keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Pelle, Problems?, SE & Sehr Schnell - POHJALLA




Vuonna 1978 julkaistu Pohjalla on kollektiivinen manifesti, joka materialisoi uuden sukupolven kyllästyneisyyden kekkossuomen henkisen ikitalven pysähtyneisyyttä kohtaan. Noina ankeina aikoina Problemsien Mä haluun mennä kävi poliittisesta sloganista. Tyyleiltään selkeästi toisistaan erottuvat neljä bändiä ovat yhtä innoituksessaan soittaa rockia ilman viihdyttämisen itsetarkoitusta ja vailla sellaista taiteellisuutta, joka kuolettaa iholle menevän välittömyyden ja rosoisuuden ilmaisusta.

Bändien rehtiä asennettta ihailin levyn ilmestyessä, mutta uuden aallon energioihin en itse osannut lähteä mukaan. Edelleenkin vierastan sitä useille punkbändeille ominaista metodia, että aggressiot puretaan suoraan soittamiseen. Myös monien Pohjalla olevien kappaleiden syyttävä asenne ja soundien räkäisen monotoninen ja epäpsykedelinen umpinaisuus ehkäisee minun kohdallani kosketuspinnan löytymistä levyn maininkeihin.

Pellen biisi Väkivalta-ja päihdeongelma synnyttää eniten hyljintää. Esitys on loistava mitä tulee tekijöidensä läsnäolon asteeseen ja teksti nasevasti riimitelty (joskin porttiteoriaa tukeva), mutta sävellys vaan on väsyttävän kolkko ja biisin yltiöhyökkäävyys moukkamaista yhteiskuntaopin vasarointia. Sehr Schnelliltäkin tuli huomattavasti heidän Pohjalla-matskujaan dynaamisempia vetoja julki myöhemmin sinkkuina.

Yksi kotopunkkia koskeva huomio on tähän asti jäänyt julkisuudessa ylöskirjaamatta: suomalaisen uuden aallon kovin kitaristi oli SEn Jukka Peurasaari. Ainakin hetkittäin. Pohjalla-levylle sisältyvä Peilit on näitä hetkiä. Yarin hienon biisin kruunaa Peuriksen käsittämättömän rankka, primitiivis-taiteellinen, taidokas, kompleksinen ja persoonallinen kitarasoolo.

Levyn lisäksi tehtiin Pohjalla-kiertue. Kiertuebussia ajoi SEn pitkätukkainen basisti Eki Okkonen lippalakki päässään. Kerran soittajien pysähtyessä eräälle huoltoasemalle särvintä haukkaamaan, ilmoitti aseman omistaja, ettei hän myy mitään ennen kuin Eki ottaa lakin pois päästään. Kiertuemanageri Atte Blom ilmaisi tässä vaiheessa vastalauseensa: kyseessähän on autonkuljettaja ja lippis on kuskin virkalakki. Tämän jälkeen rokkarit poistuivat huoltoaseman baarista. A Blom pöhni matkaan ketsuppipullon ja kirjoitti ketsupilla hankeen huoltsikan pihalla: Pohjalla.

Kirjoittaja kohtasi Pohjalla-kiertueen Jyväskylän kauppaoppilaitoksella. Sehr Schnell ei ollut sillä keikalla mukana. Muistelen että tilalla olisi ollut Tuomari Nurmio & Köyhien ystävät.

Keikan jälkeen kiertuebussi suuntasi Jyväskylän torille, joka tuohon aikaa toimi pimeän viinan myyntipisteenä. Torilla asiat etenivät ripeästi ja jouhevasti, ja bussia oltiin jo starttaamassa kun autoon yhtäkkiä nousi vihainen lestinheittäjä. Hän ilmoittaa että kulkuneuvoon on kannettu neljä pulloa koskista, mutta rahaa on tullut vain kolmesta lestistä - jos neljättä pulloa ei välittömästi makseta auto räjähtää!

Auto ei räjähtänyt, mutta meininki yltyi aika räjähtäneeksi kun päästiin perille SEn kollektiiviseen asuinpaikkaan, valtavan kokoiseen Ränssin kievariin parikymmentä kilometriä keskustasta. Siellä joukon maskottina ollut Peter von Bagh tutki paikkoja kiinnostuneena lakkaamatta muistiinpanoja tehden ja Rubberduck Jones soitti monta äreää sooloa SEn musiikkisalissa pidetyissä pitkissä jameissa. Ketä muita siellä jammasi, en tiedä, pilkkopimeässä skulasi se jengi.


sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Soundivelho Ron Geesin



Ron Geesinin nimen tietävät kaikki progea, taiderockia ynnä muuta vastaavaa stuffia harrastavat musadiggarit. Hänen todelliset musiikilliset ansionsa ovat kuitenkin osittain hämärän peitossa, sillä levyjä mies on tehnyt vähän ja niistäkin useimmat ovat olleet nihkeästi saatavilla.

Geesin tunnetaankin yhä parhaiten yhteyksistään Pink Floydiin. Geesin oli studiossa Atom Heat Motheria levytettäessä ja albumin nykypainoksissa Geesinin nimi on merkitty yhdeksi sävelteoksen tekijöistä. Ron Geesin on kuitenkin joissain yhteyksissä antanut ymmärtää, että hän yksin on säveltänyt koko Atom Heart Motherin ja sovittanut teoksen puhallin- kuoro- ja sello- osuudet. Jos näin on, niin täytyy ihmetellä sitä ettei Geesiniltä ole Atom Heart Motherin julkaisun jälkeisinä 40 vuotena tullut julki mitään vastaavanlaista, isoa paukkua. Suurien, sinfonisten rakennelmien sijasta Geesin on tallentanut omille levyilleen pääasiassa vasin fragmentaalista ja minimalistista meininkiä.

Samana vuonna Atomisydänäidin kanssa ilmestyi Geesinin ja Roger Watersin yhteinen LP Music From The Body. Se on otsikkonsa mukaisesti musiikillinen matka ihmisen sisuksiin. Levyn päätösraidalla Give Birth to a Smile Geesin soittaa pianoa yhdessä täyden Pink Floyd -kokoonpanon kanssa. Kappale lukeutuu albumin melodiseen osioon, joka on Watersin säveltämää. Levyn ei-konventionaaliset biisit on kehitellyt Geesin, joka vastaa myös efektiosastosta. Music from the Bodya seurasi LP Electrosound. Kokoelma soundtrack-katkelmia, joita Geesin oli tilaustöinä tehnyt erilaisia televisio- ja elokuvatuotantoja varten.

Myös vuonna 1973 ilmestynyt As He Stands on koostelevy, mutta soundimaailmaltaan yhtenäisempi kuin Electrosound. Musiikillinen linjauskin on toinen. Geesin on hionut elektrohälyn ja esidronen välimaastossa särisevästä analogikohinasta esiin kuulaampia soundeja ja musiikkiin on tullut sarjalliseen musiikkiin päin kallellaan olevaa kuviointia. Kappaleet ovat usein kuin minimalistisia äänirunoelmia. Instrumentaalien lisäksi levy sisältää useita farssinomaisia tai muuten vaan teatraalisia kuulokuvia, joissa Geesinin jutustelu ja muu ääntely on pääosassa. Sukulaisuutta voi helposti löytää toiseen englantilaiseen eksentrikkoon, Ivor Cutleriin, mutta myös Frank Zappan Lumpy Gravy - äänikollaasiin

As He Stands on kokeellista, kummaa kamaa, mutta ei millään muotoa "vaikeaa", ei myöskään kovin vakavaa musiikkia. Biiseissä on ilmavia, helppoja teemoja ja vähän kerroksia. Lisäksi levyllä on ylenpalttisesti huumoria, plus tiettyä, keskiajalle viittaavaa romanttisuutta.

As He Standisia seurannut Patruns on soolopianolevy. Sen takakansitekstissä Geesin kertoo soittavansa, ei "korvalla", vaan "silmällä". Tällä hän tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hän saattaa soittaessaan reagoida mustien ja valkoisten koskettimien muodostamiin visuaalisiin kuvioihin. Geesinin jazztausta ja ragtimeperinteen tuntemus paistaa Patrunsin biiseistä läpi niin persoonallista ja freetä rullaamista kuin ne ovatkin.

Keväällä 1975 Ron Geesin teki yhdessä ruotsalaisen progebändi Samla Mannas Mannan kanssa lyhyen kiertueen Suomessa ja konsertoi mm. Tampereella. "Tän täytyy olla hyvä konsertti kun Veltto Virtanen on ovimiehenä ja Juice Leskinen istuu katsomossa", tokaisi Soundin silloinen toimitussihteeri, edesmennyt Pekka Markkula konsertin alkua odoteltaessa.

Geesin saapui stagelle yllään tennarit ja pitkä palttoo, jonka hetikohta riisui pois. Ulsterin alla hänellä oli shortsit - sopivan urheilullinen asu sille temmellykselle joka takin riisumista seurasi. Geesin laittoi taustanauhan suhisemaan ja ryhtyi reagoimaan sen äänivirtaan ilmein, elein ja myös soitannollisin keinoin. Hän soitteli kahta erilaista banjoa ja välillä preparoitua pianoa, jonka kannen hän yhdessä vaiheessa irrotti, nappasi kainaloonsa ja alkoi kuljettaa sitä lavalta ovea kohti. Lipunrepijä Virtanen raotti kumartaen ovea, mutta Geesin ei lähtenyt mukaan hänen souvaamiseensa, vaan piti shown omanaan ja kääntyi pörräämään yleisön sekaan.

Ron Geesinin oli määrä tullaa hetimiten uudestaan konsertoimaan, mutta näin ei koskaan tapahtunut eikä hänen levyillään ole enää Patrunsin jälkeen ollut Suomessa jakelua. Musiikin äärellä Geesin on kuitenkin ollut kaikki nämä menneet vuodet. Leipä on ilmeisesti lähtenyt tehoste-soundrtrack-mainosmusa maailmoista, sillä omia julkaisuja on ilmestynyt harvakseen kuten jokainen voi soundivelhon kotisivuilta nähdä.



Kuvat Ron Geesinin Tampereen konsertista 1975.

torstai 13. tammikuuta 2011

24 - televisiosarja

"Copy that."
Jack Bauer, agentti

24:n sankari, CTU:n agentti Jack Bauer muistuttaa enemmän Batmania kuin James Bondia. Bauerille agenttitehtävät eivät näet ole mitään leikinomaista konnien peittoamista kahden dry Martinin & kahden vaaleaverikön välissä. Batmanin tavoin Bauer on totisen omistautunut missiolleen oikeuden puolustajana ja hän on fyysisiltä ja henkisiltä ominaisuuksiltaan Lepakkomiehen tasoa. Bauerin hyppysiin sopii yhtä lailla rynnäkkökivääri kuin miniläppäri, mies menee läpi lukituista ovista omatekemillä pommeillaan jos ei muuten ja kiipeilee tarvittaessa pitkin seiniä. Lisäksi agenttimme kestää ällistyttävän määrän kidutusta ja on tappeluissa lähes lyömätön.

Bauerin ollessa terroristijahdissa hän ei tarvitse Batmobilen ja erikoisvarustellun Aston Martinin kaltaisia menopelejä. Bauerille kelpaa ensimmäinen silmiin sattuva kaara liikennevaloissa tai parkkipaikalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö 24:ssa olisi myös kyse välineurheilusta! Terroristien niskan päälle päästään usein nimenomaan kehittyneiden valvonta- ja viestintäverkostojen avulla. Pistooliakin tärkeämpi työvälinen Bauerille on kännykkä. Bauer saa kenttätehtävissä puhelimeensa satelliittikuvaa ynnä muuta tuiki tarpeellista dataa - ja tilanne terrorismin vastaisessa yksikössä, CTU:ssa karkaa käsistä nimenomaan silloin kun Baueria ei saada minkään kameralinkin kautta CTU:n screenille ja/tai kun hän ei vastaa puhelimeensa.



Toden teolla tietoverkkojen ja valvontascreenien kanssa pelaaminen pääsee käyntiin kolmannella tuotantokaudella, jolloin myös analysoija Colen O´Brien ilmaantuu kuvioihin. Itse asiassa Kaksnelosen ensimmäinen, Suomessa vuonna 2002 esitetty tuotantokausi vaikuttaa nyt katsottuna antiikkiselta myöhempiin, lähes science fictionin puolelle pöllähtäviin tuotantoihin verrattuna. Myös juoneltaan ensimmäinen kausi on vähän kömpelö ja monotoninen. Jo tuotantokaudella kaksi juoni kääntyy moniulotteisempaan suuntaan ja yhtä aikaisia tapahtumaympäristöjä on niin paljon, että jännityksen dynamiikka on lähes tauotta dynamiittista tasoa.

24 kuvaa salaliittojen, armottomien valtapelien ja terrorismin varjostamaa maailmaa ja vaaran ilmapiiri on sarjassa erikoisen vahva. 24 on silti enemmän kuin amerikkalaisten kollektiivisten pelkojen peili. Sarjan tekijät eivät ole lähteneet mukaan muslimi-ja arabivihan pönkittämiseen, sillä mitään rotua tai uskontoa ei leimata pahan akselin pyörittäjäksi. Eräs selkeä tendenssi on ollut pyrkimys näyttää, että Amerikan vihollisia on monissa eri leireissä - ja usein sekopäisimmät terroristit ovatkin amerikkalaisia patriootteja. Tästä tulokulmasta aiheutuu se, että koskaan ei vallitse täyttä varmuutta siitä, kuka on konna ja kuka ei tai, kuka kuolee ja kuka jää henkiin. Kaikki on uhanalaista.

24 popularisoi monia vaikeita, moraalisia kysymyksiä. Kuinka monta ihmistä voi uhrata, että vielä isompi määrä ihmisiä pelastuu kuolemalta? Missä määrin läpinäkyvää poliittisen ylätason toimien tulee olla? Voiko terroristiepäiltyjen kuulusteluissa mennä kidutuksen puolelle massojen pelastamisen tarkoituksessa? Yleensä kotisohvalta annetaan Jackille konnien kanssa pelatessaan lupa katsoa kortit karkeimman kautta, sillä niin äärimmäisiä ja nopeita tekoja tilanteet sarjassa vaativat. Väkivaltaisten ratkaisujen tuskan ja ahdistuksen kantaa kuitenkin yksin agentti Jack Bauer, joka työnsä äärimmäisen luonteen takia koteloituu henkisesti ja on aina lopulta yksin.

Bauer on yltiönationalisti ja vaikka hänen touhunsa välillä lipsahtavatkin henkilökohtaisten kostoretkien puolelle, on hän totaalisen uskollinen amerikkalaisille ihanteille ja presidentti-instituutille. Kaikki presidentit eivät kuitenkaan ole eettisesti Bauerin mittaisia ja 24:n viimeisellä tuotantokaudella Bauerin joustamaton moraaliasenne ajautuu erityisen rajulle törmäyskurssille sinänsä rehdin naispresidentin pragmatismin kanssa. Bauer on hetken täysin yksin puolustamassa mustavalkoista käsitystä oikeasta ja väärästä.

Kiefer Suhterland sopii jopa yllättävän hyvin Jack Bauerin rooliin. Monia muitakin erittäin onnistuneita roolisuorituksia sarja sisältää. Kakkosena heti Bauerin jälkeen täytyy mainita Mary Lynn Rajskubin hienoin nyanssein esittämä analysoija, suloinen ja terävä Colen O´Brien (kuvassa). Eniten karismaa CTU:n porukasta omaavat Nina Meyerin ja Tony Almedan karakteerit. Presidenteistä periketkusäätelijä Charles Logan on kiintoisin ja jännittävin hahmo. Häntä kuten melkein kaikkia muitakin 24-presidenttejä suojeli Salaisen palvelun päällikkö Aaron Pierce. Erittäin upeasti tehdystä, pitkän linjan sivuroolista kiitokset Glenn Morshowelle. Älkäämme myöskään unohtako sivuosien mestarin, edesmenneen Dennis Hopperin roolia I tuotannon venäläisterroristina.



24:n kahdeksas tuotantokausi jäi yllättäen viimeiseksi.Tosin ihan oikeaan sarja pätkäistiin poikki. Hyvätkin sarjafilmit tyhjenevät alkuperäisestä tenhostaan kun niitä vuosikausia kelataan. Jännnittäviä seikkailuja olisi Bauerille varmasti loihdittu vielä vaikka kuinka monta vuotta, mutta yhteiskuntapoliittisena tutkielmana ja ajankuvana teki tehtävänsä eikä kyennyt enää teemojaan syventämään tai päivittämään.

maanantai 3. tammikuuta 2011

Suomen Talvisota 1939 - 1940 - Underground-rock



"Sirhan Sirhan kameralla murhas kuvan Kennedystä..."

Jarkko Laine on tehnyt kolme parasta suomenkielistä rocktekstiä ikinä. Kyse on tietysti biiseistä Lennosta kii (Eero Koivistoisen Valtakunta-levyllä), Fiilaten ja höyläten ja Kasvoton kuolema, joka sisältyy Underground-rock -levylle. Hyvällä rocktekstillä tarkoitetaan tässä verbaalisesti ketterää, onomatopoettista läppää, jossa on vireää latinkia ja mentaalista avaruutta. Näillä kriteereillä arvioituna lähelle Laineen lyriikoiden tasoa pääsevät Juicen Heinolassa jyrää, tietyt sanoitukset Dave Lindholmin Sirkus - ja Musiikkia -albumeilla, T Nurmion valitut teokset ja Veltto Veen parhaat: Elektroninen ekstaasi ja Lolita.

V. Esineen eli Rauli Badding Somerjoen säveltämä ja laulama Kasvoton kuolema vedetään Suomen Talvisota -yhtyeen voimin esimerkillisen rupisesti ja villisti. Mainiota menoa ovat toki muutkin Underground-rock -levyn biisit. Musan hulvaton svengi ja oivalluksen terä aiheuttavat sen, että yli 40 vuotta albumin julkaisun jälkeenkin levy omaa relevanssia poikkeuksellisen runsaasti, vaikka äänityksen taso ei kummoinen olekaan.

Karkeasti jaettuna Underground-rock jakaantuu rokkibiiseihin ja avantgardistis-psykedeelisiin runoelmiin. Jälkimmäistä linjaa edustavat Liput liehuvat, Laulu jossa on tunnelmaa ja Suomi palaa (plus tavallaan Däng-däng-däng-däng). Ne ovat kreisejä, surrealistisia vyörytyksiä, joiden karkeat fantasiat ovat kuin naurettavia ja pelottavia näkyjä mielen murtumisen hetkellä; särkevän kentän soundia, hillittömiä äänikuvia kontrollin katoamisesta.

Kontrollin katoaminen johtaa systeemiin kaatumiseen. Systeemin kaatamisen - tai ainakin "lamaantuneiden" ärsyttämisen - asialla kaikki Underground-rock -levyn kappaleet ovatkin. Tosin enää nämä, jo kauan sitten klassikoiksi muuttuneet biisit eivät ketään järkytä. Ainoastaan totaalisen hervoton Jatkosota-rock - joka Kasvottoman kuoleman ohella on levyn rokkaavista biiseistä rankin - omaa senlaatuista rienaavaa substanssia, että se saattaa ylittää ärsytyskunnyksen tänäkin päivänä. Jos radiot soittaisivat Jatkosota-rockia itsenäisyyspäivänä niin sanomista varmasti tulisi. Valitettavasti vaan eivät soita.

M. A. Numminen on palannut levyn kappaleisiin myöhemmin monta kertaa. Muistan itsekin olleeni syksyllä 1980 Underground-rock- orkesterin konsertissa. Alkuperäisjäsenistä mukana olivat muistaakseni M. A. ja rumpali Ronnie Österberg, joka kuoli pari kuukautta po. keikan jälkeen. Kitaraa soitti Jukka Orma.

Baddingilla ei ollut Underground Orch -koplaan kiinnitystä. Hän eli tuohon aikaan hiljaiseloa ja harvat. sovitut keikatkin saattoivat jäädä tekemättä. Toiseksi, Badding ei enää halunnut esittää rienaavaa underground-rockia. Haastatellessani Rauli Somerjokea 80-luvun alkupuolella hän totesi underground-rockin arvomaailman kuuluvan hänen osaltaan menneisyyteen. "Niissä lauluissahan oli kirosanojakin", Rauli päivitteli silloin.

Vimeisen neljän vuosikymmenen aikana Numminen on ollut monen monta kertaa julkisuudessa muistelemassa ja analysoimassa 60 - 70 -luvun undergroundtouhuja (Suomen Talvisota ja Sperm-yhtyeet, Harro Koskisen sikataulut ja monistetut U-julkaisut). Haastatteluissaan M A on käsittellyt undergroundia ikään kuin museoaalisena esineenä ja korostanut U-toiminnan (kulttuuri)poliittista olemusta.

M. A. Nummiselle underground on ennen muuta estetiikan politiikkaa. Osa Suomen 60- ja 70- lukujen undergroundista oli kuitenkin enemmänkin ekstaasin politiikkaa. Tällä tarkoitan mm. Jorma Elovaaran mystisiä radio-ohjelmia ja lehteä Tähti ja Gari Sipilän sarjakuvia.

60-ja 70-luvuilla undergroundilla oli kuitenkin kansainvälisestikin vahva poliittinen leima. Silloin oli käytössä käsite vastakulttuuri. 70-luvun puolivälin jälkeen alettiin sen sijaan puhua vaihtoehtokulttuurista, joka sekin suurelta osin oli ja on undergroundtoimintaa. Yhdysvalloissa vaihtoehtokulttuurin isoimmaksi bändi-ikoniksi kohosi lopulta entinen underground-yhtye Grateful Dead. Merkityksellistä tässä on se, että Dead vältti aina kaikkia poliittisia kytkentöjä ja sen lauluista on yhteiskunnallista kantaaottavuutta turha hakea.

Omalla kohdallani Underground-rockiin tutustuminen vuonna 1970 avasi tajunnassa aivan uuden piirin ja innosti tekemään omia juttuja omalla tavalla. Siitä syttyi myös innostus muokata pätkä Jarkko Laineen Kuin ruumissaatto -kirjasta näytelmäksi ja esittää se kahden kaiffan kanssa teinikunnan konvasssa talvella 1970-71. Valtakunnallisella tasolla Talvisodan säteilyvaikutuksia koettiin vuoden 1973 tienoilla, kun joukko kummallisia rock-kappaleita ilmestyi Juice Leskisen ensi-LP:llä, ja niin U-musasta alkoi vähitellen muotoutua suomirokkia.... ja sillä lailla Rosvo-Roope hiljaa hirtettiin. Ei vaan. Tämän päivän suomalaisesta undergroundista poliittista viritystä löytyy kyllä. Tällä tarkoitan lähinnä hc-punkbändien purkauksia. Nehän ovat kaikuja maan alta jos mikä.

PS. Talvisodan kappaleita ei tietääkseni ole paljoakaan versioitu, mutta SE teki ensisinkullaan vuonna 1978 Kasvottoman kuoleman.
PS2 Alkaneen vuoden tammikuussa on määrä ilmestyä Underground-rock uusintapainos vinyylillä.