Tarzanin sukupuolinen suunta

En ole koskaan kokenut elokuvateatterissa sellaista riehaa kuin Tarzan-elokuvien päivännäytöksissä 60-luvulla Jyväs-Kinossa. Metakka ennen leffan alkua oli salissa valtaisa, Tarzanhuudon joikaajia oli lukuisia ja innostuneimmat yksilöt hyppivät sananmukaisesti seinille tai, kiipeilivät salista ylös parvelle.

Johnny Weissmullerin kuuluisat Tarzan-elokuvat ovat parhaimmillaan lumoavan reippaita ja hupaisia seikkailupätkiä, mutta Weissmuller-Tarzan on hyvin kaukana Edgar Rice Burroughsin kirjoissa esiintyvän viidakkomiehen karakteerista. Burroughsin Tarzan on sekä raakalaismaisempi että älykkäämpi kuin Weismuller-Tarzan. Piirtäjä Burne Hogarthin (1911 -1996) sarjakuvien Tarzan on viboiltaan lähempänä burroughsmaista, hurjaa hehkua, kuin yksikään valkokankaalla nähty apinain kuningas:



Mutta mikä ja kuka Tarzan todella oli miehiään? Tästä asiasta on tehty jopa akaateemia tutkimuksia. Myös Suomessa. Vuonna 1998 ilmestyi kirjana (Like) Paula Havasten väitöskirja Tarzan ja valkoisen miehen arvoitus: Tutkimus maskuliinisestä identtiteetistä Edgar Rice Burroughsin Tarzan-sarjassa.

Paula Havaste tutkii Tarzanin miehisyyttä siltä pohjalta, että "Tarzan edustaa perinteistä miehen mallia: taistelijaa, suojelijaa, hallitsijaa." Tämän näkemyksen haluan osittain kyseenalaistaa. Onhan Tarzan Burroughsin kirjoissa usein sivullinen, viidakon varjoihin vetäytyjä, joka mielellään loikoilee puun oksilla ja seurailee tapahtumia sieltä käsin. Tarzan nauttii yksinäisyydestä, mutta erinäisiä seikkailuja sattuu sallimuksen oikusta viidakkomiehen kohdalle ja silloin Tarzanista tulee taistelija.

Erikoisinta Havasten tutkimuksessa on näkemys Tarzanin ja hänen upseeriystävänsä D´Arnot´n suhteen homoeroottisesta luonteesta: "Homoseksuaalinen sävy Tarzanin ja D´Arnot´n suhteessa on tärkeä tekijä, joka ilmaistaan kätketysti mutta joka silti jäsentää miesten suhdetta."

On jo pitkään ollut muodikasta löytää "kätkettyä" homoerotiikkaa yhdestä sun toisesta taideteoksesta & edesmenneestä taiteilijasta. Tämä kertoo siitä, miten seksuaalinen kulttuurimme on: kaikkia ilmiöitä on opittu katsastamaan sukupuolisuuden perspektiivistä,ja enää esim. miesten välistä ystävyyttä ei osata käsittää ja käsitellä ilman seksuaalisia värityksiä. Samalla em.. tutkimustendenssi ilmentää sitä lainmukaisuutta, että jokaisella ajalla on joku, yksi ja tietty näkökulma - tässä tapauksessa homosapluunan käyttö - joka alkaa dominoida taiteen ja kulttuurin analysointia.

Havasten mukaan "Tarzan muuttuu aikuistuessaan `normaaliksi`... Jane on lopullinen vaihtoehto, joka pyyhkii pois homoseksuaalisen intressin.." Hän siis antaa ymmärtää, että seksuaalinen suuntautuminen on valinnainen asia eli, ihmisen "ei ole pakko alistua" kaikille kohtaamilleen impulsseille: identtiteetti - johon seksuaalinen olemuskin kuuluu - on kehittyvä ja muuttuvainen asia, varsinkin nuorena. Ikävä kyllä, tälläistä kantaa ei voi tänä päivänä tuoda julki ilman homofobikon leimaa.

(Sinänsä on merkillistä ja merkillepantavaa, että lääketieteellistä termiä "fobia" käytetään julkisessa keskustelussa vain silloin kun puheenaiheena on homous tai homoliitot. Yhtä hyvinhän voitaisiin puhua vaikkapa perussuomalaisille tyypillisestä EU-fobiasta. Myös arvonlisäverofobiasta ja ydinvoimafobiasta kärsitään Suomessa paljon, kannabisfobiasta puhumattakaan.)

Kaikki isot tarut, samoin arkkityyppiset visiot ihmisen henkisestä metamorfoosista pelaavat yhtäläisellä yin-yang-dynamiikalla. Mieheys ja naiseus ovat muinaisissa myyteissä kosmisten ja universaalien elementtien symboleja ja manifestaatioita. Homous sen sijaan on mytologisesti tyhjän päällä. Tämä on varmasti yksi syy siihen, miksi sekulaarissa, post-modernissa ympäristössäkin monet ihmiset kokevat homomeiningin totaalisen integroimisen yhteiskuntaan oudoksi asiaksi.

Tarzan-kirjoilla on yhteys suuriin tarinoihin samalla kun ne - kuten Havasten tutkimus pikkutarkasti paljastaa - ilmentävät kirjoittamisajankohtansa arvomaailmaa. Olennaista tarzaneissa on kuitenkin niiden jännittävä ja intensiivinen tapa lähestyä elämää inhimillisen ja eläimellisen tietoisuuden raja-alueen kokemuksesta käsin. Ainakaan minä en osaa hahmottaa Tarzan-kirjoja sen paremmin homo- kuin heterokirjallisuutena, vaan olen aina lukenut niitä (satunnaiset suutelukohtaukset yli hypäten)utoopisina, "sukupuolineutraaleina" sepitelminä, joiden siivellä pääsee sukeltamaan vaarallisiin seikkailuihin eksottisessa, väkevin värein maalatussa mielikuvituksen viidakossa. Tämä pätee erityisesti Tarzan-sarjan alkupään teoksiin. Tarzanin kirjoittamisesta tuli suosion kasvaessa Edgar Rice Burroughsille pakkopullaa ja tämä kostautuu kirjasarjan (25 teosta) epätasaisuutena : loistavien teosten vastapainona on monta kaavamaista ja turhan tavanomaista tarinaa.

Helvetin Enkelit ja vapauden romantiikka & mystiikka

"Every man dies, but not every man truly lives"
- Sonny Barger

Sonny Barger - Hell´s Angel
Sonny Barger - Vapaus
Hunter S. Thompson - Helvetin Enkelit

Steppenwolfien Born to be Wildia on totuttu pitämään moottoripyöräjengien tunnussävelenä. Taitaa olla kuitenkin niin, että ainakin Helvetin Enkeleiden keskuudessa Grateful Dead on aina ollut Steppenwolfia suositumpi yhtye - ja Willie Nelsonin Angel Flying Too Close to the Ground on se varsinainen Enkeleiden kulttikappale.

Deadista tuli Helvetin Enkeleiden lempparibändi jo vuonna 1967, jolloin Garcia ja kumppanit soittivat Enkeleiden sponsoroimissa uudenvuodenbileissä. Samoihin aikoihin hell´s angelit hengasivat kirjailija Ken Keseyn ja tämän viiteryhmän kanssa. Tästä erikoisesta symbioosista raportoivat kirjoissaan sekä Enkeleiden legendaarinen presidentti Sonny Barger että gonzojournalisti Hunter S. Thompson.

Sonny Barger sanoo rakastaneensa arkkibeatnik Neal Cassadya, jonka yliluonnollisesta tavasta ajaa autoa Jack Kerouacin Matkalla-kirjassa kerrotaan. Myös Allen Ginsbergin vilpittömyys teki Bargeriin vaikutuksen, vaikka hänestä tuntuikin oudolta nähdä, kuinka tämä parrakas juutalaisrunoilija istui meditaatioasennossa Bargerin olohuoneessa ja soitti tiibettiläisiä kelloja. Näin Barger kertoo kirjassaan Hell´s Angel (Fourth Estate, 2000), joka on julkaistu suomeksi Opus Liberumin toimesta

Hunter S. Thompsonin opuksesta Helvetin Enkelit (Sammakko, 2008, suom. K. Männistö) löytyy myös erään Terry-nimisen enkelin lausunto Ginsbergista: "Kaveriksi joka ei ole normaalia päivää nähnytkään, se on suurin piirtein selväpäisin kusipää, jonka mä olen ikinä nähnyt. Perhana, sun olisi pitänyt olla näkemässä, kun se sanoi Sonnylle rakastavansa sitä... Sonny ei tiennyt, mitä helvettiä sanoa."



Patriootti Barger ja rauhanmies Ginsberg olivat jyrkästi eri mieltä Vietnamin sodasta, mutta he jakoivat rakkauden LSD:tä kohtaan. Happoon Enkelit tutustuivat Ken Keseyn bileissä La Hondan maatilalla. Thompson kirjoittaa, että "enkelit alkoivat ottaa LSD:tä niin usein kuin saivat käsiinsä ... Useiden kuukausien ajan ainoa rajoite heidän kulutuksessaan oli krooninen rahanpuute. Mikäli heillä olisi ollut rajattomat happovarannot, luultavasti puolet silloisista Helvetin Enkeleistä olisi kärventänyt aivonsa tuhkaksi alle kuukaudessa." Toisaalla Thompson toteaa: "Moottoripyörien yhdistäminen LSD:hen ei ole mikään tiedottajien lapsus. Ne ovat molemmat keinot saavuttaa päämäärä, paikka jossa määritelmät tehdään."

Barger itse kertoo tiputtanensa happoa ensimmäisen kerran kotonaan vuonna 1965 yhdessä vaimonsa Elsien kanssa: "There´s no way to truly say how much I loved LSD. I´ve never had a bum trip."



Vapaudenkaipuu yhdisti hippejä, jippejä ja enkeleitä - ja saman henkistä vapaudenkaipuuta ilmentävät myös tuoreemmat alakulttuuri-ilmiöt: punk, rastat, metallistit ym. Nuorisokultturien kontekstissa vapaus on vapautta tehdä mitä haluaa. Toisen tason vapautta - joka voisi juuri Enkeleiden kohdalla olla erityisen relevantti oivallus - on vapaus olla tekemättä sitä mitä haluaa: vapaus omasta psykologiastaan... Silloin voidaankin siirtyä vapauden sijasta puhumaan vapautumisesta, joka taas tässä yhteydessä on synonyymi sanalle valaistuminen. Näin lähestytään niitä laadullisuuksia, joita buddhalaisuus havainnoi ja tutkii.

Barger on filosofina lievästi Zen, koska hän Zen-mestareiden tavoin ymmärtää vapauden ja kurinalaisuuden yhteyden. Barger näkee elämän koulutusleirinä ja hänen mielestään vain äärimmäiset ja rasittavat elämänkokemukset voivat tehdä ihmisestä täydellisen sotilaan. Omat sotilaallisuusteesinsä Barger muotoilee kirjassaan Vapaus (Opus Liberum, 2009) näin:

"Itsenäisyys, kustomoi itsesi, omaperäisiä ei tehdä liukuhihnalla.
Kovuus, tao vahva terä ja karkaise se.
Oikeudenmukaisuus, kohtele minua hyvin niin kohtelen Sinua paremmin, kohtele minua huonosti niin kohtelen Sinua huonommin."

60-luvulla hipit, jipit, mustatpantterit ja helvetinenkelit olivat samaa, keskiluokkaista elämäntapaa halveksivaa vastakulttuurin aaltoa, mutta varsin pian kävi ilmi, että Enkeleiden kapinallisuus oli luonteeltaan esim. rockkapinallisuutta jyrkempää ja nihilistisempää laatua, eikä siihen liittynyt hippimäisen yleviä, universaaleja päämääriä. "Toisin kuin useimmat muut kapinalliset, Enkelit ovat luopuneet siitä toivosta, että maailma olisi muuttumassa heidän vuokseen (H.S. Thompson)."

Itse asiassa Helvetin Enkelit onkin perustaltaan maailman muuttumista ja modernisaatiota uhmaava voimailmiö, sillä Enkelit elävät nykymaailmassa ikään kuin se olisi se vanha kunnon villilänsi, jossa joka miehellä on oikeus olla mies ja vapaus juhlia ja ratsastaa kopterillaan juhlasta juhlaan. Tätä elämäntyyliä voisi tietysti kutsua "vaihtoehtoiseksi elämäntavaksi". Viranomaiset puhuvat mieluimmin rikollisesta elämäntavasta.

Hell´s Angels on poliisien mukaan USA:sta johdettu kansainvälinen rikollisorganisaatio. Sellaiseksi klubin sanotaan kehittyneen sen jälkeen, kun Sonny Barger 50-luvun lopulla otti kaartin komentoonsa. Barger kiistää väitteet ja sanoo Hell´s Angeleissa olevan kyse rakkaudesta moottoripyöriin - ja tietysti myös veljeysaatteesta ja halusta vaeltaa ja elää maan päällä ilman rajoituksia. Enkeleiden väkivaltaisuutta Barger ei kiellä, mutta hänen mukaansa bikersit eivät ehdoin tahdoin hankkiudu väkivaltatilanteisiin. Bargerin omista kertomuksistakin tosin käy ilmi, että konfliktilanteissa Enkelijengin toleranssi on loivasti sanottuna vähäinen.

("When we do right, nobody remembers. When we do wrong, nobody forgets.")



"Helvetin Enkeleitä on vaikea luokitella muuksi kuin mutanteiksi. He ovat urbaaneja lainsuojattomia, joilla on maalaismainen etiikka ja uusi, improvisoitu itsesuojelutyyli. Heidän mielikuvansa itsestään juontuu lähinnä elokuvista, länkkäreistä ja väkivaltaisista tv-ohjelmista, jotka ovat opettaneet heille suurimman osan siitä, mitä he tietävät yhteiskunnasta, jossa he elävät", kirjoittaa Thompson, jonka Helvetin Enkelit -kirja sisältää sekä terävää analyysia että rutosti jonninjoutavaa höpinää.

Sonny Barger sanoo diganneensa ensimmäisistä lehtijutuista, jotka Thompson kirjoitti Helvetin Enkeleistä. Osittain tämän takia Thompson sai mahdollisuuden pyöriä bikersien matkassa. Varsin pian Barger kuitenkin tajusi, että Thompson ei ole maastokelpoinen yksilö, vaan avuton, egoistinen pelle. Edellenkin Bargeria risoo se, että Thompson laittoi kirjaansa täysin tekaistuja juttuja kerhon toiminnasta (hän esim väitti, että kundit pukeutuvat aina samoihin, kokelasjakson jälkeen ulosteissa uitettuihin ja sellaisinaan kuivattuihin housuihin).

Koko totuus Enkeleistä ei tule missään painetussa sanassa julki. Salaperäisyys ja sulkeutuneisuus ovat Helvetin Enkelit - moottoripyöräkerhon fundamentaaleja ominaispiirteitä. Samalla ne ovat Helvetin Enkeleiden mytologisen hehkun polttoainetta. Tietysti meitä kiehtoo Enkeleissä myös heidän imagonsa yhteys vaeltamisen romantiikkaan ja tien mystiikkaan. Sama romantiikka ja mystiikka löytyy Grateful Deadin musiikista.

Deadin lauluissa ollaan useimmiten tien päällä, sateessa, kaipuun ja vaaran tuulissa, tai kosmisen kasinon korttipöydässä, jossa vastapuoli pelaa merkityin kortein - ja vastapeluri voi olla itse Kuolema, tai Paholainen, josta taas voi tulla ystävä seikkailussa karman kentillä kohtalonnoppien pyöriessä ilmassa... "A friend of the devil is a friend of mine"... Deadin ja Hell´s Angelsien yhteinen symboli, pääkallo, suojelee vihollisten hyökkäyksiltä, samalla kun se luisella virnistyksellään kuittaa Koko Jutun.






Kuvassa kirjoittaja: Purppurarinteiden ratsastaja (kuvankäsittely: Kari Kosmos)

Hertta Tiittan Bändi & Mikko Heiniön Tie vuorelle

Hertta Tiitta – Bändi
Mikko Heiniö – Tie vuorelle

Tässä kaksi Suomen ensimmäistä ”popromaania”. Molemmat ilmestyivät vuonna 1966 WSOY:n nuorille suunnatussa Juventus-sarjassa.

Hertta Tiittan Bändi on kasvukertomus, jossa prosessin kehyksenä käytetään neljän, 15 – 17 vuotiaan helsinkiläiskundin orkkatouhuja. Kirjassa on kosolti poikien varsin hienoja mietteitä musiikista, mutta heidän yhtyeensä, The Frolicsome Frogsien soundista ei kovin seikkaperäisesti selkoa tehdä. Sellainen ymmärrys lukijalle kuitenkin syntyy, että tyylillisesti ollaan Beatleseihin päin kallellaan, ja laulukieli on englanti.

Frogsit pääsevät yllättävän pian ensiesiintymisensä jälkeen soittamaan muuallekin ja yksi levy-yhtiökin ilmaisee kiinnostuksensa bändiä kohtaan. Helsingin ulkopuolella keikat ovat tanssilavoilla ja silloin yhtyeen on taivuttava soittamaan myös tangoja, kuten tekivät lähes kaikki 60-luvun pop-yhtyeet Suomessa. Eräällä keikkamatkallaan – junassa! - soittajat tapaavat Ari Seita -nimisen laulajatähden ja hän antaa jampoille lohduttoman kuvan alasta: se on yksinäisyyttä ja rankkaa rahantahkoamista ahneiden managerien ikeen alla....

Bändillä on itse tehdyt sähkökitarat, mutta muuta tietoa laitteistosta Tiittan teksti ei anna. Myöskään yhtyeen keikoista kirja ei sisällä kuin yhden kuvauksen. Tämä monen sivun mittainen teksti onkin yksi kirjan parhaita kohtia. Lisäksi se on ehkä ainut 60-luvun teinikonvan kuvaus suomalaisessa kirjallisuudessa. Näytteeksi lyhyt katkelma:

”Vihdoin viimein he pääsivät aloittamaan. Se kävi kuin sumussa. Mikko muisti jälkeenpäin vain puolityhjän salin. Oliko joku käynyt ärjäisemässä että tuleeko sitä soittoa vai ei? Hänen oli vaikea muistaa. Ehkä se oli ollutkin vain Pena. Ja sitten he aloittivat. `Täys rähinä päälle vain´, Valtsu oli kuiskannut. Meni monta kappaletta kuin unessa. Ovensuulla näkyi liikettä, vähitellen lattiallakin. Niillä oli melkein kaikilla villapaidat. Ja suurella osalla farmarit jalassa, tytöilläkin. Ne tanssivat polvet koukussa. Ilma oli täynnä taipuneita, takovia, hakkaavia, hapuilevia, huitovia kyynärvarsia. Lattia kahisi jalkojen alla. Joskus joku huusi, ja kerran kuului kimeä kirkaisu.”

Poikien kotona heidän bändiinsä suhtaudutaan epäilevästi ja oudoksuen. Suoranaisesti kielteisiä reaktioita herättää kundien soittoharrastuksen myötä pitenevä tukkamuoti. Pitkä tukkahan oli 60-luvulla pojilta kielletty monissa kouluissa.

Biitlestukkaa rajumpia ristiriitoja nuorten ja vanhempien välillä Tiitta ei käsittele. Yhteiskunnallista, tendenssiä kirjassa edustaa lähinnä poikien sosiaali-ekonomisten taustojen erittely. Tiettyä kuuskytlukulaista kapinahenkeä on ilmassa siinä kohtaa, jossa varakkaan perheen vesa Pena paiskii raksalla hommia bändikaverinsa Mikon rinnalla sen sijaan, että olisi mennyt isänsä firmaan kesäduuniin. Mikon isän mietteet koskien kundien kesäduunia sisältävät orastavaa tietoisuutta 60-luvulla alkaneesta yhtenäisyyskulttuurin kuolemisesta:

”Varsinkin häntä kiinnosti kuulla mitä ruoka-ja tupakkatauoilla keskusteltiin. Joskus kun Mikko antoi tulla `vähän paksumpiakin´ kuulemiaan, äiti heitti moittivia silmäyksiä isään kysellen, onko rakennustyömaa nyt sopiva muovautumisvaiheessaan olevien poikien kasvuympäristö … johon isä vain naureskellen totesi, että sehän kuuluu elämään. Ja että ennemmin tai myöhemmin poikien kuitenkin olisi paikko havaita, että yhteiskunnassa on ristiriitoja, ja että moraalikäsityksissä on ristiriitoja, että pinnan alla – olipa se yhteiskunnan pinta tai yksityisen ihmisen pinta – aina piilee kipeitä kohtia, joihin kajoaminen voi kuohuttaa.”

Hertta Tiitasta minulla ei ole mitään tietoja, enkä esim. tiedä onko hän kirjoittanut mitään muuta kuin tämän opuksen. Sitä vastoin Mikkö Heiniön tekemisiä on voinut vaivatta seurata aina tähän päivään saakka. Heinihöhän on säveltäjä, jolla on plakkarissaan mm. musiikkitieteiden professorin pesti Turussa ja iso liuta erilaisia sävelteoksia ja tietokirjoja. Kyllä Heiniössä ainesta kirjailijaksikin olisi ollut. Hänen 17-vuotiaana kirjoittamansa Tie Vuorelle on hyvää nuorisoproosaa..

Heiniön kirjan päähenkilö Jan Berg on myös koululainen, mutta jo 18 vuotta täyttänyt. Hän laulaa omia biisejään ja soittaa kitaraa ja huuliharppua. Hänen ensimmäinen singlensä on Yksinäinen sydän:

” … Salissa syntyi äänettömyys.

- Haluaisin laulaa teille asiasta, joka on hyvin lähellä meitä kaikkia. Tämä on laulu ihmisestä, joka tahtoi eristäytyä muista ja ajatella vain omaa etuaan, ja ihmisistä jotka eivät enää ottaneet häntä piiriinsä, kun hän lopulta tajusi ystävällisten suhteiden merkityksen. Tämän laulun nimi on Yksinäinen sydän.”

Singlen ilmestymisen jälkeen Jan lähtee keikoille Helsingin folk-klubien ulkopuolelle. Kuskinaan ja adjutanttinaan hänellä on itsekin folk-kekkereissä keikkoja heittävä Heikki Jokinen, eli, Hermes (eli, Hector?? ). Kulkupelinä on punainen Mini.

Debyyttisinkkua myydään hyvin ja heti sen perään tehdään toinen neljävitonen ja aletaan levyttää LP:tä. Keikkoja on yhtäkkiä rutkasti ja niiden mukana tulee rahaa ja stressiä. Gimmakaverin kanssa sekstailut lipsahtaa väkisinmakaamisen puolelle ja väkivaltatilanteita syntyy maalaiskeikoilla statin kunteja jahtaavan juntti-Aapon kanssa. Janin levytys Pilveton taivas ei pääse radion 8 kärjessä ohjelmaan ja eräässä lehtijutussa hänet leimataan Donovankopioksi. Kuten arvata saattaa, romahdushan näistä aineksista kehkeytyy.

Tarinassa on naivit piirteensä, mutta ne eivät sen vetoa ja tenhoa sammuta, ja ajankuvana kirja on mainio välähdys.

Itse diggaan eniten kirjan avauksesta, jossa mennään suoraan tilanteeseen, eli Jan Bergin levyn äänityssessioon:

”- Ensimmäinen otto, sanoi teknikko tarkkaamon lasiseinän takana ja pani savukkeen takaisin suuhunsa.

Jan työnsi kitaran vähän lähemmäksi mikrofonia, vilkaisi Timoon ja alkoi soittaa. Neljä tahtia, ja silloin Timon kaksitoistakielinen liittyi helisevään rytmiin. Kontrabasson ensimmäiset matalat soinnut kouraisivat Jania vatsanpohjasta ja saivat hänet tyytyväisenä virnistämään Timolle. Basisti hytkyi matalan pahviseinän takana ylösalas keinahteleva savuke suupielessään.

Janin sormet kiersivät konemaisesti tuttuja sointuja kitaran otelaudalla. Rytmi kulki tasaisesti, ei tarvinnut ajatella koko touhua. Levystudiossa ei ollut kuuma, vaikka ulkona toukokuun aurinko teki parhaansa saadakseen kaupunkilaiset ryntäämään jäätelökojuille tai ainakin riisumaan päällysvaatteensa. Astuessaan studioon Jan oli muutenkin huomannut tulleensa miellyttävään ympäristön: ei raskasta, jännittynyttä ilmapiiriä, ei kiroilevia tai määräileviä äänitysteknikkoja, ei vaikeatajuisia ohjeita eikä käsittämättömiä laitteita. Kaikki oli niin kuin pitkin. Bassokin heilui toisessa poskessa ylösalas ja rytmi juoksi horjumatta.

- Kiitos, sanoi parrakas teknikko ja alkoi pyörittää nauhaa takaisin vilisevänä äänten sekamelskana.”

Olliver Hawk - hypnoosimestari

Hypnologi Olliver Hawk (Olavi Hakasalo, k. 1988) oli minulle lapsena Suomen jännittävin ja kiehtovin persoona. Hawk edusti julkisuudessa - etenkin 60-luvulla - lähes yksin mystisiä sfäärejä, hänessä oli kreisiä karismaa ja hän säteili, koomisista piirteistäänkin huolimatta, maagista arvovaltaa.

Hawk kertoi oppineensa suggeroimisen taidon 1950-luvulla aboriginaaleilta Australiassa, jossa Hakasalo aloitti hypnotisoijanuransa. Hän palasi 50-luvun lopussa takaisin Suomeen ja perusti hypnologin vastaanoton. Hawk järjesti myös hypnoosiesityksiä ympäri Suomea ja välähdyksiä näistä eriskummallisista iltamista nähtiin myös televisiossa. Muutenkin Hawk oli hyvin näkyvästi esillä mediassa aina 70- luvun loppupuolelle saakka. Erityisen tiuhaan Hawkin edesottamuksista raportoi Hymy-lehti.

Hawkin osakseen saama huomio ei läheskään aina ollut myönteistä. Miestä syytettiin usein huijariksi ja hänen yksityiselämäänsä esiteltiin lehdissä oudossa valossa. Tästä pari esimerkkiä 70-luvulta.



Hymyssä 4/1973 oli Osmo Lahdenperän juttu, joka alkaa näin: ”Hän sanoo avoimesti rikkovansa rikoslain 41. luvun kahdeksatta pykälää, joka kieltää noituuden harjoittamisen maksusta. Hän on juuri saanut valmiiksi Noidan käsikirjan. Kirjassa annetaan ohjeita hashiksen ja LSD:n valmistuksesta ja käytöstä, neidon viettelemisestä ja eläimeen sekaantumisesta. Se julistaa Saatanan palvonnan tärkeyttä peittelemättä. Tämän höyrypään nimi on Olavi Hakasalo, hypnotisoija perkeleen armosta.”

Seuraavaksi kuvataan Hawkin konttoria:

”Turun Aurakadun numeron 14 ovessa on kaksi erottuvaa kylttiä. Toisessa lukee Turun Yliopiston Sosiaalipolitiikan laitos. Toisessa seisoo vähintäin yhtä hienosti: Suomen Hypnoositutkimuslaitos, Hypnos Institute of Finland, O. E. Hakasalo. … Hän on topannut tutkimushuoneensa paksulla vaahtomuovilla, josta ei huuto kuulu sisään eikä ulos. Sen alla on verkko metallilankaa, joka tekee kuulemma tyhjäksi salakuutelulaitteet.”

Hymyn jutusta iso osa käsittelee hasista ja LSD:tä. Hakasalo sanoo haastatelleensa Turussa 100 hasiksenkäyttäjää, mutta kukaan ei tiennyt miten sitä pitäisi käyttää:

”Oikea käyttö on se, että vedetään pari, kolme sauhua yhdyntään valmistauduttaessa. Se moninkertaistaa nautinnon ja pitkittää yhdyntää aina puolestatoista kahteen tuntiin. Näin siihen ei tule riippuvaisuussuhdetta.”

Hawkin mukaan ”tehokasta LSD:tä saa rukiin torajyvästä, mutta nykyisin noidat käyttävät kuitenkin kadulta saatavaa ainetta”. Lisäksi hän toteaa, että ”vanhoja ja tehokkaimpia kiimajuomia ovat rukiin torajyvästä valmistetut sahdit ja jauheet. Suomessahan on maanviljelijöitä, jotka erikoissopimuksella viljelevät pelkkää torajyvää saksalaisille lääketehtaille.”

Osmo Lahdenperä kirjoittaa: ”Hakasalo väittää että Noidan käsikirjan tarkoituksena on herättää keskustelua ja avata silmät näkemään missä ajassa elämme: - Se ei pyri houkuttelemaan ketään käyttämään huumeita tai myrkyttämään naapurinsa, vaan kertoo miten itse voi joutua noidan uhriksi.”



Vuoden 1974 alussa Panoraama-lehti kävi Hawkin kimppuun jutulla, jonka lähteenä toimi englantilainen Susan Barleton:

”Hän on Olliver Hawkin neljäs vaimo. Tai tarkemmin sanottuna hän oli Hawkin vaimo, sillä pari viikkoa sitten hän otti kimpsunsa ja kampsunsa ja lähti nostelemaan. - Miehellä ei ole aikaa kuin hirvelle, eikä minua pelkkä katse lämmitä, hän sanoi. Tällä hetkellä Susan lienee entisessä valokuvamallin ja stripparin ammatissaan Lontoossa.”

Paitsi että nainen syyttää Hawkia liiallisesta kiinnostuksesta kotieläinhirveään kohtaan hän leimaa hypnotisoijan Saatanan palvojaksi:

”Usein palvoimmekin Saatanaa yöllisissä menoissa. Tavallisesti ne päättyivät hurjiin orgioihin, johon ne kyllä tähtäsivätkin... Well, hauskaa oli, sitä ei käy kieltäminen.”

Hawk oli ristiiriitainen ja jyrkkä mies, jolta mediapeliä pelatessaan karkasi välillä mopo käsistä. Saatananpalvojaksi hän ei kuitenkaan julistautunut, vaan enemmänkin flirttaili asian kanssa provokatoorisessa tarkoituksessa; olihan Hawk innokas kirkon oppien vastustaja - koska ”vuosisatoja hyväksyttyä noituutta harjoittanut kirkko on estänyt ihmiskunnan vapaan ja järkevän ajattelun”.

Ehkä Hawk oli satanisti – joka on eri asia kuin saatananpalvoja - samassa mielessä kuin englantilainen salatieteilijä Aleister Crowley. Molemmat mysteerimiehet olivat omalle, oudolle asialleen omistautuneita,väärinymmärrettyjä, yksinäisiä susia. Crowleylla oli iso vaikutus Led Zeppeliiniin ja Jimmy Pagen lisäksi muitakin Crowleyyn hurahtaneita rokkareita löytyy liuta. Sen sijaan Hawkista ei ole edes Suomen mittakaavassa tullut vastaavaa kulttiahmoa ja jyrkemmän siiven poppareiden lemmikkiä. Ainakaan vielä.

Olliver Hawk uhmasi sisukkaasti ja huimalla tavalla vallitsevaa todellisuuskäsitystä ja järjesti runsaasti piristystä aikalaisilleen. Hän oli hypnotisoijana ilmeisen pätevä ja psyyketaiteilijana ilmiömäinen kyky. Itse myös uskon, että Hawk oli ainakin jossain määrin psyykkisiä kykyjä omaava maagi. Näiden seikkojen vuoksi en yhtään ihmettelisi, jos Hakasalosta tehtäisiin vielä joku päivä elokuva tai että joku metallibändi alkaisi luukuuttaa hypno metallia Hawkin nimeen. No, Phinnweb-sivustolla Hawkin biisi Ohjaaminen hypnoottiseen olotilaan on jo listattu osaksi suomalaisen elektromusan historiaa: http://www.phinnweb.org/early/

Viime vuonna Olliver Hawkia käsiteltiin YLEn Pimeän puolella -sarjassa. Jo se että Hawk tempaistiin mukaan tällä tavoin - ”Pimeän puolella” - otsikoituun sarjaan oli vähintäänkin tyylitön ele, eikä ohjelma muutenkaan hypnoosimestaria mitenkään kunnioittavasti kohdellut. No, tässä nyt ei sinänsä ole mitään kummallista, koska silloin kun lentää korkealla kuten haukka kadehtijoita ja alasampujia aina riittää. Tökeröä tölväilyä saavat kaikki historian suurmiehet jossain vaiheessa osakseen.

Beatles ja Krishnatietoisuus

Itämaisten aatteiden invaasio länteen alkoi vuonna 1893, jolloin bengalilaisen mystikon Paramahamsa Ramakrishnan oppilas Swami Vivekananda osallistui Chicagossa pidettyyn Uskontoparlamenttiin ja sai osakseen valtavasti positiivista julkisuutta. Isolla volyymilla joogafilosofia ynnä muut itätuulen tuomiset laskeutuivat massojen tietoisuuteen vasta 1960-luvulla hippiliikkeen siivellä.

Beatlesit lensivät vuoden 1968 alussa Intiaan mietiskelemään Maharishi Mahesh Yogin opastuksella. Trippi jäi lyhyeksi, mutta George Harrisonille se oli tärkeä katalysaattori hindulaisen elämänymmärryksen omaksumiseen. Harrison ei kuitenkaan initioitunut Maharishin maailmanlaajuiseen meditaatiopiiriin, vaan sen sijaan hän alkoi laulaa Hare Krishna - mantraa ja sponsoroida Hare Krishna -liikettä.

Viralliselta nimeltään uskonnollinen yhteisö, jota Harrison vielä kuolemansa jälkeenkin testamentin kautta tuki on The International Society for Krishna Consciousness (ISKCON). Energioiltaan kyseisen jengin säpinät ovat paljolti samalla taajuudella kuin helluntaisilla kristittyjen leirissä. Ylistystä, musiikkia ja rukoilua rakastetaan ja harrastetaan runsaasti. Ideologiselta asenteeltaan Krishnatietoisuuden liike on lähellä Jehovan todistajia. "Harekrishnat" ovat näet hindufundamentalisteja, jotka Bhagavd Gita -eepokseen vedoten todistelevat herra Krishnan olevan ainoan oikean ja perimmäisen jumalan - ja häntä on syytä palvoa ja palvella nimenomaan Krishna-liikkeen oppien mukaan. Näihin oppeihin kuuluvat mm. Bhaktivedanta-temppeleissä voimassa olevat selibaattisäädökset. Niistä huolimatta mm. monet seksuaaliseen ahdisteluun ja pedofiliaan liittyvät skandaalit ovat murentaneet liikkeen mainetta vuosien varrella.

George Harrison, John Lennon ja Yoko Ono tapasivat ISKCONin perustajan ja päägurun Abhay Charanaravinda Bhaktivedanta Swami Prabhupadan vuonna 1969 Lontoossa. Prabhupada, joka neljä vuotta aikaisemin oli siirtynyt Intiasta Yhdysvaltohin, oli silloin 73-vuotias ja hänen täysin tyhjästä aloittamansa kultti eli kukoistuskauttaan länkkärinuorison keskuudessa.

Tapaamisen aikana käytyä keskustelua esitellään kirjassa nimeltä Search for Liberation (Bhaktivedanta Book Trust, 1981). Palasia sen aineistosta sisältyy myös kirjaseen Chant and Be Happy, alaotsikkonaan: The Story of the Hare Krishna Mantra (Bhaktivedanta Book Trust, 1987). Tämä julkaisu sisältää laajan, vuonna 1982 tehdyn George Harrisonin haastattelun.

Search for Liberationin mukaan vuoden 1969 tapaamisessa oli suurimmaksi osaksi äänessä Prabhupada. Harrison, Lennon ja Ono kuuntelevat häntä kiinnostuneina, mutta samalla selvästi hämmentyneinä. Erityisesti heitä ihmetyttää gurun tapa luututa lattiaa Maharishi Yogilla, Yoganandalla ja Vivekanandalla. Prabhubada toteaa että mm. näiden joogien toimesta on käännetty Bhagavd Gitaa englanniksi, mutta teoksen todellinen sanoma on ristiriidassa sen kanssa mitä nämä kyseiset joogagurut opettavat, ja ainoa oikea käännös muinaisesta tekstistä on Prabhubadan itsensä englanniksi toimittama laitos!

Harrison on kommenteissaan sovittelevampi kuin Lennon ja Yoko. He tarttuvat gurun opetukseen Hare Krishna - mantran suurenmoisuudesta ja tiukkaavat ja jankkaavat, miksi mitään muita mantroja pitää edes olla ja miksi yleensä puhua tai tehdä mitään muuta kuin resitoida Hare Krishnaa, jos mantra kerran on niin voimallinen... Toki Lennonkin ko. mantraa arvosti. Se tulee hänen puheistaan ilmi. Kristityillä ei hänen mielestään ole yhtä hyviä biisejä. "Se voisi olla vaikuttavaa jos vedettäsiin chanttia, Herra Jeesus, Herra Jeesus, tervehdys, Herra Jeesus," Lennon sanoo.



Kirjassa Chant and be Happy George Harrison kertoo, että hänen kiinnostuksensa Krishna-liikkeeseen heräsi hänen kuultuaan Prabhubadan ensimmäisen resitaatiolevyn Krsna Consciousness. Myös John Lennon diggasi levystä ja kuunteli sitä usein yhdessä Harrisonin kanssa. Harrison tunsi Krishna-värähtelyt omikseen ja saavuttuaan ensimmäiseltä Intian matkaltaan takaisin Lontooseen hän huomasi, että Krishnaliike oli siellä. Silloin Harrison ajatteli että mieluimmin hän hengaa Krishnajengin kuin täysin ilman hengellistä näkyä olevan tavisporukan kanssa. "Se oli hengellinen juttu, joka natsasi oman elämäntyylini kanssa. Pystyin toimimaan edelleenkin muusikkona, minä vain vaihdoin tietoisuuttani, siinä kaikki," Harrison selittää haastattelussa. Hän ei siis koskaan liittynyt ISKCONin jäseniksi, mutta jo vuonna 1969 hän hankki Krishnan palvojille temppelin Lontoosta, osti heille ison tontin kaupungin ulkopuolelta ja kustansi päägurun kirjan Krishna.

Harrisonin aloitteesta englantilaisen Radha Krishna Temppelin väki levytti Applelle Hare Krishna -mantran, josta tuli suuri hitti. Vielä suurempi menestys oli George Harrison oma single My Sweet Lord, joka paljasti beatlekitaristin hengellisen agendan: "My sweet lord. Hm, my lord. Hm, my lord. I really want to see you." Biisi on mukana Harrisonin ensimmäisellä sooloalbumilla All Things Pass (1970). Sitä seurasi LP Living in the Material World (1973), jonka nimikappaleen Harrison sanoo olevan Prabhubadan inspiroima:

Get frustrated in the material world
Senses never gratified
Only swelling like a tide
That could drown me in the material world.

George Harrison otti Prabhubadan ohjeen Hare Krishna -mantran laulamisesta vakavasti ja kertoo kirjassa resitoivansa mantraa aina kun se on mahdollista: "Kerran chanttasin Hare Krishna mantraa koko matkan Ranskasta Portugaliin, nonstoppina. Ajoin noin 23 tuntia ja chanttasin koko ajan."

Ero mantralaulamisen ja hiljaisen meditaation välillä on Harrisonin mielestä siinä, että mantraaminen antaa "nopeammin efektin". Hänen mukaansa "hiljainen meditaatio on enemmänkin kiinnittymistä ja keskittymistä, mutta kun chanttaat luo se suoran yhteyden Jumalaan".

Jälleensyntymisoppi kuuluu tavallisesti kaikkien hindu-ja joogakoulukuntien opetuksiin ja näin on myös Hare Krishna -liikkeen laita. Chant and be Happy -kirjassa haastattelija tiedustelee Harrisonilta, uskovatko muut beatlet Harrison tavoin sielunvaellukseen. George sanoo että Lennon oli taatusti jälleensyntymisopin kannalla ja, "enkä olisi yllättynyt vaikka Paul ja Ringokin ainakin toivoisivat että se olisi totta. Mutta sen perusteella mitä tiedän, ajattelen, että Ringo saattaa olla joogi rumpalin valepuvusssa!"

Hare Krishna.

Shitter Limited - Anna pillua Helena Pesola

Yhden kerran olen pitänyt tätä levyä kädessäni. Tämä tapahtui välittömästi kiekon julkaisemisen jälkeen syksyllä 1989 YLEn toimitiloissa Jyväskylässä. Seuraavana päivänä Radio Keski-Suomen musiikkitoimittajana työskennellyt Jorma Hietamäki piilotti EP:n, koska sen synnyttämä kohu oli saanut viranomaisetkin kyselemään kiekon perään ja takavarikoinnin uhka oli olemassa. Ministeri Pesola teki kunnianloukkausilmoituksen levyn takia, mutta perui sen ennen oikeudenkäyntiä.

Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten osasin tietyllä tapaa digata levyn kantta ja pidän sitä edelleenkin täydellisessä mauttomuudessaan lähes onnistuneena. Provokatorisessa kansiaiheessa on sekä markiisi de sademaista, liioittelevaa vitsikkyyttä että postmodernia ironisuutta, jonka tökerö taitto viimeistelee.

Levyn sisältöön perehdyin vasta äskettäin. Kova kohkaus bändillä on päällä, mutta karisma ja koukut soitossa jäävät vähiin. Huomattavasti paljon tehokkaampaa hooceetä on julkaistu Suomessa huomattavan paljon. Tämä Shitterin 12-tuumainen EP olisikin varmasti jäänyt täysin huomiotta ellei levy sisältäisi kappaletta Helena Pesola on huora. Kyseisen biisin säeosassa on hyvä, lähes kalevalalainen poljento: "Helena Pesola on huora, huora on Helena Pesola". Jotain selittävää tai teemaa laajentavaa jatkoa väite jättää kuulijan odottamaan, mutta sitä ei tule. Samaa lausetta rääytään monta kertaa kunnes mennään kertosäkeeseen: "Anna pillua, anna pillua, anna pillua, Helena Pesola".

Miksei muuten lauleta, "anna vittua ...."? Onhan sana pil-lu ääntenä selkeästi löysempi ja pullamaisempi kuin vit-tu. Vitun vee ja teet toisivat tekstiin sekä räväkkyyttä että onomatopoettista tiukkuutta ja luistavuutta, mutta ei tämäkään muutos kappaleen tasoa sinänsä nostaisi. Ideaköyhää, matalamielistä sinkoilua biisi on ja yhtäläistä rataa junnaavat EP:n muutkin, moukkamaiset, itsetyytyväiseltä itsetyydytykseltä kuulostavat pläjäykset.

"Teki mieli kokeilla mitkä ovat sananvapauden rajat. Vaikka levyissä olikin tosi törkeää tekstiä, niin se oli tietyllä tapaa perustelua: koska poliitikot puhuvat meille koko ajan paskaa, niin voimmehan me puhua paskaa samassa mittakaavassa." Näin perusteli Shitter Limitedin Jukka Miettinen vuonna 2004 tuotantoaan (Keskisuomalainen/Syke/ Juho Hämäläinen).

Miettisen mietteissä ei tietenkään ole mitään järkeä. Vaikka poliitikot puhuisivatkin meille "koko ajan paskaa", se ei voi mitenkään antaa meille oikeutta heitellä paskaa yksityisen poliitikon päälle. Lisäksi ainakin minä ajattelen niin, että viha ja kosto eivät sovellu musiikin tekemisen motiiveiksi eikä itsetarkoituksellinen rivous ole koskaan mitään muuta kuin itsetarkoituksellista rivoutta.

Vaalivuonna 2011 Shitter Limitedin biisit sopisivat soundtrackiksi hyvin monille netin keskustelupalstoille. Suomessa on siirytty ihmisten herjaamisen, häpäisemisen ja pilkkaamisen kulttuuriin. Härmän hirviöt ovat heränneet ja Suomi ryömii oman oksennuksensa lietteessä barbaarisesti karjuen. Sananvapaudeksi käsitetään se, että voidaan esteettä herjata, pilkata ja halventaa ihmisiä ja ihmisryhmiä. Suomalaiset sontimisen ystävät eivät haluaisi pitää shittiään enää missään limiitissä.

Big Brotherin kaltaiset ihmisyyden nöyryytysohjelmat ja Seiskan kaltaiset roskalehdet ovat osa tätä trendiä. Räikeimmillään sadistinen mellastus on kuitenkin päällä internetissä, jonka chat-sivustoja erinäiset "isänmaanystävät" juuri nyt terrorisoivat suvaitsemattomuutta ja maahanmuuttajavihaa uhkuvilla laukaisuillaan. Heidän kommenttinsa esim. poliitikoista ovat usein samansisältöisiä kuin kappaleet Shitterin platoilla. Bändihän levytti myöhemmin mm. teokset Nyt ammutaan ministeri Pertti Salolainen ja Kemiran johtaja pitäis tappaa.

En ole koskaan täysin tajunnut punkkia, mutta myönnän että (HC-)punkissa voi olla parantavaa voimaa. Shitter Limitedin levytykset ovat kuitenkin sillä tavalla koteloituneesti kipeitä ja sulkeutuneita, että ne tuskin ovat keventäneet kenenkään taakkaa.

Otto Donner psykedelian ylipappina 60-luvulla

Säveltäjä, muusikko Henrik Otto Donner on tehnyt paljon merkittäviä asioita. Hän on yksi Love Recordsin ja Elmun perustajista, kymmenien hienojen levytysten säveltäjä, tekijä ja/tai tuottaja, veturihahmo moninaisissa jazzin, taidemusiikin ja rockin rajoja ylittävissä projekteissa kymmenien vuosien ajan. Otto Donner on myös yksi psykedelisen kulttuurin varhaisista äänitorvista Suomessa.



Seuran numerossa 15-16/ 1965 Otto Donner esiintyy kannabiksen ja muiden psykedeelisten stimulanttien puolustajana. Aapo Ketton kirjoittaman jutun otsikkona on Vaarallista leikittelyä.

"Huumausaineiden käyttö on pesiytymässä nuorten suomalaisten taiteilijoiden ja opiskelijoiden keskuuteen. Eniten käytetään hasista eli marihuanaa, mutta myös meskaliinilla on sijansa. Se ei ole salakähmäistä tai häpeilevää nurkantakana polttoa, vaan kerskailevaa, avointa erikoisuuden tavoittelua, nautintoihin hakeutumista. Aineita joiden maahantuonti ja myynti on laissa kielletty, kuuluu olevan helppo tuoda tai tuottaa esimerkiksi Ruotsista tai ostaa välittäjältä vaikkapa helsinkiläisestä baarista. Vaarallisella leikillä on oma pääpappinsa, muusikko Henrik Otto Donner, josta tässä vieressä on kuva, mutta jonka kannattajoukon suuruudesta ei ole kovin selvää kuvaa. On vain hätkähdyttävä tieto - se on kasvamassa. Marihuana on vaarattomampaa kuin alkoholi, uskottelee Donner. Marihuana aiheuttaa mielisairautta muistuttavan tilan, sanoo lääkäri."

Kannabiksen ja musiikin yhteydestä Donner toteaa Seuran jutussa seuraavaa:

"Kuunnellessani levyjä tai konsertteja huumattuna pomppivat pinnalle eri asiat kuin selvänä ollessa. Asioita katsoo eri tasolta, eri kulmasta. Olen myös soittanut aika paljon marihuanan vaikutuksen alaisena. Silloin pitemmät rytmijaksot asettuvat paikoilleen, samoin sointuväreihin ja määrättyihin yksittäisiin äänisuhteisiin kiinnittää huomiota."




Jo vuosi ennen Seuran juttua Otto Donner oli framilla Suomen kuvalehdessä psykedeelikon ominaisuudessa. Suomen kuvalehden numerossa 45/1964 on raportti Helsingissä järjestetystä keskustelutilaisuudesta, jonka aiheena oli huumausaineet. Keskustelijoina olivat tohtori Lenni Lehtimäki ja Otto Donner.

Suomen kuvalehden toimittaja Maarit Niiniluoto referoi keskustelua seuraavasti:

"Lenni Lehtimäki: Kaikkiin huumausainesiin liittyy tottumisen vaara. Alkuperäinen käyttötarkoitus unohtuu, tilalle tulee himo. Ollaan riippuvaisia lääkkeistä. Narkomania on lopullinen tila, jossa on menetetty kontrolli. Seurauksena on vaikeita psyykkisiä ja fyysisiä häiriöitä, jotka vaativat pitkäaikaista hoitoa. Minulla ei huumausaineisen takia ole ollut aihetta optimismiin.

Otto Donner: Kyllä minä ymmärrän, ettei siinä hyvin kävisi, jos alkaisin tässä pöydältä tarjoilla heroiinia. Mutta ei alkoholikaan ole hyvä huumausaine: se johtaa ikävään sammumiseen ja krapulaan, puukkotappeluihin, autohurjasteluihin jne. Miksei alkoholia kielletä ja keksitä jotain uutta, joka johtaisi miellyttävämpään humalaan. Voin suositella kahta ainetta nimittäin marihuanaa ja meskaliinia. Edellisellä on positiivisia puolia: huomaa olevansa humalassa, laskuvaiheessa tulee nälkä, eikä koko ilosta tule lainkaan krapulaa. Meskaliini taas suurentaa ja syventää taiteellisia elämyksiä, humalatilassa koetaan voimakkaita hallusinaatioita ja visuaalisia elämyksiä.

Ääni yleisön joukosta: Kyllä minä olen yrittänyt saada meskaliinia.

Otto Donner: Kyllä sitä saa.

Toinen ääni: - - - Mistä saa meskaliinia - - -

Puheenjohtaja Otso Appelqvist: Kysymys ei kuulu keskustelun piiriin."



Vuonna 1981 Otto Donner oli M. A. Nummisen kanssa Uuden Ajan Aura -lehden keskusteluhaastattelussa. Tässäkin jutussa psykedeelejä hieman sivuuttiin, musiikin yhteydessä. Reggaen virtaavan suggestiivisuuden salaisuutta pohdiskellessaan Donner, Man ja haastattelijat päätyvät "yrttiin". Oso Laakso jatkaa siitä kysymällä, mikä se yrttijuttu musiikissa sitten oikein? Siihen Otto Donner:

"Mutta siinä voi tulla sellanen vaihe, että alat tarkkailla jotain hyvin pientä asiaa, voihan se tulla rokissakin tai intialaisessa... Kun sä olet siinä sisällä niin sä alat katsoa niitä pieniä asioita... Se siirtyy just vain noin (elehtii) vähän ja meni... Mutta se saa jonkun konserttimusiikin kuuntelijan kuuntelemaan niin kuin jotain Terry Rileyn In C:tä... `täähän on kiva jutu` ., mutta se ei ole sillä lailla asennoitunut, että kuuntelisi sen toiseen kerran, koska se ei itse asiassa kuuntele todella. Tälläiselle kuulijalle siinä ei oikein tapahdu. Vaikka siinä tapahtuu helvetisti, koko ajan. Ja kuuntelee uudestaan: vielä uusia asioita. Ja jos sitä soitetaan uudestaan, niin siitähän tulee ihan eri juttu. Tämä liittyy siihen avoimeen suhtautumiseen."