keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Tuula Heima - Hampputarha



Tuula Heiman Hampputarhan julkaisi Jorma Elovaaran johtama Mysteeni vuonna 1973. Kirja kuvaa psykedeelisen nuorisokulttuurin heräämistä Suomessa ja on siten ainutlaatuinen teos: kyseistä aihettahan ei ole suomalaisessa proosassa muutoin käsitelty, eikä psykedeelisiä nuortenkirjoja ole muita olemassa (ellei sellaiseksi lasketa myös Heiman v. 1974 ilmestynyttä, kokeellista kirjaa Unohduksen kirjakäärö/Aliaksen harharetket).

Hampputarhan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1969 ja ajan hippihenki todentuu tekstissä sellaisena kuin se suodattui Friscosta, Lontoosta, Damista, Köpiksestä ja Stadista suomalaiseen pikkukaupunkiin. Siellä asuu kaksi koulutyttöä, Ina ja Josefina, jotka kuumana, kuumana kesänä alkavat kasvattaa hamppua pienellä, kallioisella saarella. Pilvipiippujen sauhutessa tytöt inititoituvat psykedeelisen (s)alakulttuurin heimolaisiksi ja kohtaavat yhden kesän kuluessa lapsuuden lopun.

" ... Josefinan rientäessä rantaan Ina otti tyynyn ja kiipesi kalliolle. Hän asettui piippuineen sen korkeimmalle huipulle. Sieltä oli hieno näköala yli järven. Istuen kallion laella Ina heitteli pieniä kiviä alas veteen ja lauloi. Onkimisensa läpi Josefina kuuli Inan laulavan ja ihmetteli, oliko tyttö ottanut joskus laulutunteja. Ja Ina lauloi kummallisia lauluja: Dylanin ja Donovanin, Beatlesin, Moody Bluesien, Jefferson Airplanen ja Frank Zappan lauluja. Ne kuulostivat mielettömiltä auringon laskiessa, keskellä suomalaista järvimaisemaa, ilman säestystä. Inan ääni tuli toisesta maailmasta.

... sees the sun going down
and the eyes in his hand ...
feels the world spinning round.
Nobody ever knows him
He is the Fool on the Hill ...

Ina veisasi ja purskahti nauruun. Kaiku helisi kauan tyhjillä, usvaisilla rannoilla."

Hampputarhan juoni sisältää muutamia epäloogisuuksia. Muuta kritiikin sanaa en keksi, vaikka olen kirjasta tutkinut jo kohta 40 vuotta. Heiman tekstissä on - naiveimmillaankin - taikaa, vähintäänkin salamyhkäisyyttä. Kirja on unenomainen, ja sen vuoksi niin erityisen koskettavan todentuntuinen väläys ajasta, jolloin ihmeelliset nuorisojumalat, Beatles, Hendrix ja Rollarit... , ilmaantuivat ja musiikissa värisi kutsu uusiin tajunnallisiin svengeihin.

"Huoneistossa oli hiljaista. Josefina menee olohuoneeseen ja tutkii levypinoaan. Rolling Stonesien LP. Soita Brian! Soita! Brian, olet kuollut, soita! Josefina liikkui kuin robotti.

Äiti kastelee kukkia parvekkeella.
- Äiti. Brian on kuollu.
- Kuka?
- Brian Jones. Yks Rollari. Ne kävi Suomessaki joku vuosi sitten, Yterissä, juhannuksena. Englantilaissa uutisissa sano, et se löyettii kuolleena uima-altastaa tänä aamuna.
- Murhattiinko se?
- Ei kai. Ei varmasti. En mä tiiä, kai se hukku muute vaa ( ??? ).
- Vai niin. Pane se levysoitin pienemmälle, että kuulee edes mitä sanot.
- Nää o Rollarit ku soittaa. Enkä mä sitäpaitsi sanokaa enää mitää niin ei oo sulla mitään kuulemistakaa."

Kuolema on läsnä Hampputarhan sivuilla muutenkin kuin Brian Jonesin kautta, ja ehkä juuri kertomuksen traagiset ulottuvuudet viimeistelevät sen kummallisen kauneuden.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.