästään Fantomin ja kääpiöhiemolaisten suhde saattaisi synnyttää monia tutkimuslinjoja. Tietyn kolonialistis-imperialistisen sävyn heidän suhteelleen antaa ainakin se, että vaikka Mustanaamiolla on aarrekammio pullollaan kultaa, timantteja ja arvoesineitä ei hän sijoita penninjeesusta pygmien infrastruktuurin kehittämiseen. Mutta ehkä Falkilla ja Barrylla olikin ekologiset perusteet sille, että Mustanaamion pygmit haluavat pysyä ulkomaailmasta loitolla ja pitää ulkomaailman loitolla omasta perinteisestä elämänmuodostaan, johon myös valkoisen Vaeltavan Aaveen palkaton palveleminen on jo vuosisatoja kuulunu (nykyinen Mustanaamio on järjestyksessä 21.).



Fantomin virkapuku taas yllyttää satunnaista tutkijaa vähintäänkin metroseksuaalisiin figurointointeihin ja erinäisiin spekulaatioihin Mustanaamion ja Dianan säpinöistä Pääkalloluolan pimeimmässä kolkassa. Naamio, huppu, nahkasaappat ja vyö... Mustanaamio kantaa fetissiasua, sen materiaali vaan ei ole pornografiassa suosittua nahkaa tai kumia, vaan jotain trikookangasta. Paljaana Mustanaamion "leikkiasussa" on vain kädet, sieraimet ja suu.

Mustanaamion asu onkin suurin este sarjakuvahahmon elokuvaan siirtämiselle. Simon Wincerin ohjaamassa elokuvasssa (v. 1996) Mustanaamio näytti aivan liiaksi violettikuoriselta, bodatulta makkaralta raidallisissa uimahousuissa. Välillä karmean, välillä karmean tylsän näköistä on visio myös Mustanaamiostripeissä, joita Seurassa ja eräissä sanomalehdissä nykyisin julkaistaan.

Lyhykäisyydessään tilanne on se, että Fantomin hahmo ja symbolit ovat nykytekijöiden Mustis-stripeissä edelleen nähtävissä ja vanhat viidakon sanonnat - "Mustanaamio on kova koville" jne. - humisevat yhä mielessämme, mutta itse Vaeltava Aave on mennyt menojaan, haihtunut haamuna ilmaan. Kiitos käynnistä.