Purppurarinteiden ratsastaja

Castanedan naisnoitien tarinat

2012-03-09T15:02:00.008-08:00

Taisha Abelar - The Sorcerer`s Crossing
Florinda Donner - Being-In-Dreaming

Carlos Castaneda (1926- 1998) kirjoitti kirjansa, eli elämänsä ja myös kuoli suurenmoisen salaperäisyyden vallitessa. Hänestä ei ole olemassa kuin pari valokuvaa ja miehen elämänvaiheet ovat osittain tuntemattomat. Castaneda "häivytti menneisyytensä" (valehtelemalla ja vaikenemalla) aivan kuten hänen kirjoissaan opasti maagisen tiedon tien kulkijoita intiaanitietäjä, naguaali Don Juan Matos.

Don Juanista Castaneda kirjoitti alun perin antropologin ominaisuudessa - ja hankki kolmannella tutkielmallaan, Matka Ixtlaniin, tohtorin arvon - mutta mitään todisteita Matosin olemassaolosta ei ole ja lisäksi Castanedan teokset sisältävät paljon sellaista yliaistillista havainnointia, jota lukijan on vaikea todentaa. Kirjoja voi tietysti lukea vain tekijänsä mielikuvitukseen ja transkendenttisiin näkyihin ja oivalluksiin perustuvina kehityskertomuksina yksilön tajunnan laajentumisesta. Astraaliset näkymät ovat kirjoissa kuitenkin niin syvällisen väkeviä ja Don Juanin opetukset siinä määrin uniikkeja, kosmisia ja universaalisti osuvia, että väkisinkin alkaa miettiä mistä lähteestä tämä saaga oikein pulppuaa ...

Entistä merkillisemmäksi Castanedan tarina kääntyi 90-luvun alussa, jolloin Castaneda paljasti, että hänen lisäkseen Matosin noitakoulua oli käynyt samaan aikaan kolme naista. Heistä kaksi on kertonut asiasta myös julkisuudessa. Taisha Abelar kirjassa The Sorcerer´s Crossing - A Woman´s Journey (Penguin Compass, 1992) ja Florinda Donner kirjassa Being-In-Dreaming - An Initiation into the Sorcerers´ World (HarperSanFrancisco, 1991). Molemmat kirjoittajat olivat Castanedan rakastajattaria ja Florinda Donner oli lisäksi 90-luvulla hetken aikaa naimisissa Castanedan kanssa. Noitanaiset katosivat pari päivää Castanedan kuoleman jälkeen, eikä heistä ole sen jälkeen havaintoja.

Kummankin kirjan rakenne on samanlainen. Sallimuksen oikusta naiset saavat Meksikossa matkustaessaan kontaktin muinaisen intiaanisamanismin perinteeseen - noitien omilla käsitteillä ilmaistuna: naiset "pyydystetään" noitapiiriin. Taisha Abelarin kertomuksessa pyydystäjä on Clara-niminen meksikolaisnainen, jota Abelar seuraa syrjäiseen taloon, jossa majailee mm. Manferd-koira joka ei olekaan koira.. ja jossa oudot tapahtumat seuraavat toinen toistaan.

Iso osa kirjoituksesta käsittelee Abelarin meditaatioharjoituksia ja tämä säätely on kuin buddhalaisuutta, johon on yhdistetty new age samanismia (jota Castanedan omat kirjat eivät mielestäni suoranaisesti edusta). Jos ei ole lukenut yhtäkään Carlos Castanedan kirjaa, ei pelkästään tämän teoksen perusteella pääse täysin jyvälle naguaalien filosofiasta ja energiaopista, eikä Abelarin kirja myöskään omaa riittävästi itsenäistä kantavuutta filosofisessa mielessä.

Taisha Abelarin kerronta on jäykähköä ja kirjan henkilöt vailla abstraktia ja konkreettista ydintä. Abelarilla ei ole samaa, briljanttia taitoa tarinoida ja värittää mielen maisemia kuin oppi-isällään. Sorcerer´s Crossingista puuttuu psykedeelisen heräämisen hehku. Kertomus tuntuu kankean näytelmälliseltä, liian asetelmalliselta. Epäuskottavinta kirjassa on se äkkinäisyys, jolla Taisha Abelar vaihtaa melko tavallisen elämänsä täysipäiväiseen magian opiskeluun ja omaksuu noitien elämänymmärryksen. Sen mukaan ihmisten maailmaan kuuluminen ei ole oleellista, eikä noitia kiinnosta ihmisten moraalisuus, moraalittomuus tai amoralisuus, vaan kaikki heidän energiansa "virtaa uusien polkujen tutkimiseen".

Käytännössä uusien polkujen tutkiminen tarkoittaa kirjassa mm. pitkiä, hiljaisia istuntoja luolassa, jossa Abelarin on tarkoitus puhdistaa mielensä menneisyydestä ja rutiineihin takertumisesta. Hän hakee "vapautta ihmisyydestä", johon kuuluvat ainakin "Jumala, hyvä ja paha, pyhimykset, Neitsyt ja Pyhä henki" - ja johtoteesi tässä työssä on:

If our warehouse are going to remain filled to capacity with desires, feelings, ideas and objects of our human inventory, where is our freedom then?

Ensimmäinen asia, jonka Abelar oppii on se, että naguaalinoituus on kaikkea muuta kuin rituaaleja, loitsuamista ja mysteerisiä kulttimenoja. Myös Florinda Donnerin kirjassa pesäeron tekeminen norminoituuteen on tärkeä teema. Donnerin noitaopasnainen ilkkuu hänelle: "Sinä haluat laulaa. Sinä haluat olla yhtä luonnon kanssa. Sinä haluat yhteisyyttä veden henkien kanssa. Sinä haluat paganismia. Jotain romanttista näkyä noitien toimista ... " Tämän kaiken sijasta noitien elämässä on kyse "hypystä tuntemattomaan". Castaneda itse sai alkuvauhtia tähän loikkaan Juan Matosin tarjoamista psykoaktiivisista voimakasveista, mutta Donnerin ja Abelarin kertomuksiin yrtit ja sienet eivät sisälly.

Samoin kuin Abelarilla myös Florinda Donnerin kirjassa on paljon maagista teatteria: mystisiä enteitä, yhtäkkiä ilmestyviä ja katoavia hahmoja, henkilöiden muodonmuutoksia naisesta mieheksi tai toiseksi naisolennoksi jne. Näihin tapauksiin ei läheskään aina ole saatu ladattua todellista merkityksellisyyttä ja siksi niissä on trikkailun, kikkailun makua, joka tylsyttää tarinoinnin terää.

Donnerin kirjan viimeinen kolmannes - Castanedan, uuden naguaalin astuttua esiin - on teoksen dynaamisin ja jäntevin osuus. Kuvauksissa tapahtumista ja keskusteluista, joissa Castaneda on mukana, on hyvin vahva naguaalin läsnäolon tuntu. Kyseiset kohtaamiset on joskus oikeasti koettu tai sitten Castaneda on sanellut tekstinpätkiä Donnerille kirjoittamisprosessin aikana 90-luvulla.

Being-In-Dreaming -kirjassa on joitakin hyviä tiivistelmiä Don Juanin / Castanedan opetuksista. Naguaaliperinteen noitia kuvataan uhkarohkeiksi uuden todellisuuden etsijöiksi, jotka ovat jättäneet maalliset murheet taakseen. Yleensä tälläiset ihmiset ovat mystikkoja ja pyhimyksiä, uskonnollisia ihmisiä - mutta "naguaalit eivät ole sen paremmin mystikoita kuin pyhimyksiä, eivätkä missään tapauksessa uskonnollisia ihmisiä. Naguaalit ovat maailmallisia ihmisiä ilman viipalettakaan maallisia huolia". He elävät maagisessa maailmassa, joka on yhtä aikaa myytti ja unennäköä ("Myytit ovat erikoislaatuisten uneksijoiden unennäköä").

Sekä Donnerin että Abelarin kirjassa "unennäön taito" on se nagualismin elementti, johon erityisesti syvennytään. Varsinkin Donnerilla tulee vahvasti esiin myös feminiinisyyden asema naguaalinoitien maailmanselityksessä. Kirjan mukaan naisille monet noituuden ulottuvaisuudet aukeavat vähemmin ponnistuksin kuin miehille. Florinda Donner saa myös kuulla, että naisnoidan ei ole hyvä olla kaunis, sillä kauniiden naisten tulemiset ja menemiset huomioidaan aina, mikä on ristiriidassa sen kanssa, että naguaalinoidat haluavat pysyä huomaamattomina.

Oman erityissäväyksensä Being-In-Dreaming´lle antaa se, että kirja kuvaa taitekohtaa naguaalimyytissä. Castaneda on kertonut olleensa Don Juanin opastuksessa vuodesta 1960 vuoteen 1973, jolloin Don Juan lähimpien samaaniseuralaistensa kanssa teki maagisen voimahypyn vuoren laelta ja katosi äärettömyyteen, siirtyi totaalisesti "toiseen huomioon". Tällöin Castanedasta itsestään tuli naguaali, oman noitapiirinsä guru, ja tätä muutosta Florinda Donnerin kirjan loppuosa paljolti setvii. Tosin tiedossa olevien elämäkertatietojen mukaan Donner opiskeli 70-luvun alussa tiiviisti antropologiaa Los Angelesissa.

Ennen Being-In-Dreamingia Florinda Donner teki kaksi - enemmän tai vähemmän tieteelliseen kenttätyöhönsä perustuvaa - kirjaa venetzuelaisesta samanismista. Donnerin tekstistä huomaakin hänen olevan Ablelaria kokeneempi kirjoittaja. Erityisen taidokkaiksi kirjailijoiksi kumpakaan maagia ei voi kuitenkaan kehua ja vain vähäisessä määrin ne laajentavat Castanedan kirjojen visiota. Tietoa ja tietoisuutta naguaalioppien juurista ja lähteistä kirjat eivät lisää, pikemminkin ne vaan hämmentävät keitosta, nostavat esiin lisää ihmetystä ja kysymyksiä.

Kuva Castanedan lähipiirin elämästä laajenee, jos noidattarien kirjojen lisäksi tutustuu myös Castanedan ensimmäisen vaimon - josta virallisesti erosi vuonna 1973 - Margaret Runyan Castanedan tilitykseen A Magical Journey with Carlos Castaneda: Life with the Famed Mystical Warrior ja Castanedan rakastajattaren, Amy Wallacen muistelmiin: Sorcerer´s Apprentice - My life with Carlos Castaneda. Molempien vaimokkeiden mielestä Castaneda - samoin kuin jokainen nainen hänen noitapiirissään - oli jakautunut persoona ja patologinen valehtelija. Tämä ei kuitenkaan estä Margaret Runyania ja Amy Wallacea arvostamasta Castanedan kirjoja ja hänen vilpitöntä pyrkimystään tavoittaa täyttymys magian soturina.

Mainiota taustoitusta em. muistelmille antaa espanjalaisen Carmina Fortin eriskummallinen, absurdi haastattelukirja, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Carlos Castanedaa tapaamassa (Unio Mystica, 1996). Teos on kasattu muistiinpanojen perusteella, koska Castaneda kielsi nauhurin ja kameroiden käytön. Se esittelee nopeasti mieltään muuttelevan miehen, jonka suusta tulee vuoroin kohteliaisuuksia, vuoroin rivouksia. Jokaisesta omasta kirjastaan Castaneda kertoo ottavansa itselleen 257 tekijänkappaletta. Hauska Fortin kirjaama detalji on myös se kun Castaneda kertoo käyneensä aivan sattumoisin Helsingissä vuonna 1985 yhdessä Florinda Donnerin kanssa. "Kun saavuimme perille, oli hirmuisen kylmä."

Carmina Fortin opuksessa kerrotaan, että Federico Fellini oli Castanedan ystävä ja hänen oli tarkoitus tehdä elokuva kirjasta Matka Ixtlaniin. Aihehan on varsin elokuvallinen ja Fellini & Castaneda olisi ollut huima yhdistelmä, mutta silti on hyvä, että leffahanke raukesi. Ei jokaisesta kirjasta tai isosta ilmiöstä tarvitse väsätä elokuvaa, t-paitaa ja kahvimukia. Sitä paitsi, onhan olemassa Alain Tannerin upea, ankara elokuva Valovuosien päässä, Les Années lumière, vuodelta 1981, joka on kuin ei-psykedeelinen variaatio Castanedan kirjojen esittämästä myytistä. Castaneda-kultista itsestään on jenkeissä tehty ainakin kaksi tv-dokumenttia, joissa molemmissa Donnerin, Abelarin ja muiden noitien mysteeriset äkkikatoamiset ovat vankasti framilla.

Florinda Donner (vas) ja Taisha Abelar 70-luvun alussa.

Roger Moore ja dekkariviihteen pyhäinjäännös

2012-03-06T13:15:00.008-08:00

Pyhimys - tv-sarja, dekkarilukemisto & sarjakuva

Sean Connery -kauden James Bondeissa on tyylikkästi hölmöä charmia ja camp-karismaa, mutta sen jälkeiset Bondit tuomitsen tasapaksuksi toimintasoodaksi kaikki. Niiden erikoistehostepitoista ja epäelokuvallista pitkäveteisyyttä ei kukaan nimiroolin esittäjistä pelasta eikä pahenna. Silti varsinainen emämunaus Bondin tekijöiltä oli Roger Mooren pestaaminen 007:n rooliin noin 30 vuotta sitten. Eihän Moore voi olla Bond, koska hän on jo Pyhimys!

Roger Moore iskostui 60-luvulla koko tv:tä katselevan maailmaan tajuntaan Pyhimyksenä näyteltyään sitä ennen pääosaa lasten suosimassa Ivanhoe-sarjassa. Moore teki myös kaksi pitkää elokuvaa Simon Templarin eli ST:n eli Pyhimyksen roolissa.

Ennen tv-sarjaa olivat kirjat. Simon Templar on Leslie Charterisin dekkarisarjan seikkailijahahmo. Charteris kirjoitti itse Pyhimys-romaaneja vuoteen 1963 saakka, jonka jälkeen sarjaa jatkoivat haamukirjoittajat. Sekä tv-tuotannoissa että kirjoissa esiintyy Pyhimyksen logo, sädekehällä varustetu tikku-ukko. Templar käyttää tätä merkkiä touhujensa tagittamiseen samaan tapaan, kuin Zorro Zetaa ja Fantom pääkallosormuksen leimaa.

Yhtenä esikuvana Charterisilla on Pyhimystä kirjoittaessaan ollut Robin Hood. Kirjoissa Templar, entinen rikollinen, ottaa itselleen osan ryöstösaalista ennen kuin palauttaa sen rikkaalle omistajalleen, jolta Pyhimyksen nappaamat konnat ovat sen anastaneet. Konnuuksia selvittäessään Pyhimys ei kaihda kovia otteita:

... Neekerillä ei aivan yksinkertaisesti ollut aikaa ryhtyä vastustamaan ilmiötä. Sillä tuossa liikkeessä ei nopeuden ohella ollut mitään ominaisuutta, joka ei olisi ollut kouraantuntuva. Selvästi havaittava oli esimerkiksi tietty, nopea kosketus, joka varmaan oli kaikkein tuskallisimpia kouraantuntuvia kokemuksia, joita sen uhrille oli koskaan sattunut. Sen likkeelle paneva voima sai alkunsa Pyhimyksen vasemman jalan viidestä varpaasta, voima kohosi värähdellen hänen vasenta pohjettaan, kohahti hänen vasempaan reiteensä ja keräsi itseensä lopullisen voiman allon hänen lanteidensa isoista lihaksista. Sen jälkeen Pyhimyksen vartalon kiertoliike ohjasi sen toiseen kanavaan: se laskeutui pitkin oikean alaraajan pingottuvia kudoksia, kokosi uutta voimaa matkansa jokaiselta tuumalta ja purkautui aivan hänen kenkänsä kärjestä yhtä räjähtävän väkivaltaisesti, kuin puutarhaletkuun ahdetun kymmenen tonnin vesivirta purkautuu kaikkein ahtaimmasta suuttimesta. Ja juuri sillä hetkellä, kun jokainen tuon vauhdin ja painon molekyyli oli keskittynyt hänen oikean jalkansa kengän kärkeen, tuo kärki osui tarkasti kuin mittausopin avulla määriteltynä neekerin vatsan keskipisteeseen.

Kenkänsä osuessa Simon kuuli mehevän mäiskähdyksen ja näki miehen horjahtavan taaksepäin, aivan kuin hän olisi joutunu nopeatehoisen muurinsärkijän tielle. Vinkuva pihahdus äkillisesti tyhjentyvistä keuhkoista säesti mäiskähdystä ja päättyi ähkäistyyn murahdukseen. Sen jälkeen neekeri näytti sulavan maantien pintaan kuin ylettömästi lämmitetyn lieden lähelle pantu voiveistos ...
(Leslie Charteris - Pyhimys on kovaa valuuttaa)

Pyhimys-sarjafilmin tunnelmia ei tuosta katkelmasta tunnista. Tv-sarjassa Pyhimys antaa kyllä hänkin nyrkkiensä nakuttaa ja pysssyn paukkua, mutta enemmän hänen pärjäämisensä perustuu nokkeluuteen ja oveluuteen kuin rankkaan väkivaltaan. Toisinaan Pyhimys vetääkin tappelukohtaukset läpi virne silmässä tai muuten vain iisillä säädöllä. Panttivankia vapauttaessaan hän saattaa samalla napostella konnien kidnapatulle tuomia voileipiä, ja jos viholaiset hyökkäävät kesken illallisistunnon Templar nappailee herkkupaloja pöydältä taiston tuoksinassa. Savukkeita (joissa on valkoinen filtteri) ja drinkkejä Pyhimykseltä kuluu tasaista tahtia, mutta hengästymättä ja valppaana hän silti häärii pelipaikoilla. Pyhimys tosin mieluimmin autoilee kuin juoksee yhtäkään ylimääräistä mailia.

Pyhimys pukeutuu liivipukuun ja solmioon, viihtyy gurmeeravintoloissa, coctail partyissa, hienostokartanoissa ja taidegallerioissa ja matkustelee jatkuvasti eri puolilla maailmaa: monet jaksot alkavatkin joltain lentokentältä tai hotellin aulasta. Poikamainen huumori yhdistyy herrasmiehen elkeisiin Pyhimyksen karakteerissa ja ns. kaunottaria on yleensä kuvassa mukana siellä missä Templar tarpoo. TV-sarjassa Simon Templaria ei esitellä kriminaalina oikeastaan olleenkaan. Hän vaikuttaa omia lakejaan noudattavalta, kosmopoliittilta seikkailijalta, joka tuntee kaikki tärkeät ja rikkaat henkilöt ja on sekä poliisien että rosvojen tuttu.

Pyhimystä tuotettiin aikoinaan 118 jaksoa, joista YLE esitti 72 vuosina 1963 - 1969. Sarjan päättymisen jälkeen Simon Templarin fanit eivät jääneet täysin tyhjän päälle, sillä vuonna 1970 Pyhimys alkoi ilmestyä Suomessa sarjakuvalehtenä. Tämä aina vuoteen 1984 asti julkaistu lehti sisälsi kiitettävän vauhdikkaita ja näpsäköitä seikkailuja Martin Salvadorin kuvittamina. Muitakin - vähemmän osaavia - piirtäjiä käytettiin ja sen takia tiettyjen Pyhimys-lehtien numeroista löytyy aika kökköä. vähintäänkin valjua piirrosjälkeä.

Pyhimyksen tv-seikkailuja on jo vuosia ollut saatavina jykevinä, tyylikkään näköisinä dvd-bokseina. Levyjä kannattaa napsia esiin laatikoista yhtä hillityllä otteella kuin keksejä englantilaisilla teekutsuilla. Sarjafilmin tarinat ovat sinänsä nastoja, mutta sapluunan sukeutuneisuuden takia sarjasta ei maratonistuntoihin tarvittavaa magneettisuutta tarpeeksi säteile. Puvustus, lavastus, värit ja miljööt ovat kuitenkin suloista staffia joka jaksossa ja nyt niitä katsoessa koskettaa tietysti myös menneen maailman lumo.

Pyhimyksen kaltaiset, ilman sidosryhmiä toimivat veijariseikkailijat ovat nykyajan dekkarijutuissa vähissä. Tämän päivän etsivä- & agenttiviihteen yksinäiset sudetkin ovat turmeltuneita ja stressaantuneita pahoja poliiseja ja työnantajansa kanssa jatkuvasti kahnauksissa olevia, äärimmäisen väkivaltaisia ja ahdistuneita agentteja. Eivät nämä Medusan verkossa rimpuilevat jackbauerit ole yhtään sen realistisempia hahmoja kuin Templarkaan, mutta syvempiä ne ovat. Pyhimys on puhdasta POPpia, pelkkää pintaa. Siinä missä 24 reflektoi länsikulttuurin ympärivuorokautista stressiä Pyhimyksen seikkailut ilmentävät kuuskytlukulaista rentoutta ja Kennedy-henkistä optimismia. Tätä kautta voidaan ymmärtää, että Pyhimykset ovat vuonna 2012 klassikkopoppia.

Koko Pyhimyksen elämän siedettävä keveys on kateissa vuoden 1997 Pyhimys-elokuvasta. Sillä ei nimen lisäksi ole muuta yhteyttä originaaliin Pyhimysmaailmaan. Astetta ansiokkampi tekele leffa olisi saattanut olla, jos pääosaa olisi Val Kilmerin sijasta näytellyt politiitinen pyhäinjäännös ja alati itsevarma showmies Paavo Väyrynen. Onhan Pate ilman silmälaseja vähän Roger Moore -Pyhimyksen näköinen. Ainakin sama pilke, viidenkymmenen vuoden viiveellä, Paten silmään on ilmaantunut. Jollain tasolla mennyt maailma siis aina palaa näyttämölle. Ilman veijareita ja pyhimyksiä ei täällä jakseta.

Undergroundin ensimmäinen laine

2012-02-19T14:46:00.008-08:00

Aamulla minä ajoin autolla. Istuin naantalilaisessa baarissa, join kupin kahvia ja kuuntelin levyautomaattia. Jukka Kuoppamäki lauloi Eikan pumpusta, Juha Vainio Rennosta Reginasta. Ulkona satoi vettä, sitä iskeytyi tuulilasiin. Nyt kello on neljä, minä istun pöydän ääressä. Televisiossa Chaplin on nuori. Minäkin olen nuori tänään. Minä mietin - ajatukseni ovat sekavat.

(Jarkko Laineen kirjasta Haamumaili)

Jarkko Laine - Haamumaili (1968, Otava)
Jarkko Laine - Kuin Ruumissaatto (1970, Otava)

Jarkko Laine (1947 - 2006) teki nuorena salanimellä sanoituksia yhtyeelle Suomen Talvisota 1939 - 40 ja toimitti suomeksi valikoiman amerikkalaisten underground-aktivistien tekstejä (Underground, Otava, 1970). Hänen oma proosatuotantonsakin edusti aluksi anarkistista, maanalaista menoa.

Laineen ensimmäinen runokokoelma Muovinen Buddha (1967) oli jo nimeä myöten popkulttuurin suuntaan kallellaan. Vuotta myöhemmin ilmestynyt kirja Haamumaili on epäsovinnainen sukellus ensimmäisen pop-sukupolven kollaasinomaiseen kokemuksellisuuten ja kirjaan sisältyy vireä, oman aikansa autoritaarisuutta, patriotismia, esteeettisiä normeja ja muuta konventionalismia haastava, älyllinen väre.

Haamumaili on surrealistinen aikalaistunnustus ja tajunnanvirtaromaani ilman kronologista juonta: "Mielen jääkaappi surisee. Ja sisällä palaa valo". Laine harppoo kirjassaan pitkin kaupungin katuja, pysähtelee kahville tai vetämään röökin, kelaa ajan merkkejä, ajan kuvia, ajankulua, tiskaa, nukkuu,nauraa, ivailee, haaveilee, latelee levottomia litanioita mimmeistä, Buddhasta, taiteista ja kuolemasta, sepittää kuvitelmia villiksi länneksi muuttuneesta Suomesta, vaeltaa siellä Buck Jones, Hopalong Cassidy ja Cisco Kid taannehtivina seuralaisinaan.

Joku sanoi että vitunko fantasiaa sä lykkäät paperille.
Mitä se hänelle kuuluu. Mikä Väinö Linna hän luulee olevansa.

Psykoaktiivisten katylysaaattorien käytöstä on kirjoituksessa selkeitä jäämiä. Teksti on hallusinoivaa, joskaan ei astraalisesti psykedeelistä.

Lysergihapon synteettinen dietyyliamidi. Taksitrippi viidenteen ulottuvaisuuteen; talot eivät tunne syyllisyyttä romahtaessaan kadulla kulkevien niskaan. Mutta miten Sinä motivoit käyttäytymisesi, törmäilysi, kyynärpäätaktiikkasi.

Mao, Che ja Leary ovat sisällä kirjoittajan tajunnan kuplassa, ja muut "kapinalliset kautta koko liitoksissaan natisevan telluksen". Presidenttinä on Kekkonen. Sillä on kalju. Pentti Saarikoskella beatles-tukka. Aikakauden musiikki rullaa esiin rivien välistä paksua pilvensavua pilkkoen:

Rollarit särähtävät levyllä: ampeerien anarkismia, joka puhaltaa radiosta kuin hashiksen hehku piipun hopea allaan. Lampun varjostin leviää kolme rautalankaruotoa tukenaan. Savua menee silmiin.

Kaupunki on Haamumailin lähtöpiste ja maali ja tämä kaupunki on Turku. Laine rakasti myöhemmässäkin tuotannossaan rakentaa urbaaneja kuvia ja Turku on usein hänen runoissaan läsnä. Tupakasta Laine runoili myös paljon ja Haamumailista alkoi tämä trendi:

... Raapaisen tulitikun; niin harva ymmärtää savukkeen syvällisyyttä, ja kuitenkin se usein pimeällä kadulla on ainoa ystävällinen silmä: vieraassakin kourassa se läikyttää hehkunsa näyteikkunoiden mereen, kvasifilosofi, jalkakäytävään litistetty tumppi jalkojen käydä.

Tupakan lisäksi Laineella on Haamumailin sivuilla huomattavan paljon käyttöä rintaliiveille. Rintsikkaromantiikan kautta kajotaan herkyyteen yhtä lailla kaupungin yössä kuin ihmisessä.

... Runoilija seisoo keskellä katua ja kastuu takkiinsa; yön mustat rintaliivit kaartuvat kaiken ylle ja hakaset kiiluvat silmiin tähtinä, kuuna, auton valoina jossain korttelien pääsä, askelten saavuttamattomissa...

... Romanttinen kuutamo elokuun taivaalla. Rannan ajeltu kaislaviiva. Pysäköity auto, parkkivalot ja hellä suudelma paljaille rinnoille. Rintsikat nousseet rintojen päälle, kädet vajonneet vatsanaluksen vetiseen pehmeyteen ...

Haamumaili on kirjoitettu 60-luvun pop- ja underground -kultturin vaikutuksen alaisena ja on siten aikalaiskuvauksena harvinaista lajia suomalaisessa kirjallisuudessa. Mutta mikään "kasvamisen kipeydestä" kertova "nuorisoromaani" se ei tosiaankan ole, eikä kuvaa mitään nuorisokulttia. Kirja on yksinäisen tähden harhailijan, romanttisen älykkösnobin huomiointia ja fantasioita. Näkökulma on sivullisen näkökulma, mutta myös suhteessa hipismiin ja poliittiseen radikalismiin. Lännenstooreista tutun yksinäisen kostajan varjo tekstistä kuitenkin puuttuu. Hyvin hellästi tämä parikymppinen kirjailijanalku kirjoittaa kaikesta.

Ole itsesi lamppu.
Avaa ovesi rakkauden tulla.
I´d love to turn you on, laulaa John Lennon.
Kasvoton kulkija, kuoleman viimeinen heitto tyhjyyteen.
Hän ottaa suoravartisen piippunsa, peittää sen pesän tinapaperilla, vyöttää paperin tiukasti kuminauhalla, teipillä. Puhkoo paperiin nuppineulalla neljä reikää. Imee. Panee paperin kuoppaan kokkareen. Raapaisee tulitikun ja hämärässä huoneessa täyttää tinapaperisen pesän himmeä hehku. Imee. Vetää keuhkoihin ja pitää siellä.
Kulkija & hashiksen hiipuva hiillos.

Vuonna 1970 rävähti auki Jarkko Laineen upea Tulen ja Jään sirkus. Heti runokirjan perään lennähti romaani Kuin ruumissaatto. Se on tyylilajiltaan krampin saanut veijaritarina. Päähenkilöitä ovat myymälävarkaat Eila ja Lasse ja pariskunnan kanssa kimpassa asuvat poplaulaja Topi Laaksonen, opiskelija Timo Lindroos ja maallikosaarnaja Asko Penttilä (Kirkkauden Aamun seurakunta). He ovat boheemeja piikkejä Laille & Järjestykselle perustuvan Systeemin lihassa, mutta heidän kaaottinen kokemisen politiikkansa on lähempänä Groucho Marxin kuin Karl Marxin aallonpituutta.

Timo Lindroos tapaa saarnaaja Penttilän pian sen kälkeen, kun on löytänyt erään työmaakopin takaa alastoman naisen ruumiin. Penttilä innostuu löydöstä, paketoi vainajan ja raijaa sen taksilla Timpan kämpille.

... Autonkuljettaja juoksi aukaisemaan tavaratilan kannen.
- Onpa iso nyytti.
- Lampaanruho, Penttilä puhalsi ja meni sisälle autoon ...
- Vai oikein lampaanruho.
- Tulee halvemmaksi ostaa suurempia eriä ja pakastaa. Pitää vain katsoa että lammas riippuu teurastuksen jälkeen kylmässä yön yli, että liha ehtii kunnolla jäähtyä ...

Maratonmittaisia yksinpuheluja harrastava Asko Penttilä lukee itsensä "ikäpolveen, joka juo itsensä unoduksiin":

... Ei tuo Timokaan suostu ottamaan viinaa. Hassista se polttaa. Ruohoa. Mitä siitä. Ottakaa LSD:tä, minä sanon, jos perse siitä paremmin paukkuu. Sota on loppu, he huutaa. Ja minä sanon, että tuollahan se vasta eteisessä koluaa. Rakkaudesta ne puhuu, ja minä sanon, että tähän nyrkkiin on hipin kevyt nojata nenänsä. Minä olen jo vanha mies. Ja minä ennustan vain mitä kortit kertovat. Te kaikki katsotte Rouva Kohtalon hameen alle. Mitä siellä näkyy? Vanha risainen hampaaton loora, joka peittää voodoollaan maan. ...

Penttilän paasausten vastapainona surraa Timon hiljainen, yksinäinen tajunnanvirta. Se matelee epäluuloisena ja neuvottomana 60/70-luvun suomalaisen, mustavalkotelevisoiden Peyton Place - kajollaan valaiseman harmauden läpi:

...Tässä minä istun eikä Eila rakasta minua ja USA neuvottelee Kiinan kanssa. Me saamme nähdä poliitikkojen huolestuneita kasvoja, puristavia käsiä ja kaiken ymmärtävää päänpudistusta. Ooja, minä ajattelen, odottakaa, odottakaa, kerran nousee öisen puuman kämmen, buddhankuvia ja läskihetulaisia naisia täyteen tatuoitu ja lämäyttää rintaamme hallitsijan vaakunan, hirvensarvet ja poronpaskan napapiirin tuolta puolen ...

Juopottelu ei ole kirjassa erityisen keskeisessä roolissa ja muiden huumeiden käyttöä esiintyy vain joissakin repliikeissä. Verbaalinen väkivalta on fyysistä rajumpaa, mutta vastaavasti kiroilu loistaa kirjassa poissaolollaan. Suoranaista, "perinteistä" räävittömyyttä edustavatkin lähinnä riettaat, enemmän tai vähemmän kompleksiset seksikohtaukset. Kieroutuneita, nilkkimäisiä karakteereja kirjasta kylläkin löytyy ja hillitön ja rabulistinen säädyttömän totuuden henki on kirjoituksessa kaiken aikaa läsnä, mutta tämä tuskin hätkähdyttää nykylukijaa, vaan ennemminkin herättää ihailua verbaalisen ilmaisunsa suggeroivan taidokkuuden vuoksi.

Laineen tekstissä on tiukkaa, alavatsaan iskeytyvää potkua, kipeitä, provosoivia vetoja, rockia ja jazzia, hillitöntä aivonaintia, huimaa runollisuutta ja vuoroin julkeaa, vuoroin melankolista parodian ja ironian sekoitusta. Lopputuloksena tästä tyylien ja asenteiden miekkailusta on syntynyt urbaani, kreisiäkin kreisimpi saaga; valokiilassa hämäriä hahmoja siitä sukupolvesta, joka ajeli Batman-autolla Vietnam-mielenosoituksiin, kunnes organisoitu ilottumuus tai pikkuvanha itseironia peittosi ihanteellisuuden ja alettiin pelätä, ei enää fasismia, "vaan tätä alituista väsymistä", kuten ruumissaaton Timo Lindroos:

Nuori mies vielä saatana, ja jo himmenee aamutähdet ... Jalkahiki on vähentynyt iän mukana. Hampaani pesen joka aamu. Miksen minä saa onnea?

Romaani ei ollenkaan realistinen, mutta verraten tosi. Nykypolvelle sen lukeminen antaa ainakin vastauksen Flora-kysymykseen: ketä me hakatiin ennen kuin oli maahanmuuttajia? Muutenkin Kuin ruumissaatto on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kohde ainakin heille, joita Ajan henki kiinnostaa, sillä onhan tämä provokatiivinen tarinanpläjäys erinomaisen paljastava väläys radikaalien pummien ja elämäntapasissien fiiliksistä elämän juoksuhaudoissa.n. vuonna 1970.Kirjan voi tajuta myös Laineen undergroundsanastopankin tyhjennyksenä, jonka jälkeen hänen kohdallaan alkoi aikuisemman ja vähemmän vimmaisen kirjoittamisen aika. Niin se käy (1971), kuten kuului Laineen seuraavan runoteoksen otsake.

Tosi TV TOP 3 plus 1

2012-02-16T15:06:00.007-08:00

1 Tuuri

Tuuria voi katsoa vain ironian kautta. Onhan tv-sarjan tekeminen ostoksilla olevista ihmisistä täyspöljää urpoilua, jonka älyllistä järeyttä eivät kurkistukset varastomiesten ja myyjien maailmankaikkeuteen yhtään lisää. Ansiokas ohjelma on siinä, että se panoroi oikein pohjanmaan kautta sitä henkistä maisemaa, josta Suomen kansan vanhat hölmöläissadut kumpuavat.

Mutta missä luuraa hölmöläistarinoiden viisas-Matti? Joku juonikkuus, joku äly täytyy Tuurin kyläkaupan valtaisan liikevaihdon takana olla ja siten olisikin kiintoisaa nähdä itseään kitsin kuningasta, kyläkauppias Keskistä "in action", eli konttorissaan kauppoja hieromassa ja imperiumiaan johtamassa.

Nythän Keskisen rooli sarjassa on se, että hän marssii hetkeksi kuvaan ja tarjoaa yhden - hyvin paljon popiskelmäikoni Dannyn filosofisia kultakimpaleita muistuttavan - mentaalisen timantin katsojille. Keskinen ei suostu tuomariksi leikkimieliseen catwalk-kisaan - johon osallistujat on haalittu kaupan naisasiakkaiden joukosta - koska kaikki pokat ovat hänelle samanarvoisia: "miehet ja naiset, lapset, eläkeläiset, sotaveteraanit". Kartanonsa puutarhassa käyskennellessään VK kertoo, kuinka monta sataa vai oliko se tuhatta lajia siellä kasvaa ja sinetöi aiheen tyylikkäästi yleissivistystään väläyttäen: "vähän mallia tuolta Papyloniasta".

Pääaihe, jännite tavaroiden ja niitä ostavien asiakkaiden välillä, jää sarjassa melko ohueksi. Tässä mielessä ohjelman vakiotyyppeihin lukeutuva tarjoushaukka Jorma Sepponen on piristävä poikkeus. Tuurissa luodaan tarjoushaukasta sellainen kuva, että hän elää symbioosissa kyläkaupan kanssa: aamuvarhaisella haukka noukkii postilaatikosta Keskisen puodin mainoslehtisen, jota hän limonadia naukkaillen alkaa tutkia ite-taiteellisella terassillaan, tekee sitten valintansa, polkaisee skootterinsa käyntiin ja ajaa kyläkaupalle luovimaan ihmismassan läpi haluamansa ostoskohteen äärelle, ja siellä vielä koittaa tinkasta vähäsen.

Tuuriin tulisi roimasti lisää räväkkyttä, jos kattaukseen lisättäisiin aineksia kilpailurealityn puolelta. Koko kyläkaupan henkilökunta laitetaan kerran viikossa seisomaan asennossa, naamat totisina tuomariston eteen ja sen jälkeen yhdelle duunareista annetaan julkiset potkut.

2 Satuhäät

Löysästä ohjauksesta ja setämäisen kertojaäänen kököstä jutustelusta huolimatta Satuhäät lähentelee dokumentaarisia tasoja. Valottaahan sarja puolialastonta totuutta ihmisten elämänvireestä nyky-Suomessa. Pari toisensa jälkeen hakee yhdestä päivästä mielihyvätaivastäyttymystä, mutta juhlahetkestä - monen morsiamien kaipaamasta "prinsessapäivästä" - tuntuu useassa tapauksessa tulevan vain esimielihyvän pitkittämistä ja seremoniallista suorittamista. Tietysti silläkin saattaa olla osuutta asiaan, että parien kyvyt eivät kovasta yrityksestä huolimatta vaan riitä omien häidensä näyttelemiseen töllössä.

Komiikkaa sarjassa on yhtä paljon kuin romantiikkaa, sillä Satuhäät saa ihmisten häävalmistelut & häät näyttämään vuoroin operetilta, vuoroin puskateatterilta. Sarja on häpeilemätöntä tirkistelyviihdettä, mutta ponnistaa se kuitenkin terveemmältä pohjalta, kuin intiimien emootioiden esineiksi paketointia ja ihmissuhteiden kilpailuttamista harrastavat maajussimorsian ja muut paritusohjelmat.

Satuhäitä raadollisemman kuvan avioliiton satamaan ankkuroinnista antoi viime vuonna esitetty sarja Arvostele mun häät. Seuraava askel tällä tiellä tulee luultavasti olemaan: arvostele mun hääyö. Mutta mitä sitten kun formaatin kehittelyssä on päästy kohtaan, arvostele mun hautajaiset? Ainakin Suomen kaltaisessa, kristillisessä maassa kysymykseen voisi tulla tuotanto otsakkeella Arvostele mun ylösnousemus.

3 Arvostele mun illallinen

Erilaisia ruokaohjelmia ja kokkaamisspektaakkeleja tulvii tuutista massiivisella volyymilla. Voisikin luulla, että suomalaisista on tullut intoutuneita kotikokkailijoita, elleivät Atrian, Mäkkärin ja Hesen mainokset jyrähtäisi ruutuun kokkisarjojenkin mainostauoilla.

Ruokaa on tehty telkussa aina. Tätä aikaa on se, että alan ohjelmista iso osa on joko ruoalla leikkimistä tai sitten katsojan kiihottamista trendikkäillä ruokajipoilla ja kulinaristisilla fetisseillä. Nykyisen ruokapornobuumin voi katsoa alkaneeksi 90-luvun lopulla MTV3:n Kokkisodasta, jonka myötä Sikke Sumari kohosi viihdekokkausgenren ylimmäksi keittiödominaksi.

Sikke Sumarin suhde ruokaan näyttäytyy tv-ohjelmissa vilpittömän infantiilina ja hedonistisena. Sama pätee muihinkin tv-köksiin. Kukaan heistä ei tunnu omaavan erityisen laajaa eikä syvällistä näkemystä ihmisen ravitsemuksesta. Vähintäänkin jonkinlaista ekologista näkökulmaa kokeilta odottaisi ja ainakin joskus pitäisi ruudussa näyttää sellaisia ruoanlaittajia, joille esim. vegaaniset, ayurvediset ja makrobioottiset käsitykset syömisistä ja juomisista olisivat tuttua huttua. Ainut mihin nyt pystytään on jankutus "laadukkaista raaka-aineista", joka sekin tuntuu hupsulta siihen nähden, miten surutta ohjelmissa kauhotaan pöytään valkoista riisiä, valkoista pastaa, valkoisia jauhoja, valkoista suolaa ja valkoista sokeria. Ja ikinä tv-keittiöissä ei ole esillä se ainut ruokatapa, joka meidän runoilija Pentti Saarikosken mielestä pitää oppia: nöyrä ruokatapa.

Arvostele mun illallinen -formaatti on hoopo, mutta ei huono. Amatöörikokkien otteissa on enemmän viehättävää karheutta ja särmää, kuin ammattilaisten tekemisissä ja kyllä siitä syntyy oma, vänkä vibraationsa, kun ventovieraat ihmiset kokoontuvat toistensa kodeissa ja syövät mitä saavat plus juovat tuutingin. Tältä ainakin aluksi tuntui. Ja vielä hassummalta hommeli vaikutti siirryttäessä Ruotsista Englantiin, koska brittiversiossa on mukana värikkämpää porukkaa ja jengi on yleensä ruotsalaisillastajia tuhdimmin fyllassa. Kun illallista alettiin arvostella vielä Suomessakin, iski ähky. Eihän tälläistä ruokailurumbaa viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen kukaan kestä katsoa! Kaikki on kiinnostavaa vähän aikaa, mutta mikään ei ole kiinnostavaa kaiken aikaa.

+ Lentokenttä UK

Valitsin Lentokenttä UK:n tämän blogin kansainväliseksi bonukseksi ensinnäkin siksi, että - päinvastoin kuin tv-ohjelmien enemmistö - se ei isompaa häikkää illanviettoon aiheuta. Tv:tä ei tarvitse välttämättä sulkea vaikka Lentokenttä UK olisikin vuorossa, vaan voi muiden toimien ohessa vähän vilkuilla minkälaista porukkaa on milloinkin matkalla ja minne. Toinen syy on se, että Heathrown sydeemejä seuraillessa voi koko ajan iloita, ettei itse ole siellä, maailman 10 surkeimman lentokentän joukkoon valitulla areenalla.

Olen sen verran lentokentillä eri puolilla maailmaa uuvuttanut, että tiedän hyvin niukoiksi viihteelliset elementit niissä olosuhteissa, eivätkä kaivattua vaihtelua edusta lentolippu- tai matkatavarasotkut, joita sarjassa usein kuvataan. Kiintoisinta Airport UK:ssa onkin se, että se päästää kurkistamaan kulissien taakse ja antaa näin osviittaa siitä, millaisten rinnakkaistapahtumien avulla lentokenttää pyöritetään.

Airportissa vilisee satunnaisia henkilöitä satunnaisissa tilanteissa. Vakiopersoonista minun mieleeni on iskostunut ainoastaan reportteri Steve Meller, joka kärkkyy kentällä kuvaajan kanssa julkkiksia. On taatusti turhauttava pesti passata lehtiö (!) kädessä porteilla ja yrittää saada kulloisestakin, yleensä vaiteliaasta julkimokohteesta irti edes yksi lause, jonka voisi kirjoittaa vihkoon ja painattaa sitten lehteen. Ei siis ihme, että Meller jätti toimittajan hommat. Enemmän kummastuttaa se , että miehen uusi ammatti on rokkari. Kolme sooloalbumia on jo plakkarissa.

Bubbling under: Matkaoppaat Alanyassa ja ennen kaikkea ne jaksot, joissa seikkailee ranualaispappi Pekka Nätti ( "Nyt tiedän millä Hänkin kerran ratsasti", virkkaa ranualaispappi naispuoliselle matkaoppaalle aasin selästä. Matkaopas: "Ai, kuka?").

35 Parasta suomalaista biisiä

2012-02-11T14:58:00.000-08:00

Pari vuotta sitten jätepaperikeräyspisteiden mallia muunnettiin radikaalisti. Perinteisen, kannellisen laatikkomallin tilalle ilmaantuivat keräyssiilot, joihin keräyspaperi ujutetaan sisään töttäröstä, joka on niin kapea, että sitä kautta lehtiä ei saa ongittua laaatikosta ulos. Näin vanhojen lehtien dyykkaamisesta on tullut vaikeaa ja tämä seikka on etäännyttänyt minua viikkolehtien ynnä vastaavien maailmoista lähes kokonaan. Silloin tällöin erinäisiä satunnasia julkaisuja kuitenkin eksyy hyppysiini, viimeksi nippu Soundi-lehtiä vuosilta 2010 ja 2011. Soundissa 3/2010 oli erinäisten rock-kriitikoiden laatima lista 35 parhaasta suomalaisesta biisistä. Inspiroiduin & provosoiduin listasta siinä määrin, että laadin oman listan.

Parhaiden biisien luetteloa laatiessa tulee tietysti esiin kysymys, pitäisikö valita kappaleita, jotka ovat erityisen merkittäviä ja tärkeitä ikään kuin "absoluuttisesti", tai ainakin suhteessa omaan aikaansa ja aikansa musiikkiin - vai listata lauluja, jotka ovat tulleet tärkeinä katkelmina osaksi omaa elämää? Valitsin ikään kuin kultaisen keskitien johtoajatuksena moniottelija J.O. Mallanderilta 70-luvulla omaksumani mietelmä: "subjektiivisuus on vaan vähän rennompi tapa olla objektiivinen".

1 Wigwam - Luulosairas
2 Pekka Streng - Sisältäni portin löysin
3 Dave Lindholm - Kuinka yö meni pois
4 Wigwam - Freddie Are You Ready
5 Tuomari Nurmio - Valo yössä
6 Suomen Talvisota 1939-40 - Kasvoton kuolema
7 Juice - Marilyn
8 Eero Raittinen with Eero Koivistoinen & co - Lennosta kii
9 Virtanen - Elektroninen xtaasi
10 Kaseva - Tyhjää
11 Juice - Luonas kai olla saan
12 Dave Lindholm - Sä avasit oven
13 Ernos - Harha
14 Sielun Veljet - Yö erottaa pojasta miehen
15 Dave Lindholm - Rockadillo
16 SE - Varjot
17 SE - Ei asfaltti liiku
18 Laulurastas - Sienet ja LSD
19 Tuomari Nurmio - Suuri voima
20 Rock `n´ Roll Band - I´m Gonna Roll
21 Tabula Rasa - Gryf
22 Jukka Gustavson - ...Tosi aatteiden riemusta...
23 Jussi & Boys - Mä tahdon rokata
24 Tylympi Kohtalo - Musta kreivi, niin on yö
25 Maukka Perusjätkä - Säpinää
26 Hector - Sisämaan retkellä
27 Carita Holmström - Jos tahtoo aamuun
28 Sehr Schnell - Neuroottiset pohkeet
29 Kingston Wall - The Real Thing
30 Kingston Wall - Time
31 Sleepy Sleepers - Kuka mitä hä?
32 Hanoi Rocks - Tragedy
33 Profeetta & Suuri Maailmanuskonto - Mitä te voitte
34 Lama - Turpa kiinni ja nussi
35 Kari Peitsamo - Vedestä nousee kasvi

Baddingia ei ole listalla, koska parhaat Badding-vedot ovat käännöskamaa, kuten Fiilaten ja höyläten. Samat sanat Kirkasta, jonka Spinning Wheel -versio Pitkän Tien Pää ja erityisesti Okolona River Bottom Band olisivat muuten listalle ilman muuta sijoittuneet. Jukka Kuoppamäen varhaistuotannosta olisi pitänyt saada jotain kärkikastiin kalastettua, mutta ei vaan ulkomuistista onnistunut. Tolosen ja Pekka Pohjolan soololevyt sisältävät useitakin kunkkukappaleita, mutta koska kiekot ovat kuitenkin ehkä enemmän fuusiostuffia tai yliprogea kuin rockia, jätettiin otokset tuolta suunnalta suosiolla pois. Samansukuisesta syystä mukana ei ole suomalaisen sähkömusiikin helmi, joka sijoittuu avantgarden puolelle, eli Spermin Korvapoliklinikka Hesperia LP:ltä Shhh...

Yarin SEn aikuinen kappale Syksy on muutakin on yksi Suomirockin hienoimpia herkistelyjä, mutta Liisa Tavin versiosta en ole täysin vakuuttunut ja Yari ei itse ole kappaletta levylle laittanut (itse kuulin laulun tuoreltaan 1978 tai 79, eräällä vierailulla SEn Ränssin kommuunissa, jolloin Yari sen minulle Yarin & Hannan huoneessa pianon ääressä esitti; silloin olivat Ränssin pellot jo huurun peitossa ja talvea pukkasi... ja vieläkin muistan kuinka Yarin laulu ja soitto ikkunasta pilkottamaan maisemaan upposi, kuten myös sydämeeni...).

Bubbling under: Kauko Röyhkä - Talo meren rannalla / Kollaa Kestää - Jäähyväiset aseille/ Freukkarit - Danny-show / Tiitta Spout - Sataa & 22 / Pelle & 1980 - Pelko ja viha / Wigwam - Häätö. Jääviyskiemuroiden takia listaamatta jäi Kari boyn Lovelle levyttämä Siunattu yrtti; saman tekijän Mitä te voitte -kappale tuli sentään mutkan kautta, versioituna, mukaan... Hectorilta olisi voinut bongata Sisämaan retken sijasta tai lisäksi jonkun toisen levytyksen; Herra Mirandos/ Lapsuuden loppu/ Lumi teki enkelin eteiseen/ Liisa pien/ Linnut,linnut/ Kultainen noutaja.

Huomioitakoon lisäksi Radiopuhelimet (Soundin listalla kappaleella Hailuoto), vaikka se onkin mielestäni enemmänkin albumi- kuin biisibändi, samat sanat Smackista (Soundin listalla biisillä Get Stoned) ja suuresti diggaamastani Circlesta. Soundin listan numero 19, Dingon Levoton tuhkimo on puolestaan kipale, jonka rankaamista parhaiden joukkoon vastustan kaikissa olosuhteissa. Sinkku kuulosti heti ensikuulemalta aneemiselta uikutukselta ja siirsin sen divariin menevään kasaan: olinkin täysin hämmentynyt kun levytystä alettiin digata innolla ympäri Suomenniemen, paljon hohdokkaampia ja vetävämällä tavalla kökköjä biisejä Neukku teki myöhemmin(ei tosin kovin montaa).

Soundeja Lobsang Rampan sfääreistä

2012-02-05T16:30:00.001-08:00

Esa Kotilainen - Avaruuslapsi (Love Records, 1977)

Lopsang Rampa -nimen magnetismi aktivoitui maailmanlaajuisesti vuonna 1956, jolloin ilmestyi Rampan ensimmäinen (ei vieläkään suomennettu!) kirja Third Eye. Rampa kertoo teoksessa olevansa tiibettiläinen mystikko, josta tuli selvännäköinen sen jälkeen kun hänelle puhkaistiin kolmas silmä metallipiikillä kallon läpi aivorauhasta stimuloiden. Tätä aktia edelsi pitkä okkultinen koulutus Tiibetissä.

Third Eye aloitti Lopsang Rampan kaikkiaan 18 kirjaa käsittävän selonteon hänen salatieteellisistä seikkailuistaan ja visioistaan. Kaksi vuotta miehen kirjallisen debyytin jälkeen tosin selvisi, että salaperäinen Lopsang Rampa onkin vuonna 1910 Englannissa syntynyt putkimiehen poika Cyril Henry Hoskin, joka ei koskaan ole käynyt lähelläkään Himalajaa. Rampan vastasi paljastukseen kirjalla Rampa Story, jossa hän myöntää olevansa ehta engelsmanni, mutta kertoo Lopsang Rampa -nimisen tiibettiläisen laman käyttävän hänen kehoaan. Tämä asia valkeni Hoskinille hänen pudottuaan puusta omalla kotipihallaan sellaisella rytinällä, että taju meni hetkeksi kankaalle - ihan toisenlaisen elämän valkonkaalle!

Vuonna 1981 kuolleella Lopsang Rampalla on vieläkin fanaattisia kannattajia, jotka uskovat Rampan vakuuttelut kertomustensa ehdottomasta todenperäisyydestä. Kiehtovaa olisi tietysti jotenkin tietää mistä lähteestä tai "totuuden torvesta" Rampan visiot virtasivat, mutta oleellisinta on kuitenkin se, että Rampa oli taitava tarinaniskijä ja huima visionaari, jonka unien ja kuvitelmien pyörässä pyöriessään lukija saa vähintäänkin käpyrauhasta katalysoivia välähdyksiä elämän mystisistä mahdollisuuksista - ja tajuaa sitten Rampan teosten olevan okkultisen huuhaan hyvin korkealla asteella!

Syntikkavelho Esa Takku Kotilaisen albumi Ajatuslapsi on saanut innoituksensa Rampan Kolmannesta silmästä. Kotilaisen ideana oli näet tehdä musiikillisia maalauksia tietyistä Rampan kirjan kohtauksista. Tämä tieto sisältyy Ajatuslapsen remasteroidun cd:n hihanuottteihin, jotka Pekka Laine on (englanniksi) kirjoittanut. Kolmen alkuperäisteoksen - Unisalissa, Avartuva näkemys ja Ilmassa - lisäksi cd sisältää bonuksina vuodelta 1978 olevan vedon Matkaaja ja siitä vuonna 2008 muokatun "kaiutetun version".

Love prässäsi levyä myyntiin 500 kappaletta vuonna 1977. Minä sain haltuuni yhden niistä. Silloiset, italialaiset, pienillä muovikuoriskobeilla varustetut stereoni eivät tosin toistanneet musiikin hienouksia läheskään täydessä täyteydessään. Puolitoista vuotta myöhemmin, päästyäni äänentoiston alalla keraamisen äänirasian tuolle puolen ja jykevien rakennussarjakaappien äärelle, platta oli jo ehtinyt nuhraantunua siinä määrin, että monessa kohtaa LP:ltä kuuli yhtä paljon vinyylin rahinaa kuin Kotilaisen koneiden kohinoita.

Ensikuulemalla, muutama vuosi sitten, Ajatuslapsen digiversio vaikuttikin kuin aivan uudelta levyltä. Vaikkakin, jo noin kolmen ja puolen minuutin kuluttua, Unisalin raukeiden, suloisen melankolisten kosketinsoitinkuvioiden väristessä esiin oudoista, oudoista syvyyksistä, muistin hetkessä koko tämän psykedeelisen sadun ihanuuden ja laajuuden. Kotilaisen soundeissa on yhtä aikaa magneettista kummitusjutun ilmakehää ja kosmisen stratosfäärin avaruuskaikua ja ne virittävät mielenlaadun äkkiä tietynlaiseen astraaliseen herkkyyteen. Ajatuslapsen elektroakustisessa tapahtumassa taittuvat harmonisen spektrimäisesti ne virtaavat valot ja värit, joiden loisteessa erinäiset sisäavaruuden lapset ovat vuosisatojen ajan tajunnanmatkaansa tehneet.

Ajatuslapsesta voi aistia oman aikansa suhinakaman, Tangerine Dreamin ja Schulzen vaikutusta, mutta vain häivähdyksenä. Kotilaisen teos on hyvin omanlaisensa esitys. Siitä säteilee syntikka- ja elektronimusan alalla harvinaislaatuista lämpöä. Takku Kotilainen on rakentanut minimoogilla, ARP-syntikalla ja moninaisilla muilla elektronisilla kutimillaan jylhästi orgaanisen, käsinvärjätyltä tuntuvan äänikentän. Siinä vallitsee tyyni ja mietiskelevä perusasetus, mutta musiikki kukkii ja kehittyy välillä hyvinkin dramaattisin välähdyksin ja on juhlallisella tavalla salaperäistä ja jännittävää... Niin, tuntuu ihan siltä, kuin vaeltaisi Lopsang Rampan jalanjäljillä ihmeellisissä, yliaistillisissa tippukiviluolissa ja timanttisaleissa.

Suomalaisen anarkian loimu

2012-01-29T13:36:00.001-08:00

"Jos jonkun lukijan silmään on ottanut tietyt epäselvyydet ja painojäljen epätasaisuus haluaisimme huomauttaa vielä kerran, että lehteä tehdää 1. pienellä rahalla 2. itsekouliintuneella ja nuorella työvoimalla 3. vanhoilla koneilla 4. osittain ilmaiseksi, osittain ruokapalkalla" (Loimu 1/1974, pääkirjoitus).

Loimu-lehti 1973 - 1976

Loimua voinee nimittää anarkistiseksi kulttuurivihkoksi, koska suurin osa lehden toimittajista oli anarkisteja (käsitteen laajassa/väljässä merkityksessä). Tai anarkeja, kuten loimulaisten keskuudessa suosittu ilmaisu kuului. Anarkien ideologisia oppi-isiä olivat ainakin amerikkalainen, Elämää metsässä -teoksen kirjoittaja Henry Thoreau (1817 - 1862 ) ja saksalainen individualistianarkisti Max Stirner (1806 -1856). Jälkimmäisen tesejä teki Suomessa tunnetuksi erityisesti edesmennyt filosofi Veikko Leväaho. Myös zenillä ja Krishnamurtilla oli vaikutusta loimulaisten filosofisiin asenteisiin.

Loimua julkaisi Jorma Elovaaran johtama Mysteeni r.y. (myöhemmin Syndicate Press), joka kustansi myös legendaarista Tähti-lehteä. Tähden numerossa 3/1973 Mysteeniä ja Loimua esiteltiin seuraavasti:

" ... Okkultismi, henkitieteet, ufot, syvyyspsykologia. Siinä Mysteenin tähänastisen kustannustoiminnan tuntomerkit. Nyt yllättäen uusvallankumouksellinen Loimu ilmoittaa näytenumerossaan, että lehden pyrkimys on iskeä kaikkia sivistysaloja koskeviin päivänpolittisiin kysymyksiin, ei vain henkisiin vaan myös taloudellisiin.

... On alkanut taistelu maailmankuvasta, oikeustaistelu, lähinnä kulttuuririntamalla.

Tähti-lehden päätoimittaja Jorma Elovaara, koko yrityksen sielu, haukuttu, kiitetty, ylistetty.

Loimun päätoimittaja uusi mies, nuori, notkea, pitkänhuiskea Juha Olavinen, nimi tähän asti tuntematon.

Loimun näytenumeron kirjoittajina esiintyivät mm. nimet Veikko Leväaho, Yrjö Koivukari, Kustaa Karmakelo, Leo Lindström, Olli Ruoho, Terttu-Marja Pallasaho, Urho Vähäniitty."

Myöhemmin kirjoittajakaartiin liittyivät mm. jyväskyläläiset Hannu Nousiainen ja Markku Kanninen. Eräs huomionarvoinen veto oli se, että sysmäläiseltä kansanparantajalta, teosofilta ja vapaa-ajattelijalta Anselm Kasteelta (k.1973) julkaistiin lehdessä postuumina artikkeli Terveyden ja sairauden syy-yhteydestä. Loimun toimitussihteeri oli Liisa-Mirjam Helimäki tittelillä teologian kandinaatti. Taitosta ja kuvituksesta vastasi taiteilija Jussi Heikkilä.

"Loimu ilmestyy nyt ensimmäistä kertaa. Tehtävänään ehkä ei niinkään rajojen vetäminen kuin niiden ylittäminen ja ymmärrettäviksi tekeminen. Toiselta puolen kuuluu hiljaista naurunremakkaa. Pää kylmänä, pojat. Loimu on alkanut", sanaili Olavinen Loimu ykkösessä. Se oli ohut, mustavalkoinen monistelätyskä. Leväaho kirjoitti sosio-ja kulttuuri-imperialismista, kirja-arvostelut koskivat Ervastin ja Karkaman Suomen kirjallisuushistoriaa, Wattsin Zeniä ja Elovaaran Sisäavaruuden lasta. Ulkomaan aiheista Chile oli esillä. Vapaa-ajattelijaveteraani Yrjö Koivukari kirjoitti otsikolla: "Kasvatus on väkivaltaa". Runo siellä, toinen täällä.

Ensinumeron jälkeen lehden sivumäärä kasvoi nopsakkaa vauhtia ja pian kansi alettiin painaa värillä. Aiheskaala säilyi laajana, kuten nämä otsikot kertovat: Lapsi on ihmisen isä / Ajatuksia naisesta / Sosiaalipartikkeliudesta ihmisarvoon / Intialainen filosofia / Ufotutkijan hätähuuto / Tapahtumia Kiinassa / Tottelemattomuus elämänohjeena / Geenipohjan kaventuminen, uhka maatalodelle / Kirkon kirous / Adolf Hitler, mies ja myytti ...

Kirkon ja kristinuskon kritiikki oli Loimussa toistuvasti esillä. Loimu 2/73:n pääkirjoituksessa Olavinen kirjoittaa: "Kyllä kirkko itsensä hautaan saattaa, siitä ei tarvitse ollenkaan huolehtia. Kehityksen jarrut tuhoutuvat aina omaan hölmöyteensä. Uusia yrittäjiä uskontopuolen markkinoille on taas merkittävissä määrin ilmaantunut. Perinteisen kristilliskaupallisen kaksinaamaisuuden lisäksi on tarjolla myös muunlaista sillisalaattia. Gurun alkua kyykkää lähes joka kiven takana ja mantrat tärisyttävät maanpiiriä ja kansalaiset voipuvat hurmokseen. Siitä se lähtee. Liikehdintä on aina seuraus jostakin enteellisestä mahdollisuudesta".

Uskonnon ja kirkon asemaan porauduttiin Loimussa myös itsensä Max Stirnerin sanoin. Stirneriltä julkaistiin katkelma teoksesta Yksityinen ja hänen omaisuutensa, jossa Stirner toteaa mm. seuraavaa: "Uskovan luoma maailma on kirkko, ihmisen luoma on valtio. Mutta se ei ole minun maailmani. Minä en koskaan abstraktisesti tee jotakin inhimillistä, vaan aina jotakin minulle kuuluvaa. Minun inhimilliset tekoni eroavat jokaisesta muusta inhimillisestä teosta ja ovat juuri tämän vuoksi todellisia, minulle kuuluvia tekoja. ... Kukaan muu kuin minä itse ei voi ratkaista olenko oikeassa vai en. Toiset voivat sanoa mielipiteensä ja kiistellä vain siitä, ovatko he samaa mieltä oikeudestani. ... Minä ratkaisen onko jokin minulle oikein. Ilman minua ei ole oikeutta. Jos asia on minulle oikein, se on oikein. ... Heikkoutemme ei johdu siitä, että vastustamme toisiamme, vaan siitä että pysähdymme puolitiehen. Emme erottaudu toisistamme, vaan etsimme yhteenkuuluvaisuutta, sidettä, pidämme yhteenkuuluvuutta ihanteena. Niinpä asenteeni maailmaan on tämä: en tee sen hyväksi mitään enää `Jumalan vuoksi ´, en mitään `ihmisen tähden´, vaan teen kaiken `itseni tähden´. Vain siten maailma tyydyttää minua".

Marraskuussa 1974 painettiin Loimun kaksoisnumero 5- 6, jonka ensilehdellä ilmoitettiin kyseessä olevan viimeisen Loimun. Tilalle luvattiin uusi aviisi, Loimu Avantgarde. Ensimmäisen (?) Loimu Avantgarden numeroksi on kuitenkin merkitty 4/1974. Saattaa silti olla, että kyseinen lehti on ilmestynyt vasta vuoden 1975 puolella (ellei Loimun avantgardeversiota ollut rotaatiossa jo v.-74.

Lyhytaikaiseksi jääneen Loimu Avantgarden päätoimittajaksi ryhtyi jo vanhaan Loimuunkin kirjoittanut Risto Moberg. Hänen aikanaan Loimu alkoi muistuttaa huomattavasti Elovaaran kustannustalon päätuotetta, Tähteä, jonka ominaispiirteitä olivat värien ja taiton psykedeelisyys, hyvin vaihtelevan tasoiset jutut ja hämyiset kuvat yläosattomista hippinuorukaisista.

Vuonna 1976 Loimu teki yhden numeron mittaisen comebackin päätoimittajana Teemu Lehto. Se oli ohut vihkonen, jonka jutut jäivät minulta aikanaan lukematta. Äskettäin lehdykkää plaratessani huomasin, että numero sisältää Marja-Leena Teivosen varsin mielenkiintoisen tutkielman Swami Vivekanandan filosofiasta. Muita aiheita ovat mm. Etelä-Afrikka ja psykofyysisen luovan dramatiikan ohjeet.

Loimun ja vuonna 1977 loppuneen Tähden eräänlaiseksi seuraajaksi syntyi Oraansuojelijoiden julkaisema Uuden Ajan Aura, jota Olavinen alkoi vuorotellen J. O. Mallanderin kanssa päätoimittaa vuonna 1976. Lisäksi vuonna 1975 ilmestyi ensimmäinen ja samalla viimeinen numero Olavisen toimittamaa, A3 -kokoista, mustavalkoista monistelehteä Anarkia. Se on erinomaisen tuhti katsaus aiheeseen, eikä mitään sen veroista anarkismin filosofiaa esittelevää julkaisua ole suomeksi vieläkään ilmestynyt. Kirjoittajina mm. Markku Graae ja Veikko Leväaho. Vuonna 1977 ilmestyi vielä yksi haarake Loimulähtöiseen lehtipuuhun: yksi, lähes 100-sivuinen numero Ovi-lehteä, päätoimittajana Juha Olavinen, kirjoittajina mm. Esa Sironen (Sven Krohnin filosofiasta) ja Erkki Kurenniemi (Muotojen teoria, Disneyn Tron).

Piirros yllä: Olavinen, omakuva 1973. Olavinen-valokuva by Kari Kosmos 2009
J. Olavinen Leväahosta filosofiklubilla:
http://filosofiklubi.blogspot.com/2009/11/veikko-levaaho-teemaklubi.html#more
Kosmos twitterissä: https://twitter.com/#!/KariKosmos

Sonja Oon muodollisesti pätevä käyntikortti

2012-01-24T07:42:00.000-08:00

Anja Kauranen: Sonja O kävi täällä (WSOY,1981)

Anja Kaurasen (nyk. Snellman) debyytista Sonja O kävi täällä on otettu jo kuusitoista painosta ja sitä kehutaan "äidiltä tyttärelle kulkevaksi kohukirjaksi" ja "opiskelijatyttöjen kulttikirjaksi". Jo ilmestyessään vuonna 1981 romaani sai valtamediassa suuresti huomiota ja suitsutusta osakseen. Viemäriosastolla vastaanotto oli nihkeämpää. Kirja teilattiin rock-aviisi Rumbassa ja vaihtoehtolehti Kompostissa (jonka toimituksessa Pekka Haavisto tuohon aikaan istui ja kommentoi). Kompostissa (2/1982) opuksen arvosteli kirjailija Rosa Liksom. Hän luokitteli Sonja O:n naisnäkökulmakirjallisuden "tilaustyöksi", jonka tekijä "ei tunnu tietävän muuta kuin kliseitä siitä tavasta elää, jota hän kuvaa".

Rosa Liksomin mukaan Sonja O kävi täällä on "epäaitoutta, väkisin pantua tyydytystä, todellisuudelle kaukaista kirjallisuuden opiskelijan kuvittelua siitä mitä elämä voisi olla jollekin tyypille tai jollekin ryhmälle". Liksom pitää kirjaa naiivina ja nimeää sen ainoat kiitosta ansaitsevat seikat seuraavasti: onnistunut kansilehti, huolellinen ladonta ja iso kirjainkoko. Elämästä (hippipunkpummisfääreissä), lesboilusta ja dorkalasta Anja Kauranen ei Liksomin mielestä tiedä mitään.

"Paras farssi löytyy kuitenkin loppukappaleesta. Kaiken loan ja paskan keskeltä kohoaa vetreä kaluinen punk-tähti. Ainut kunnon panija ... Surkuhupaisinta vielä Lepakkoluolasta."

Rosa Liksomin arvio pitää kutinsa. Sonja O kävi täällä on taiten ja säntillisesti laadittu, muodollisesti pätevä luomus, jossa on tuhdisti tendenssiä, mutta heiveröisesti todistusvoimaa.

Ennen kaikkea Sonja O on oireellisesti ja itsetarkoituksellisesti naiskirjallisuutta. Se on kuin proosaksi kirjoitettu, ylipitkä essee, jonka kriittisen tähystyksen kohteeksi on otettu mm. - täysin aiheellisesti - Hannu Salaman ja muiden mieskirjailijoiden nuhruisen rasvaiset ja yksiviivaisen yksiulotteiset seksikuvaukset. Kauranen itse ei mene tekstissään niinkään itse seksiaktioiden hetkeen ja ytimeen, vaan kuvailee enemmän päähenkilön omia sukupuolisuuden tuntemuksia - "... kosketan peiton alla untuvaisia häpyhuuliani ja sävähdän: ne tuntuvat suuremmilta kuin pääni. ... Pillu on hävettävä salaisuus ja mitä sillä oikein tehdään". Tai, lataa lakonisia, luettelomaisia muisteloita moninaisista nainneista eri miesten kanssa ja myös lesboseksihörhöilyistä: ..."Ja minä muistin kaikki ne taiturilliset asennot, joissa Sisko minua ihaili, kaikki käärmesolmut ja lihassiksakit..."

Mitä seksuaalinen vapautuminen tämän kirjan kontekstissa sitten tarkoittaa? Ei ainakaan transkendenttisiin, tajunnallisiin svengeihin inititoivaa seksuaalimystiikkaa, ei myöskään koko seksuaalisesta elämänorientaatiosta vapautumista. Oon stoori on sävelletty feministisellä otteella peruspsykologian viivastolle ja viritys on jälkipuberteettinen: kahleettomuudeksi koetaan se, että Sonja O alkaa hyväksyä itsensä seksuaalisena subjektina (ja myös objektina) ilman syyllisyyttä. Bonuksena emansipaatioprosessissa tulee jo edellä mainittu suhde villiin rokkariin, joka hyväksyy O:n juuri sellaisena kuin hän on ja jonka sängyssä O on täysin estoton.

Nuoren neidon seksitripin lisäksi Sonja O on kertomus siitä, kuinka älykkö koettaa murtautua sisään jännittävään, rikollisuuden, taiteen ja rock & rollin välimaastoon sijoittuvaan, kuumeisen huumeiseen maailmaan. Tämä ei kirjalijan omalla kohdalla ollut aikuisten oikeesti onnistunut ja siksi teksti tuntuu mukamas insiderilta näköistilitykseltä. Kerronta on uneliasta ja kuivakasta, enkä ainakaan minä tunnista tekstistä sitä aikakautta, 70-luvun loppua, jota se kuvaa. Kaunokirjallisuuden ei tietenkään pidäkään olla mitään dokumentinomaista, absoluuttista realismia, mutta kyllä sepitteellisessä tarinassakin on hyvä olla uskottavuutta; joku resonanssi, näkevyys ja iskevyys suhteessa niiden tapahtumien, ilmiöiden ja aikojen värinöihin, joita se käsittelee.

Sonja O:n ilmestymisen aikoihin Anja Kauranen oli Harri Sirolan ohella kantavana sieluna kirjallisessa iskuryhmässä Kiima. Kiima halusi lyödä kiilaa kallepäätalokirjallisuuden hegemonialle ja tässä tarkoituksessa se julkaisi lehteä ja järjesti kultturelleja kokoontumisia.

Kiima-ryhmän kaltaiset tuuletukset kirjallisessa lastenkamarissa ovat aina tervetulleita posahduksia, vaikka niistä ei yleensä mitään erityistä seuraakaan. Kalle Päätalo jatkoi 80-luvun alussa kirjojen kirjoittamista kiimoista välitämättä ja kansa näiden kirjojen lukemista. Rinnakkaisilmiönä uusi kirjailijasukupolvi astui framille ja vähitellen heistä - Anja Snellmannista & kumppaneista - on tullut uusia ja urbaaneja kallepäätaloja, tuttuja turvallisia latuja laskettelevia, teollisia kirjoittajia.

Game of Thrones - seikkailuja ja seksiä

2012-01-10T18:49:00.001-08:00

Tv-sarja Rooma oli muinaisiin maisemiin sijoitettua amerikkalaista ihmissuhdesaippuaa. Sama vika alkoi vaivata Deadwoodiakin toisella tuotantokaudella. Merliniä ei voinut katsoa, koska sarja oli joka solultaan jäykkää muovia. Parhaillaan pyörivä Totuuden miekka näyttää kiintoisista juoniaihioista huolimatta kiiltokuvanäyttelijöiden (v)esittämältä Viisikon seikkailulta. Uskottavasti historiassa ja/tai fantasiassa tapahtuva tv-sarja on harvinaista herkkua. Sikäli Game of Thrones on tervetullutta täytettä töllöön. Se on eräänlainen fantasiasarjojen Kylmä Rinki. Ritarit ovat raakoja ja kuolonhetket karuja.

Sarja perustuu George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjaan. En ole fantasiakulttuurin tuntija lainkaan ja tämäkin teos on minulta lukematta. Kirjan tuntemiesta olisi se hyöty, että tarinan henkilökaarti ja muu vastaava olisi entuudestaan tuttua. Sarjassa on näet sen verran paljon väkeä ja siinä määrin kiemuraisia kuvioita, että kestää aikansa ennen kuin kokonaisuus alkaa hahmottua.

Game of Thronella riittää vahvuuksia. Jännittävä, yllätyksiä tulviva tarina. Useita erittäin hyvin ja särmällä tehtyjä hahmoja. Dramaatttiset maisemat ja uskottavat lavasteet sekä vaikuttavan näköiset aseet, haarniskat ja kypärät. Värejä, valaistusta ja kuvausta kiitän myös.

Seikka joka varsinkin parissa, kolmessa ensimmäisessä jaksossa tökkii on ylenpalttinen seksuaalisuus. Paljasta pintaa ja panoja tulee vähän väliä vastaan, myöhemmissä jaksoissa seksi ei enää pursuile samalla volyymilla, paitsi miesten ja naisten puheissa.

(En yleensäkään suhtaudu myönteisesti seksikohtauksiin elokuvissa. Siihen on olemassa ainakin kolme syytä. Yksi: ihmisten seksuaalisten säpinät tai niiden näytteleminen ei vaan ole mielestäni lainkaan kiinnostavaa katsottavaa, ja esim. elokuvataiteessa yhdyntöjen esittäminen on liian konkreeettinen, liiaksi ei-vieraannuttava lähestyä sukupuolielämän aluetta. Kaksi: paljastavien seksikohtausten tekeminen on näyttelijöille omasta intimiteetistään luopumista ja sitä ei pitäisi kenenkään tehdä kuin erittäin painavista syistä (esimerkiksi Lars von Trierin Idiottien ronskeja seksikohtauksia pidän perusteltuina). Kolme: seksikohtaukset ovat useimmiten samaa, puuduttavan kliseistä ja kaavamaista kiehnäämistä ja huohottamista. (Fellini on muuten yksi esimerkki ohjaajasta,jonka monet leffat sisältävät kosolti seksuaalisia värinöitä, mutta paljasta pintaa vilahtaa aniharvoin. Kotomaasta voisi mainita nestari Teuvo Tulion. Hänen elokuvissaan erottinen synnillisyyden atmosfääri on väkevä, vaikka akteja ei esitä; tissit, naisen paljas takamus tai reisi sukkanauhoineen saattaa kylläkin vilahtaa nopeasti hämärässä kuvassa.)

Game of Thronen puolustukseksi on sanottava, että jotkut sarjan seksikohtauksista kertovat olennaisia ulottuvaisuuksia sekä tarinasta että siinä mukana olevista tyypeistä. Taiteellis-dramaturgisessa mielessä paljasta pintaa ja yksittäisiä yhdyntähetkiä tärkeämpää sarjassa on kuitenkin se erikoisen irstas viritys, joka on koko ajan päällä tai pinnan alla.

YLE TV2 alkaa esittää Game of Thronea 12. tammikuuta 2012 alkaen ja maaliskussa tulee dvd-julkaisu. Kakkoskauttakin on käsittääkseni jo ryhdytty puuhaamaan ja hyvä niin, koska kiperään kohtaan Game of Thronesin eka tuotantokausi päättyy. Tässä sarjassa ollaan monessa kohtaa - A Mellerin sanoin - perusjärkytysten äärellä.

Vaihtoehtoja joululauluille

2011-12-22T13:43:00.000-08:00

Ustad Bismillah Khan & Party - Shehnai Recital
Churchical Chants of the Nyabingi
Xasthur - Subliminal Genocide
Lou Reed & Metallica - Lulu

En usko Jeesukseen enkä joulupukkiin, mutta ilmeisesti muistutan vähän kumpaakin, koska minullekin kaupoissa välillä toivotetaan: `hyvää joulua`.

Joulun keskitysleirin piikkilanka on Suomen ympärillä lähes aukoton, koska joulussa ovat kristittyjen lisäksi innolla mukana myös monet, yleensä kaikkea "huuhaata" vieroksuvat sekulaarit humanistit ja skeptikot. (Jännää muuten, että ns. "vapaasti ajattelevat" tahot kampanjoivat kyllä näyttävästi kirkosta eroamisen puolesta, mutta ikinä ei kritisoida sitä, että Suomi pyörii kristillisen kalenterin pohjalta, sillä kyllähän ei-kristityllä pitäisi olla oikeus ja mahdollisuus mennä töihin esim. joulu- ja pääsiäispyhinä.).

Kun ei muutamaan päivään pääse työpaikalle, työvoimatoimistoon, Kelan konttoriin, kouluun, yliopistoon eikä kauppaan ja kun melkein kaikki kapakatkin ovat kiinni ja kun jokaisen naapurin ikkunassa välkkyy joulutähti telkun tuutatessa tauotta pukkia, hyvää tahdon visuaalisia vaahtokarkkeja ja vielä vähän jeesusta kaupan pääle, niin olisiko kätevintä jokaisen epäilyksen varjossa elävänkin vaan upottautua joulun tunnehöttöön, vetää tonttulakki tukkaan ja rallatella tip-tap-tipe-tipe-tiptappia tuvan permannolla?

Mutta jos ei kuitenkaan mentäisi noin syvälle. Otetaan mieluimmin esille levyjä, joista ei joulunmakua irtoa vaikka uunissa kinkun kylkiäisenä paistaisi.

Intialainen musiikkimestari Ustad Bismillah Khan (1916 – 2006) oli uskonnoltaan muslimi, kuten nimen etuliitteestä `ustad` voi päätellä (saman tason hindumuusikot käyttävät tavallisesti oppineen titteliä `pandit`). Siis kaikkea muuta kuin jouluihminen. Tosin Bismillah Khan oli uskonnollisesti hyvin laajakatseinen tapaus, sillä hän oli hindujumala Saraswatin palvoja ja soitti vakinaisesti Shivalle omistetussa Kashi Vishwanath -temppelissä. Khanin instrumentti oli shehnai, vähän oboeta muistuttava puhallinsoitin, jossa on läpitunkeva, rajusti resinoiden kiemurteleva ääni.

Levyjä ja kasetteja Bismillah Khanilta on ilmestynyt valtava määrä. Mistä tahansa niistä voi aloittaa tutustumisen hänen musiikkiinsa. Vaikkapa albumista Shehnai Recital (Venus DeLuxe, 1998). Sille on tallennettu kaksi perinteistä intialaista ragaa ja Purabi dhunin - dhunin ´lla tarkoitetaan esitystä, joka voi perustua ragaan, mutta on vapaamuotoinen, vähän niin kuin jazz-hengessä luriteltu tulkinta aiheesta. Tässä kohden täytyy tosin huomauttaa, että esim. jazzin hurjapäisten mestaruussarjan ottelijoiden - Coltrane & kumppanit - vapaasti assosisoivasta töräyttelystä maestro Khanin puhaltelu poikkeaa ainakin siinä, että musassa on minimissään muusikon henkilökohtainen asia: Khanin kurinalaisen keskittynyt soitto kumpuaa meditaatiosta ja on omistautunut puhtaasti musiikin jumalalliselle olemukselle ja muinaisten kuvioiden ja ikimystisten äännejärjestelmien magiikan välittämiseen. Siten tämä levy on yhtä aikaa tajuntaa räjäyttävää taidetta ja hengellistä rituaalia.

Jamaikalaiset rastat eivät vietä joulua, koska pitävät - koulukunnasta riippuen - Jeesusta a) "menneisyyden jumalana" (jonka rastajumala Haile Selassie on korvannut), b) "vääränä" eli valkoisena valkoisten jumalana (rastojen tunnustama Iesus tai Yes-Us oli mustaihoinen) tai c) demonina (jonka nimeä kantavalla laivalla kuskattiin orjia Jamaikalle / joka itse asiassa onkin kannibaalihirviö Molok). Muihinkaan kristillisiin juhliin rastat eivät osallistu, vaan heillä on omat juhlapäivänsä ja omat rituaalinsa.

Rastojen juhlamenot kantavat nimeä nyahbinghi. Nyahbinghi-rituaalissa tanssitaan, rummutetaan ja veisataan rastavirsiä vähintään seitsemän päivää ja yötä. Ei-kaupallisia, kaseteille nauhoitettuja äänitteitä nyahbinghi-menoista on liikenteessä paljon, mutta yksittäisiä, dokumentilevyille sisältyviä näytteitä lukuunottamatta ei rastaseurojen hartaita säveliä ole kuultavissa kuin yhdellä albumilla. Kyseessä on vuonna 1982 äänitetty LP Churchical Chants of Nyabingi (Heartbeat, 1983).

Nyahbinghissa messutaan yhtä veisua vähintään puolisen tuntia. Churchical Chantille on mahdutettu 10 laulua 40 minuuttiin. Edes cd-versiolla raitojen kestot eivät ole pidentyneet. Aikajanan lyhentäminen on iso vääryys näiden loitsulaulujen kohdalla, mutta tälläisenäänkin albumi antaa elävän kuvan siitä, mitkä ovat taajuudet ja tutinat nyahbinghi-rituaaleissa. Tulesta todistetaan paljon ja varsinkin Harmagedonin tulesta ja ukkosen jyminästä ja babylonin kaatumisesta. Monia näistä levyllä kuultavista virsistä resitoidaan yhä vieläkin rastakokoontumisissa, erityisesti on suosionsa säilyttänyt White Boy A Follower: "Anywhere Rastafari chant/ Anywhere Rastafari chant / Any Anywhere Rastafari chant / White boy a follower ..."

Amerikkalainen black metal bändi Xasthur on jo pitkään ollut yhtä kuin sen perustajäsen Scott Conner, joka käyttää nykyisin taiteilijanimeä Malefic. Albumeita on Xasthurin nimissä ilmestynyt tähän mennessä kahdeksan. Niistä vaikuttavin on mielestäni vuonna 2006 julkaistu Subliminal Genocide.

Subliminal Genocide on vääristyneesti värisevää, sysimustaa soundia, jonka pohjalla paukuttaa rumpukone ja jonka aina välillä läpäisee Maleficin säröinen mörinälaulu. Yhtäläisyyksiä black metal -genrelle ominaisten juttujen kanssa on runsaasti, mutta osa levyn loistokkuudesta tulee juuri siitä, että teos irtoaa metallimusiikin kliseistä täysin omanlaiseen, surralistis-psykedeeliseen ulottuvaisuuteensa. Monet kappaleet on pitkiä, raskaana dronemaisena massana vyöryviä äänimaalauksia, jotka tuovat kuultaviksi kuun pimeältä puolelta ne hajottavat ja psyykkaavat astraalisinfoniset värinät, jotka Pink Floyd jätti Dark Side of the Moonillaan ilmentämättä. Vertaus Floydin mestariteokseen on sikälikin aiheellinen, että myös Xasthurin levystä aistii suuren taiteellisen intohimon läsnäolon, vakavan yrityksen kurkottaa musiikin tärkeisiin tarkoituksiin.

Pääasiassa instrumentaalimusaa ovat Subliminal Genociden urat ja laulubiisien kohdalla jännittävästi viiltävistä teksteistä ei tietenkään saa mitään selvää, vaan niihin on perehdyttävä kirjoitettuina versioina. " ... You are all... all that you hate/ Force fed memories, suffer humiliation /Victim of darkness, of the inner hidden kind /I am the eye within the gleam / Shatter before a mirror that stares into (a shallow soul)..." (The Prison of Mirrors).

Himmeitä, mutta paljastavia ovat psyykkeen peili-ikkunoiden heijastukset sekä sanassa että soundissa läpi levyn.

Lou Reed ja Metallican jengi ovat varmasti tätä kirjoittaessa jouluostoksilla, mutta mainittujen sankareiden yhteisteos Lulu (Warner Bros / Vertigo, 2011) henkii kaikkea muuta kuin Betlehemin tai Joulumaan säväreitä. Muutenkin se on kelpo levy. Itse olen jopa yllättynyt siitä, kuinka hieno homma tämä on, sillä en ole koskaan Metallicasta perustanut, en tukanheilutuskaudella enkä myöhemminkään. Ja Lou Reed taas - Velvet Underground -periodi on tietysti mahtava, Transformer upea klassikko ja Metal Machine Music uskalias, hullu testilevy, ja lisäksi löytyy nippu muitakin hyviä hetkiä sisältäviä albumeita, mutta 80-luvulta lähtien en ole juurikaan Reedin levyihin viitsinyt paneutua: ne ovat kuulostaneet niin kuivakkailta ja harmailta tuotoksilta. Mutta tämä on toista maata, ja vähän maanalaistakin...

Lulun kappaleet perustuvat saksalaisen kirjailija Frank Wedekindin näytelmiin. Reed tulkitsee ne Lulu-nimisen huoran hurjaan, väkivaltaiseen ja rujoon maailmaan eläytyen. Lyriikat ovat verraten rankkoja ja kiintoisaa niissä on tietysti jo pelkästään se, että Lulun naisnäkökulmaa ilmentää mies...ja kaiken lisäksi ilman androgyynista orientaatiota... En tosin ensimmäisillä kuuntelukerroilla kiinnittänyt sanoituksiin isommin huomiota. Musiikki itsessään tönäisi niin tuntuvasti, suggeroi ja repi railoja tajuntaan. Varsinkin kun pääsin tämän tuplacd:n kakkososaan, joka ne levyn kaikkein riipaisevimmat ratkaisut ja pimeimmät valot tarjoaa.

Musiikissa ei mennä ehkä yhtä perusteellisen kauas Mystery trainin jytkytyksestä rockin perinneraiteilla kuin em. Xasthurin kiekolla, mutta jyrkän avantgardistisella otteella, noisen keinoja kaihtamatta on tämäkin tuotanto toteutettu. Välillä Reedin teatraalisen puhelaulun ja Metallican dekonstruktoidun heavyriffimaalailun maaninen yhdiste tuo mieleen Kurenniemen ja Circlen yhteislevyn Rakkaus tulessa ja joissakin kohdissa Reedin fraseeraus kuulostaa Captain Beefheartilta. Bertolt Brechtin ja Kurt Weilin haamutkin ovat ilmeisesti näyttäytyneet studiossa... Yhteyksiä ja yhtäläisyyksiä on yhtä paljon ja yhtä moneen suuntaan kuin levyssä on aikamme musiikkiin eroavaisuuksia ja irtiottoja siitä. Näin jalostunutta artistista näkemystä ja paatosta tapaa rocklevyillä hyvin harvoin nykyaikana.

Sielun Veljet – ensimmäinen erä

2011-12-15T04:01:00.000-08:00

80-luvun puolivälissä Yle jäädytti kaavailut Sielun Veljistä tehdyn dokumenttifilmin esittämisestä sen jälkeen kun bändi oli ollut pidätettynä hashiksen hallussapidosta epäiltynä. Viime kesänä Siekkareiden palatessa pitkän tauon jälkeen takaisin keikoille tiedotettiin comebackista tv-uutisissa. Näin muuttuu maailma ja näin sen pitääkin muuttua.

Yhtäkään Sielun Veljien 80-luvulla tekemistä levyistä ei kannata sivuuttaa, jos haetaan suomalaisen kasarirockin helmiä, mutta itse ajattelen, että veljien ensimmäinen levy on koplan karismaattisin ja ajattomin luomus. Kyseessä on konserttitallenne, joka julkaistiin puolitoista levynsiivua käsittävänä tupla-LP:nä vuonna 1983.

Levy sisältää muutamia Siekkareiden väkevimpiä, näkevimpiä ja mysteerisimpiä kappaleita. Albumin avaus, Hovimestari ja hymyilevät käärmeet kuulostaa yhä varsin salaperäiseltä ja ihmeelliseltä visiolta; ”muinaisten suiden”, ”hymyilevien käärmeiden” ja rahan, mainonnan ja Y-vakuutuksen surrealistisesta sekoitteesta kehkeytyy Haavikon ja Holmbergin Rauta-ajalle sukua olevaa, nyrjähtänyttä ja pimeää punk-kalevalaa. ..."kelle kaikki kuuluu? kelle hehkuu auringon sydämet? rehellisesti ostettu on kaikki mitä näät..."

Hymyilevien käärmeiden tavoin myös esim. Yö erottaa pojasta miehen ja Lammassusi ovat olennoltaan kummallisia kuvaelmia tai absurdeja draamoja, ei vähiten Ismon teatraalisten tulkintojen takia. Siekkareille ominaista hokemahurmosta levyllä ilmentävät Tuulelta vastauksen saan ja Karjalan kunnailla. Kaikki biisit vedetään yhtälaisen rankalla ja alastomalla räimeellä. Musassa on psykedeelisiä väristyksiä, mutta ei kuuskytlukulaista vibaa, vaan kolkkoa korpipsykedeliaa, tai korpipsykoa jopa. Mustaa, mustaa meuhkaamista, joka ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö kiekolla olisi sekä huumoria että iloa, hurjistumisen iloa.

Kirjoitin joulukuussa 1983 Ylioppilaslehteen Siekkareiden kahdesta ensimmäisestä levystä ja luonnehdin comboa olemukseltaan ”kalevalaiseksi” ja ”samanistiseksi”. Pian samanismista alettiin puhua monissa muissakin yhtyettä käsittelevissä lehtijutuissa. Entisaikojen samaanien tavoin Siekkarit tajusivat ja tavoittivat loitsun ja mantrisen manauksen mahdin. Musassa ja keikoissa oli heimojuhlien villiä värettä, noitatanssien maanisen maagista potkua, kansanlaulujen karheutta ja kova pyrkimys rikkoa mielen kupla; räjähtää rumpujen ja vääntyileviä soundeja kirkuvien kitaroiden raamit kaulassa kollektiiviseen katharikseen ja suoraan kokemiseen. Siekkareiden soturisamanismin uskontunustuksena eka levyllä kuultiin ekstaattinen revitys Nurmion psilosybiinikauden mestariteoksesta Huda Huda: ”... sun ei tartte rukoilla/kun ei oo muuta jumalaa/ kuin oma huda huda … hakkaa kitaraa, hakkaa kovempaa …. Huda huda.”

Näin 1990-luvun alkuun mennessä 40 - 50 Sielun Veljien keikkaa. Yllättävän monet niistä olivat yllättäviä ja suurenmoisen jännittäviä vetoja. Toki oli myös iltoja, jolloin bändissä oli havaittavissa jumittumista huuruilevien tanhuilutärinöidensä ja häröilevän rajuilunsa maneereihin, mutta yhtään totaalista floppia en ollut todistamassa. Sen sijaan näin muutaman kerran, kuinka keikka alkoi jo pari tuntia ennen keikkaa bäkkärin puolella. Siellä voimisteltiin, venyteltiin, tanssittiin, lauleltiin ja soiteltiin – ei tosin keikkasetin kappaleita, vaan erinäisiä 50 – ja 60 -luvun iskusävelmiä – ja intensiteetti oli isosti vireillä.

Bändin soiton ja hervottoman hurmioituneen lavapreesensin lisäksi tärkeä, vaikuttava tekijä live-tilanteissa oli valomies Vinski Viholainen. Hän järjesti lavalle mieltä kuumottavan omintakeista valaistusta kaikissa olosuhteissa: esim. festareilla auringon alla vedettäessä valo otettiin tietysti auringosta, jonka säteitä Vinski heijasteli stagelle isoilla metallilevyillä yleisön seasta.

Jouko Turkka ja vahvasti fyysinen horkkateatteri olivat Sielun Veljien rinnakkaisilmiö 80-luvulla. Näyttelijöitä ja teatteriväkeä valui enenevässä määrin Siekkareiden keikoille bändin energiaa ihailemaan ja vuonna 1984 Teatterilehti tilasi minulta jutun Sielun Veljistä näyttämötaiteellisena ilmiönä. Ison ja intoutuneen (kansi)jutun lehteen väsäsinkin (Teatterilehti 3/84). Vertasin Siekkareiden keikkaa jopa Artaudin julmuuden teatteriin ja Artaudilta oli mukana tämä sitaatti: ”... nähdään kuinka ohitse kiitävät kuvat ja liikkeet, joihin sisältyvät esineet, hiljaisuudet, huudot ja rytmit muodostavat yhdessä konkreettisen kielen, joka perustuu merkkeihin eikä sanoihin”.

Keskeistä yhtyeen keikkadramaturgiassa oli esiintyjän ja yleisön välisen rajan hämärtäminen, matka yhteiseen tilaan. Tähän Ismo Alanko viittasi Teatterilehden jutussakin: ”Kun me aloitettiin ei välitetty mitään siitä mitä jengi tuumaa, tehtiin vaan oma kimppafiilis. Myöhemmin on ajateltu asioita sillä lailla, että pitäis saada porukka siihen kimppaan mukaan. Olis kiva jos saatais laajennettua sitä meidän kokemusta, ja onhan näin tietysti käynytkin.”

Ismon ja kumppaneiden synnyttämä kimppakokemus oli senlaatuinen, että usein Sielun Veljien turneista tuli halki Suomen huojuva, dionyysinen kulkue, jonka laahukseen tarttui iloisenkirjava joukkio vapaata kuosia arvostavia, hyviä sykkeitä elämäntehtävänään hakevia hillujia ja hengaajia. Festarikeikoilla bändin dösa oli turvoksiin asti täynnä diggareita, faneja, frendejä ja siipeilijöitä. Joskus kun raivasit itsesi tämän hippipunkkihämymiehityksen läpi bussin takaosaan, niin siellä, ikisakean dullansavun läpi tilannetta tiiraillessasi sait havaita, ettei yhtäkään Siekkaria ollut paikalla heidän omassa keikkabussissaan!

Tämän sivun Siekkarikuvat: Kari Kosmos.
Lisää Koon kuvia Sielun Veljisä, vm. 2011, Ipernityn Galleriassa.

Maailman kuuluisin kuski

2011-12-08T13:13:00.000-08:00

Jack Kerouac - On the Road (1955)
Carolyn Cassady - Heart Beat: My Life with Jack & Neal (1976)
Neal Cassady - The First Third (1971)
Tom Wolfe - The Electric Kool-Aid Acid Test (1968)
Alison Ellwood & Alex Gibney (ohj.) - Magic Trip (2011)

" ... Ohitimme suuren sementtitehtaan.Sitten tie rupesi laskemaan. Dean sammutti moottorin, vaihtoi vapaalle ja ajoi läpi hiusneulakaarteitten ja ohitti kaikki muut autot eikä kertakaan käyttänyt kaasupoljinta ... Toisinaan tie äkkiä taas nousi; hän ohitti autot äänettömästi, pelkän vauhdin voimasta. Hän tunsi ensiluokkaisen solan rytmin kokonaan, kaikki sen temput. Kun tuli hiusneulakaarre vasemmalle jolloin oikealla, matalan kiviseinämän takana oli alapuolella jossakin kaukana maailman pohja, hän vain nojautui kauas vasemmalle, kädet ratissa, käsivarret jäykkinä, ja ajoi sillä lailla läpi ... "

Jack Kerouac: Matkalla (Kirjayhtymä, suom. Markku Lahtela)

Vain yksi mies on tullut maailmaankuuluksi ansioistaan autokuskina. Nyt ei ole siis kyse kiitämisestä rallipoluilla tai formularadoilla, vaan kruisailusta kaupunkien kaduilla ja kaahailusta valtateillä. Neal Cassady on tämä mies ja hänestä teki legendaarisen maantien ässän Jack Kerouacin kirja Matkalla (On the Road), jossa Cassady esiintyy nimellä Dean Moriarty. Tämän jälkeen Cassadyn mainetta ovat lujittaneet aikalaismuistelot sellaisilta ihmisiltä kuin esimerkiksi Allen Ginsberg, William Burroughs ja Ken Kesey. Nämä muistelot eivät tosin koske pelkästään autoilua, vaan koko Cassadyn maanista, villiä persoonaa ja erityisesti hänen loputtoman pitkiä, kosmisia monologejaan.

Neal Cassadyn (s. 1926) äiti kuoli Nealin ollessa kymmenenvuotias ja hän varttui alkoholisti-isä huoltajanaan. Cassadyn nuoruus kului kaduilla, biljardisaleilla ja telkien takana. Kouluakin hän ehti välillä käydä ja oli nuoresta pitäen innokas lukumies. Hän ihaili taitavia sanankäyttäjiä, sellaisia kuin Allen Ginsberg ja Jack Kerouac, joiden kanssa hän ystävystyi vuonna 1947 New Yorkissa.

Vuonna 1952 Kerouac asettui tilapäisesti asumaan Neal Cassadyn ja hänen vaimonsa Carolynin kanssa. Tässä ajasta Carolyn Cassady on tehnyt kirjan Heart Beat - My Life with Jack & Neil (Creative Arts Book Company, 1976). Carolyn kertoo, että hänestä oli mukava tehdä huushollihommia samaan aikaan kun keittiön pöydän ääressä istuvat Neal ja Jack lukivat ääneen omia kirjoitelmiaan tai katkelmia Spengleriltä, Proustilta ja Shakespearelta. Neal huudatti koko ajan radiota ja siitä syystä miesten sanailu liukui herkästi kirjallisuudesta ja filosofiasta musiikkiin eli jazziin.

Carolynilla oli suhde sekä Cassadyyn Kerouaciin, mutta hän ei ollut koskaan sängyssä Kerouacin kanssa Cassadyn ollessa kotona ja päinvastoin. Samoihin aikoihin tämän triosuhteen kanssa Cassady sai tuomion kaksinnaimisesta Diane Hansen -nimisen naisen kanssa. Suurimman kriisin Carolynin ja Nealin suhteessa aiheutti se kun Carolyn kerran yllätti miehensä alastomana sängystä Allen Ginsberg vierellään.

Cassady halusi intohimoisesti kirjailijaksi, mutta ei koskaan siinä onnistunut. Yksi kirja häneltä on kuitenkin julkaistu: The First Third (City Lights, 1971). Se on Nealin lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen keskittyvä, elämäkerrallinen kronikka, joka sisältää mm. muistelon Cassadyn ensitapaamisesta Ginsbergin ja Kerouacin kanssa plus otoksen Cassadyn kirjeitä . Kirja antaa hyvän kuvan Cassadyn persoonasta ja hänen rakkautensa autoihin tulee ilmi mm. vuonna 1965 kirjailija Ken Keseylle lähetetystä kirjeestä, jossa Cassady kuvaa vuolassanaisesti sen hetkistä ajopeliään:

"... the best truck I ever fucked up. A 1947 3/4 ton, with overload springs, International (yep, it`s got an electric fuel pump, too - it must be characteristic of the stock ones to easily go out) pick-up that´s got a 1962 6 speed G.M.C. gear box - never use compound Low so really a 5 speed --- a 1957 Metro van rear end, 2 fuel tanks holding about 26 1/2 or 7 7/8 gallons, the strongest truck type (like your bus) wheels sporting 2 brand new 8 ply Nylon 750 X 16(cost 90 dollars) and the rear and a new 750 X 16 8 play rayon on R.F. and 6 ply 750 X 16 on L.F.... "

Cassady halusi Ginsbergin ja muiden beatnikkien kanssa älyllistä kanssakäymistä, mutta "älyköt halusivat hänen olevan pyhä primitiivinen, Denverin skidi," kirjoittaa Tom Wolfe vuonna 1968 ilmestyeessä kirjassaan - josta vieläkään ei ole ilmestynyt suomenkielistä laitosta! - The Electric Kool-Aid- Acid Test (Bantam Books, 1980). Wolfen mukaan hetkinä, jolloin Cassady vaistosi ettei häntä hyväksytty älyllisellä tasolla, hän vetäytyi jengistä johonkin nurkkaan yksinpuhelemaan: "Okei, minä vedän omaa trippiäni ... tää on mun oma trippi, tajuutteko..."

Electric Kool-AidAcid Test on kertomus Ken Keseyn johtamasta Merry Prankster -ryhmästä. Vuonna 1964, va urastuttaan jossain määrin kirjallaan Yksi lensi yli käenpesän, Kesey ystävineen lähti risteilemään ympäri Amerikkaa psykedeelisin värein maalatulla bussilla, johon oli pakattu useita filmikameroita, nauhureita, musiikki-instrumennteja, kameroita ja vahvistinlaitteita. Eväspuolelta löytyi kannabiksen lisäksi mm. LSD:tä, jonka käyttö ei tuohon aikaan ollut laitonta. Nauhurit ja filmikamerat pyörivät lähes taukoamatta ja välillä hetki sitten bussissa äänitettyjä nauhoituksia toistettiin sekä bussin sisällä että ulkona olevista kaiuttimista. Linikkaa ohjasi tietysti Neal Cassady.

Välähdyksiä Merry Pranksterien matkasta on nähty muutamilla dokumenttifilmeillä, mutta tänä vuonna ilmestynyt Magic Trip on ensimmäinen pelkästään bussitrippiin keskittyvä dokumenttielokuva ja suunnilleen koko sen sisältö on ennennäkemätöntä materiaalia. Elokuvan ohjaajilla oli käytössään 100 tuntia filmi-ja audioäänityksiä, jotka olivat maannet 40 vuotta Keseyn kellarissa. Vuonna 2001 kuollut Kesey ei itse saanut bussimatskusta ikinä valmista filmiä toimitettua, pelkästään kuvan ja äänen synkkaan saaminen osoittautui ylivoimaiseksi tehtäväksi.

"Bussitrippi ... se kommunikoi jotain sellaista, jota ei voi panna pulloon ja myydä, siksi ihmiset eivät ajattele sen olevan arvokasta", on Ken Kesey sanonut. Merry Pranksterien bussitempaus oli kuuskytlukulaista, kollektiivista happeningtaidetta parhaimmillaan, joskin nykyisin se ehkä luokiteltaisiin käsitetaiteelliseksi performanceksi. Beatlesien elokuva Magical Mystery Tour (1967) on selvästi ideoitu Prankstersien Bussitripin vaikutuksen alaisena. Samoin Hopperin Easy Rider omaa yhtäläisyyksiä Bussitrippiin.

Suuri osa Bussitripin filmatisoinnista on hyvin tärisevää kuvasälää, mutta onneksi vähemmän heiluvaa kuvaustakin on Magic Trip -elokuvaan löytynyt. Ehdottomasti hauskin kohtaus filmissä alkaa siitä kun Cassady ohjaa bussin päätieltä jorpakkoon, josta löytyy kirkasvetinen joki. Bussi juuttuu rantahiekkaan. Silloin linjurista otetaan esille moottoripyörä, jolla yksi henkilö lähtee hakemaan apua. Sen jälkeen Kesey alkaa pohtia, olisiko nyt otollinen aika ottaa LSD:tä; Cassadyn hahmo heiluu hämärässä kuvassa ja hänen kuullaan sanovan: "I would do it, I would do it". Happoa tiputetaan ja pian koko joukkue ryhtyy musisoimaan, maalaamaan ja relaamaan silmät hallusinaatioiden välkkeestä säihkyen. Kaikki ovatkin vahvoissa nousutripeissä moottoripyöräilijän palatessa mukanaan traktori, joka ryhtyy vetämään bussia irti rantahiekasta. Pranksterit sekoilevat ja kannustavat satasella bussinsa ympärillä. Valitettavasti traktorikuskin ilmeitä ei ole tallennettu filmille.

Matkaseurueen nuorin jäsen oli 18-vuotias Mountain Girl, josta myöhemmin tuli Jerry Garcian vaimo. Garcia ja koko Grateful Dead -yhtye - aluksi nimellä Warlocks - musisoi useissa Keseyn ja Prankstersien vuosina 1965 - 1966 järjestämissä acid test -juhlissa. Niiden idea oli iloita LSD:stä isolla porukalla inspiroivissa puitteissa ja Neal Cassady oli näiden inititaatiojuhlien tärkeä moottori. Acid testien kautta Cassadyn, Keseyn ja kumppaneiden edustama beatnik-kulttuuri alkoi transponoitua hippikultiksi, joka sai ylipappinsa Timothy Learysta.

Cassady teki Grateful Deadin porukkaan valtavan vaikutuksen. Dennis Mcnallyn Grateful Dead -historiikissa Dead-basisti Phil Lesh muistelee matkaa, jonka hän teki Cassadyn kyydissä San Franciscoon valtatie 101:llä: Candlestick Parkin kohdalla baanalle ryntäsi autoillaan puistossa juuri päättyneen pallopelin yleisö, mutta Nealin kaara yksinkertaisesti virtasi "sarjana aaltoja" massiivisen liikenneruuhkan läpi. Leshin mukaan Neal näki kulmien taakse ja laittoi bilikan mahtumaan sellaisiinkin paikkoihin joissa ei näyttänyt olevan auton mittaista väylää. Lesh tunsi, että hän oli etuoikeutettu ja siunattu saadessaan olla Cassadyn seurassa ja nähdä hänet toiminnassa.

Neal Cassady kuoli hämärissä olosuhteissa helmikuussa 1968 Meksikossa. Hän oli mukana eräiden ystäviensä häissä, jonka jälkeen hän - enemmän tai vähemmän barbituraatteja nautittuaan - lähti kävelemään naapurikaupunkiin ratakiskoja pitkin. Yö oli kylmä ja sateinen ja aamulla Casssady löydettiin kiskoilta koomassa. Hänet toimitettiin sairaalaan, jossa pian menehtyi.

Kiinnostus Cassadya kohtaan on pysynyt vireillä näihin päiviin saakka. Vuonna 1993 ilmestyi kirjekokoelma - Grace Beats Karma: Letters from Prison - ja 2007 vielä laajempi laitos Cassadyn kirjoittamista breiveistä: Collected Letters, 1944-1967. Cassadysta ei kuitenkaan ole tullut samanlaista pop-ikonia kuin vaikkapa James Deanista. Hän oli kuollessaan liian vanha - 42 vuotta - nuorisomartyyriksi, eikä hän elinaikanaan omannut nimeä kuin beatnikkien ja varhaisimpien amerikkalaishippien keskuudessa. Valkoisen rapin esi-isäksi Cassady olisi voinut kohota, jos hänen yksinpuhelujaan olisi julkaistu esim. äänilevyillä. Nyt Cassady on kuin vanhakantaisten, enemmän tai vähemmän arkkityyppisten hahmojen - kuningas arthureiden ja robinhoodien - kaltainen taruolento, josta diggaamme jälkeenjääneiden luomusten puuttuessa legendasäteilyn ja jännittävien tarinoiden perusteella.

I'm wheels, I am moving wheels
I am a 1952 studebaker coupe
I'm wheels, I am moving wheels moving wheels
I am a 1952 starlite coupe...
En route.....les Souterrains
Des visions du Cody...Sartori a Paris...
Strange spaghetti in this solemn city...
There's a postcard we're all seen before...
Past wild-haired teens in dark clothing
With hands-full of autographed napkins we
eat apples in vans with sandwiches ... rush
Into the lobby life of hurry up and wait
Hurry up and wait for all the odd-shaped keys
Which lead to new soap and envelopes...
Hotel room homesickness on a fresh blue bed
And the longest-ever phone call home.....no
Sleep no sleep no sleep no sleep and no mad
Video machine to eat time... a cityscene
I can't explain, the Seine alone at 4am
The Seine alone at 4a.....Neal and Jack and me
Absent lovers, absent lovers...

KING CRIMSON: Neal and Jack and Me

Countin one eyed jacks and whistling dixie in the car
Neal was doin least a hundred when we saw a fallin star
Florence wished that Neal would hold her stead of chewin
his cigar Jack was noddin out and dreamin he was in a bar
with Charlie Parker on the bandstand not a worry in the world
and a glass of beer in one hand and his arm around a girl
and Neal was singin to the nurse
underneath a harlem moon
and somehow you could just tell we'd be in california soo

TOM WAITS, viimeinen säkeistö laulusta Neal and Jack

Suomen itsenäisyyspäivä - ja tanssi lampaiden kanssa

2011-12-03T20:08:00.000-08:00

Suomessa itsenäisyyspäivän juhlinta on kätevästi ulkoistettu: valtakunnan eliitti revittelee linnassa ja rahvas seuraa joka torpassa muotinäytöstä muistuttavaa happeningia televisiosta. "Vain yksi on joukosta poissa"... sillä vuodesta toiseen on juhlimisen ulkopuolella pidetty V.I.Lenin, vaikka juuri Vladimir Iljits Suomelle itsenäisyyden soi. Edes Kekkoslandiassa ei ikuna roudattu Neuvostoliitosta lainattua, Leninin palsamoitua ruumista kunniasaatossa presidentinlinnan kutsuille. Suomen kunniavelka Leninille on yhä maksamatta.

Tänä vuonna on itsenäisyyspäivän vastaanotossa havaittu em. lisäksi muitakin vinoutumia: perussuomalainen kansanedustaja Pentti Oinonen jää pois linnasta, koska ei diggaa siitä, että homot tanssivat siellä keskenään. Kysessä onkin hyvin uusi käytäntö, vakiintunut vasta nykyisen, setalaisen presidentin aikana, joten se varmasti hämmentää Oinosen lisäksi myös monia vähemmän uskovaisia kansalaisia. Ovathan paritanssit rakennetut miehen ja naisen välisen jännitteen emootioille. Siksi homojen keskenään valssaaminen näyttää väkinäiseltä heterokulttuurin matkimiselta.

Jyrkistä ja törkeistä lausumistaan tunnettu kansanedustaja Teuvo "kaveri" Hakkarainen - suomalaisen politiikan ainut aidosti kiinnostava hahmo - kommentoi tanssikeissiä sanomalla: "Tanssikoot vaikka lampaiden kanssa!" Halusiko Hakkarainen näin muistuttaa meitä siitä, että homot eivät suinkaan ole ainut seksuaalinen vähemmistö Kalevan kankahilla?

Yhtä hyvin Hakkaraisen lausunto saattaa viitata hänen äkilliseen heräämiseensä huoleen eläinten oikeuksista (ilman mitään seksikytköksiä). Asiaa. Sillä jos ajatellaan pelkästään sitä villasukkien määrää, mikä Suomen sotien aikana taistelijoiden jalkahiellä mehustettiin, niin lampailla on taatusti täysi oikeus tanssia itsenäisyyspäivän juhlassa ihmisten kanssa!

Lampaiden lisäksi parketille pitäisi kutsua myös sudet. Näin eläinkunnan vastakkaiset voimat olisivat molemmat edustettuina. Ihmisten tanssilla susien ja lampaiden kera olisi suuri symbolinen arvo aikana, jolloin susia syyllistetään suureen ääneen ja eläinten teollinen käyttö on kuuma poliittinen peruna. Eläinten tanssimisen sallimalla Suomi ikään kuin solmisi suuren rauhan luonnon kanssa. Linnanjuhlien kautta koko maailmalle väläytettäisiin sellaista sanomaa, että Suomeen mahtuvat kaikki: sudet, lampaat, heterot, homot,exhibionistit, dullanpolttajat, raivoraittiit,kettutytöt,lehmipojat, perussuomalaiset, kommarit, kokoomuslaiset, somalit, lappalaiset jne.

Hakkarainen on myös ilmaissut, että jos hän olisi presidentti, niin linnan juhlat loppuisivat kokonaan. Mutta miksi Hakkarainen ei ole ehdolla presidentiksi - vaan omahyväinen paavin agentti Soini? Hakkarainen presidenttinä on visiona kuin suoraan Speden elokuvasta. Toteutuessaan tämä hallusinaatio toisi suomalaisen yhteiskunnan ylätasolle karnevalistista ja avantgardistista kuvakulmaa. Mutta vielä huimemmassa todellisuudessa eläisimme, jos linnanjuhlien lisäksi lakkautettaisiin koko itsenäisyyspäivä.Sillä ei itsenäisyyspäivän juhlinta missään maailman kansassa terveitä mielialoja esiin nostattele. Yleensä se vaan voimistaa nationalismin ja patriotismin kaltaisia erillisyyden harhanäkyjä. Sitä paitsi, onhan kansallisvaltioiden aika ilmiselvästi jo ohi.

Voisiko Kalevalan päivästä tehdä itsenäisyyspäivän lakkauttamisen jälkeen suomalaisten suurimman juhlapäivän? Se olisi päivä, jolloin Elias Lönnrotin linjaaman, virallisen kalevalaisuuden lisäksi muistettaisiin salatieteilijä Pekka Ervastin näkyä Suomen kansallisdeevasta ja Ior Bockin Suurta saagaa Ukosta, Akasta & muinaisesta siittämisjärjestyksestä. Silloin ei ylistettäisi Suomi-konepistoolien voimaa, vaan sanan mahtia; sanan ja soundin suverenisuutta.

Mutta jos itsenäisyyspäivän viettoa jukuripäisesti vain jatketaan, olisi ainakin pressan juhlien olemusta ehdottomasti uudistettava. Kättelyrituaalin sijasta tulisi keskittyä tanssirituaaliin ja tehdä tanssimisesta todellakin rituaalia! Onhan outoa, että nykyisin kansallista merkkipäivää juhlitaan valssin kaltaisia paritansseja vetämällä, eikä yhtenä joukkona, yhtenä kansana, esimerkiksi piirissä tanhuten.

Piiritanssi yhdistää ihmiset sukupuolisuuden ylittävällä tasolla ja virittää tanssijat kontaktiin perimmäisten ympyröiden kanssa. Tietysti ryhmänä on mahdollista tanssia ritualistisesti muussakin muodostelmassa kuin piirissä ja tässä kohtaa monien maahanmuuttajien muinaisista perinteistä tulee rikastetta suomalaiseen juhlakulttuuriin.

Utopia-Suomessa kättelyn sijasta telkusta näytetään suora lähetys linnan juhlien itsenäisyyspäivän hurmiosta.

Tanssivat eläimet, esim. karhut ovat tuttuja saduista ja myyteistä, mutta joskus tanssiva karhu ei olekaan aito nalle, vaan ihminen karhunpuvussa. Tälläisestä tilanteesta kerrotaan Cooperin kirjassa Viimeinen mohikaani, jonka kuvitusta ovat nämä purukumipakkauksen keräilykuva 60-luvulta. Kuvien kääntöpuolella on tekstiä: "... Äkkiä paljastuu karhuntaljan alta Haukansilmä. Hän on ottanut karhun vaatteet poppamieheltä ja näyttelee nyt tämän osaa".

Haloo! Virtanen kusessa!

2011-11-26T20:20:00.000-08:00

Virtanen - Haloo! (Love Records, 1974)
Veltto V - Kusessa (Love Records, 1976)

Virtasen debyyttilevy Haloo! on se, minkä monet luulevat Hurriganesien Roadrunnerin olevan: Suomen raivokkain rockalbumi. Levy on huima esitys silläkin tavalla, että kiekkoa kuunnellessa ei tarvitse laittaa aivoja narikkaan, koska kovasta kohkaamisesta huolimatta Virtasen musa sytyttää mentaalisia lamppuja. Haloo! on poikkeuksellisen älyllinen rokkilevy, kuten oli sen seuraajakin, Uusi jääkausi uhkaa.

Soundeiltaan tämä Tapio Korjuksen tuottama LP ei ole lähimainkaan onnistunut, mutta bändin rankka asenne iskee sumuisen, diskanttirähjäisen äänityksen läpi, samoin laulusolisti Moog Konttisen tulkinnallinen karisma ja Hohdin Holmin kiivaasti ja tanakasti takomat rummut.

Monet Virtasen lätylle laitetuista luukutuksista ovat sarjakuvamaisesti toteutettuja, piilotajunnallisia palapelejä ja sitä tietä avoimesti maanisen seksuaalisia vyörytyksiä. Levyllä lauletaan Atominartusta, jonka "giljotiinissa putoaa monen pää", halutaan "nai-nai-nainen mekaaninen, joka on vau-vau-polijin mun tunteiden" (Sesam), yllytetään mimmiä kehittämään Ikiliikkujaa, kunnes lopulta rääytään kurkku ruvella, Elvis-kaiku päällä: "en jaksa enää kauempaa, en jaksa enää kauempaa, lopeta jo, lopeta jo, lopeta jo, Lopeta!" (Olipa kerran Rog). Oma vitsikkyytensä vedoissa on, mutta ei tämä silti huumorihommaa ole laisinkaan, ei edes sillä tavalla kuin esim. Juice Leskisen kohdalla oli.

Elektroninen xtaasi on myöhemmän, punkkareiden Pohjalla-tulkinnan kautta tullut albumin kappaleista tunnetuimmaksi. Räväkkä pala se on ja biisin kruunaa Veltto V:n tyylikkäästi minimalistinen kitarasoolo. Harley Davidsonin puolestaan huipentaa Esa Kotilaisen pitkä syntetisaattorivisionti. Hottentottilaulu on liian pitkä, yhden kuuntelu kestävä kuulokuvahupailu. Toinen cover, Whon My Generation eli Mun sukupolvi on - suttuisasti miksattunakin - ikuisempaa matskua, mutta keikoilla bändi soitti tästä aiheesta huomattavasti hehkuvampia versioita. Runollisimmillaan Virtasen meininki on sähäkässä, lyriikoissaan suurenmoisen kohtalokkaita kuvia kieputtavassa Itsemurhalentäjässä: "Hän on itsemurhalentäjä, piste pilvien seassa ... Hän on kamikazzelentäjä, hän ei tunne enää pelkoa, kuin salama hän iskee alas taivaalta... räjähdykseen päättyy taivaanhaukan tie, voitonsanoman hän jumalilleen vie". Huippumatskua, kuten myös hillitön avausura Clark Kent ja Haloon cd-versiolle mahdutetut sinkkubiisit 20 j.J.D.. ja Lolita.

Monta kertaa Virtanen-yhtyeen tuotannossa muuten pullahtaa pinnalle himo nuoreen lihaan. Lolita perustuu Vladimir Nabokovin pedofilia-aiheisen romaanin teemaan ja Sesamissa Moog julistaa, että "ikäsi ei merkitse mitään, jos vain tunnet itsesi valmiiksi, niin tule!". Nykyisin tämän tyyppisiä tekstejä vähän vierastetaan ja Velttokaan ei satunnaisilla keikoillaan enää laula Elektronisen xtaasin "sähköisestä neitsyestä", joka on "lahja minulle", vaan "sähköisestä neidosta". Sen sijaan Hottenttilaulua - joka tämän päivän vinkkelistä katsottuna omaa tiettyä rasistista tendenssiä - kansanedustaja Virtasella on ollut pokkaa lallatella täysin rinnoin perussuomalaiselle yleisölle.

Haloon takakansi on muunnelma Hurriganesien Roadrunnerin sisäkannen kuvasta. Asialla sama tekijä: valokuvaaja Risto Vuorimies:

Virtasen hajoamisen ja aivan erityyppisen, Moogin luotsaaman KontraVirtasen syntymän jälkeen Veltto V levytti akustisen sooloalbumin Kusessa - eli tarinoita kehityskaudelta koirasta kissaan, äänitys jälleen Mikrovoxilla, tuottajina Atte Blom ja Dave Lindholm. Kyseistä albumia pidän Veltto Virtasen taitelijauran pääteoksena ja huippukohtana. Sen jälkeen Velton (keltainen) takki biisintekijänä tyhjeni ja miehen rokkivibat tulivat äkkiä loppuun herutetuksi

Veltto Virtasen kotimaisia huippumuusikoita yhteenkoonut Heru-yhtye ei koskaan tavoittanut Virtasen hyvän ja pahan tuolle puolen rynnivää, primitiivistä hurjapäisyyttä, vaan teki siistein soundein kuivahkoja läpilukuja kuivahkoista kappaleista. Tahdon-levyllä Velton biiseistä oli tullut itsetarkoituksellista verbaalivoimistelua ja rasittavan saarnaavalla tavalla messiaanista anarkistiagitaatiota, johon henkeä ei olisi edes Moog Konttinen saanut hengitettyä, saati sitten Veltto, jota ei tosiaankaan rockvokalistina voi pitää. Herua seurasivat soolona julkaistut, kuplettimaiset uhvot ja Niilo-ylivainiot, jotka kuulostivat kuin Juicen rustaamilta junnuvainiopastisseilta. Kusessa-julkaisun jälkeisestä tuotannostakin erottuu edukseen vain pari yksittäistä teosta, joista tässä mainittakoon vuonna 1982 Beibillä ilmestynyt Äidinmaa, joka sekin oli parhaimmillaan Velton telkkuun virittämänä performancevideona. Siinä esityksessä oli jälleen jännittävän kreisiä, piilotajuista väreilyä , samanhenkistä kuin Velton kolmella ekalevyllä, mutta nyt vaan korkeimmille vapaan (Wilhelm) Reichin asteikon lukemille räjäytettynä.

Kusessa-kappaleet ovat Nietzschen, Spenglerin ja Max Stirnerin filosofoinnille sukua olevia, individualismia julistavia prinssi henkipaton lauluja. Aatteelliset virikkeet tulevat julki heti avauskappaleessa Vaeltaja: "Kaiken suhteuttaa voin omaan mittaani, mä jonka koin/Kaikkeen haluan hukkua pulputen vain hurjaa naurua... Olen vaeltaja, jolla on määränpää: /lopetan kun kokea en voi enempää". Biisi on samanhenkinen kuin Haloon eteerisesti popahtava Kulkuri ("hän ei ole niin kuin kukaan meistä, hän ei ole mitään, hän ei ole mistään, hänen on tulevaisuus" ...), mutta Vaeltaja puhuu jo ensiriveistään lähtien selkeämmin nietzscheläisellä aksentilla, yli-ihmisen eli, ihmisen ylittämisen aihelmaa hipoen "Vain hetken vuoristossani lipsuu levottomat jalkasi / Kuin tähtiin minuun kurkotit vaikka syyni varmaan oivalsit".

Velton laulut ovat olemukseltaan kosmisia ja yhtä aikaa erittäin egokeskeisiä. Superegoilu ei kuitenkaan estä Virtasta olemasta myös lyyrinen ja herkkä. Velton honottava, eläytyvä laulu ja haparoiva kitarointi synnyttävät intiimin ja välittömän tunnelman, johon paikoitellen tuo mystistä kuulautta vanhan Virtasbasistin, Porski Toivosen nokkahuilu. Velttoilua kauneimmillaan ovat rakkauslaulut Tähtiä täynnä ja Sinä olet sade. "Sinä olet sade, minä olen outo kasvi, juurrun hitaasti"... (Minulle tästä stykestä tulee aina mieleen yksi kevään päivä vuonna 1975: olin silloin koululainen vielä ja sallimuksen oikusta ajauduin erään seurueen matkassa silloisen suosikkini Juice Leskisen asunnolle Tampereella. Juicen lisäksi siellä oli paljon muuta bändiporukkaa koolla ja kun avasin yhden huoneen oven siellä istuivat sängyn laidalla kitarat sylissä Veltto V ja Mikko Alatalo, jolle ensiksi mainittu opetti Sinä olet sadetta. Alatalohan levytti siitä myöhemmin oman versionsa.).

Laulut on osoitettu "tyyt-tyyt-tyypillisille", joita kehoitetaan pysymään "erossa meistä perkeleistä" ja toisaalta yhteiskunnan henkisestä horroksesta heränneille uuden etsijöille. Heitä Veltto opastaa laulamalla: "Eteenpäin! - se ei riitä, ala nousta ylöspäin". Kappaleessa Veltto ratsastaa jälleen tuleva psykologian ammattilainen hahmottelee metodiikkansa: " ... mä yritin sen ajan tekeen asioita / ja sanoin, että hoida itse omat vammas / puhumalla asioiden selvittäminen/ on etuoikeus vain rohkeiden." Suoraviivaisemmin psykiatriaan kytkeytyy kappale Suuri taikuri Freud, jossa Veltto tutkii freudilaista käsitystä, jonka mukaan ... "olen seksuaalinen automaatti, jonka ainoa tehtävä on sublimoida". Velton laulaa, "Suuri taikuri Freud sahas naisen kahtia sirkkelillään, heitti sitten yläpään menemään".

Kusessa-levyn cd-versiolla on LP-materiaalin lisäksi kuusi demoa kappaleista, jotka olivat ehdolla albumille. Yksi niistä on Kööpenhaminan vapaakaupungin mukaan nimensä saanut Christiania. Se kuuluu Virtasen 70-luvun hasisherätyksen huumassa syntyneisiin lauluihin, joita Veltto väsäili siihen aikaan liukuhinnatahtia asenteella "jo riittää hirsipuut - hampunpolttajat eivät naruja kaipaa" (en kylläkään muista niistä kuin yhden - biisin, jossa ensin mantrattiin nopeasti "liba-liba-liba-liba" ja sitten puhkuttiin "afga, afga, afga" ja sitten mentiin "rokkoon" jne.). Äänitystaso demoilla on surkea, mutta kiintoisan, dokumentaarisen lisän nämä luonnokset kattaukseen antavat.

Veltto V performoi Äidinmaata tv:ssä.

Tavaramarkkinat

2011-11-01T17:19:00.000-07:00

Tavaraa minä rakastan.
Varsinkin tavaranpaljoutta.
Uutuuttaan kiiltävien tavaroiden runsautta.
Jos erottaa yhden esineen tavaroiden runsaudesta
ostaa sen kaupasta ja vie kotiin
niin tavara alkaa vaikuttaa orvolta
Se ei ole enää kaltaistensa joukossa.
Kotona tavaraan myös herkästi kyllästyy
koska siellä se muuttuu katseen objektista
arkiseksi käyttöesineeksi.
Joissain tavaroissa
varsinkin kirjatavaroissa ja lehtitavaroissa
kiehtovinta on niiden pakkaus:
rasia kotelo laatikko
kansikuva etiketti.
Katalogeissa viehättävät
selkeästi järjestetyt kuvat tavaroista
ja tuotevariaatoiden moninaisuus
mutta myös tekstimuotoisten
esitteiden listat sarjanumeroineen
ovat täyttä tavaraa!

Lasna ollessani tavaroita käytiin katsomassa koko perheen voimalla sunnuntaisin kauppojen näyteikkunoista. Isomman näkymän tavarataivaaseen sai Anttilan - silloin Kalle Anttilan - tuotekuvaston välityksellä. Sen äärellä leikittiin pikkubroidin kanssa "ottamista". Toinen meistä availi katalogia aukeama kerrallaan ja molemmat löivät nopeasti kämmenensä jommalle kummalle puolelle aukeamaa. Kumpikin sai oman kätensä merkkaaman sivun tavarat, joita sitten vaihdeltiin: luistimet vs hopealusikat tai kolme lämpömittaria vs kahvikalusto jne.

60-luvulla Anttilan ison kirjan lisäksi ilmestyi myös TM eli toimitusmyyntiluettelo. Siinä olevia tavaroita ei voinut tilata postitse, vaan tilaus tehtiin TM-palvelussa mukana olevissa kaupoissa, joista tuotteet myös noudettiin. Hallussani olevassa, lähes satasivuisessa TM-kuvastossa (syksy-talvi 1960-61) on tusinan verrana värikuvasivuja, joiden technicolor-tyyppinen koloriitti säväyttää hermostoa yhä vieläkin, mutta vaikuttavia ovat myös hyvälle, kiiltävälle paperille painetut, lähes surrealistisella tavalla skarpit ja steriilit mustavalkosivut. Niistä olen aistivinani ranskalaisen eksistentialismin ja 60-luvun uuden aallon elokuvan atmosfääriä.

Anttilan nykyisissä tuote-esitteissä ei ole enää 50- ja 60 -luvun kuvastojen poweria. Kuvastoja ympäröivä tavaranpaljous tämän päivän realimaailmassa tietysti laimentaa niiden hohtoa, mutta ehkä oleellisempaa on kuitenkin se, että vanhoissa kuvastoissa viehättävä, kliinisen presentaation ja lämminhenkisen kotikuotoisuuden yhdistelmä on kadotettu ja hajotettu kuvien, värien & taiton vulgaaristi prameilevalla, tyrmäyshakuisella näyttävyydellä.

Myös kuvastoissa esiltävistä tavaroista itsestään on karisma kadonnut. Esineiden yksilöllisyydestä ei voida juuri puhua kun esim. pesukoneet ja tietokoneet ovat melkein saman näköisiä. Myös entisaikojen, näkymätön luotettavuus - leima kuvastojen kuteista ja koneista puuttuu: Kalle Anttilan kaupitteleman kelanauhurin kuvasta pystyi aistimaan, että ko. vekotin on tehty kestämään, mutta nykyisin esim. dvd-laitteen kuvaa katsoessa näkee heti, että kyseinen masiina lopahtaa heti takuuajan jälkeen... Biltemanin katalogeissa onkin potkua myös tässä luotettavuusmielessä huomattavasti tukevampi satsi kuin Anttilalla tai Hobby Hallilla.

Verkkotavaratalo netAnttilan kuvastossa joulu 2011 upeimpana aukeamana pidän sivuja 222 - 223, joille on koottu erilaisia musiikki-instrumentteja, yksi levysoitin ja pari videokameraa. Arvostan myös ruokailuvälineitä esittelevää sivua 210. Sivussa on Kalle Anttilan ajoista periytyvää klassisen kiihkotonta ja pragmaattisa eleganssia, jota tosin Iittallan liian iso logo rikkoo.

- Erkki Pirtola (katkelma keskusteluhaastattelusta v. 1988- 90. yhdessä Kari Kosmoksen kanssa):

" ... kulttuurin voima on mielikuvituksessa. Eli herkkyydessä. Koska herkkyyshän on just sitä, että sulla on paljon mielikuvitusta, jolloin sä voit voimakkaasti katsoa asioita, esineitä nopeasti eri tahoilta. Tarkotan nyt myös arvomielikuvitusta. Sehän on just tätä, että oot esineen ulkopuolella ja alat täyttää sitä. Että ei oo vaan pelkkiä ajatuksia, jotka on siitä kohteesta syntyvää heijastusta, vaan sä yrität nähdä, eläytyä kokonaan. Siitä tulee herkkyys myös tähän ympäröivään mikä ei ole enää esinettä.

Tällänen herkkyys on kadonnut, mielikuvaherkkyys on kadonnut. On jäänyt vain noi esineet ja niihin kohdistuvat heijastumat. Tämmönen ajatus-, aistimusheijastus. Ja ehkä myös tahto: mä ostan sen - how much? Siitä syntyy tää Andy Warhol-efekti: kerätään kaikista mahdollisista tavarataloista oma Andy Warhol-tavaratalo. Ostetaan ja siirretään sinne da Vinciä, Beuysin teoksia tai ketsuppipurkkeja...
Mut tää mekanismi itsessään, se on puhdas kela: aistimisen halu ja ostamisen ja esittämisen tarve, joka myydään taas esineenä eteenpäin. "

Pyhiinvaeltajien ja gurujenkumartajien kertomuksia

2011-10-10T17:42:00.000-07:00

David Howard - Sacred Journey (Taschen, 2004)

Swami Paramatmananda - On the Road to Freedom, A Pilgrimage in India (Mata Amritanandamayi Center, 2000)

Srimala - Breaking Free, Glimpses of a Buddhist Life (Windhorse, 1996)

San Franciscossa asuva David Howard kertoo Sacred Journey -kirjassa pyhimyksien ja pyhien paikkojen pyydystämiseen tähdänneestä reissustaan Intiassa ja Nepalissa. Kirjan alaotsikkona on The Ganges To The Himalayas. Sen on kustantanut saksalainen Taschen, joka tunnetaan erityisesti korkeatasoisella designilla toteutettujen kuvateosten julkaisijana (taidepornoa, sarjakuvia, historiaa, arkkitehtuuria jne).

Howardin kertomus alkaa Intian Varanasista. Sinne saavuttuaan Howard painelee suoraan lentokentältä hasista sauhuttelevien pyhien miesten, sadhujen leiriin Gangesin rannalla. Siellä hän törmää myös käärmeenlumoojiin. Yhden käärmeenlumoojan kobra puraisee erään musliminaisen poikaa sormesta ja poika kiidätetään pikavauhtia sairaalaan. Kostoksi tästä ihmiset kivittävät käärmeenlumoojaa kunnes tämä jää verissä päin maahan makaamaan.

Nepalissa Howard seikkailee sekä Kathmandussa että vuoristoseuduilla. Hän kohtaa buddhisteja ja hinduja, munkkeja, lamoja, sadhuja, swameja - ja kameraa pelkääviä maalaisia. Yksi hänen Nepalissa tapaamistaan ihmisistä on metallista lohikäärmefiguuria kaupitteleva nuori tyttö, jonka hallussa olevan dokumentin mukaan figuuri on arvoltaan kaksi miljonaa Nepalin rupiita. Figuuri on arvokas, koska sen avulla voi torjua mm. aidsin ja kohti ammutut luodit. Howard haluaisi kokeilla suojaako lohikäärme todellakin luodeilta ja pyytää pistoolia lainaksi, jolloin tyttö huomauttaa, että tuliaseiden hallussapito Nepalissa on kielletty.

Howard kypsyy ihmefiguurin myyjään totaalisesti. Monet muutkin henkilöt saavat hänet vähintäänkin ymmälle. Erityisesti häntä potuttavat Kathmandun Pashupatinath-temppelissä oleilevat intialaiset sadhut, jotka kuvauspalkkiota perätessään tyhjentävät sananmukaiseti Howardin taskut. Kathmandun toisella kuuluisalla temppelillä, buddhalaisten tärkeässä paikassa Swayambhunathsissa vibat ovat toiset. Siellä Howardin tekee kohottavan vaikutuksen erityisesti iäkäs buddhalaismunkki, joka ottaa hänet suojelukseensa ja opettaa meditaatiota ja mantroja.

Howardin matkaraportti on fragmentaalinen ja poukkoileva. Syvyyttä, laajuutta ja eheyttä teokselle luo kuvitus ja layout. Kirja näet sisältää 674 upeaa, näyttävästi taitettua valokuvaa pyhistä ihmisistä, paikoista ja esineistä. Kuvien oheen on matkajuttujen lisäksi kirjattu runsaasti tietoa itäisten uskontojen rituaaleista ja traditioista, olkoonkin että buddhalaisuuden ja hindulaisuuden suhdetta käsitellessään kirjoittaja vetää välillä mutkat turhinkin suoriksi.

Monista tekstin ansiokkaista kohdista huolimatta Sacred Journey on ennen kaikkea katselukirja: dramaattinen ja psykedeelinen, visuaalinen ilmestys, joka siirtää mieltä muinaisuuden kehille hyrisemään.

Amerikkalainen Swami Paramatmananda on juurtunut astetta David Howardia syvemmin itäiseen mystiikkaan. Hän on jo yli 30 vuotta palvonut ja palvellut "jumalaisena äitinä" tunnettua hindugurua Mata Amritananandamayita (s. 1953). Swami Paramatmananda mietiskeli ensin 12 vuotta legendaarisen Ramana Maharshin perustamassa ashramissa Tiruvannamalaissa, kunnes vuonna 1980 asettui asumaan Mother Matan läheisyyteen. Vähitellen hänestä tuli keskeishenkilö Motherin yhteisössä ja hän omistautui täysin työskentelylle Matan ashramin hyväksi. Vuonna 1990 Paramatmananda palasi takaisin Yhdysvaltoihin, Kaliforniaan, jossa hän on nykyisin paikallisen Mata Centerin toiminnasta vastaava munkki.

Suomessakin palloillut Äiti Amma ei siis ole ollenkaan ainut naispuolinen avatari Intiassa. Filosofialtaan jumaläidit eivät suurestikaan poikkea toisistaan, mutta esimerkiksi Äiti Amman ja Äiti Matan karakteereissa - ja sitä kautta opetuksissa - on vissisti omanlaisensa vibat. Äiti Mata on särmikäs ja Ammaan verrattuna ehkä myös vähän tantrinen pyhimys. Mata-mamma näet saattaa tanssia syvässä ekstaasissa miekan ja atraimen kanssa, kieli ulkona roikkuen kuin kaamealla Kalilla konsanaan.

Kerran Matan tanssiessa Swami Paramatmananda skulaa pumppuharmoonillaan pikkuiseen pieleen ja silloin jumalainen mamma syöksyy hurjistuneena häntä kohti ja työntää miekan harmoonin sisuksiin. Teko saa intialaisen tablan soittajakin sekoaamaan pasmoissaan sillä seurauksella, että Äiti huitaisee miekallaan myös tablat tohjoksi. Molemmat hemmot ovat kauhuissaan, mutta myöhemmin Mata rauhoitteli heitä sanomalla , että kaikissa tilanteissa hän on heidän äitinsä. Instrumenttien rikkomista Mata perusteli sillä, että musiikin henget kärsivät, jos pyhiä soundeja ei toisteta puhtaasti.

Pumppuharmoonin näpelöinnin lisäksi kirjoittajalla oli ashramissa monenmoisia tehtäviä alkaen vedenkannosta ja päätyen äidin puheista tehtyjen kasettien kopioimiseen yksi kerrallaan. Hän osallistui myös ashramin rakennustöihin, kuten myös Mata itse. Kirjoittaja miettiikin, kuinka moni muu "joutsen" on Mata Amritananandamayitan tavoin kantanut kiviä ja sementtiä oman temppelinsä rakennustyömaalla.

Erään Intiassa tekemänsä matkan aikana Swami ja Mata tapasivat Marutamalai-nimisessä paikassa avadhutan, erakkopyhimyksen, josta sanottiin että hän ei ollut peseytynyt kymmeneen vuoteen. Tyyppi läimi motheria poskille ja sylki amerikanswamin päälle ynnä muuta vastaavaa. Paramatmananda oli kauhuissaan eikä meinannut millään käsittää Äidin intoa, kun tämä myöhemmin puhui siitä, kuinka suurenmoista oli ollut saada siunaus "Ylimmältä Tasolta"!

Vaikka kirjoittaja on täysin kriitikittömästi pyhän Matan pauloissa, antaa kirja varsin realistisen kuvan elämästä hindugurun ashramissa. Paramatmananda ei kaunistele asioita, vaan kertoo avoimesti esimerkiksi erilaisista yhteisön kohtaamista vaikeuksista ja omasta uupumuksestaan. Hengellistä hehkutustakin Paramatmananda harrastaa välillä, kuinkas muutenkaan, mutta kirjan pääpaino on kuitenkin selkeän rauhaisassa raportoinnissa. Onkin nastaa, että monien uskontojen uhrien kirjoittamien kauhukirjojen vastapainoksi ilmestyy myös tälläisiä, realistisisia mutta valoisia kertomuksia temppelielämästä.

Breaking Free eroaa edellä esitellyistä opuksista jo siinä, että tapahtumapaikkana on pääasiassa Englanti (ja yleensä Eurooppa). Lisäksi kirjoittaja, Srimala on nainen ja uskonnoltaan buddhalainen. Hän kuvaa sitä minkälaisen kaaoksen keskelle hän joutui ja millaisia kriisejä hän kohtasi yrittäessään yhdistää toisiinsa perhe-elämän ja Buddha Dharman harjoittamisen. Buddhan opista sanotaan, että se on "suloinen alusta, suloinen keskeltä ja suloinen lopista". Srimalan teksti taas on lähinnä katkeransuloista kirjoittajan vuosikausien ajan tallomaa, kivikkoista polkua kuvatessaan.

Srimala ja hänen aviomieensä ryhtyivät buddhalaisiksi suunnilleen samoihin aikoihin. Siitä seurasi ensin pyrkimys selibaattiin, sitten asumisero ja sitten ero, jonka jälkeen Srimalasta tuli kahden lapsen yksinhuoltaja. Silloin hän huomasi, että pienten lasten äidin osallistuminen buddhlaisiin retriitteihin ja rituaaleihin ei ole ollenkaan vaivatonta. Srimala tekee tämän selväksi läehes tuskastuttavan pikkutarkasti. Erityisen mielenkiintoista tässä kohtaa on mielestäni se, että Srimala kertoo myös turhautumisestaan buddhalaisten äitien keskinäisiin tapaamisiin, koska huomaa, että näissä miiteissä jutut liikkuvat Dharmaopetusten sijasta lastenhoidon ym. vastaavanlaisten säätöjen kelaamisessa.

Srimala eroaa miehestään, palaa tämän kanssa yhteen ja eroaa taas, on välillä selibaatissa ja välillä lesbosuhteessa, kokeilee kommuunielämää ja ja muuttaa hengästyttävää vauhtia paikasta toiseen. Vuosien kuluessa ja lasten varttuessa, hän ehtii kuitenkin enemmän ja enemmän osallistua myös englantilaisen munkin Sangharakshitan johtaman FWBO:n (Länsimaisen buddhalaisen veljeskunnan ystävät)toimintaan sekä Englannissa että Intiassa ja vastaanottaa merkittäviä initiaatiota.

Kirja on tärkeällä asialla setviessään miesten ja naisten eriarvoisuutta uskonnollisella kentällä. Samalla se nostaa esiin monia huomionarvoisia aspekteja koskien arjen ja pyhän lomittamista ihmiselämässä. Teksti sisältää kuitenkin niin runsaasti tuskailua ja sekoilua, että niiden vastapainoksi toivoisi enemmän heijastuksia niistä kokemuksista ja tuntemuksista, jotka kaikesta hankauksesta huolimatta pitivät kirjoittajan Buddhan polulla.

Naisen aseman ohella kirja paneutuu erityisesti seksuaalisuuden asemaan henkistä vapautumista tavoittelevan ihmisen - tässä tapauksessa Buddha Dharman harjoittajan - elämässä. Seksuaalinen pidättyväisyys on siinä touhussa ilmeisen hyödyllinen käytäntö, mutta toisaalta esim. buddhalaisten munkkien ja nunnien selibaattilupaus tuntuu sekin sukupuolisuuden ylikorostamiselta ja tekee seksistä ikään kuin uskonnollisuuden kilpailijan. Srimalan opus ei anna paljoakaan osviittaa siihen, miten löytää tasapaino mystisten intentioiden ja seksuaalisten yllykkeiden välillä, mutta on hyvästi hyödyllinen kirja sen avoimuuden ja konkretian takia, jolla asia tuodaan esille.

Taivaat putoavat ja Uhfot hyökkää! (Taas)

2011-09-14T17:39:00.001-07:00

Falling Skies (tv-sarja, 2011)

Humanoidit ja ufot ovat kiehtova aihe, mutta harvoin scifin tekijät osaavat aiheeseen todella kiehtovalla tavalla pureutua. Suurin osa ulkoavaruudellisia uhkia sivuavista leffoista vajoaa oman kökköytensä mustaan aukkoon ja niitä voi katsastaa vain vitsikkäästä näkökulmasta. Spielbergin Kolmannen asteen yhteys on tässä genressä eräs poikkeuksellisen onnistunut teos. Osittain siitä syystä, että Spielberg ei lähde suuremmin visualisoimaan ufo-olioita, vaan keskittyy ufojen ilmestymisen takia rajua poikkeustilaa eläviin telluksen tallaajiin.

Nyt Spielberg on palannut ufoilun pariin Falling Skies -sarjafilmin tuottajana. Jatkiksen ensi-ilta oli jenkilässä kesäkuussa ja elokuussa se alkoi pyöriä Canal plussalla. Lähtöpisteenä sarjassa on se, että maapallolle (eli, Amerikkaan) on kohdistunut ulkoavaruudesta massiivinen, "ekstraterrestriaalinen" hyökkäys, jonka takia miljoonat ihmiset ovat saaneet surmansa. Invaasion ensimmäisestä aallosta eloonjääneitä ihmisiä on järjestäytynyt vastarintaliikkeeksi. Se käy epätoivoisen tuntuista taistelua lapsia kidnaappavia, liskonaamaisia jättiläisterminaattorihämähäkkejä - "kipittäjiä" - vastaan.

Kyseessä on siis kuin synteesi Jerichosta, V:stä ja Eventistä (joka puolestaan syntetisoi Kaksnelosta ja Lostia) - ja on sarjassa ripaus Indiana Jonesiakin ase kädessä historianopettajaa näyttelevän Noah Wylen roolin kautta. Yhtäläisyydet em. mainittujen tv-tuotantojen kanssa syövät Falling Skiesilta luonnetta, mutta eivät kuitenkaan kuori sarjissaagasta karismaa kokonaan.

Falling Skies on toteutettu samalla tavalla vanhanaikaiseen tyyliin kuin esim. Spielbergin Indiana Jonesit ja tässä piilee sekä sarjan vahvuus että heikkous. Puhtaasti lineaarinen rakenne antaa tarinalle hyvin ladulla pysyvän luiston, toimintakohtaukset jytäävät mainiosti ja juonenkäänteet ovat kiintoisia. Miinusta tulee siitä, että Skiesin ihmissuhdeosasto on pakkopullan makuista saippuaa ja dialogiin sijoitetut humanismin hipuset kovin siloiteltuja ja imeliäkin. Sarjaan olisi saatu ehkä ihan toinen syvyysulottuvaisuus, jos sitä olisi Eventin tavoin rikastetu esimerkiksi poliittisella draamalla tai unenomaisella kerronnalla.

Suunnaton mysteerisyys ympäröi Falling Skiesin tapahtumia: kukaan ei tiedä humanoideista ja niiden tarkoitusperistä yhtään mitään. Ensimmäisen tuotantokauden viimeisen jakson viimeisillä minuuteilla otetaan - tietenkin - askel kohti salaisuuden selvittämistä. Falling Skiesin kakkos-season tulee siis aikanaan varmasti katsottua isomman kuvion paljastumisen toivossa.

Falling Skiesin yhteiskunnallinen merkitys on ehkä siinä, että se on perusturvallisuuden kohentamisen asialla. Turvalliset perhearvot ovat tuotannon ideologinen selkäranka. Hyvyyden ja pahuuden välistä rajaa ei ratkaisevalla tavalla problematisoida, eikä maailmanpolitiikan sotimisen ja terrorismin varjostamaa aikamme arkea suoranaisesti heijastella. Sen sijaan kuvitetaan jälleen kerran myytti siitä, kuinka heikotkin voivat olla vahvoja oikealla asialla ollessaan. Samalla pyritään ylittämään ihmiskunnan keskuudessa vallitseva, tämän tästä väkivaltaisesti purkautuva eripuraisuus suuntaamalla fokus ihmisten yhteyteen kaikkein primaareimmalla tasolla eli, lajina, ihmisrotuna. Melko heppoista humanismia siis, mutta on siinä oma, huomionarvoinen herkyytensä, on toki.

Suomipoikien raportti Jamaikalta ämyripilareiden varjosta

2011-08-30T15:11:00.000-07:00

Tero Kaski & Pekka Vuorinen - Volcano Revisited (Eronen, 2011)

Reggaediggarit Tero "Daddy T-Roy" Kaski ja Pekka Vuorinen lähtivät elokuussa 1983 tanssireissulle pitkän matkaan taa, kuumaan ja pölyiseen Kingstonin kaupunkiin Jamaikalla. Se oli molemmille herroille debyyttimatka saarelle, vaikka T-Roy puhuikin jo tuolloin patuaata kuin olisi ikänsä Jamaikalla majaillut. Retken tuloksena syntyi ensimmäinen pelkästään jamaikalaista dance hall -kulttuuria käsittelevä kirja maailmassa: Reggae Inna Dance Hall Style (Black Star, 1984).

Kirja on englanninkielinen ja sen kiilassa on tuottaja Junjo Lawesin luotsaama sound system Volcano, josta tuli 80-luvun alussa hetken ajaksi dance hall -bisneksen kuumin nimi. Aihetta esitellään kuvien ja haastattelujen kautta. Junjon itsensä lisäksi kirjassa puhuvat mm. Barrington Levy, Jah Thomas, Little John ja tanssien mainoksia piirtävä Sassa.

Volcano Revisited on po. julkaisun uusi, laajennettu laitos. Sata sivuisesta kirjasesta on kasvanut yli 200 sivuinen opus. Taitto ja grafiikat (Petri Aarnio ja Janina Åberg) on viritetty uuteen uskoon (ja vain parissa kohtaa on sivun näyttävyyden hakeminen voittanut kirjasinten näkyvyyden toteutumisen), kuvan ja värin määrä on monikertaistunut ja tietysti myös tekstiä on kansien välissä rutkasti enemmän kuin ensimmäisellä kierroksella.

Kasken ja Vuorisen tutkimusretki Jamaikalle osui historiallisesti tärkeään hetkeen. Rastareggaen ja muun kulturellin rootsin kulta-aika oli ohi ja huomion keskiöön kohonnut dance hall style eli dynaamista murrosvaihetta. Volcanopomo Junjo Lawes oli tämän murroksen avainhahmoja. Hän tuotti tuoreella otteella ison nipun magneettisia ja kohottavia, vankkoihin dance hall -rytmeihin nojaavia vinyylejä ja hänen tansseissaan esiintyivät monet 80-luvun rootsit reggaepäälliköt, kuten Charlie Chaplin, Josey Wales ja Burro Banton, jonka väsymätön, moreä-ääninen paahtaminen piti vibat kirkkaina ja oli Volcanon alkuaikojen tanssien taattu tavaramerkki: "Jesus Lawd - Volcano broad! Bright! ... Yes me brethren, Selassie I know ... Easy Black People, easy ... "

Burron rankkaa röpötystä on päässyt Suomessakin kuulemaan dance halleissa äänitettyjen kasettien kautta. Jamaikallahan on ollut tavallista, että sound system -sessioita äänitetään ja äänityksiä levitetään sekä piraattikasetteina(/levyinä) että virallisina polttoina. Siksi tanssi-ilmoituksissa saattaa olla kaksi erilaista sisäänpääsymaksua: halvempi hinta tavalliselle yleisölle ja korkeampi kulunki "teippimiehille".

Volcano oli lyhytikäinen viritys. Touhu tyssäsi siihen, että Junjo Lawes matkusti Amerikkaan 80-luvun puolessa välissä, joutui välittömästi pidätetyksi ja sai pitkän vankilatuomion. Junjon lusiessa reggae koki uuden murroksen. Wayne Smithin vuonna 1985 lelusyntikapohjaan laulama Under Me Sleng Teng vaihtoi radikaalisti linjausta reggaelevyjen tuottamisessa. Konerytmien kausi alkoi. Samaan aikaan slacknesista, härskeistä jutuista tuli muoti-ilmiö. Siihen suuntaan oltiin oltu menossa jo tovi, vähintäänkin siitä saakka kun Jamaikan Eemeli, Yellowman vuosina 1981-82 kaappasi pikkupornoilulllaan dance hallien kuninkuuden.

Aluksi monet rasta-artistit suhtautuivat penseästi konevetoisen dance hall stylen musiikilliseen ja myös verbaaliseen antiin, mutta 90-luvulla nuorien, turbaanipäisten "boboartistien" kaarti otti digirytmit omakseen ja yhdisti toisiinsa reggaen uudet ja vanhat sisällöt. Näin syntyi agressiivinen, nykyisin suurta suosiota nauttiva rastapornoreggae. Tyylin pääjehu Sizzla teki 90-luvulla pari sykähdyttävän iskevää albumia, mutta viime vuodet hän on pääasiassa tarjonnut tympeitä tuomionpäivän säväreitä ja jauhanut suu vaahdossa loputtoman tuntuista vihapuhetta mustan ylivallan ylistämisen ja homojen lahtaamisen tiimoilta. Sizzla on fundamentalistiuskovainen, jumalopillinen fanaatikko ja fanaattinen moralisti, mutta tämä ei estä häntä keikkumasta videoilla bikinimimmien ympäröimänä tai lataamasta Etiopian, Selassien ja muun ylevän rastasälän lomaan gangsta rap -tyyppisiä aselyriikoita ja seksististä pilluläppää.

Jamaikalaiset ovat tietysti edelleenkin lahjakasta väkeä mitä tulee laulamiseen, soittamiseen, tanssimiseen ja onomatopoeettiseen jodlaamiseen. Reggae ei kuitenkaan ole ollut pitkään aikaan sellainen luovuuden ruutitynnyri kuin muutama vuosikymmen sitten. Skenen yleinen energiataso on romahtanut suunnilleen sukkahousuheavyn tasolle ja musan fiilissäädöt on miksattu rajusti ruvelle dancehallragan ja rastapornon rulettaessa. Sydämellisyyden sykkeen sijasta äänekkäin osa reggaesta on nykyisin monomaanisesti typerää ja asennevammaista digijumppaa.

Mojovia rytmejä Jamaikan studioissa satunnaisesti syntyy ja tiettyjen sound systemien tansseissa voi kuulla hyvinkin kiintoisaa meteliä (kun deejii pyörittää puolisen tuntia yhtä ja samaa singleä, jonka soitto keskeytetään tämän tästä kaamealla karjahtelulla ja ääniefekteillä), mutta rennon rullaamisen tai psykedeelisen dubin ystävien ei kannata reggaelle enää korvaansa kallistaa.

Volcano Revisitedin sivuilla myös monet vanhan, rullaavan reggaen mestarit saavat äänensä kuuluviin. Reggae Inna Dance Hall Stylen -kirjan Volcanoaineistoa on näet täydennetty useilla samaisella reissulla muissa leireissä tehdyillä haastatteluilla. Esillä ovat mm. Horace Andy, Al Campbell, Johnny Clarke, Jackie Mittoo, Pablove Black ja Devon Russell.

Devon Russellista on kirjassa pelkästään kuva ja lyhyt tarinanpätkä. Näin siksi, että Teron haastattelumankka varastettiin välittömästi juttuhetken jälkeen eräässä baarissa. Russell lähti polisiasemalle mukaan rikosilmoitusta tekemään. Siellä hän selitti asiaa päivystävälle poliisille siinä määrin tohkeissaan, että huomaamattaan kääräisi spliffin ja pani palamaan. Poliisi katsahti spliffiä sivusilmällä ja lausahti, jotta "minä olen tuon ganjan polttamisen lopettanut, saan siitä niin hirveän päänsäryn."

Devon Russell, Junjo Lawes (murhattiin Lontoossa 1999), Jackie Mittoo, Billy Boyo ja monet muut Volcanokirjan sankarit ovat nyt kuolleiden kirjoissa. Edesmennyt on myös Daddy T-Roy, joka menehtyi sydänkohtaukseen 2001. Kymmenen vuotta tämän jälkeen ilmestyvä Volcano Revisited onkin myös Tero Kasken muistokirja. Näin ainakin itse asian miellän.

Levykaupan (Black Star) pyörittämisen lisäksi T-Roy teki radio-ohjelmia, tiskasi tansseissa silloin tällöin, julkaisi levyjä ja toimitti ja kustansi kirjoja & lehtiä sekä Suomessa että ulkomailla, ja hänen reggaetuntemuksensa oli käsittämätön laaja ja suuri. Volcano Revisitedin toinen tekijä, kronikoitsijataituri Pekka Vuorinen loukkaantui vakavasti auto-onnettomuudessa 90-luvulla, mutta iloksemme Pekka on senkin jälkeen pysynyt kuvassa mukana ja jakanut omaa reggaetietämystään ja -ymmärrystään eteenpäin. Ennen Volcanoteosta hän on toimittanut (yhdessä Petri Aarnion kanssa) suomenkielisen Cool Runnings -reggaefanzinen vuosikertoihin perustuvan kirjan Cool Runnings 1980 - 1985: reggaeta pintaa syvemmältä (Fi-Reggae, 2008).

Reggae Inna Dance Hall Style -kirjan kansi on dance hall -postereiden tekemiseen erikoistuneen Sassan laatima.

Half Pint & Daddy T-Roy Kaski, 1986. Kuva: KARI KOSMOS

Suomalaisen undergroundin ympyrä sulkeutuu - ja avautuu!: "Siellä on keltaisia oranssimiehiä jäällä, lakaisemassa jäätä ..."

2011-08-21T14:45:00.000-07:00

Erkki Kurenniemi & Circle - Rakkaus tulessa (LP, 2011)
Mika Taanila (ohj.) - Aika ja aine: Future Is Not What It Used To Be (dokumenttifilmi, 2002)

Muistatko sinä mitä teit tammikuun 11. päivänä vuonna 1972? Tutkija, keksijä, cyberutopisti/futuristi Erkki Kurenniemi muistaa. Tuohon aikaan Kurenniemi äänitti säännöllisesti raportteja maailmansa menosta kelanauhurille - ja yksi nauhoituksista on tehty juuri ko. päivämäärällä. Tallenne tulee nyt julki vinyylillä Rakkaus tulessa (Full Contact/ Ektro Records, 2011) taustanaan Circlen vuonna 1999 skulaamaa sumuista, maanis-psykedeelista komppivirtaa ja fragmentaalista jumitusta & jamitusta.

Se että tämän hetken suomalaisen uus-undergroundin mahtibändi ja 60-luvun elektro-undergroundin uudisraivaaja liittoutuvat tällä tavalla on jo pelkästään symbolistisena eleenä & taiteellisena tekona merkityksellinen ja merkittävä. Mutta oleellista on tietysti se, että levy toimii antoisana kuuntelukokemuksena tällä päivämäärällä. Rakkaus tulessa on villi aikamatka vuosikymmenien taakse ja yhtä aikaa kiehtova, astraalisesti rätisevä esitys kokeellisista tendensseistä suomalaisen valtavirtarockin ulkopuolella. Circle kohisee, virittelee ja värittelee, takoo suggestiivista, paikoitellen lievästi beefheartmaisesti harmolodista rosometallikuviointia, on monotoninen, herkkä ja jyrkkä.

Kurenniemen vokaaliosio on hulppeaa, hillitöntä tajunnanvirtaa ja surreaalia runoutta: edellispäivän tapahtumien kertausta, huomioita tallennushetken säästä ja näkymistä - "Siellä on keltaisia oranssimiehiä jäällä, lakaisemassa jäätä ..." - ja yleisiä, lausujan elämäntilaan liittyviä mietteitä ja tokaisuja.

Lemmen leiskuntaan liittyvää läppää sisältyy kosolti tämän vanhan koulun räppärin resitaatioihin: rakkaus tulessa, kyllä, totisesti; "manuaaligenitaalisten hyväilyjen" muisto hehkuu, varsinaisia fonetteja Lauralle ovat jotkut Kuren oodit Nina-Beatalle. Niistä osan Kureniemi kuuluttaa, ilkamoiden mumisee tai hymisee, osan veisaa kuin pappi messussa: Kurenniemen esitystapa on läpi levyn hauskasti ailahteleva ja kiintoisasti vaihteleva. Hurjaa on se, että Kurenniemen - alun perin vain hänen omaksi ilokseen äänittämä - monologi kulkee mainiosti synkronissa Circlen soiton kanssa ja välillä meiningistä tulee sellainen fiilis, että koko säätö olisi laitettu narulle livenä yhdessä hetkessä.

Erkki Kurenniemen arkistosta löytyisi yksinpuheluja satoihin, ellei tuhansin levyihin. Kurenniemen omien höpinöidensä tallenusvimmasta kasvoi näet vuosien varrella laajempi projekti: yritys luoda päivittäisten ääni-ja kuvatallenteiden ym:n dokumenttien (kassakuitit, ratikkaliput, flyerit...) avulla oman elämänsä ja ajatustensa varmuuskopio lopullisena päämääränä E Kurenniemi -software, joka mahdollisesti käynnistetään tieteilijän kuoleman eli, hardwaren luhistumisen, jälkeen.

"Ohjelmistot voi olla aika lailla kuolemattomia; erityisesti hyvät ohjelmatekniset ratkaisut, algorytmit, niitä ei tapa mikään." Näin Kurenniemi selittää projektinsa teoreettisfilosofista taustaa hänen elämästään tehdyssä dokumentissa Aika ja aine (2002): Future Is Not What It Used To Be . Elokuvan kuvaushetkellä Kurenniemi tallentoi elämäänsä 20 000 valokuvan vuosivauhtia ja kertoi tarkoituksena olevan määrän nosto 40 000 fotoon vuodessa. Sanelukone roikkuu koko ajan kaulassa ja tietysti myös videokameralle on käyttöä.

Mika Taanilan visuaalisesti vavahduttava elokuva esittelee tarkoin Kurenniemen vuoden 1961 paikkeilla alkanutta uraa kokeellisten lyhytelokuvien ja elektronisen tietokonemusiikin tekijänä. Kurenniemi rakensi 60-luvulla useita uniikkeja, sähköisiä instrumentteja ja hänen sävellystyönsä - jonka hedelmiä on kuultavissa muutamalla cd:llä - oli pääasiassa näiden soitinten testailua.

70-luvulla Kurenniemen fokus kääntyi musiikin ja taiteen ulkopuolelle. Hän lähti kehittämään teollisuusautomaation järjestelmiä Rosenlewille, josta hän myöhemmin siirtyi Nokian kaapelikoneosastolle teollisuusrobottien ja muun teollisuusautomaation suunnittelun pariin. Myöhempien aikojen meriittiä on mm. toiminta asiantuntijana tiedekeskus Heurekassa.

70-vuotias Kurenniemi on pyyhältänyt vuosikymmenien läpi aivot kuumana ja antennit kohti kosmisia kuvia käännettyinä. Hänen harrastamansa oman elämänsä minuutintarkka rekistöröinti on valmistautumista aikaan, jolloin ihmisestä on tullut kuolematon ihmisten mielistä valmistettavien kloonien avulla. Kureniemi uskoo, että jo aivan lähitulevaisuudessa ihmisten muistikuvia aletaan tallentaa siinä tarkoituksessa, että ne siirretään myöhemmin kvanttitietokoneilla virtuaalipersoonan muistikuviksi. Tälläisen, virtuaalisen ylösnousemuksen kokeneita ihmisiä voidaan voidaan sitten sijoittaa kvanttitiloina miljoonia yksilöitä golfpallon kokoiseen objektiin.

Ei ole päteviä syitä epäillä, etteikö Kurenniemen ennustamaan, laajamittaiseen aivojen varmuuskopioiden valmistamiseen joskus ryhdyttäisi, mutta missä määrin tästä muistikuvamateriaalista myöhemmin koostettava bittivirtaentiteetti on identifioitavissa inhimilliseksi olennoksi, se on valtavan iso, avoin kysymys tietysti. Siten astetta realistisempi on Kurenniemen Aika ja aine -fimissä väläyttämä visio maapallon muuttamisesta "museoplaneetaksi": kaikki ihmisen biosfääriin vaikuttava toiminta maassa pysäytetään ja merkittävä osa ihmiskunnasta asettuu asumaan maapallon ulkopuolisiin kohteisiin. Tämä on Kurenniemen mukaan totta noin sadan vuoden kuluttua - ja "siitä ei ole pitkä matka kääntää rakettimoottori aurinkoon päin ja lähteä pitemmälle." Yes, sir! Näillä mennään!

Track list:
1. Kello 12:15 /2. Latentti liike-energia /3. Me-me-me-me / 4. Tuulispää / 5. Valheiden läpi /6. Kaksi kiveä.

Erkki Kurenniemi poseeraa keinotodellisuuden mannekiinina omatekemät virtuaalilasit silmillä.

1987 Kurenniemi ennusti Suomi-lehdessä, että vuonna 2000 henkilökohtainen kommunikaattori, PC on yleisin ihmisten yleisin yhteysväline. Näinhän on käynytkin, joskin nyt käytössä oleva PC ei ole ihan samaa lajia kuin "peesee", jollaisen Kurenniemi 80-luvulla suunnitteli.

"Kurenniemen PC näyttää teknisiltä silmälaseilta. Lasit ovat kuitenkin useimmiten läpinäkymättömässä tilassa. Kantaja vastaanottaa molemmilla silmillään koko näkökentän täyttävän värivideon. Kumpikin silmä vastaanottaa hieman erilaisen videokuvan niin, että syntyy kolmiulotteinen vaikutelma. Video ei ole vain suorakaide kuten nykyinen TV-kuva, vaan katsojaa ympäröi 360 asteen pallopinta" (Teppo Turkki).

Jukka Kuoppamäki levy-yhtiön liiderinä

2011-08-15T18:16:00.000-07:00

Various - Lepopäivän ratoksi 3 (Satsanga, 1976)

Jukka Kuoppamäki - suomalaisen popin/folkin ja iskelmän ihana valo! - lauloi 60- ja 70-luvuilla levylle runsain määrin persoonallisia, ystävällisiä ja optimistisia lauluja, eivätkä kehnoja ole olleet myöhempien aikojenkaan julkaisut. 70-luvulla Kuoppis hääri myös oman levy-yhtiön, Satsangan pomona. Yhtiön ensimmäinen julkaisu oli Kuoppamäen single Wounded Knee, jonka ympärille koottiin myös saman niminen LP:

"Kaikki alkoi siitä, kun mä sävelsin Wounded piisin joskus maaliskuun alussa. Tein sen sunnuntaina ja meniin EMIin maanantaina. Siellä mä sain kuitenkin kuulla, että nyt on vähän kiireitä ja tilanne on seis. Siltä paikalta mä lähdin keskustelemaan kirjapainoon ja muihin paikkoihin ja keskiviikkona tuli levy ulos... Näin syntyi Satsanga" (Jukka Kuoppamäki, Intro 2/1974).

Kuoppamäen itsensä lisäksi Satsangalle levyttivät hänen taustapumppunaan toiminut Castanja ja joukko vähemmän tunnettuja laulajakykyjä. Kokoelmalla Lepopäivän ratoksi 3 ovat mukana mm. Anita, Olavi Virran poika Pauli Virta - jonka fraseeraus muistuttaa paikoitellen Irwiniä - ja edelleenkin muusikkona toimiva Veijo Ullakko. Hänen laulamansa Judy, Judy on mukiinmenevä popralli - taustoissa vaan saisi olla hitusen enemmän jenkaa ja sävyjä. Omanlaisensa, teeskentelemätön tatsi LP:n taustavoimien soitossa kuitenkin läpi levyn vallitsee ja soundi on lämmin & kotoisa Mikrovoxin soundi.

Lepopäivän ratoksi laulavat myös kokeneet konkarit Esko Rahkonen ja Eugen Malmsten, joista jälkimmäinen on erityisen yllättävä Satsanga-kiinnitys: olihan Egellä tuolloin takanaan pitkä levytysura isojen levy-yhtiöiden artistina. Satsangan kokoelmalle Malmsten on vetänyt ties monennenko kerran bravuurinsa Tulipunaruusut. Kuoppiksen tuottama versio on tehty oivaltavasti dixieland-pohjalta ja raikkaat puhallinarrit ovat sovituksessa pääosassa.

Tangotulkitsijana tunnetun Esko Rahkosen biisi Kohtauspaikka on ymmärtääkseni foxtrot´ia, mutta Kuoppamäki itse kajauttaa yhden tangon. Kyseinen kappale, Tangokuningas nimeltään, ei hääppöinen homma ole. Muut Kuoppamäki-kappaleet - Muuttolintu, Kuka antaisi minulle tänään ja Rakkautta pyysit - toimivat virkeämmin, mutta mitään klassikkokamaa ei Kuoppamäki ei ole tälle lätylle ladannut.

Satsanga oli aikanaan väliinputojafirma. Yhtiön profiili oli rockareille liian iskelmällinen ja iskelmäfaneille Satsangan levyt oli liian kotikutoista kamaa ja vailla hittihohdokkuutta. Allekirjoittanutkaan ei Satsangan tuotoksille 70-luvulla juuri korvaansa lotkauttanut, mutta nyt näitä levyjä kuuntelee silloin tällöin ihan mielikseen.

Satsanga katosi kartalta vuonna 1978 konkurssin myötä. Uusintapainoksia Satsangan kataloogista ei tullut. Divareista ja kirpputoreilta näitä albumeja löytää välillä enemmän, välillä vähemmän.

Bohemia-klubin jälkeenjääneet paperit

2011-07-21T18:27:00.000-07:00

"Minä ymmärsin että mitään ei saisi keksiä tai dramatisoida, kaikki piti nähdä sellaisena kuin se oli, ja kirjailijan laatu punnittiin siinä miten tarkasti hän näki, ja miten syvältä..."

Arto Melleri - Pääkallolipun alla (Otava, 2010)

Jarkko Laine ilmaantui suomalaiseen kirjallisuuteen 60-luvun puolivälin jälkeen "Marxin ja Coca-Colan lapsena". Arto Melleri oli siihen aikaan kirjoittamista harrastava jannu, joka koki ajan murroksen Pohjanmaalla herännäisseurojen virrenveisuun ja Hendrixin kitaroinnin ristitulessa - ja Jarkko Laine oli hänelle suuri sankari; "hänen tapansa kirjoittaa on jättänyt lähtemättömät jälkensä siihen miten minä kirjoitan", Melleri tunnustaa yhdessä päiväkirjatekstissään.

Varsinkin Mellerin varhaisimmista runoista löytää lainemaisia vivahteita, mutta erityisen suoran sukulaissuhteen Jarkko Laineeseen omaa Mellerin kollaasimainen saaga Ruissalon rockfestivaaleilta, nimeltään 1000 Watin sähköinen legenda. Se olisi voinut olla Mellerin kolmas kirja, koska saatuaan kaksi tarinaa - Meno-paluu (1970) ja Liftarien yö (1973) - julki nuorille kirjoittajille omistettussa Kontakti-sarjassa Melleri tarjosi kyseistä tekstiä painettavaksi. Se ei kuitenkaan ylittänyt kustantamon julkaisukynnystä, vaan sen sijaan ilmestyi jatkokertomuksena nuortenlehti Introssa vuonna 1974, Tapsa Rantasen kuvittamana.

1000 Watin sähköinen legenda sisältyy yli 700 sivuiseen tiiliskiveen Pääkallolipun alla. Opukseen on koottu Mellerin kaikki proosateokset ja lisäksi otos eri lehdissä ilmestyneitä novelleja ja aikaisemmin julkaisemattomia päiväkirjamerkintöjä ja tekstiluonnoksia. Teos siis täydentää toista samanmoista järkälettä, Arto Mellerin Runot, joka tuli rotaatiosta vuonna 2008.

Kirjasta selviää, että Melleri koki ahdistumiseen asti stressiä siitä, että hän ei saanut (aikuisiällä) romaaneja syntymään. Tai syntyihän yksi, Tuomionpäivän sävärit. Mutta sehän onkin epäromaani: löyhää tunnelmointia ilman koko jutun kattavaa kaarta ja dynaamista rakennetta. Suomalaisen kirjallisuuden historiassa Sävärit on kuitenkin ensimmäinen - ja toistaiseksi ainut näin laaja ja vakavaa lajia oleva - yritys kuvata huumekulttuuria.

Huumausaineiden vaikutus kuultaa vahvasti läpi koko Mellerin tuotannosta. Hänen runoudelleen on erityisen leimallista todellisuuden näyttäyminen ikään kuin hasiksen savupilven läpi katsottuna astraalisena tapahtumana. Melleri kertoikin hamuilevansa kirjoituksissaan värähteitä, joissa "metallit sulavat" ja "kaikki läpäisee ja hohtaa valoa". Tämähän on silkkaa Blavatskya! Melleriä eivät kylläkään teosofiset, eivätkä mitkään muutkaan opilliset systeemit kiehtoneet ja varsinaisen uskonnollisen mystiikan kerros on hänen tuotannossaan ohut, lähes olematon. Jotenkin kuvaavaa on, että kerran Melleri tokaisi minulle, että Suuren saagan sepittäjä Ior Bock "on huonoa mainosta kannabikselle". (Nyt kun ajattelen Mellerin penseyttä Bockia kohtaan, minulle tulee mieleen, että Melleri ehkä koki Iorin ikään kuin antiteesiksi ja "kilpailijaksi" runolaulaja Vimpelin Väinämöiselle, jonka juttuja hän lasna pääsi kuuntelemaan; pari levyäkin tehneen Vimpelin Väinämöisen resitaatioissa kun oli aina taustalla harras kristillinen viritys päinvastoin kuin pelsepuupimaisella Iorilla).

Kannabis oli Mellerille henkistä ja fyysistä polttoainetta, jota hän tankkasi itseensä vuosikymmenien läpi riippumatta siitä, mikä hänen elämänsä paikka ja taso kulloinkin oli ("en oo koskaan polttanut tötsyjä niin turvallisessa mestassa kuin Pressanlinnan vessassa", Melleri kehaisi raportoidessaan minulle osallistumisestaan itsenäisyyspäivän karkeloihin.) Pääkalloantologiaan sisältyy joskus 80-luvun alussa syntynyt kirjoitus Vanhankaupanvintissä lukemassa Pekka Lipposen seikkailuja, jossa käsitellään laajasti kannabiksen osuutta Mellerin elämässä. Tässä tekstissä hän väittää, että ilman hampun polttamista "en olisi näin sovussa itseni ja maailman kanssa" ja heti perään: "Kannabis tekee ihmiselle pitkävaikutteisesti hyvää siinä missä esim. viina, heroiini tai amfetamiini tekevät pitkävaikutteisesti pahaa ja lyhyellä tähtäyksellä parantavat oloa ..."

Kuten tunnettua on, kova krääsäkin tuli Mellerille tutuksi. Samoin kuin pilvi myös muut huumausaineet, mukaan lukien alkoholi, olivat runoilijamestarille ainakin käytön alkuvaiheessa psykokirurgisten havaintojen hakemista ihmisyyden syövereihin ja samalla, aineisiin liittyviin alakulttuureihin ja rikollisuuteen. Syksyllä 1981 hän kertoi minulle vähän ylvästellen vetäneensä Albert Järvisen kanssa heroiinia Tukholmassa, mutta lievensi heti leuhkimisen vaikutelmaa lisäyksellä: "se oli puhtaasti aineiston hankkimisen takia". Samana vuonna Melleri tietääkseni nuuskasi ensimmäisen kerran kokaiinia. 80-luvulla hän innostui myös hallusinogeeneistä ja vieläkin enemmän amfetamiinista ja lopulta vielä sitäkin enemmän viinasta.

Kannabista sivuavassa essessään Melleri kirjoittaa pitkään vuonna 1976 hamppuherätyksen kokeneesta Veltto Virtasesta. Melleri kertoo arvostaneensa nuorena Velttoa paljon. - Itse asiassa arvostus oli molemmin puolista. Muistan näet 70-luvulta parikin sellaista hetkeä, jolloin istumme lattiatasossa asunnossani - minä, Veltto ja Rekku Rechardt - ja lausuimme ulkomuistista, Tupu, Hupu ja Lupu - tyyliin otteita Mellerin & kumppaneiden kirjoittamasta Pete Q -näytelmästä: " ... Te sanotte: Pete Q oli laulaja, laulaja joka lauloi Kadotetun Ajan Kantaattia "...

Velton Pete Q -innostus meni niin pitkälle, että hän alkoi heittää sellaista läppää, että näytelmä kertoo itse asiasta hänestä. Veltto myös yritti levitoida yhden Pete Q.n esityksen aikana kunnes poistettiin salista. Tälläiset jutut ärsyttivät Melleriä suunnattomasti. Vanhankaupanvinttimuisteloissaan hän ei niihin viittaa, mutta tekee kyllä muuten selväksi tympääntymisensä vanhaan toveriinsa ja oppi-isäänsä: "Mitä Veltolle tapahtui, siitä voisi kirjoittaa kokonaisen romaanin.... Vuosi vuodelta hän on alkanut muistuttaa enemmän kylähullua, maalaiskylän miestä, jolla on ikiliikkuja liiterissään, ja hän sekosi jotenkin julkiseen rooliinsa, rupesi jonkinlaiseksi Ylivainioksi ja kansanvalistajaksi." (Mielipidettään Virtasen "poliittisesta" toiminnasta Melleri tuskin koskaan muutti, mutta vähän ennen Mellerin kuolemaa miesten välit kuitenkin tietämykseni mukaan korjaantuivat Virtasen tehtyä yllätysvierailun A. Mellerin residenssiin).

Arto Melleri oli runojensa näköinen boheemi ja ikuinen romantikko. Boheemisuus ei kuitenkaan hänen kohdallaan tarkoittanut laiskuutta ja velttoutta. Eivät laiskimukset jätä jälkeensä tälläisiä kirjallisia tiiliskiviä! Melleri oli omistautunut kirjallisuudelle ja kun työn aika koitti sitä tehtiin kolmessa vuorossa. Tämä tulee ilmi myös monista, usein hyvin itsekriittisistä tilityksistä, joita Pääkallolipun alla -kirjaan on painettu. Melleri pystyi omasta mielestään vain hetkittäin saavuttamaan niitä taiteellisia tavoitteita, jotka hänen mielessään kajastelivat. Suuret pyrkimykset valahtivat alas Mellerin onnettomuuden myötä. Ennen vammautumistaan hän ehti kuitenkin luoda sivukaupalla uniikkia sanataidetta, jossa kohtaavat modernit mytologiat, romanttinen mysteerisyys,ja huikea arjen transponointi; runoutta, joka hienoimmillaan on intensiivisellä selvänäköisyydellään vavahduttavaa ihmisyyden ja mielen röntgeniä.

Melleri-kollaasi: KARI KOSMOS

PS. Piakkoin Otavalta tulee Arto Melleri -elämäkerta: Rojua rakkauden valtatiellä

Homodiskoilun uudisraivaajat

2011-07-12T19:07:00.000-07:00

Village People - Best Of

Medialukutaitoni oli 70-luvulla hyvin puutteellinen, koska en silloin yhdistänyt Village Peoplea suoranaisesti homorientoihin. Ei ryhmän kuudesta jäsenestä homoja ollutkaan kuin kaksi, mutta hyväntuulisten homovärinöiden manifestointiin combo tietoisesti pyrki ja ensimmäinen suosion aalto tuli sen osaksi nimenomaan Amerikan gaypopulaation taholta.

Briteissä oli samoihin aikoihin pinnalla julkihomo Tom Robinson. Hän levytti vuonna 1978 kappaleen Glad to Be Gay, mutta biisin nimestä huolimatta Robinsonin imago oli vihainen homo: hänen Tom Robinson Bandinsa liittyi punk-sisseihin ja sosiaalipoliittista protestia pökättiin pesään yhtyeen useimmissa levytyksissä.

70-luvulla sekä vihaiset että hilpeät homot olivat täyshomoja. Nykyäänhän -"kaikki mulle heti" -mentaliteetin vallitessa - monet homoseksuaalit haluavat olla myös ikään kuin heteroja. Tällä tarkoitan esim sitä, että vaikka homosuhteista ei jälkeläisiä millään sikiä on Suomessakin yleistynyt ajatus, jonka mukaan homoliittoissa olevillakin pitää olla oikeus lasten hankkimiseen!

Tiettyä heterolle haiskahtavaa maskuliinisuutta oli tosin siinä asetelmassa, että nimenomaan miesryhmä pomppasi ensimmäiseksi seksuaalivähemmistöikoniksi. Mutta luultavasti yhä vieläkin on niin, että lesbomaailmasta ei löydy sellaista sterotypioiden valikoimaa, että niistä voisi rakentaa Village Peoplen kaltaisen sarjakuvatyyppien kaartin.

Village Peoplen taustahahmona hääri ranskalainen tuottaja Jacques Morale. Hänen ideoimaansa konseptia toteuttamaan kerättiin kasaan ryhmä laulajia, jotka puettiin amerikkalaisiksi perustyypeiksi: intiaani, cowboy, poliisi, sotilas, rakennustyöläinen, motoristi, laivastosotilas... Ryhmä näyttää "tosimiehiksi" naamioituneilta homojannuilta ja siinä lieneekin yhtyeen imagon salaisuus: homot voivat digata hahmoista ironian kautta ja heterot saavat tilaisuuden nauraa karnevalisoiduille homosäätelylle ilman loukkaamisen funktiota.

Yhtyeen hiteistä suoraan homosteluun viittaa kappale Y.M.C.A., joka on siis lyhenne Nuorten Miesten Kristillisestä Yhdistyksestä. Biisin nimi osoittaa NMKY:n jenkeissä pitämiin yömajoihin, joissa nuoret gayt tuolloin kuulemma pörräsivät. Y.M.C.A. oli vuonna 1978 Englannin listan ykkönen ja Amerikan tilastojen kakkonen. Melkein yhtä suuri menestys oli seuraavana vuonna julkaistu In the Navy.

Navyn ja Y.M.C.A.:n lisäksi tämä 1994 julkaistu kokoelmalevy sisältää mm. sellaiset hitit kuin Can't Stop the Music, Macho Man ja Go West. Railakasta, suihkunraikasta ja avoimesti älyvapaata peridiskoilua joka raita. Musa on tuotettu parodisen mahtipontiseen tyyliin ja kaikki biisit ovat taitavasti koukutettuja. Vitivalkoiseen poppiin päin ollaan selkeästi enemmän kallellaan, kuin mustan soulin sensuelleihin kähinöihin ja sähinöihin.

Village Peoplen kultakaudella progen ja punkin ystävät ylenkatsoivat discoa yksissä tuumin. Progediggareille Village People oli samanlainen sylkykuppi, kuin mitä punkeille olivat Genesis tai Pink Floyd (jännää muuten onkin, että ns. suvaitsevat, diskimirointia kammoksuvat ihmisetkin tarvitsevat omat sylkykuppinsa, kuten Päivi Räsänen on tänä päivänä SETAn ja samanmielisten halveksunnan ja pilkan kohde).

Itsekään en 70-luvulla koskaan kuunnellut Village Peoplea kämpillä, mutta tykkäsin kyllä bändin reippaimmista biiseistä, jos niitä jossain satuin kuulemaan ja etenkin videoina näkemään. Isompina annoksina nautittuna alkaa svengin ystävää Village Peoplessa, kuten yleensäkin diskolevyissä, rasittaa mekaaninen, esityksistä sävyjä syövä jumputus, joka kaikkia kappaleita dominoi.

Musiikillista antia kiintoisampaa Village Peoplessa onkin se, kuinka ryhmän jumputus myytiin homostaffina homoille ja kohta sen tahdissa ilkamoivat kaikki discohileet sukupuolisesta suuntautumisesta välittämättä. Tämä on hillittömyydessään popin suuria tarinoita ehdottomasti.

Walt Disney - outojen olentojen näkijä ja tekijä

2011-07-05T15:24:00.000-07:00

"Minkä takia minun pitäisi pyrkiä pormestariksi, kun olen jo kuningas?"
Walt Disney

Bob Thomas - Walt Disney elämäkerta (Sanomaprint, 1991)
Neal Gabler - Walt Disney, amerikkalaisuuden ikoni (WSOY, 2008)

Talvella 1961 kävin ensimmäistä kertaa elämässäni elokuvissa ja leffa oli Walt Disneyn tuottama luontofilmi Valkea Pohjola (White Wilderness, 1958). Samana vuonna tuli myös tutuksi Aku Ankka, joka kaakatti usein valkokankaalla ennen varsinaisen leffan alkua näytetyissä pätkiksissä. Muiden aikalaisteni tapaan olen varttunut Disneyn vaikutuksen alaisena, vaikka en koskaan mikään harras Aku Ankan lukija ole ollutkaan. Minulle on Disneyn luomusten(kin) läsnäolon kautta ollut pienestä pitäen selviö jonkinlaisen "rinnakkaistodellisuuden" ja sen outojen asukkien olemassaolo.

Disney oli tavaramerkki jo minun lasna ollessani. Nykyisin Disney on myös standardisoitu tavaraesine samassa mielessä kuin Pepsodent tai Coca-Cola. Kun hampaat pitää harjata otetaan Pepsodent-tuubi esiin. Kun perheissä vietetään yhteistä laatuaikaa mennään katsomaan uusin Disney-elokuvatavara. Ja kun lapset halutaan kotioloissa pitää pois pelistä, ladataan Disney-dvd koneeseen, jolloin sieltä alkaa pursuta ruudulle yhtä taattua, tasalaatuista tuotetta kuin hammastahnaputkilosta.

Jo Walt Disneyn elinaikana yhtiö tuotti useita keskinkertaisia leffoja ja tasokkaita Disney-filkkojakin voi arvostella sentimentaalisuudesta ja sterilisyydestä, tasoitellaanhan räikeimmät emootiot ja elämän kompleksisuus elokuvissa tyystin näkymättömiin. Disney-yhtiön varhaiskautena Walt Disney ja hänen tiiminsä kuitenkin loivat muutamia erikoisen upeita ja aikaansa edellä olleita mestariteoksia, etunenässä Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937) ja Fantasia (1940). Jälkimmäiseksi mainittu raina on siinä määrin psykedeelinen pläjäys, että nuorena minun oli helppo uskoa juttuja, joiden mukaan leffaa olisi työstetty meskaliinin vaikutuksen alaisena. Neal Gabler kuittaa Disney-kirjassaan tälläiset arvailut seuraavasti:

"Vuosia myöhemmin, kun yliopisto-opiskelijat polttivat marihuanaa Fantasiaa katsellessaan, koska se sisälsi hurjia hallusinaatiomaisia tehosteita, Art Babbittilta kysyttiin, oliko hän käyttänyt mitään aineita animaatioita tehdessään. `Kyllä, kaikkea käytettiin,´ hän vastasi. `Olin itse riippuvainen Ex-Laxista ja Feen-a-Mintistä,´ kahdesta ulostuslääkkestä."

Herra Disney oli elinaikanaan yhtä tunnettu kuin Mikki-hiiri ja Aku Ankka. Tähän oli osaltaan syynä Suomessakin esitetty tv-sarja Walt Disney esittää, jota pukuun ja solmioon pukeutunut Walt-setä lämminhenkisesti juonsi. Walt Disneysta tuli amerikkalaisen konservatismin setämäinen kiiltokuva, mutta kuvan takana oli äkkipikainen, politiikasta piittamaton ja auktoriteeteista piutpaut välittävä ketjupolttaja ja maaninen visionääri, jolla perhe oli työhön verrattuna sivuharrastus.

Tuotantoyhtiönsä johtajan ominaisuudessa Walt Disney ei ollut konservatiivi, vaan päinvastoin. Mullistihan hän koko piirrettyjen filmien genren radikaalien innonvaatioiden - väri, ääni jne. - avulla ja hän oli avoin hyvinkin erikoisille ratkaisuille. Särmikäs veto oli jo pelkästään Stravinskyn musan käyttäminen - siloteltuna sovituksena, mutta kuitenkin - Fantasiassa. Ikävä kyllä kaikista huimista suunnitelmista - kuten yhteisestä elokuvasta Salvador Dalin kanssa - ei tullut ikinä totta.

Omaan yritykseensä Walt Disney loi välittömän ja yhteisöllisen toimintakulttuurin. Tämä sanottuna sillä varauksella, että kaikesta epämuodollisuudesta ja keksimiseen kannustavasta ilmapiiristään huolimatta yhtiössä Walt Disney oli koko ruljanssin kunkku.. Hänellä oli joka tuotannosta oma visionsa ja projektionsa, jota muut pykivät mukailemaan ja kehittelemään. Walt tarkasti henkilökohtaisesti filmien kaikki työvaiheet ja teki korjauksia jopa yksittäisiin piirroksiin. Yleensä uuden elokuvan luominen alkoi siitä, että Walt Disney näytteli filmin kaikki roolit henkilökunnalleen. Lumikin kohdalla Waltin ensimmäinen esitys kesti 7 tuntia.

Walt Disney keskittyi yhtiössään laadun vaalimiseen, rahasta hän ei piitannut. Firma olikin ensimmäisen vuosikymmenen jatkuvasssa kassakriisissä. Taloudellisen tilan kohentuessa rahaa sijoitettiin rutkasti myös henkilökunnan työolosuhteitten ja palvelujen kehittämiseen. Tämä taivaallis-utoopinen vaihe Disney-studioilla jäi kuitenkin lyhyeksi. Ekonomisen tilanteen jälleen kiristyessä neljäkymmentäluvun alussa ja pankkien vaikutuksen lisääntyessä firmassa, utoopinen kattaus purettiin ja Disney-yhtymä alkoi toimia täystehoille viritettynä pätkistehtaana ilman isompia taiteellisia ambitioita. Silloin Disneyn tiloihin ilmestyivät ensimmäistä kertaa kellokortit. Samalla kaikki henkiökuntaedut, kuten bonukset, taidetunnit ja hampurilaistarjoilut työhuoneisiin lopetettiin.

Walt Disney ei enää 40-luvulla ja sen jälkeen ollut yhtä innokkaasti ja aktiivisesti mukana animaatioelokuvien työstämisessä kuin Tuhkimon, Pinokkion tai Fantasian aikoihin. Hän ideoi mieluimmin näytelmäelokuvia ja tv-tuotantoja, kuten Davy Crockettia, Zorroa ja Maija Poppasta, jota itse pidän Disneyn (näytelmä)elokuvista onnistuneimpana. Kaikkein eniten häntä kuitenkin kiehtoi omaan pihaansa rakennuttama rautatie ja vuonna 1955 perustettu Disleylandin huvipuisto. Disneylla oli myös yltiöfuturistinen suunnitelma rakentaa tulevaisuuden kaupunki, jonka kaduilla autot eivät surraisi. Kaupunki pitäisi "huolen koulua edeltävästä koulutuksesta, kotiympäristöstä, työstä" ja kaikki talot olisivat oman voimalan ja putkiston avulla itseriittoisia. Disneyn kuolemaan keskeytyneen projektin nimi oli Experimental Prototype Community of Tomorrow eli ECPOT.

Disneyn ja hänen yhtiönsä tarina kerrotaan samanlaisin painotuksin molemmissa p.o. olevissa elämäkerroissa. Neal Gablerin kirja on sivumäärältään jykevämpi ja jo siitä syystä Bob Thomasin sinänsä pätevää esitystä perusteellisempi katsaus aiheeseen. Gabler harrastaa myös Thomasia runsaammin Disney-tuotantojen sisältöjen ja vaikutuksen arviointia ja analyysia, tyyliin: "Hän oli hionut perinteisiä arvoja ja terävöittänyt amerikkalaisia myyttejä ja arkkityyppejä, vaikka hän oli saattanut myös riisua niiden merkityksiä, kuten hänen vastustajansa sanoivat. Ja toisesta näkökulmasta tarkasteltuna hän oli vahvistanut amerikkalaista auktoriteetinvastaisuutta, yhteisöllistä ja suvaitsevaisuutta, joka auttoi vastakulttuurisen sukupolven synnyssä."

Gablerin mukaan Walt Disney ihaili Chaplinia ja Chaplin Disneya. Mikki Hiiren hahmoa suunniteltaessa yhtenä esikuvana oli Chaplinin kulkuri. Toinen tärkeä malli oli Disney itse: piirtäjät kopioivat Mikin ilmeet ja eleet Waltin kasvoilta ja kehonkielestä, ja Walt itse dubbasi Mikki Hiiren ääntelyn elokuvissa. "Walt ja Mikki olivat niin simpatico, että tuntui melkein kuin heillä olisi ollut sama identiteetti", Disneyn vaimo Lillian on todennut. Walt itse lausahti kerran, "en voi elää ilman Mikkiä". Ja nyt ei siis kyse ole nykysarjiksista tutusta, konnia jahtaavasta Mikistä, vaan varhaisemmasta animaatioversiosta: hyperenergisestä veijarista ja ikuisesta optimistista, joka eli plastis-symbioottisessa suhteessa fysikaaliseen todellisuuteen: Mikki saattoi muuttaa auton lentokoneeksi tai lehmän ksylofoniksi ja hänen oma kehonsa kesti vahingoittumattomana rajuakin höykkyytystä.

Mikin olemusta muunnettiin monta kertaa, mutta ikinä Mikki ei ole ollut oikean hiiren näköinen. Aku Ankkakin muistuttaa enemmän lintua kuin Mikki eläinkuntaan kuuluvaa pikku jyrsijää. Mikin ja myös muiden hahmojen groteski mutanttimaisuus tulee näkyville erityisesti tilanteissa, jolloin Ankkalinnan porukka esiintyy livenä, kuten tapahtuu esimerkiksi Disneylandin paraateissa. Jättipäinen Mikki ja muut nyrjähtäneen iki-iloiset sarjiskonkarit ovat minun silmissäni pehmeämpää pakettia samasta surrealistisesta tajunnnan kerroksesta, josta Carlos Castanedan näkyjen jättiläishyönteiset ja muut eriskummallisuudet ("liittolaiset") huuruilevat esille.

Puhuvien "eläinten" ja astraalista hehkua henkivien satuhahmojen - Lumikin, kääpiöiden, Prinsessa Ruususen, Ihmemaan Liisan .. - lisäksi Walt Disneyn psykedeelisestä maailmankäsityksestä kertovat Fantasian ja Silly Symphoniesien kaltaiset tuotannot, joissa elämä näyttäytyy maagisena, elementaarisena ilmestyksenä ja/tai kosmisten energioiden leikkinä. Vuonna 1929 aloitetun Silly Symphonies -sarjan ensimmäinen osa oli nimeltään Luurankojen tanssi (myöhemmin nähtiin mm. tanssivia puita ja kukkia) ja se on selvästi sukua Tiibetin buddhalaiselle Citipati-visiolle. Thangamaalauksissa Citipati näyttäytyy kahden luurangon, Krematorion valtiaan, tanssina. Visio symbolisoi kuoleman ja täydellisen henkisen heräämisen ikuista tanssia ja Citipati on yksi 75:stä Mahakalan (Dharman suojelijan) manifestaatiosta.

Disneyn kuvastosta henkisen heräämisen optiot ohenivat vähitellen olemattomiin. Suloisen astraalisista Technicolorin väreistä siirryttiin nykyisenlaiseen, kirkkaan pehmeään (silmiä rasittavaan) väritoteutukseen eikä Mikkikään enää ollut se 30-luvun Mikki, joka toimi "kumiletkumaisesti ja sillä oli kumiletkumaiset tunteet, jotka mukautuivat mihin tahansa tilanteeseen, eikä sillä ollut eheää persoonaa, joka voisi muuttua litistymisen ja venyttämisen periaatteen mukaisesti säilyttäen perusolemuksensa "( Gabler).

Tämä minätön, joustava Mikki joutui pulaan Disneyn alkaessa nojata realismiin kehittääkseen elokuvahahmojensa persoonallisuutta. Tällä reaalin tiellä Disney itsekin joutui pulaan monta kertaa, monessakin mielessä, väsyi, turhaantui ja vieraantui yhtiönsä toimista. Kunnes syttyi uusi näky, Disneyland, eskapistinen "rinnakkaistodellisuus" arkimaailman keskellä. Tämä visio sytytti Waltin liekkiin vielä kerran. Hän teki Disneylandin perustamisen ja kehittämisen eteen kaikkensa. Siihen ja tulevaisuuden kaupunki -projektiin liittyen, viimeiset elinvuotensa Disney keskittyi erilaisten koneiden ja laitteiden kehittelyyn kuin Pelle Peloton konsanaan. Seuraava askel olisi varmaankin ollut yritys valmistaa luomus, joka on puoliksi kone, puoliksi ihminen (ikiliikkuva cyber-Walt?).

Walt Disneylla oli selvästi (luoja-)Jumalan geenit, mutta korkeidenkin jumalien mielellä & todellisuudella on rajansa. Traagista Walt Disneyn tarinassa on se, että hän oli raskaasti omien rajojensa rasittama. Disney oli inhimillisten tunteiden asiantuntija massatasolla, mutta omassa elämässään hän ei omannut ihmistuntemusta, eikä kykyä syviin ihmissuhteisiin. Inhimillistä kanssakäymistä enemmän Disneyä kiehtoi täydellisen (viihde)teoksen luominen, niin täydellisen että se fantastisuudellaan peittoaisi arkitodellisuuden. Paljoon tämä suuri visionaari pystyi, mutta kopioplaneetan ja rinnakkaistodellisuuden välisen kalvon puhkaiseminen on missio, joka hänen oli pakko jättää jälkipolvien haasteeksi.

PS. Erästä arkistokaappia pöllyttäessäni silmiin osui Suomen Elokuvakerhojen Liiton Projektio-lehden numero 1/1976. Yhden jutun yhteydessä oli kuva Aku Ankka -elokuvasta ja alla kuvateksti: "Disneyn elokuvat ovat varmasti muokanneet miljoonien lapsien arvoja ja asenteita ympäri maailmaa. Yhdenmukaistaneet niitä sekä tukeneet eriarvoisen yhteiskunnan säilymistä."

Rock & Roll kuten se on

2011-06-30T17:42:00.000-07:00

Jussi & The Boys - Mä tahdon rokata (Scandia)

Mä tahdon rokata on suomennettu tiivistelmä 50-luvun rock & roll -katalogista. Olkoonkin, että settiin sisältyy myös uudempaa kamaa, kuten Edgar Winterin Keep Playing That Rock'n Roll (Sun hommas on rock'n roll) ja Elton Johnin Krokotiili-rock.

Levyn ilmestyessä vuonna 1973 Härmässä elettiin rock & roll - revivallia, jota Badding ja Hurriganes rulettivat. Tällä kertaa fiftaristaffia haluttiin vetää railakkaammin ja rokimmin ottein kuin edellisvuosikymmenillä, jolloin rock & rollin syntyyn oli Suomessa vastattu lähinnä iskelmäfiltterin läpi suodatetuilla hitticovereilla. Sellaisia olivat mm. Brita Koivusen ja kumppaneiden 50-luvulla levyttämät versiot Rock Around The Clockista ja Johnnyn vuonna 1964 ilmestynyt Little Richard -käännös Rehtorin luiseva Salli (Long Tall Sally).

Iskelmälmällisyyteen päin kallellaan on Jussin juttukin siinä mielessä, että Mä tahdon rokata -levyllä pääosassa ovat laulut itsessään, ei niiden raju runttaaminen ja kärkevät soundit. Boysien tulkinnat rockklassikoista on tehty hyvin perinnetietoisesti, mutta kuitenkin 50-luvun kehyksistä irrotettuina. Hitustakaan vaaran tuntua Boysien rokkailuun ei tietenkään sisälly. LP on lystiä hippamusiikkia, jota voi diggailla Seven up `ia tai Sif-Colaa naukkaille. Esimerkiksi Sweet Little Sixteenin suomenkielinen sanoitus varioi uskollisesti alkuperäislyriikoita, mutta Chuck Berryn oman levytyksen tekstuurin sisältyvät (piilo)seksuaaliset sävytykset ovat Jussin ja Boysien levytyksestä tiessään.

Ainut kokonaan kotoista käsialaa oleva kappale on englanninkielinen, nimeltään K.W.Blomqvistin ilmailuaiheinen blues. Muihin biiseihin sanoituksia ovat tehneet Jussin itsensä lisäksi mm. iskelmäsanoittajat Saukki (Tutti Frutti), Kari Tuomisaari (Aikoo, aikoo) ja Usko Kemppi (Mona Lisa). Nimikappale Jorma Kaleniuksen mainio, tosi nopea twisti, jonka Kalenius itse levytti bändeineen vuonna 1960.

Kiekon on tuottanut blues-spesialisti ja Frank Zappan kaveri Matti Laipio. Antero Jakoila kantaa päävastuun kitaroinnista, Hakalan Aikka hakkaa haikkaansa ja Kaj Westerlund soittaa bassoa ja pianoa. Lisäksi mukana on joukko Boysien ulkopuolista kaartia, kuten Matti Sarapaltio saksafonissa ja Marjo-Riitta Kervinen taustalaulajana. Erityisesti Mä tahdon rokata on pianolevy; Kaj Westerlundin pimputuksella on keskeinen rooli biiseissä ja mies klaaraa Fats Domino -kuviot ynnä muut varsin mallikkaasti.

Todelliseksi päällikkökamaksi albumin tekee Jussi Raittisen suvereeni ote kappaleisiin. Esityksistä kuulee, että Sartsa rakastaa laulamiaan biisejä, ja häneltä luontuvat yhtä mallikkaasti Blueberry Hillin kaltaiset slovarit kuin kieli poskessa vedetyt menopalat. Jussi on tehnyt kelpo levyjä ennen tätä ja tämän jälkeen, mutta kyllä Mä tahdon rokata on selkeästi J Raittisen rokkituotannon timanttisin kivi.

Jai Uttal ja Shiva-aseman soundit

2011-06-23T15:26:00.000-07:00

Amerikkalainen Jai Uttal taittaa lomittain ja sisäkkäin (afro)amerikkalaista juurta, lattaria, poppia, reggaeta, jazzia ja intialaista säveltapailua. Läpikäyvä prinsiippi hänen tuotannossaan on hinduorientoitunut uskonnollisuus, vähän samaan tapaan kuin laulavilla länkkärijoogeilla Bhagawan Das ja Krishna Das. Itämaisten elementtien osuus Uttal-levyillä on siinä määrin huomattava, että Jai Uttal on usein kategorisoitu "worldmusic"-artistiksi.

Melko vähän on henkilötietoja tarjolla Jai Uttalista. Se tiedetään, että hänen merkittävin musiikillinen opettajansa on intialainen sarodmestari Ali Akbar Khan. Hengelliseksi mentorikseen Uttal on ilmoitttanut Neem Karoli Baban (k.1973), joka tunnetaan parhaiten nimellä Maharaj-ji. Baban kuuluisin oppilas on Learyn kaiffa, tohtori Richard Alpert, jolle Maharajji antoi hänen nykyisin käyttämänsä nimen Ram Dass.

(Albert tapasi gurunsa vuonna 1967 Intiassa, jossa hän matkusteli isolla LSD-varastolla varustautuneena. Hän tarjosi Maharajjille koemaistajaisia trippipussistaan ja ennen kuin Albert ehti tehdä mitään guru oli kahmaissut kitaansa koko satsin. Se ei Albertin mukaan vaikuttanut swamiin millään tavalla. Richard Albert kutsuu Maharajjia mieheksi, "joka tietää kaiken". Hänen oma trippailunsa päättyi Maharajjin ashramiin.)

Jai Uttalin ensimmäinen levy on vuonna 1991 ilmestynyt Footprints. Vaikka levyn materiaali on Uttalin säveltämää ja tuottamaa, on hänen läsnäolonsa tällä cd:llä osittain näkymätön, sillä suuren osan levyn (vähäisistä) lauluosuuksista hoitaa intialainen Laksmi Shankar ja toisaalta, trumpetisti Don Cherry laittaa koko paletin jazzamaan omalla, uniikikilla tyyllillään.

Uttalin ja Pagan Love Orchestran nimissä ilmestynyt Shiva Station (1997) on eräänlainen Jai Uttalin läpimurtolevy. Se on kosmisilla reiteillä villisti vispaava hippimusabazaari. Rockia, reggaeta, folkkia, kitarasooloja, tabloja, mantroja, hämyköörejä, harrasta vuodatusta ja rennosti rullaavaa draivia. Säkeitä lauluissa on vähän ja ne ovat kaikki hengellistä hehkutusta: Krishnaa pyydetään suojelemaan demoneilta, Shivan pyhää nimeä toistetaan, Parvatia ylistetään ja Sita Ram -mantraa lauletaan sydämen pohjasta.

Enemmän kuin sinänsä mainiosta Shiva Stationista diggaan sen edeltäjästä: Beggars and Saints (1995). Levyllä käytettävä instrumenttivalikoima on iso, mutta sitä hyödynnetään säästeliäästi, ilman pursuttelua ja näin levyn soundi on eteerisen askeettinen. Suurin osa biiseistä on sukua intialaisille hengellisille laulelmille - bhajans - eli, niissä veisataan ylistyksiä jumalille. Upein kohta näiden virsien virrassa on mielestäni Rama Holp. Se muuttuu Jai Uttalin jylhän ja ekstaattisen "Bolo Ram, Bolo Ram..." resitoinnin jälkeen ikään kuin pastiksiksi Jamaican jazzista Jeff Cressmanin pasuunan johtaessa vaellusta Jehoshaphatin laaksosta herra Ramin kirkkauteen korkeimmissa devatodellisuuksissa. Toinen erikoisen upea raita on runollisen tilittävä Be With You, jonka voi mieltää yhtä lailla rakkauslauluna ja hengellisen huippukokemuksen tallenteena.

Kaikkiaan Uttalilta on tullut 15 albumia, joista uusin on Bhakti Bazaar (2010). Oma suosikkini levyistä on tällä hetkellä Music For Yoga and Other Joys, joka sisältää neljä mystistä ja seesteistä resitaatiota bhaktijoogan ja bhajanin frekvensseillä. Hyvin lähellä Music For Yogan värähteitä ovat Thunder Love ja varsinkin Loveland, joka on kuin yhtä mystistä, herkistynyttä hymniä koko teos.

Pari epävirallista livetallennetta on myös tullut vastaan ja niissä kaikissa energiat ovat välillä aivan huikeat. Jai Uttallin keikat eivät yleensä ole konsertteja, vaan enemmänkin kirtantapahtumia; hengellisiä yhteislautilaisuuksia ja pujia.

Vaikka Jai Uttalin musiikki on uskonnollista, se ei ole julistavaa tai saarnaavaa. Fokus on Uttalin henkilökohtaisten, henkisten kokemusten manifestoinnissa ja niihin liittyen, elämää ylläpitävien voimien ylistyksessä, meditaatiossa ja yhteydessä. Uttallin musa on värähteeltään avointa kaikille, mutta on se sillä lailla kulttikamaa kuitenkin, että se avautuu herkimmin nille kuulijoille, joilla on omakohtaista kutsumusta suhteessa uskonnolliseen mystiikkaan ja/tai Dharmaan.

Partiokirjoja meiltä ja muualta

2011-06-12T16:50:00.001-07:00

Heikki Marjanen - Hessu ja Keke ja Amazonin arvoitus (Karisto, 2000)

Arto Tuovinen - Me hiivimme öisin (WSOY, 1953)

Ernest Thompson Seton - Kaksi partiopoikaa (WSOY, 1960)

Hauskaa, että joku muukin vielä muistaa puhelinnumeron, joka oli perheemme käytössä 70-luvulla: 14586. Heikki Marjasen kirjassa tähän numeroon vastailee pikkuveljeni Keke. Kirja siis perustuu Hessu Marjasen omiin varhaisnuoruuden säätöihin Reippaiden Poikien riveissä.

Hessu ja Keke ovat 14-vuotiatia partiolaisia, Hessu vartionjohtaja; molemmat heput tykkäävät vaeltaa luonnossa ja oleilla partiolippukunnan majalla. Itseään ja muita piristääkseen he järjestävät retkillään oman ja naapurilippukunnan scouteille ylimääräisiä sydämen tykytyksiä tuottavia jujuja. Pojat nostavat salaa retkiporukoiden fillareita puiden oksille, siirtelevät tavaroita ja pelottelevat maastoon leiriytyneitä jannuja monin eri tavoin. Romaanin alaotsikko - Amazonin arvoitus - viittaa kirjan sivuilla tämän tästä holtittomasti kaahailevaan Volvo Amazoniin, jonka ympärille kertomukseen on yritetty kehittää jännityselementtiä ja koko opuksen mittaista kerronnan kaarta.

Marjasen kirjassa kuvataan koulupojan silmin maailmaa, jossa termi "isku kultasuoneen" on käytössä silloin, kun Hessu saa käsiinsä kilpailevan partiolippukunnan vartioneuvoston kokouksesta tehdyn pöytäkirjan. Siitä näet selviää mm. Mänkijät-lippukunnan leiriohjelma, josta on kirjan voimakaksikolle hyötyä jäynien suunnittelussa.

Kirja on sanailtu vanhahtavaan, ihanteelliseen ja viattomaan poikakirjatyyliin, joka sopii kyllä; menneestä maailmastahan Hessun tarinointi kumpuaa. Vanhahtavuus antaa kirjoitukselle tiettyä "uskottavuutta" sekä nostalgista viehätysvoimaa, mutta potku kerronnasta uupuu. Löysiä on liikaa.Tiivistämisen varaa tekstissä olisi ollut huimasti.

Esikuvina Hessu Marjasen työssä ovat olleet Arto Tuovisen kirjat Me hiivimme öisin ja Lare panee toimeksi (Karisto, 1956). Vuonna 1968 kuollut Arto Tuovinen oli lehtimies, kääntäjä ja kirjailija, joka kirjoitti kasan nuortenkirjoja ja jännitysromaaneja. Teoksensa Me hiivimme öisin hän aloittaa näin:

"Nuori partioveljeni! Suljehan hetkeksi silmäsi! Kuvittele autio, lumeton, vaivaiskoivuja kasvava suomaasto. Syystalven illan raskas hämärä lepää seudun yllä. Tuuli vinkuu ja raskaat pilvet ajautuvat taivaalla kuin lumisadetta enteillen, vaikka maa on vielä alaston ja musta.

Kaksi harmaisiin tuulitakkeihin pukeutunutta toverusta taivaltaa halki tuon pimenevän maan. Kummankin selässä on suuri reppu ja niiden päällä keinahtelevat Amerikan armeijan ylijäämävarastosta ostetut makuusäkit. Kaulassa heillä on tummansiniset partiohuivit.

Esimmäisenä kulkeva poika on kookkaampi kuin toverinsa ja hänen varusteensa ovat jälkimmäisen varusteita paljon runsaammat ja moninaisemmat. Hän on tämän kahden pojan retkikunnan johtaja. Hänen nimensä on lyhyesti vain Lare. "

Lare hiippailee kumppaninsa kanssa jonkun retkillä tai leirillä olevan partiolaisjoukon lähettyvillä ja tekee niille erilaisia jäyniä. Yölliset ilotulitukset ja muu räjäyttely ja partioveljien "kidnappaukset" ovat Laren ja kertojaminän perusjuttuja - mutta kuten kirjan takaliepeessä huomautetaan: "Heidän kepposensa eivät koskaan ylitä leikin rajaa".

Me hiivimme öisin kertoo myös siitä, kuinka Lare ja kumppanit toimivat kirjassa poliisn apuna pontikankeittäjiä kiinniotettaessa. Onnistuneen operaation jälkeen partiolaiset saavat viranomaisilta kehoituksen hävittää pontikkatehdas maan tasalle ja näin innosta hihkuen tehdäänkin.

Nuorena Lare-kirjat olivat minulle varsin mieluista luettavaa ja kyllä niiden kyytiin edelleenkin vaivatta pääsee, huomasin juuri. Tuovinen oli naseva sanankäyttäjä, jolla oli kyky loihtia raikkaita, luonnonläheisiä tunnelmia hiivittiin yössä sitten kesällä tai talvella. Raitis ilma suorastaan tulvahtaa kasvoille kun kirjan avaa ja sen mukana tulee aimo annos menneiden vuosien poikaenergiaa.

Amerikkalaisen Ernest Thompson Setonin Kaksi partiopoikaa on partiokirja vain suomenkielisen nimensä puolesta. Teoksen alkuperäinen nimi on Two Little Savages, kaksi pientä villiä. Tosin on tällä vuonna 1903 julkaistulla kirjalla oma yhteytensä partiotouhuihin. Thompson näet tapasi vuonna 1906 Englannin vierailunsa yhteydessä lordi Baden-Powellin, joka Thompsonin ideoista vaikutteena alkoi kehittää partioliikettä, johon Thompsonkin itse myöhemmin Amerikan päässä osallistui.

Kaksitoistavuotias Jan on suunnattoman kiinnostunut intiaaneista, metsistä, eläimistä, rohdoista, kasveista ja kaikenlaisista luonnonilmiöistä. Hänet lähetetään kesäksi maalaistaloon kesätöihin. Siellä hän tutustuu poikaan nimeltä Sam ja saa tilaisuuden muutta tämän kanssa vähäksi aikaa metsään, jonne he rakentavat tiipiin. He myös valmistavat itselleen jouset ja nuolet, sulkapäähineet ja muut intiaanielämään tarvittavat vermeet.

Jan ja Sam ovat siis eräänlaisia larppaajia. Heidän larppinsa vaan kestää useamman viikon ja siihen sisältyy pieni kaistale oikeaa seikkailuakin. Kirja esittelee sekä sanoin että kuvin intiaanien peruja olevia erätaitoja. Savumerkit selvitetään, linnun nylkeminen ja täyttäminen neuvotaan, mokkasiinien tekeminen myös jne. Kiintoisaa käytännön tietoa siis melkein kelle tahansa. Itse luin tämän kirjan alle 10 vuoden iässä ja opin sen avulla, kuinka koiranjäljen mittaamalla voi laskea koiran säkäkorkeuden.

Hillitön kohukirja hipeistä idän tiellä

2011-06-01T15:53:00.000-07:00

Captain F. D. Colaabavala - Hippie Dharma

F. D. Colaabavala oli Intian armeijan kapteeni, joka sotilasuransa jälkeen kierteli ympäri maailmaa ja senttasi sensaationhakuisia matkaraportteja omaan, Intiassa ilmestyvään lehteensä. Lisäksi hän kirjoitti kirjoja mm. "Bombayn mafiasta" ja tantrisista kulteista. Omanlaisensa klassikko on kapteenin kuvaus hippien vyörymisestä Nepaliin ja Intiaan: Hippie Dharma (Hind Pocket Books, 1974).

Kirjan kannessa Hippie Dharmaa kuvataan "sensuroimattomaksi, silmät avaavaksi ilmestykseksi hipeistä ja hippihölmöilystä, ja sen mystisestä Jumalasta: LSD:sta", ja ilmoitetaan kirjan sisältävän "real-life" -valokuvia. Kyseiset fotot ovat pieniä ja suttuisia otoksia hipeistä Intiassa.

Colaabavalan raportti alkaa Kathmandusta, Nepalista. Hän kertoo kuinka kaupunkiin on saapunut iso lauma länsimaisia hippejä, jotka tupruttelevat työkseen hasista tietyissä teehuoneissa Beatlesien, Rollareiden ja intialaisten, hengellisten iskelmien - bhajans - soidessa. Tästä joukosta kapteeni yksilöi ensimmäiseksi 20-vuotiaan Lindan, jonka hän väittää elävän 15 "partaisen shikhin" kanssa. Sitten kuvaan astuu kanadalainen Cindy, joka kirjan mukaan on maannut 100 miehen kanssa. Cindy myös esittää arvionsa eri maiden miehistä seksikumppaneina: turkkilaisten, arabien, israelaisten, iranilaisten, afgaanien, pakistanilaisten, intialaisten ja nepalilaisten joukosta parhaat pisteet saavat iranilaiset. He ovat "herkkiä, voimakkaita ja lämpöisiä".

Colaabavalan laskee hipit samaan kastiin kuin sadhut ja fakiirit ja antaa ymärtää, että valkoisiksi sadhuiksi nepalilaisetkin hippejä nimittivät. Seksuaalinen aktiivisuus erottaa hipit paikallisista pyhimyksistä ja se on seikka, jonka takia valtaväestö Colaabavalan mukaan karsasti hippejä. Eivät tietenkään kaikki. Kirjassa on siteeraus eräältä bramiinilta, joka toteaa kaihoisasti kuinka hienoa olisi ollut, jos hänenkin sukupolvensa olisi voinut elää hippien tavoin irrallaan ennen aikuisuuden maailmaan astumista. Jotain noiden aikojen asetelmista ja tunnelmista Nepalista kertoo myös se, että tiettävästi ensimmäinen enganninkielinen kyltti Kathmandun kaupungissa oli vuonna 1970 Hotel Edenin seinään kiinnitetty reklaami, jossa mainostettiin hotellissa myytävää hasista. Samoihin aikoihin myös Afganistanissa oli matkalaisten virkistyksenä lukuisia paikkoja, joissa oli kaupan paikallisia hasislaatuja.

Kolme vuotta myöhemmin tilanne Nepalissa muuttui. Colaabavala kertoo, että vuonna 1973 Nepalin hallitus kielsi ankarasti charaksen ja ooppiumin myynnin ja hallussapidon. Tämä ei tietenkään lopettanut pajauttelua, mutta pilvipäät olivat menettäneet paratiisinsa. Colaabavala siirtyykin kirjassaan äkkiä Intian puolelle. Näköala hipismiin ei tätä kautta mitenkään laajene. Kirjoittajan huomio keskittyy lähes yksinomaan päihteiden, alastomuuden ja hippiseksin päivittelyyn ja hän leimaa toistuvasti idän tien hipit likaisiksi ja apaattisiksi narkomaaneiksi.

Colaabavala kuvaa innokkasti sitä, miten estottamasti hipit omissa leireissään toteuttivat ideologiaansa: make love, not war. Tämän lisäksi hän väittää, että käytännössä kaikki hippitytöt olivat huoria, mutta erityisen vähän on uskottavuutta Colaabavalan tapauskuvauksissa tässä kohtaa. Colaabavalalle on yleensäkin ominaista tietynlaisten väritysten harrastaminen, hillitön liioittelu ja shokeraavien erikoistapausten esitttely.

Kirjasta käy selkeästi ilmi se, että hippien, erityisesti hippityttöjen alastomuus yhtä aikaa hirvittää ja kiihottaa kapteenia. Länkkärijengin harrastama nudismi olikin 60 - ja 70-luvuilla asia, joka herätti intialaisissa eniten epäluuloa kukkaislapsia kohtaan. Esimerkkinä tästä kirjassa kerrotaan 50 goalaisnaisen julkilausuma, jossa vaadittiin viranomaisia huolehtimaan siitä, että hippien alastomana hilluminen loppuu.

Kannabiksen vaaroista Colaabavala saarnaa kirjassaan sivukaupalla. Sikälikin onkin hieman yllättävää, että hän mainitsee monta kertaa antaneensa jollekin nääntyneelle hipille charasta tai rahaa charaksen ostamiseen. Omasta pilvenpoltostaan hän ei mitään mainitse, mutta kertoo sen sijaan kokeilleensa sekä spiidiä että pollea. Heroiinikokemustaan hän ei pidä lainkaan miellyttävänä ja sanoo siitä toipumisen kestäneen kuukauden.

Kirja ei syväluotaa hippien ideologiaa, mutta tuo muutamalla vedolla esiin olennaisia piirteitä kukkaiskansan elämänkatsomuksesta. Colaabavala esittää sen hindulaisuuden ja buddhalaisuuden yhdistelmänä, johon olennaisesti kuuluu psykoaktiivisten aineiden pyhitys ja lisäksi uskoa mm. astrologiaan ja numerologiaan. Vastaavanlainen aatepuuro on hellalla edelleenkin, mutta nyt sitä yleensä kutsutaan hippismin sijasta new ageksi.

Osa itään matkanneista hipeistä löysi henkisen kotinsa hindulaisista ashrameista, mutta kuten kapteeni toteaa, suurin osa hipeistä koki ashramit ja temppelit ikävystyttäviksi mestoiksi, joissa oli liikaa sääntöjä.

Hipit kapteeni jakaa kolmeen ryhmään. Pienimmän ryhmän muodostavat itämaisiin filosofioihin ja uskontoihin perehtyneet "ylipapit" tai "gurut". Toisen ryhmän - johon kirjan mukaan noin puolet kukkaiskansasta kuului - muodostavat ylipappien opetusten vaikutuksen alaisena elävät "noviisit", jotka tutkailevat hippihommeleita aikansa ja palaavat sitten enemmän tai vähemmän normaaleihin kuvioihin. Kolmas ryhmä on "teinipopparit". He eivät perusta filosofioista, vaan haluavat pitää hauskaa hippivetimissä pää täynnä musaa ja pilveä. He olivat kapteenin mukaan eniten hukassa Intiassa 60 - ja 70-luvuilla, ja epäilemättä näin olikin asianlaita.

Totta ja tarua on Colabalan kirjassa sekoitettu toisiinsa oikein urakalla. Sikäli kirjaa ei voi raportiksi tai reportaasiksi nimittää, mutta tiettyä autenttista fiilistä Hippie Dharman teksti tihkuu. Kyllä tämän kirjan avulla jyvälle asiasta pääsee kunhan vaan lukee rivinvälitkin.

"Hippie couple enjoying the Holi. In search of Peace, Love, Truth and God any occasion is worth celebrating with gay abandon."

"The open display of smuldering sensuous bodies by the Hippies have turned Goa beaches into the world´s most naughty nudie shore."

Syntikan suurmestarin klassikkoteos

2011-05-02T15:10:00.000-07:00

Klaus Schulze - Timewind (1975)

35 vuotta sitten kuulin tämän musiikin. Ei, ehkä se oli sittenkin 35 000 vuotta sitten. Joka tapauksessa, kesä oli alkamassa. Ensimmäinen kesäni omassa Tilassa, joka oli kääpiömökki koivujen ja omenapuiden katveessa. Humahdin sen suven läpi yhdessä hujauksessa Klaus Schulzen hitaan muutoksen musiikin vaikutuksen alaisena.

Timewind tuntui jo silloin kuin sen olisi säveltänyt humanoidi tai jumala... joku ulkopuolinen taho, aikain yli näkijä. Jylhä, kosminen eeppisyys hallitsee levyn sekventoiduin, kohtalokkain sävellinjoin liukuvaa tekstuuria. Timewind puhaltaa jossain Wagnerin ja Tolkienin fantasiamaailmoiden välitilassa, orgaanisessa transesdenssissa, huojuvassa, abstraktissa maisemassa.

Timewindin kohinat valuivat korvien lisäksi seinille, matolle, ikkunan läpi ulos... Havaitsin musiikin aineettomina virtaavien impulssien saavan aineen värisemään. Schulzen soidessa olimme kaikki, minä ja kaikki fysikaaliset objektit ympärilläni, tasavertaisia subjekteja kellumassa musiikin painottomuudessa.

Timewindin värähtelevä visuaalisuus venytti käsitystäni todellisuudesta. Suloisen kuulaan lohdutuksen sävelen myös musiikista tunnistin. Timewind kuulostaa kuin galaktiselta kansallishymniltä, jonka ikihyrinä on kaikuja kotoa, avarasta avaruudesta arkisten typeryyksien vuorten ja koneellisen normimielen harhojen takaa.

Ennen Timewindia Schulze oli levyttänyt monta hienoa levyä : Irrlicht , Moondawn, Mirage, Blackdance. Aloin kuunnella niitä Timewindiin tutustumisen jälkeen. Kuuntelen yhä.

Schulzen sooloprojekteja edelsi toiminta yhtyeissä Tangerine Dream ja Ash Ra Tempel 60 - ja 70 -lukujen vaihteeessa. Vuonna 1972 hän oli mukana Cosmic Jokers -nimikkeen alla toteutetuissa happojuhlajameissa, joiden soitoista on taltioitu - vastoin Schulzen tahtoa -näytteitä viidelle albumille. Tällä hetkellä Klaus Schulzen soolotuotanto käsittää jo yli 60 teosta. Timewind on edelleenkin esi-ambient-messiaan massiivisen tuotannon arvokkainta osaa.

Elävissä kuvissa: talibaneja, terroristeja, toimintaa ja seikkailuja

2011-04-29T11:15:00.000-07:00

Kabir Khan (ohj.) - Kabul Express (2006)
Mahsun Kırmızıgül (ohj.) - Five Minarets In New York (2010)

Kabul Express lasketaan Bollywood-elokuvaksi luultavasti pelkistetyn toiminnallisen kerrontansa vuoksi. Bollywood-tuotannoille ominaisia laulu-ja tanssiosuuksia se ei sisällä ja väkivaltakohtauksetkaan eivät ole sitä samaa, hassunoloista poks! ja puks! -osastoa, jollaista naiveimmat intialaiset action filmit usein tarjoavat nähtäväksi. Aikaisemmin dokumenttielokuvia tehnyt Kabir Khan on ohjannut vauhdikkaan, road moviea ja sotaelokuvaa yhdistelevän seikkailun.

Elokuva alkaa siitä kun kaksi intialaisen Star Newsin toimittajaa (John Abraham ja Arshad Warsi) lähtevät taksilla Kabulista tutustumaan tilanteeseen Afganistanin maaseudulla. Pian he saavat matkakumppaneikseen amerikkalaisen muslimitoimittajan (Linda Arsenio) ja burkaan pukeutuneen henkilön. Burkan alle on piiloutunut talebansoturi Imran Khan. Pakistanilaisen ohjaajan Salman Shadin näyttelemä Khan ottaa toimittajatrion vangikseen ja vaatii että hänet ajetaan Pakistanin ja Afganistanin rajalle. Lisää kiemuraa kuvioon tuo se, että Khan ei olekaan täysverinen talebani. Käy ilmi, että hän kuuluu sotilaisiin, joita Pakistanin armeija lähetti 80-luvulla venäläisten hallitsemaan Afganistaniin tarkoituksenaan tukea afgaanikapinallisten toimintaa neuvostomiehittäjiä vastaan.

Taksimatkan aikana kohdataan sarja jännittäviä ja jännittyneitä tilanteita, joista monet kertovat siitä, kuinka monikerroksellinen ja rihmastoinen on inhimillinen kattaus Afganistanissa ja sen lähialueilla, jossa ihmiset suhtautuvat asioihin erilaisten uskonoppien lisäksi oman heimonsa kannalta. Asetelmat eivät sielläkään aina ole mustavalkoisia ja stereotypioihin sulkeutuneita. Yksilötason kontakteissa polittisen ja uskonnollisen vihamielisyyden keinotekoisuus saattaakin paljastua ja ohentua olemattomiin. Kabulin taksissa talebani paljastuu intialaisen filmimusan diggariksi ja suurimmaksi epäsovun aiheeksi seurueessa - jos toimittajien vapaudenriistoa ei lasketa - kimpoaa se, kuka on krikettikenttien haka, Kapil vai Imran Khan... Ihmisyyden pistettä elokuvassa etsitään. Nauraen ja itkien.

Pakistanissa elokuvan esitys on kielletty ja sen tiimoilta on maassa järjestetty useampikin isompi mielenilmaisu. Muualla maailmassa Kabul Express ei ole huomiota herättänyt. Itse pidän sitä paljon kiintoisampana terroristisotapätkänä, kuin esim. kovasti kehuja kerännyttä, Irakiin sijoittuvaa The Hurt Lockeria, joka on kuitenkin hyvin tyypillinen, amerikkalaisella patriotismilla maustettu sotaturismipläjäys. Kabul Expressin tarjoama sight seeing ei sekään mitään syväkuvaa terroristisodasta tarjoa, mutta nyt kun katsotaan itämaisen hunnun läpi paikallista psykomaisemaa, nähdään esimerkiksi miehitetyn islamin draama ja sen reunaehdot uudessa valossa. Ja ihme kumma, Hurt Locker on huomattavasti sentimentaalisempi elokuva kuin Kabul Express.

Turkkilainen Five Minarets In New York on aihepiiriltään osittain yhteneväinen Kabul Expressin kanssa. Elokuvassa kaksi agenttia lähtee Istanbulista New Yorkiin hakemaan siellä vangittuna olevaa uskonnollista johtajaa, Dajjallia, mutta tämä pääsee pakenemaan ennen luovutusta, josta seuraa rankkaa, FBI:n johtamaa jahtia. Filmi ei ole kuitenkaan niin yksiviivainen kuin juonikuviosta voisi päätellä, sillä perusrakenteen päälle on viritetty mm. sukusäätöjä ja pitkän linjan koston asiaa.

Ollakseen toimintaraina elokuva sisältää runsaasti keskusteluja ja uskonnollisia seremonioitakin kamera seuraa kiirettömästi. Polttopisteessään elokuvalla on laaja spektri kuumia kysymyksiä: viattomien ihmisten pidätykset ja kiduttamiset terroristijahdin nimissä, islamfobia ja eri kansallisuuksien välinen kyräily. Poliittinen tendenssi on elokuvassa niin näkyvä ja kattava, että se syö filmin draamallisia hyvyyksiä. Osa näyttelijäsuorituksista kivettyy ohjauksen vahvasti asenteellisen asetelmallisuuden takia. Upean, magneettisen roolin tekee toista turkkilasagenttia näyttelevä Haluk Bilginer. Hän on lahjakas, karismaattinen kaveri, jota olisi kiintoisaa nähdä lisää.

Wikipedian mukaan Viisi Minareettia Nykissä on Turkin lisäksi esitetty Itävallassa ja Saksassa. Ehkä filkka vielä joskus näytetään Suomessakin jollain elokuvafestivaaleilla, vaikka olisi sillä varmasti mahkuja tavoittaa kohtuullinen määrä katsojia, jos se vain teatterilevitykseen huolittaisiin. Elokuvassa riittää draivia ja Hollywood-rainojen ystäville on tuttua se, että globaalit, uskonnollispoliittiset hierteet viedään actionelokuvan kehykseen. Toisinkin voisi tietysti toimia. Ajatellaan nyt vaikka Pier Paolo Pasolinia (1922 - 1975). Italialainen Pasolini teki paljon poliittisella agendalla rasitettuja elokuvia, kuten Teorema ja Sikolätti, mutta hänen ohjaustöissään on sellainen absurdi mysteerisyyden taso, joka etäännyttää ne yksioikoisista tulkinnoista ja tekee mahdottomaksi luokitella filmejä mihinkään määrättyyn lajityyppiin.

Se maailma josta Pasolini teki monimutkaisia elokuviaan oli huomattavasti yksinkertaisempi mieltää, kuin se multikompseklinen ja rikkinäinen aika mitä elämme nyt. Jos Five Minaretsia osaa katsoa ns. sillä silmällä, ei välttämättä käsitä maailmasta yhtään enempää, mutta voi viisastua ainakin vähäsen.

Psykedeelisen "hullun gurun" stoori

2011-04-25T19:42:00.000-07:00

"Jokainen löytäköön omansa. En usko, että on olemassa falskeja guruja, hyviä guruja ja huonoja guruja, lapsiguruja jne. En usko tuohon lajitteluun... Ei ole huonoja tai hyviä guruja, huijareita tai teeskentelijöitä. Jopa ne ihmiset, jotka esiintyvät gurun vaatteissa saadakseen rahaa, tulevat vastuunalaisiksi ajan myötä. Olen havainnut tämän monen kohdalla."

- Paramhansa Satyananda, joogi

Eve Baumohl Neuhaus - The Crazy Wisdom of Ganesh Baba (Inner Traditions, 2010)

TM-liikkeen perustaja, Beatleseille meditaatiota opettanut Maharishi Mahesh Yogi oli ensimmäinen intialaisguru, josta tuli pop. Hänen jälkeensä singahtivat suosioon suureen Hare Krishna -mantraaja Bhaktivedanta Swami Prabhupada, Santanan ja Mahavishnu John McLaughlinin 70-luvun guru Sri Chinmoy ja samaisella vuosikymmenellä maailmaa vavahduttanut poikajumala Guru Maharaj Ji. 80-luvulla Osho Rajneesh taisi olla ykkösguru - ainakin siihen asti kunnes Oshokultin ase-, kontrolointi - ja orgiasäätelyt tulivat laajalti julkisuuteen. Erinäisistä hämäryyksistä epäiltiin myös äskettäin edesmennyttä Sai Babaa, jolla oli ashrameita n. 150 maassa, mutta häneen kohdistettuja syytöksiä ei pystytty oikeiksi todistamaan.

Länteen lentäneiden intialaisgurujen joukkoon mahtuu sekä veijareita että huijareita ja vielä lisäksi hartaita, vilpittömiä pyhimyksiä, jotka saavat kannattajansa huijaamaan itseään. Tähän kategoriaan voisi lukea 2000-luvulla kansainvälisen läpimurron tehneen halausautomaatin, Äiti Amman, jonka onnelliset vibraatiot ja ympäripyöreä ja yleishyvä oppi on saanut monen hurahtamisherkän idealistin pään pyörälle Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Vuonna 1979 ensimmäistä kertaa Amerikkaan saapunut Ganesha Baba (n.1895 - 1987) ei ollut vastaavanlainen megahitti kuin Maharishi tai Amma, vaan enemmänkin pienen underground-jengin kulttihahmo. Merkittävää Ganesh Babassa oli ainakin se, että hän oli ensimmäinen swami, joka demonstroi naga baba sadhujen energioita lännessä. Mielenkiintoiseksi Ganesh Baban tarinan tekeekin se, miten hänessä henkilöitynyt idän psykedeelinen tietoisuus linkitti itsesä anglo-amerikkalaiseen psykedeelisen kulttuuriin.

Länsimaisten hippien kanssa Ganesh Baba teki tuttavuutta 60-luvulta alkaen Intiassa ynnä Nepalissa ja diggasi heidän viboistaaan. Hipit johdatti Ganesh Baban luokse hashiksen savujuova. Ganesh Baba oli Shivan palvoja ja oli jumalansa tavoin mieltynyt kannabiksen polttamiseen. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että kenenkään ei pitäisi käyttää hasista ennen 50 vuoden ikää, koska kannabiksen stimuloima kokemusmaailma on heitä varten, jotka ovat jo saaneet työnsä valmiiksi. "Mutta koska te tupruttelette joka tapauksessa", Ganesh Baba sanoi länkkärihovilleen, "meidän täytyy tehdä siitä parasta mahdollista pajauttelua ... Psykedeelit ilman meditaatiota ovat kuin laiva ilman peräsintä".

Ganesh Baban ensimmäinen sääntö oppilailleen oli: selkä suoraksi! Toiseksi: hengitä! "I tell you, buck up or fuck up". Tämä tarkoitti sitä, että jokainen joka alkoi nuokkua mietiskelyn aikana sai kenkää Ganesh Baban meditaatiopiristä.

Vuonna 1979 joukko Baban hippiystäviä kustansi hänelle matkan Yhdysvaltoihin, jossa herra norsupappa asui seitsemän vuotta Kriya yogaa ja luovuuden joogaa, Crea Yogaa opettaen. Hän ei ollut joogaopettaja taavikassilamaisessa mielessä, vaan joogi käsitteen intialaisessa merkityksessä: meditaatioon ja rituaaleihin erikoistunut, kokopäivätoiminen tajunnan laajentaja.

Baban omista opettajsta tärkeimmät olivat Anandamayi Ma (1896-1982) ja länsimaissakin tunnettu Swami Sivananda (1887-1963). Heidän ashrameissaan hän eli n. kaksitoista vuotta. Ganesh Baban meriitteihin kuuluu myös nokkamiehen asema eräässä sadhulahkossa ( Dasmani Order of the Anand Akhara). Alastomat naga babat eivät aina luku-ja kirjoitustaidosta perusta, mutta Ganesh Baba oli oppinut mies. Hän oli opiskellut yliopistossa fysiikkaa ja vähän muutakin.

The Crazy Wisdom of Ganesh Baban kirjoittaja Eve Baumohl Neuhaus kuului Ganesh Baban esikuntaan vuosina 1979 - 1985. Hän järjesteli Baban majoitusasioita ja puhtaaksikirjoitti Ganesh Baban tekstejä. Sen jälkeen kun Eve Neuhaus oli alkanut majoittaa Babaa, hän joutui antamaan yösijan monille muillekin ihmisille, sillä asumisensa alkuaikoina Ganesh Baba saattoi kärrätä kämpille kadulla kohtaamiaan kodittomia kansalaisia.

Baba tapasi paljon ihmisiä ja monet Ganesh Baban diggareista halusivat järjestää juhlia hänen kunniakseen. Eräisiin bileisiin Baba lähti valmistettuaan ensin psykoaktiivisista sienistä lassijuomaa. Se kolahti täydellä tykillä Baban saavuttua tapahtumapaikalle, jossa useampi sata ihmistä svengaili lattarirytmien imussa. Bakkanaalin keskipisteenä oli brasilialaisissa karnevaaliasuissa tissejään ja takapuoltaan vispaava tanssiryhmä. Baba kampesi täydessä ekstaasissa stagelle puolialastomien naisten sekaan tanssimaan. Eve Neuhausin seurattua touhua tovin hän alkoi pelätä pop-papan putoavan alas lavalta ja taittavan niskansa. Siksi hän katsoi parhaaksi mennä ja taluttaa swami pois estraadilta. Siinä vaiheessa Baba palasi takaisin maan pinnalle ja tokaisi Neuhausille: "Anna jointti".

Ganesh Baba oli vegetaristi ja hän siirsi tätä aatetta opetuslapsilleen. Baba sanoi heille usein, että maailman populaatio koostuu kahdenlaisista ihmisistä: "psykedeelikoista" ja "pihvisistä alkoholisteista". Psykedeelikot perivät maan, pihvikansa syö ja juo itsensä hengiltä. "Varokaa ei-psykedeelikoita", Ganesh Baba julisti.

(" Psychedelia can be a very great boon but it can also be a great curse, for people who have been slouching and oversexing, it can have a very deleterious effeft. The human body is a very fine communication aparatus but if the antenna is bent that communication turns into sour communication. Instead of sweet communication or loving communication it turns into angry communication." - Ganesh Baba)

Shivan elefanttipoika Ganesh, jonka nimeä Baba kantoi, oli synteesi: puoliksi eläin, puoliksi ihminen, eläimistä viisain ja jumala. Synteesi oli myös Ganesh Baban filosofian ydin. Hänellä oli innoitus yhdistää uskonto ja tiede, sakraali ja profaani, suhteellisuusteoria ja joogafilosofia jne. Norsu Baba kirjoitti kirjaa suuresta synteesistä koko Amerikassa viettämänsä ajan saamatta teostaan ikinä lopulliseen muotoon. Eve Neuhausin kronikka sisältää pitkiä lainauksia Ganesh Baban teksteistä, mutta kaunokirjoitusasuinen fontti tekee niistä vaivaloista luettavaa, eivätkä Baban teoriatkaan aina ihan helppotajuisia ole. Lähtökohdat ovat kuitenkin selkeät ja tutut mm. alkemistisistä traditioista ja hindulaisuudesta: makrokosmos ja mikrokosmos ovat yhtä, niin kuin on ylhäällä on myös alhaalla...

Kerran kun Ganesh Baballe esiteltiin Robert Crumbin piirtämiä sarjakuvia eksentrisestä pyhimyksestä, Herra Luonnollisesta (Mr. Natural), Baba hihkaisi innostuneena: "Sehän on minä!" Ganesh Baban kosminen huumori, yleiset uskontokäsitykset ylittävä visio ja kreisit aktiot tekevät perustelluksi puhua hänen yhteydessään "hullusta viisaudesta". Se on itse asiassa oma perinteensä sekä buddhalaisten että hindulaisten keskuudessa. "Hullut gurut" ovat "hulluja", ei siksi että he toisivat epäsovinnaisella tavalla esiin parasta itsestään, vaan koska he menevät tuolle puolen sovinnaisen pyrkimyksen ilmentää parasta itsestään. Koko touhun ideana on "luoda optimaaliset olosuhteet heräämiselle", toteaa Crazy Wisdom -kirjassa Robert Sachs, joka itse on kirjoittanut kirjan The Passionate Buddha.

Eve Baumohl Neuhausin muisteloteos Ganesh Babasta on vähän sekava ja jankkaava, mutta tärkeän, järeän palan kulttuurihistoriaa se säilöö sivuilleen ja on suositeltavaa luettavaa ketä vaan stoorit ihmeellisistä immeisistä kiinnostaa. Lisää aiheesta mm. täällä: http://www.serendipity.li/baba/gb_art.html

"Once a psychedelic, always a psychedelic" - Shri Mahant Ganesh Giriji Maharaj aka Ganesh Baba.

Pop-ikonit sarjakuvissa

2011-04-20T09:41:00.000-07:00

Voodoo Child, Illustrated Legend Of Jimi Hendrix (1995)

Bob Marley, Tale of the Tuff Gong: Iron - Lion - Zion (1994)

Rolling Stones Voodoo Lounge (1995)

Woodstock 1969 - 1994 (1994)

Erinäiset popparit ovat vuosien varrella esiintyneet myös sarjakuvasankareina. Suurimuotoisin projekti tältä alalta on Beatles-elokuva Yellow Subramine, jossa John, Paul, George ja Ringo seikkailevat animaatiohahmoina. Yllä olevat Rolling Stones -ruudut ovat Suosikin numerosta 10/1968. Suosikki julkaisi aukeaman otoksen sarjakuvasta, jonka "teki lukijamme mister Moon".

Marvel Comicsin jo kuopattu alamerkki Marvel Music julkaisi 90-luvulla nipun musa-aiheisia sarjakuva-albumeja. Ensimmäisenä julkaisulistalla oli sarjakuvaksi muutettu Bob Marley -elämäkerta kolmessa osassa: Iron, Lion, Zion. Tosin taitaa olla niin, että kolmatta jaksoa ei todellisuudessa ikinä ilmestynyt. Kahden ensimmäisen Marley-sarjiksen hankinta oli niiden ilmestyessä Euroopassa kiven takana ja nykyisin niitä ei taida saada muuta kuin enintään nettihuutokaupoista ym. vastaavista osoitteista.

Iron Zion Lion vetää Marleyn elämäntapahtumia esitellessään mutkat suoriksi ja joitakin aika kummallisia painotuksia tarina sisältää. Suuresti hämää myös sarjakuvan kieliasu. Se että Jamaikan sankareiden puheenparsi on vaihtunut patuaasta englantiin on ymmärrettävää, mutta epätodellisen jäykkää ja muodollista on dialogin kieli. Paikallisväriä ei suuremmin säteile kuvituskaan: Jamaikan polttava lämpö, gettojen likaisuus ja ihmisten säpinöiden väkevyys eivät stripeistä kunnolla välity. Jotkut otokset ovat kuin vanhasta lastenkirjasta. Kaiken lisäksi sarjiksen Marley ja muut henkilöt ovat hyvin vähän jos ollenkaan näköisiä.

Marley-sarjakuvan pehmeän laveasta ja särmättömästä visuaalisesta tyylistä poikkeavat vain muutamat ruudut. Marleyn ensimmäinen saapuminen Tukholmaan esitetään kuin laskeutumisena Gomoran irstaaseen hämärään. Visiossa on yhtälaista jyrkimpien Batman-kuvitusten kanssa. Piirrokset ovat Gene Colanin käsialaa ja käsikirjoitus Charles Hallin. Iron-vihkon esipuheena on Bonon intoutunut tribuutti Bob Marleylle, jonka Bono resitoi kun Marley nimettiin jenkeissä Hall of Famen jäseneksi.

Marvelin Rolling Stones -sarjakuvakirjan kirjoittaja ja kuvittaja on David McKean, englantilainen valokuvaaja, muusiikko ja piirtäjä, jolla on plakkarissaan mm. iso kasa levy-ja kirjakansikuvituksia.

Hänen Voodoo Loungensa ei edusta perinteistä sarjakuvakerrontaa, vaan on enemmänkin graafinen fantasia, kollaasimainen, fotorealistinen, ilman suoranaista juonta oleva visualisointi Rollareiden Voodoo Lounge -albumin teemoista ja tunnelmista. Kuvat - usein eroottissävyiset - ovat kyllä tyylikkäitä, ja etäisiä ja kylmiä myös. Niihin on miksattu pätkiä Voodoo Loungen teksteistä. Kokonaisuutena esitys staattinen ja itseään toistava. Ehkä Paltereiden vanhemman materiaalin pohjalta olisi syntynyt vähän räväkämpää jälkeä...

Marvels Musicin julkaisuihin kuuluvat lisäksi mm. sarjikset Alice Cooperista ja kantritähti William Ray Cyrusta. Oma lukunsa on Mort Toddin ja Charles Schneider suunnittelema ja Pat Reddingin piirtämä Woodstock 1969-1994. Se ei ole animoitua historiaa, vaan iloista, hippihenkistä science fiction -sarjakuvaa. Jutun lähtöpisteenä on Cyberbia, vuonna 2969. Sieltä lähtee neljän nuoren retkikunta aikamatkalle Woodstockin rock-festivaaleille. Zak ja kumppanit vetävät festivaaleilla heti alkajaiksi huonoa happoa, koska kuulevat sitä koskevan varoituksen liian myöhään. Sen jälkeen he diggailevat musaa, palloilevat ympäriinsä, näkevät lapsen syntyvän pusikossa ja lopulta saavat teknologiallaan aikaan loppumattoman rankkasateen. Cyberbian jengi starttaa sadetta pakoon takaisin omaan aikaansa - mutta piipahtavat välillä vuoden 1994 Woodstockissa. Siellä 60-luvun hippikamppeisiin sonnustaunut porukka herättää kovasti haloota, mutta vaikka kuosi on festarikansalla muuttunut ja Metallica rulettaa, aikamatkaajat havaitsevat fiiliksen olevan yhä peace and love.

Martin I. Greenin ja Bill Sienkiewiczin 128 sivuinen Voodoo Child, Illustrated Legend Of Jimi Hendrix on loistelias työ, jonka arvon painoa vielä lisää kirjan oheistuote, Hendrixin kotiäänitteitä sisältävä cd. Sen sisältö on Hendrix-keräilijöille tuttua, mutta virallisesti aikaisemmin julkaisematonta materiaalia.

Greenin käsikirjoitus on yllätyksetön, mutta sisältyy siihen huomattavasti enemmän draaman kaarta ja fiiliksien väkevyyttä, kuin Marvelsin Marley - ja Rollarit-sarjiksiin. Bill Sienkiewiczinin kuvitus on upea. Hän loihtii Hendrixin ja 60-luvun maailman esiin eeppisen runollisena ja psykedeelisinä kuvatrippinä ilman, että toistaa 60-luvun psykedelian tavanomaisimpia visuaalisia fraaseja.

Soittotapahtumia kirjassa on runsaasti ja Jimin biisien lyriikat kulkevat kuvien rinnalla läpi teoksen. Siten olisikin ollut suotavaa, että Sienkiewicz olisi tehnyt enemmän harppauksia kitaramessiaan soundien ja runouden visualisoinnin suuntaan.

Grateful Deadin Jerry Garcia oli sarjakuvafani ja vuonna 1991 hänen myötävaikutuksellaan perustettiin Grateful Dead -sarjakuvalehti, jota alkoi kierrätyspaperille painattaa pitkät perinteet underground-julkaisujen alalta omaava Kitchen Sink Press. Ensimmäinen numero sisälsi visuaaliset tulkinnat mm. Deadin biiseistä Terrapin Station ja Casey Jones. En ole tätä enkä sen jälkeenkään ilmestyneitä numeroita nähnyt, mutta ymmärrykseni mukaan kaikki sarjassa julkaistut sarjakuvat perustuivat Deadin musiikkiin.

Grateful Dead Comix jäi lyhytikäiseksi projektiksi ja numerot ovat olleet jo vuosikaudet loppuunmyytyjä. Toivon mukaan Dead-sarjikset tekevät vielä jossain muodossa paluun eli menevät uusiksi printtaukseen.

Suomen timanttikoirat valkokankaalla

2011-04-14T17:44:00.001-07:00

Petri Hakkarainen (ohj.) - Timanttikoirien vuosi 1984 (2010)

SE ja SEn roudarit asustelivat 70-luvun lopussa Ränssin kievari -nimisessä, jättikokoisessa maalaistalossa. Siellä oli joskus saunassa miestä kuin meren mutaa ja puolet jampoista istui lauteilla muovipussi päässä. Tukan hennaamisesta siinä oli kyse. Jostain minulle tuntemattomasta syystä punkilla piti olla punaiseksi värjätty kuontalo. Sellainen oli Tumppi Varosella, Pellellä, SEn Yarilla, Ratsian Jyri Honkavaaralla jne.

Vuonna 1984 trendit olivat jo vaihtuneet. Silloin saattoi Ilokiven vessassa todistaa kohtausta: mustaksi hiuksensa värjännyt karpaasi pyytää kajalkynää lainaksi toiselta samanmoiselta. Siis täysin heteropohjalta. Tosin 80-luvun alussa myös homous sai aikaisempaa luontevamman aseman popkulttuurissa. Perinteisen, Village Peoplen sykkeessä ilakoivan diskohomotyypin rinnalle nousi Boy Georgen kautta herkempi ja romanttisempi, karnevalistinen homoimage: Karma Chameleon. Kaikkiaan ajan musiikin imago ja energia oli sukupuoleton, neutri. Ainakin jos ajatellaan sellaisia syntsapopbändejä kuin Duran Duran tai Human League.

Vuonna 1981 muoti-ilmiöksi räjähtäneen syntikkapopin myötä syntyi uusia alakulttuureja ja niihin initioituneita nuoria alettiin kutsua yleisnimellä "uusromantikot". Mustanpuhuvaa lookia suosineet, meikatut pojat ja koristeelliset, mutta kalpeat tytöt ilmaantuivat katukuvaan myös Suomessa. Helsingin kaduilla ensimmäiset uusromantikot herättivät kantaväestössä jopa avoimesti aggressivisia reaktioita. Keikaroivissa mustahuulissa ärsytti eniten sama asia kuin aikoinaan hipeissä: he sekoittivat vakiintuneita sukupuolirooleja ja uhmasivat perinteistä, Junttilan tuvan seinään naulattua oikeamiehisyyden lakia.

Uusromantikot eivät olleet haluttuja asiakkaita Helsingin kapakoihin. Tämä oli yksi syy siihen, että kaupunkiin alettiin perustaa uusia rockklubeja. Ensimmäinen viritys oli Einstein A Go Go Kaisaniemessä ja sitä seurasi mm. lengendaarinen Bela Lugosi, jonka toiminnassa olivat mukana mm. Njassa, Mustan Paraatin Panda ja Samurai-Timppa.

Soundtrack Lugosissa ei ollut mitään "futupoppia", eikä aina niin "uusromanttistakaan" kamaa. Musan kirjoon mahtui monenmoista, joskin aina jotenkin tummasävyistä, kalpeuden aatteen kamaa: Cramps, Lou Reed, Killing Joke, Bauhaus, Birthday Party, Bowie, Banshees, Iggy Pop, Joy Division, T. Rex, Musta Paraati, Theatre of Hate, Simple Minds...

Petri Hakkaraisen (Pete Eurooppa) mustavalkoinen elokuva Timanttikoirien vuosi 1984 on katsaus mustahuulikulttuurin kulta-aikaan Suomessa. Bela Lugosin ja muiden klubien lisäksi muistellaan tuon ajan bändejä ja performanceryhmiä, kuten Homo S ja Jack Helen Brut. Autenttista kuvamateraalia 80-luvulta on vähänlaisesti; puhuvat päät puhuvat ja kertojaääni kertoo.

Yksilöllisyys oli timanttikoirien suuri teesi ja unelma. He lavastivat ja puvustivat valtakulttuurin keskelle oman illuusionsa, nihilistis-romanttisen näytelmän, jossa jokainen näyttelijä kuvitteli olevansa pääosassa: superstar. "Ihmiset tekivät omasta elämästään yksilön taidetta", kuten Pete Euroopan elokuvassa asia muotoillaan eli, jokainen voi olla taideteos. Ennen mustahuulia punk julisti lähes, mutta ei ihan samaa: jokainen on taiteilija. Molemmat sloganit ovat 60-luvun hippien perua, mutta sekä hipeistä että punkeista timanttikoirat erkanivat siinä, että heidän kulttinsa oli esteettistä alakulttuuria, ei maailman muuttamiseen tähtävää vastakulttuuria.

Mitään yhteistä ideologiaa timanttikoirat eivät tunnustaneet, ellei sitten viileä, urbaani dekandenttisuus ollut sitä. Tämä dekadenssi oli tosin enimmäkseen teoreettista ja kuvitteellista laatua. Vaikka kajalkeikari olisi koko yön diggaillut klubilla Bowien Berliinin kauden kiekkoja ja Velvet Undergroundin heroiininharhaista anemiaa, oli aamulla jääkaapissa odottamassa sama eväs kuin naapurin juntillakin - keskikalja ja makkaralenkki - ja synkkisriennoista pokatun, jääsilmäisen kohtalon enkelin paheellisuus oli sekin haihtunut eetteriin korsetin ja mustien pitsipöksyjen riisumisen jälkeen...

Timanttikoirakulttuurin tärkeimmät bändit ovat luonnollisesti Pete Euroopan dokumentissa mukana: Pin Ups, Shadowplay, Hefty Load, Nights of Iguana ja Musta Paraati. Kaikki kiistämättä kovia, merkittäviä bändejä, vaikka ne eivät kovin montaa erikoislaatuisen sykähdyttävää biisiä jälkeensä jättäneetkään.

Mustahuulibändien houreisessa ja melankolisessa musassa oli jännittävää ja herkkää vieraantuneisuutta ja uudenlaisia ja kiintoisia, psyykkisiä svengejä, joita ilman suomalaisen rockin kokonaiskuva 80-luvun alussa olisi ollut lähes täysin puuduttavassa kuosissa. Olihan vuosi 1984 paitsi timanttikoirien vuosi myös Eppu Normaalin, Popedan ja Kolmannen naisen vuosi...

Pete Euroopan elokuva on suureellisesti viritetty dadaismiin ja 1900-luvun alun Bauhausiin ja italialaisiin futuristeihin Helsingin klubitouhuja vertailevilla visioillaan, ja laajoja, puhtaita ja komeita ovat myös elokuvan kuvat. Timanttikoirien vuosi on hienosti kuvattu teos. Filmiin on ilmeisesti tarkoituksellisesti haettu sodanaikaisten propagandaelokuvien tunnelmaa ja varsinkin alkujakso elokuvasta on hieman liiankin propagandistinen tai, pitkitetyn uutiskatsauksen näköinen.

PS. Huomasin juuri Timanttikoirien tulevan Teemalta lauantaina 16.4.

Panoraama - törkylehti 70-luvulta

2011-04-13T18:14:00.001-07:00

Panoraamaa julkaistiin vuosina 1973-74. Lehti muistuttaa sellaisia Suomessa ilmestyneitä tai yhä ilmestyviä julkaisuja kuin Hymy, Nyrkkiposti, Ratto ja Seiska. Menekkilehdet oy:n kustantama Panoraama oli kuitenkin noita mainittuja aviiseja ronskimpi ja pornahtavampi journalistiselta otteeltaan. Ainoastaan pornolehti Ratto pääsee samalle viivalle Panoraaman kanssa. Raton päätomittaja Seppo Porvali olikin johtavana sieluna myös Panoraamassa.

Panoraaman eniten suosimia aiheita olivat julkkikset, sota ja seksi. Viimeksi mainitun osaston artikkelit olivat useimmiten lajia: "Porilaisessa liikemiesperheessä asuu nyt suuri suru: Tyttäremme on pornomallina Ruotsissa" tai, "Kolme vuotta kadoksissa olleen Mirja Manervon arvoitus ratkennut: Tänään hän on alastonmallina Saksassa". Tälläisissä jutuissa oli asiaankuuluvaa kuvitusta, mutta varsinaisia pornografisia potretteja lehdessä nähtiin niukalti. Niihin erikoistui Panoraaman sisarjulkaisu Junnu.

Eri tyyppiset kylähullut ja ekstentriset peräkammarin pojat ymv. pääsivät Panoraaman kautta päivänvaloon. Lehti esitteli esimerkiksi ilman housuja esiintyneen lauluduon Raimo Kuusisto & Leo Louhivaara. Kundien showsta napatuista kuvissa on mukana myös alaston nainen lattialla kyykkimässä ja tarjoamassa imuja ym. arvon artisteille. Laulajakaksikon väitettiin esiintyneen suurella menestyksellä "Beirutin Sex-festivaaleilla."

Näytteenä Panoraaman tavasta käsitellä julkkiksia muutama otsikko:

Yksi Irwinin rakastajista kertoo: Miehenä Irwin on täysi nolla
Timo T. A. Mikkonen uskollinen aviomies vai impotentti?
Erkki Liikasen kaksi vaimoa
Juha Vainio iski Lasse Virenin sussun

Sisältö jutuissa oli otsikoiden mukaista. Näin Panoraamassa sanailtiin Seppo Paroni Paakkunaisesta vuonna 1974:

"Parooni Paakkunainen on saksafonitaiteilija. Hän on säveltänyt musiikin elokuvaan: Lampaansyöjät ja saanut siitä kiitostakin. Nyt sanotaan hänen kuitenkin olevan hieman toisissa maailmoissa. Kiitokset eivät ole hänen päätään sekoittaneet, vaan sen on tehnyt hashis. Aine, jota Parooni kehuu käyttävänsä säännöllisesti ja samalla hän suosittelee ainetta lämpimästi muillekin.

Sukupuolielämänkin virvoittajana se on parhaaksi koettu. Yhdyntäaika pitenee, potenssi voimistuu ja orgasmi on kuin tulivuoren purkaus.

Näin Paakkunaisen perheessä, jossa vieläpä lapset saavat koko ajan olla aktia seuraamassa ja tehdä samalla asiaan kuuluvia kysymyksiä. Se on sitä heidän nykyaikaista vapaata kasvatustaan."

Jutun kirjoittaja on Jaakko-Juhani Roine ja kuvaaja Alvar Kolanen. Mitään varsinaisia lähteitä lehden väitteille ei esitetä eikä Paroni Paakkunaisen omaa kommenttia tietenkään sisälly juttuun. Tällä tyylillä väsättiin monet muutkin artikkelit. Eräässä Panoraamassa mollataan ankarasti Hectoria, joka oli kehdannut "väittää, että me keksimme omat juttumme."

Vuonna 2011 törkylehdistöllä on Panoraaman verrattuna huomattavan suuret resurssit kaivella ihmisten yksityiselämää. Siksi lehtien ei tarvitse enää julkaista keksittyjä stooreja julkimoiden edesottamuksista. Tänä päivänä julkkisjutut eivät myöskään ole välttämättä tyyliltään samalla tavalla aggressiivisisesti rivoja kuin Panoraamassa; sensaatiolehdet ovat siirtäneet rankimpien törkypäästöjen höyryämisen lehtien lukijoiden vastuulle, kuten pikainenkin silmäys netin chatpalstoille todeksi näyttää.

Panoraama poikkeaa nykyisistä sensaatiojulkaisuista myös siinä, että lehden avoimen seksistisen ja äijämäisesti naljailevan linjan takia se oli selkeästi miehille suunnattu lehti. Osaltaan tästä kertoo sotimista ja sotapäälliköitä käsittelevän aineiston runsaus. Nämä jutut olivat yhtä groteskeja ja kreisejä kuin villeimmät julkkispaljastuksetkin. Nykyisin ei mikään lehti julkaise Suomen sodista Panoraaman raporttien kanssa yhteismitallisia sooreja:

"Jumalauta. Rautaa ja nikkeliä oli ilmassa niin, ettei meinannut sekaan sopia. Samaan aikaan salongeissa naitiin ja juotiin konjakkia. Perkele. Petsamossa taistelujen ryöstäydyttyä helvetin myllerrykseksi, ei nähnyt naista edes ruumiina. Siellä olisi naisen jälkikin tuonut lohtua siihen helvetilliseen myllerrykseen, jonka Petsamo koki ... kun sais vielä kerran panna, niin vittu tämän elämän vaikka loppuisi (lopettaisi?) `sen´ päälle."

Stump - se oli sitä aikaa kun Frederik poplehteä päätoimitti...

2011-04-08T11:34:00.000-07:00

Frederikin suurimmat saavutukset ajoittuvat mielestäni 60-luvun loppuuun. Hän toimi silloin ristimänimellään Ilkka Sysimetsä - mutta ei omalla kuvallaan - nuortenlehti Stumpin päätoimittajana. Lehden avustajakaartiin kuului mm. myöhemmin Dingon managerina ja "Suomen parhaana kättelijänä" mainetta niittänyt Lasse Norres.

Stump ilmestyi vuosina 1967 - 1970. Ensimmäiset vuosikerrat olivat jättikokoisia (30 x 41 cm) ja takakannen täytti aina julistekuva. Popmusaa sivuavat jutut olivat Stumpissa enemmistönä, mutta myös muoti oli framilla ja vielä enemmän erilaiset sosiaalipoliittiset kohteet: vankilat, poikakodit, alkoholi, teiniraskaudet jne. Suuren kohun Stump herätti vuonna 1969 aborttinumerollaan, jonka kanteen oli laitettu kuva ko. toimenpiteestä.

Stump julkaisi ainoana lehtenä Suomessa sensuroimattomana kuuluisat alastonkuvat John Lennonista & Yoko Onosta, takaa ja edestä, jotka pariskunta otatti v. 1968 avantgardistisen Two Virgins -albuminsa kansitaidetta varten. Molemmat potretit ilmestyivät koossa 60 x 40 cm. Eniten palstatilaa Stumpissa saivat Danny, Kirka, Irwin ja Vesku Loiri, bändeistä ehkä Ernos. Eikä Frederik itsekään huomiotta lehdessään jäänyt...

Lukijoiden pikkuilmoituspalsta vei joka lehdestä vähintään yhden sivun. Muita vakiolokeroja olivat: kirjeet, levyarvostelut, USAn, Englannin ja Suomen levymyyntilistat ja joka kuukautisen suosikkiäänestyksen tulokset: karvapäälista. Stumpissa oli myös sukupuolielämän kirjelaatikko nimellä Kanillakin on ongelmansa.. ja se olikin varsin informatiivinen ja selkeä sukupuolivalistuksen jakaja. Kilpailijoilla, Suosikilla ja Introlla ei vastaavanlaista palstaa siihen aikaan ollut.

Stumpin numerossa 1/1969 oli raportti D-tuotannon fani-illasta, jossa esiintyivät Kirka, Danny, Robin, Eero Raittinen, Katri-Helena ja Islanders. Kiinnostava detalji jutussa on 11-vuotiaan Mikko Montosen lyhyt haastattelu. Kyseessä on sama Mikko Montonen, joka 10 vuotta myöhemmin sauhusi Soundin sivuilla punkista ja reggaesta. Montosesta tuli ehkä ensimmäinen täyden toimeentulon rockkirjoittelusta saanut vapaa toimittaja Suomessa. 80-luvulla hän laajensi areenaansa Soundista mm. Hymyyn ja peräjälkeen molempiin iltapäivälehtiin. Tuolloin Montonen oli ikään kuin suomalaisen rockjournalismin Tintti: pieni, hintelä reportteri, joka seikkaili milloin Jamaikalla, milloin Englannissa tai Ruotsissa kirjaamassa - ällistyttävän nopealla pikakirjoitustekniikallaan - ylös poppismaailman kuumimpia tapahtumia.

"Mä tulin tänne kattoon Kirkaa, koska se on hyvä laulaja. Mä kuulun Islanders-fanclubiin, se oli Suomen paras silloin kun Kirka kuului siihen. Nyt on Soulset paras. Mä tulin tänne kuunteleen hyvää musiikkia, en mä varsinaisesti niinkää tullut katsomaan kuuluisia henkilöitä", kertoi Mikko Montonen vuonna 1969 Stumpissa.

Musan osalta Stump oli lähinnä uutislehtinen. Pintaa syvemmälle ei pop-jutuissa kaivauduttu. Lehdestä puuttuivat kokonaan Suosikille ominaiset ukomaanraportit ja muut laajat katsaukset ajan trendeihin. Frederik ja toimittajat Seppo Bruun ja Juha Linnakorpi toimittivat kevyttä, melko kotikutoista lehteä, mutta he tekivät sitä vilpittömän innostuneesti, omistautuneesti ja tyylillä. Stump oli pirteä, raikkaan sirpaleinen heijaste omaa aikaansa.

Vuonna 1970 Stumpin kustantaja vaihtui tamperelaiseksi Lehtipojat oy:ksi. Aviisin formaatti muuttui n. Apu-lehden kokoiseksi ja lehden jutut alkoivat olla pääasiassa kuraa. Tässä vaiheessa Reetu ei ollut enää puikoissa.

Uuden Stumpin reportaasit "Seppo seipään ihmeellisistä seikkailuista Kanarialla" tai siitä "miten suomalainen puhelintyttö toimii" eivät vetäneet lukijoita isommin puoleensa: yhtä aikaa journalistisen romahduksen kanssa romahti lehden levikki ja niin Stumppi tumpattiin.

(Allen Ginsbergin) Huuto ja Meteli

2011-04-03T17:48:00.001-07:00

"Mikä oli se sfinski, betonia, alumiinia, joka raateli auki heidän kallonsa, hotkaisi aivot ja mielikuvituksen?
Molok! Yksinäisyys! Saasta! Rumuus! Roskapöntöt ja saavuttamattomat dollarit! Portaitten alla kirkuvat lapset! Armeijoissa voihkivat pojat! Puistoissa itkevät vanhukset!
Molok! Molok! Molokin Painajainen! Rakkauden Molok! Järjen Molok! Molok, ihmisten ankara tuomitsija!"

- Allen Ginsbergin runosta Huuto.

Pekka Lounela & Jyrki Mäntylä - Huuto ja meteli (Karisto) -1970
Allen Ginsberg: Huuto ja muita runoja (Sammakko) - 2002
Rob Epstein & Jeffrey Friedman (ohj.) - Howl / Huuto - 2010

Runoilija Allen Ginsberg oli juutalainen, julkihomo, buddhisti, pilvenpolttaja, happopää, valkoisen magian agentti ja myötätunnon politiikan agitaattori. Hänen kirjallinen tuotantonsa alkoi vuonna 1956 kokoelmalla Howl And Other Poems.

Kesällä 1969 Howl eli Huuto esitettiin Porin Jazzissa Otto Donnerin kolmelle äänelle sovittamana musiikkirunoelmana. Produktiosta tehtiin myöhemmin studionauhoite ja se esitettiin radiossa saman vuoden syyskuussa. Kuukautta myöhemmin 83 kansanedustajaa teki ohjelmasta eduskuntakyselyn. He tiedustelivat hallitukselta, oliko ohjelma Yleisradion toimiluvan vastainen.

Yleisradion johtokunnan mielestä Huuto rikkoi YLEn toimiluvassa määriteltyjä sääntöjä ja samaan tulokseen tuli kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö. Ohjelman tuottaja sai hallintoneuvostolta muistutuksen. Koko prosessi kaikkine sivujuonteineen ja yksityiskeskustelujen referointeineen on kirjattu Lounelan ja Mäntylän kirjaan Huuto ja meteli. Kirjan mukaan ohjelman tuotantotiimi oli täysin ällistynyt lähetyksen herättämästä kohusta ja sitä seuranneista toimenpiteistä.

Hauska yksityiskohta kirjassa on se, että jossain vaiheessa Huutoa koskevalle eduskuntakyselylle suunniteltiin vastavetoa, kyselyä "esim. jumalanpalvelusten viihteellisestä ja hyödyllisten tietojen välitykseen liittyvästä arvosta." Ajatuksena tässä oli siis se, että kirkonmenojen radioiminen on yhtä lailla ristiriidassa radion toimiluvassa mainitun "informatiivisuuden" prinsiipin kanssa, kuin Ginsbergin runoilu "miljoonasta auringossa värjöttävästä tytönpillusta".

Pekka Lounela summaa ajatuksiaan Huuto-prosessista tähän tapaan: "Taide on yhteiskunnallinen ilmiö, semminkin yhteiskunnallinen runous, kuten tämä Ginsbergin teos. Sen oikeus on protestoida, kertoa asioita, joista parlamentaarikot eivät halua tietää, pilkata, murtaa sen ulkopuolella säädetyt moraali- ja makusäännöt. Taide on isänmaa, josta anarkistiakaan ei pidä karkoitettaman. Vainojen aikoinakin se on pitäytynyt autonomiaansa. Neuvostoliiton kulttuurinjohto ja suomalaiset porvarit voivat kiistää taiteenharjoittajien itsenäisyyspyrkimykset, mutta eivät niitä tukahduttaa."

Amerikassa Huuto herätti ilmestyessään vielä suuremman kohun, kuin sen radioesitys 13 vuotta myöhemmin Suomessa. Ginsbergin tekstin kustantaja haastettiin oikeuteen epäiltynä epäsiveellisen painotuotteen julkaisemisesta. Näitä tapahtumia ja Ginsbergin nuoruusvuosia muutenkin visualisoi Epsteinin ja Friedmanin elokuva Huuto. Ginsbergin lisäksi tässä nostalgisessa ja kauniin elegisessä filmissä esitellään mm. beatnik-ikonit Jack Kerouac ja hänen ja Ginsbergin yhteinen ihastus, biseksuaali kosmisen sekoilun suurmestari Neal Cassady. Elokuvassa m e l k e i n nähdään Ginsbergin(James Franco) ottavan suihin Cassadylta.

Elämäkertafilmejä vaivaa usen kankea ja yksiulotteinen näköispatsastelu. Huuto-elokuvassa tämä vältetään aikatasoja ja näkökulmia vaihtelevalla montaasilla ja yhdistämällä erilaisia tyylejä ja tekniikoita: animaatiota ja mustavalkoisia takautumakuvia, oikeussalidraamaa ja otoksia kotioloissaaan pitkää haastattelua antavasta Ginsbergista. Haastattelijalle tilittävän Franco-Ginsbergin osuus on kuitenkin liian suuri. Haastatteluotokset rikkovat ja löysäävät elokuvan muuten tiivistä rytmiä ja alleviivaavat rainan dokumentaarisia piirteitä. Kyllä tämä teos katsojaa puhuttelee omalla, herkällä tavallaan, mutta kiinnostunutta sympatiaa suurempaa ihastusta filmi ei ainakaan omalla kohdallani herättänyt.

Olen lukenut Huudon pari kertaa elämäni aikana. Elokuvan katsottuani aloin etsiä Howlia kirjahyllystä, mutta en löytänyt, suomennoksen vain. Ilmeisesti olen kantanut kirjan joskus divariin. En näet ole kokenut Ginsbergin runoutta erityisen läheiseksi itselleni, vaikka Kuolema van Goghin korvalle tulikin nuorna tankattua läpi moneen kertaan. Toisinaan olen jopa tykkänään "unohtanut", että Ginsberg oli runoilija. Hän oli niin monessa muussa mukana. Ginsberg performoi ja johti rituaaleja, piti palopuheita, konsertoi ja antoi haastatteluja... Tämä kaikki "oheistouhu" ynnä miehen valloittava, lämmin persona on kiehtonut meikäläistä enemmän, kuin Ginsbergin runot sinänsä. Tietysti tälläinen rajaus runouteen ja muuhun puuhailuun on tässä tapauksessa keinotekoinen. Allen Ginsberghän oli sensortin runoilija, että koko hänen elämänsä valui ilman sensuuria runoihin ja koko hänen elämänsä oli sensuroimaton ja vapaamuotoinen runoelma.

Allen Ginsberg opiskeli Buddha Dharmaa tiibettiläisten lamojen opastamana ja harjoitti buddhalaista meditaatiota. Ginsberg myös taltioi buddhalaisia opetuksia värssyihinsä, joita hän pruukkasi veisata pumppuharmooninsa säestyksellä. Howl-elokuvan viimeisten kuvien soundtrackina soi eräs tälläinen hymni, Father Death Blues

Hey Father Death, I'm flying home
Hey poor man, you're all alone
Hey old daddy, I know where I'm going

Father Death, Don't cry any more
Mama's there, underneath the floor
Brother Death, please mind the store

Old Aunty Death Don't hide your bones
Old Uncle Death I hear your groans
O Sister Death how sweet your moans

O Children Deaths go breathe your breaths
Sobbing breasts'll ease your Deaths
Pain is gone, tears take the rest

Genius Death your art is done
Lover Death your body's gone
Father Death I'm coming home

Guru Death your words are true
Teacher Death I do thank you
For inspiring me to sing this Blues

Buddha Death, I wake with you
Dharma Death, your mind is new
Sangha Death, we'll work it through

Suffering is what was born
Ignorance made me forlorn
Tearful truths I cannot scorn

Father Breath once more farewell
Birth you gave was no thing ill
My heart is still, as time will tell.

A G kävi 1983 Suomessa. YLEn kulttuurimakasiini Levottomat palat haastatteli.

Puoluepamppujen levyraati

2011-04-02T17:33:00.001-07:00

Ilta-Sanomat tiedusteli 2.4. eduskuntapuolueiden puheenjohtajilta heidän suosikkibiisejään:

Iltiksen mukaan Timo Soinin suosikkikipale ei olekaan Siniristilippumme, ei edes Ave Maria, vaan Status Quon Caroline. Rehti, joskin keskinkertainen valinta keskinkertaisen rehtiyspuolueen johtajalta. Vaan minkälaisia lupauksia Suomen tulevaisuudesta antaakaan se, että Soinilla on yhteinen sävel SKP:n Kari Peitsamon kanssa?

Jutta Urpilaisen valinta, Pave Maijasen Pidä huolta, on sääliä herättävä "Minusta siinä on hienot sanat." Ei niin, että halveksisin kyseistä viisua, kuten monet tekivät silloin, kun se keskelle osallistuvaa punksesonkia ilmestyi. Olen jopa huomannut, että biisi sopii hyvin esim. telkkarin hyväntekeväisyyskamppisten puffeihin ja erinäisiin tietoiskuihin. Mutta onko sosialidemokraatin mielimusankin pakko olla partiopoikamaisen sosialidemokraattista?

Jyrki Kataisen suosikkibiisin, Girl from Ipanema, kohdalla yllättävät perustelut
"Vaikka laulu sijoittuu ihan muualle, mieleen tulee muistikuvia Pariisista ja Havannasta, jossa kappaleen olen kuullut." Muistikuvia Havannasta? Eh. Siis Kuubastako Katainen on talousoppinsa hakenut? Lattarimusahan oli alunperin vasemmiston heiniä, eikä kokoomuksen äijäosasto varmaan vieläkään bossa novaan taivu, joten nastaa on, että puolueen päälliköllä on antennit ojossa ulkoeurooppalaisiin svengehin. Se voi olla ensiaskel pois jäykkyydestä. Music is the teacher!

Anni Sinnemäen julki-imagoksi on muodostunut karakteeri, joka ei suomalaista arkimaailmaa tunne muuta kuin tilastojen kautta. Biisisuosikki kertoo yhtäläisestä todellisuudesta vieraantumisesta, se kun on omatekemä Ultra Bran Pärnu. Hohoi! Täällä ulkomaailma, kuuluuko?!

Päivi Räsäsen lemppari on What a Wonderful World, laulajana Louis. Armstrong, tämä oman aikansa bobmarley: musta kannabiksen ketjupolttaja, jonka valkoinen yleisö otti lemmikikseen. What a Wonderful World on kiistämättä upea veto. Toivoisin vaan, että se inspiroisi Räsästä ja muitakin ihmisiä etsimään lisää helmiä Armstrongin aarreaitasta.

Kulttuuriministeri Stefan Wallin on jo aikaisemmin nimennyt elokuvasuoksikseen kaikkien maailman teinityttöjen itkettäjän, Titanicin. Wallinin suosikilevyllä itkee mies, Eppu Normaali, ja kappale on Murheellisten laulujen maa. "Se kuvaa mahtavasti suomalaista sielunmaisemaa " Niinhän se tekee. Eikö olisi jo aika vaihtaa levyä?

Paavo Arhinmäki diggaa Oasiksen Don't Look Back in Angerista.
"Siinä on sellaista mahtipontista jalkapallokatsomon henkeä." Vasemmistopomoa tietysti isojen joukkokoontumisten kohina kiehtoo. Mielessä ehkä kangastelee toive olla itse stadionin stagella huudattamassa kansaa, kuin vanha kunnon V. I. Lenin konsanaan. Jee! Keski-ikäisten vasemmisto- ja viherkaadereiden keskuudessa brittiläinen bändipop on käsittääkseni melko lailla pop. Ehkä siinä on vielä nykyisinkin jäljellä hitunen vanhaa työväenluokan sankareiden hienhajua.

Miten piristävää olisikaan ollut, jos pääministeri Mari Kiviniemi olisi Iltiksen gallupissa nimennyt suosikikseen jonkun John Cagen sävellyksen, Terry Rileyn In C´n tai John Coltranen Love Supremen. Mutta ei. Kepu pettää aina! Kaikista maailman biiseistä on pääministerille läheisin Jenni Vartiaisen Missä muruseni on.

Minulle Jenni Vartiainen on täysin tuntematon tapaus. Olen varmasti nimen jossain nähnyt, mutta eipä ole jäänyt mieleen. Mutta nyt otin netistä selvää Vartiaisen urasta ja kuuntelin tubesta Murusen. Se kuulosti varoittavalta esimerkiltä siitä, kuinka vähistä aineksista yritetään väkisin paisuttaa näyttävää, elämää suurempaa (nyyhky)draamaa. Tässä mielessä Vartiaisen teinimäisesti ylitulkittu tunnehaamuilu muistuttaa keskustan puoluekokousta.

Papukaijamerkin Kiviniemi (kin) ansaitsee siitä hyvästä, että ei sortunut esasaarismaiseen rajuiluun ja ilmoittanut suosikikseen Hurriganesia.

Mustanaamio - Vaeltava aave

2011-04-02T07:09:00.001-07:00

Mustanaamiolehden viimeinen numero Suomessa ilmestyi vuonna 2010. Lehteä julkaistiin yhtäjaksoisesti vuodesta 1966 alkaen, ensin Semic Pressin, sitten Egmontin toimesta. Ennen nimikkolehden perustamista kokopitkiä Mustanaamioseikkailuja ilmestyi silloin tällöin Sarjakuvalehdessä (1949 - 1963).

En ole jäänyt Mustanaamiota kaipaamaan, sillä Lee Falkin kuoltua 1999 lehden yhteys alkulähteeseen sammui ja jo vuosikausia ennen tätä lehdessä julkaistiin pääasiassa muita kuin Falkin itsensä suunnittelemia jaksoja. Minun diggailuni kohdistuu näet pelkästään kolmeen ensimmäiseen, originaaliin Mustanaamion piirtäjään: Ray Moore, Wilson McCoy ja Sy Barry.

Ray Moore on piirtäjistä minulle etäisin, koska hän toimi Mustanaamion tekijänä jo ennen syntymääni (1936 -1943 ja 1945 - 49) ja hänen miedosti film noir -henkisiä, tummasävyisiä kuvituksiaan on julkaistu niukalti uusintapainoksina. Huomattavasti tutumpia ja rakkaampia ovat naivistisesta otteestaan tunnetun Wilson McCoyn työt. Hän piirsi Mustanaamiota vuosina 1942 -1961.

Mustanaamioita julkaistiin Suomessa jo 40-luvulla sanomalehtistrippeinä. Itse luin ensimmäiset Mustanaamiot 60-luvun alussa Keskisuomalaisesta, jossa sarjakuvaa julkaistiin päivittäin nimellä Fantom. Varsinainen inititaatio Fantom-kosmokseen tapahtui vuoden 1965 paikkeilla. Erään kesäpäivänä, ollessani äitini vanhempien maatilalla, kipusin aittarakennuksen yäkerrokseen, aitanparveen ja näin siellä valtavat kasat 50 - ja 60 -lukujen Seura-lehtiä, joissa Mustanaamio seikkaili n. puolen sivun sarjakuvana. Järjestin seurat numerojärjestykseen ja aloitin pitkän ja hartaan Mustanaamioruutujen luennan...

Monta mainiota tarinaa tuli vastaan, mutta suurimman vaikutuksen teki Sy Barryn piirtämä kertomus Punaparran johtaman merirosvokaupungin, Sanloin tuhosta ja viidakkopartion perustamisesta. Edelleenkin pidän tätä sarjista aivan huippuna ja selkeästi Barryn parhaana. Juttu saa näyttävän huipentumansa, kun Mustanaamio vihdoin, kolme merirosvopäällikön ykkösmiestä päihitettyään, ryhtyy miekkailemaan itsensä Punaparran kanssa ja taistelijat paahtavat kamppaillesaan koko Sanloin läpi, kunnes ottelu saa ratkaisunsa laivankannella.

Sy Barryn käsialaa on myös jakso Mustanaamion häät, joka ilmestyessään vuonna 1977 huomiotiin mediassa ympärin maailman. Pian tämän jälkeen Barry piirsi Walkerin viidakkoperheeseen kaksoset ja Mustanaamiolle tuli uusi rooli perheenisänä. Tätä kaikkea Purppurarinteillä on ollut vaikea niellä. Se Mustanaamio jonka lumoihin minä jouduin, oli umpimysteerinen, yksinäinen - toki myös romanttinen - kostaja ja seikkailija, ei mikään leppoisa ydinperhearvojen vaalija.

Nykytutkimuksen valossa Mustanaamiosta voisi kaivaa ties minkälaista aihelmaa esiin. Jo pelkästään Fantomin ja kääpiöhiemolaisten suhde saattaisi synnyttää monia tutkimuslinjoja. Tietyn kolonialistis-imperialistisen sävyn heidän suhteelleen antaa ainakin se, että vaikka Mustanaamiolla on aarrekammio pullollaan kultaa, timantteja ja arvoesineitä ei hän sijoita penninjeesusta pygmien infrastruktuurin kehittämiseen. Mutta ehkä Falkilla ja Barrylla olikin ekologiset perusteet sille, että Mustanaamion pygmit haluavat pysyä ulkomaailmasta loitolla ja pitää ulkomaailman loitolla omasta perinteisestä elämänmuodostaan, johon myös valkoisen Vaeltavan Aaveen palkaton palveleminen on jo vuosisatoja kuulunu (nykyinen Mustanaamio on järjestyksessä 21.).

Fantomin virkapuku taas yllyttää satunnaista tutkijaa vähintäänkin metroseksuaalisiin figurointointeihin ja erinäisiin spekulaatioihin Mustanaamion ja Dianan säpinöistä Pääkalloluolan pimeimmässä kolkassa. Naamio, huppu, nahkasaappat ja vyö... Mustanaamio kantaa fetissiasua, sen materiaali vaan ei ole pornografiassa suosittua nahkaa tai kumia, vaan jotain trikookangasta. Paljaana Mustanaamion "leikkiasussa" on vain kädet, sieraimet ja suu.

Mustanaamion asu onkin suurin este sarjakuvahahmon elokuvaan siirtämiselle. Simon Wincerin ohjaamassa elokuvasssa (v. 1996) Mustanaamio näytti aivan liiaksi violettikuoriselta, bodatulta makkaralta raidallisissa uimahousuissa. Välillä karmean, välillä karmean tylsän näköistä on visio myös Mustanaamiostripeissä, joita Seurassa ja eräissä sanomalehdissä nykyisin julkaistaan.

Lyhykäisyydessään tilanne on se, että Fantomin hahmo ja symbolit ovat nykytekijöiden Mustis-stripeissä edelleen nähtävissä ja vanhat viidakon sanonnat - "Mustanaamio on kova koville" jne. - humisevat yhä mielessämme, mutta itse Vaeltava Aave on mennyt menojaan, haihtunut haamuna ilmaan. Kiitos käynnistä.

Tarzanin sukupuolinen suunta

2011-03-31T15:17:00.000-07:00

En ole koskaan kokenut elokuvateatterissa sellaista riehaa kuin Tarzan-elokuvien päivännäytöksissä 60-luvulla Jyväs-Kinossa. Metakka ennen leffan alkua oli salissa valtaisa, Tarzanhuudon joikaajia oli lukuisia ja innostuneimmat yksilöt hyppivät sananmukaisesti seinille tai, kiipeilivät salista ylös parvelle.

Johnny Weissmullerin kuuluisat Tarzan-elokuvat ovat parhaimmillaan lumoavan reippaita ja hupaisia seikkailupätkiä, mutta Weissmuller-Tarzan on hyvin kaukana Edgar Rice Burroughsin kirjoissa esiintyvän viidakkomiehen karakteerista. Burroughsin Tarzan on sekä raakalaismaisempi että älykkäämpi kuin Weismuller-Tarzan. Piirtäjä Burne Hogarthin (1911 -1996) sarjakuvien Tarzan on viboiltaan lähempänä burroughsmaista, hurjaa hehkua, kuin yksikään valkokankaalla nähty apinain kuningas:

Mutta mikä ja kuka Tarzan todella oli miehiään? Tästä asiasta on tehty jopa akaateemia tutkimuksia. Myös Suomessa. Vuonna 1998 ilmestyi kirjana (Like) Paula Havasten väitöskirja Tarzan ja valkoisen miehen arvoitus: Tutkimus maskuliinisestä identtiteetistä Edgar Rice Burroughsin Tarzan-sarjassa.

Paula Havaste tutkii Tarzanin miehisyyttä siltä pohjalta, että "Tarzan edustaa perinteistä miehen mallia: taistelijaa, suojelijaa, hallitsijaa." Tämän näkemyksen haluan osittain kyseenalaistaa. Onhan Tarzan Burroughsin kirjoissa usein sivullinen, viidakon varjoihin vetäytyjä, joka mielellään loikoilee puun oksilla ja seurailee tapahtumia sieltä käsin. Tarzan nauttii yksinäisyydestä, mutta erinäisiä seikkailuja sattuu sallimuksen oikusta viidakkomiehen kohdalle ja silloin Tarzanista tulee taistelija.

Erikoisinta Havasten tutkimuksessa on näkemys Tarzanin ja hänen upseeriystävänsä D´Arnot´n suhteen homoeroottisesta luonteesta: "Homoseksuaalinen sävy Tarzanin ja D´Arnot´n suhteessa on tärkeä tekijä, joka ilmaistaan kätketysti mutta joka silti jäsentää miesten suhdetta."

On jo pitkään ollut muodikasta löytää "kätkettyä" homoerotiikkaa yhdestä sun toisesta taideteoksesta & edesmenneestä taiteilijasta. Tämä kertoo siitä, miten seksuaalinen kulttuurimme on: kaikkia ilmiöitä on opittu katsastamaan sukupuolisuuden perspektiivistä,ja enää esim. miesten välistä ystävyyttä ei osata käsittää ja käsitellä ilman seksuaalisia värityksiä. Samalla em.. tutkimustendenssi ilmentää sitä lainmukaisuutta, että jokaisella ajalla on joku, yksi ja tietty näkökulma - tässä tapauksessa homosapluunan käyttö - joka alkaa dominoida taiteen ja kulttuurin analysointia.

Havasten mukaan "Tarzan muuttuu aikuistuessaan `normaaliksi`... Jane on lopullinen vaihtoehto, joka pyyhkii pois homoseksuaalisen intressin.." Hän siis antaa ymmärtää, että seksuaalinen suuntautuminen on valinnainen asia eli, ihmisen "ei ole pakko alistua" kaikille kohtaamilleen impulsseille: identtiteetti - johon seksuaalinen olemuskin kuuluu - on kehittyvä ja muuttuvainen asia, varsinkin nuorena. Ikävä kyllä, tälläistä kantaa ei voi tänä päivänä tuoda julki ilman homofoobikon leimaa.

(Sinänsä on merkillistä ja merkillepantavaa, että lääketieteellistä termiä "fobia" käytetään julkisessa keskustelussa vain silloin kun puheenaiheena on homous tai homoliitot. Yhtä hyvinhän voitaisiin puhua vaikkapa perussuomalaisille tyypillisestä EU-fobiasta. Myös arvonlisäverofobiasta ja ydinvoimafobiasta kärsitään Suomessa paljon, kannabisfobiasta puhumattakaan.)

Homovihan puhkuminen on typerää ja alhaista käytöstä, mutta toisinajattelu esim. homopolitiikasta ei ole automaattisesti homovihaa tai homofobiaa. Raamatulla homojen (tai pikemmin homouden) huitominen ei sekään välttämättä ole vihaa, jos ei nyt erityisen järkevää keskustelukulttuuriakaan. Tosin on myös niin, että tyystin ei voi sivuuttaa raamatullista visiota miehen ja naisen liitosta inhimillisen elämän olennaisrakenteena,
koska vastaavanlainen idea ja kuvio toistuu perusmyyteissä aina.

Kaikki isot tarut, samoin arkkityyppiset visiot ihmisen henkisestä metamorfoosista pelaavat Raamatun kanssa yhtäläisellä, yin-yang-dynamiikalla. Mieheys ja naiseus ovat muinaisissa myyteissä kosmisten ja universaalien elementtien symboleja ja manifestaatioita. Homous sen sijaan on mytologisesti tyhjän päällä. Tämä on varmasti yksi syy siihen, miksi sekulaarissa, post-modernissa ympäristössäkin monet ihmiset kokevat homomeiningin totaalisen integroimisen yhteiskuntaan oudoksi asiaksi.

Tarzan-kirjoilla on yhteys suuriin tarinoihin samalla kun ne - kuten Havasten tutkimus pikkutarkasti paljastaa - ilmentävät kirjoittamisajankohtansa arvomaailmaa. Olennaista tarzaneissa on kuitenkin niiden jännittävä ja intensiivinen tapa lähestyä elämää inhimillisen ja eläimellisen tietoisuuden raja-alueen kokemuksesta käsin. Ainakaan minä en osaa hahmottaa Tarzan-kirjoja sen paremmin homo- kuin heterokirjallisuutena, vaan olen aina lukenut niitä (satunnaiset suutelukohtaukset yli hypäten)utoopisina, "sukupuolineutraaleina" sepitelminä, joiden siivellä pääsee sukeltamaan vaarallisiin seikkailuihin eksottisessa, väkevin värein maalatussa mielikuvituksen viidakossa. Tämä pätee erityisesti Tarzan-sarjan alkupään teoksiin. Tarzanin kirjoittamisesta tuli suosion kasvaessa Edgar Rice Burroughsille pakkopullaa ja tämä kostautuu kirjasarjan (25 teosta) epätasaisuutena : loistavien teosten vastapainona on monta kaavamaista ja turhan tavanomaista tarinaa.

Helvetin Enkelit ja vapauden romantiikka & mystiikka

2011-03-28T15:40:00.000-07:00

"Every man dies, but not every man truly lives"
- Sonny Barger

Sonny Barger - Hell´s Angel
Sonny Barger - Vapaus
Hunter S. Thompson - Helvetin Enkelit

Steppenwolfien Born to be Wildia on totuttu pitämään moottoripyöräjengien tunnussävelenä. Taitaa olla kuitenkin niin, että ainakin Helvetin Enkeleiden keskuudessa Grateful Dead on aina ollut Steppenwolfia suositumpi yhtye - ja Willie Nelsonin Angel Flying Too Close to the Ground on se varsinainen Enkeleiden kulttikappale.

Deadista tuli Helvetin Enkeleiden lempparibändi jo vuonna 1967, jolloin Garcia ja kumppanit soittivat Enkeleiden sponsoroimissa uudenvuodenbileissä. Samoihin aikoihin hell´s angelit hengasivat kirjailija Ken Keseyn ja tämän viiteryhmän kanssa. Tästä erikoisesta symbioosista raportoivat kirjoissaan sekä Enkeleiden legendaarinen presidentti Sonny Barger että gonzojournalisti Hunter S. Thompson.

Sonny Barger sanoo rakastaneensa arkkibeatnik Neal Cassadya, jonka yliluonnollisesta tavasta ajaa autoa Jack Kerouacin Matkalla-kirjassa kerrotaan. Myös Allen Ginsbergin vilpittömyys teki Bargeriin vaikutuksen, vaikka hänestä tuntuikin oudolta nähdä, kuinka tämä parrakas juutalaisrunoilija istui meditaatioasennossa Bargerin olohuoneessa ja soitti tiibettiläisiä kelloja. Näin Barger kertoo kirjassaan Hell´s Angel (Fourth Estate, 2000), joka on julkaistu suomeksi Opus Liberumin toimesta

Hunter S. Thompsonin opuksesta Helvetin Enkelit (Sammakko, 2008, suom. K. Männistö) löytyy myös erään Terry-nimisen enkelin lausunto Ginsbergista: "Kaveriksi joka ei ole normaalia päivää nähnytkään, se on suurin piirtein selväpäisin kusipää, jonka mä olen ikinä nähnyt. Perhana, sun olisi pitänyt olla näkemässä, kun se sanoi Sonnylle rakastavansa sitä... Sonny ei tiennyt, mitä helvettiä sanoa."

Patriotti Barger ja rauhanmies Ginsberg olivat jyrkästi eri mieltä Vietnamin sodasta, mutta he jakoivat rakkauden LSD:tä kohtaan. Happoon Enkelit tutustuivat Ken Keseyn bileissä La Hondan maatilalla. Thompson kirjoittaa, että "enkelit alkoivat ottaa LSD:tä niin usein kuin saivat käsiinsä ... Useiden kuukausien ajan ainoa rajoite heidän kulutuksessaan oli krooninen rahanpuute. Mikäli heillä olisi ollut rajattomat happovarannot, luultavasti puolet silloisista Helvetin Enkeleistä olisi kärventänyt aivonsa tuhkaksi alle kuukaudessa." Toisaalla Thompson toteaa: "Moottoripyörien yhdistäminen LSD:hen ei ole mikään tiedottajien lapsus. Ne ovat molemmat keinot saavuttaa päämäärä, paikka jossa määritelmät tehdään."

Barger itse kertoo tiputtanensa happoa ensimmäisen kerran kotonaan vuonna 1965 yhdessä vaimonsa Elsien kanssa: "There´s no way to truly say how much I loved LSD. I´ve never had a bum trip."

Vapaudenkaipuu yhdisti hippejä, jippejä ja enkeleitä - ja saman henkistä vapaudenkaipuuta ilmentävät myös tuoreemmat alakulttuuri-ilmiöt: punk, rastat, metallistit ym. Nuorisokultturien kontekstissa vapaus on vapautta tehdä mitä haluaa. Toisen tason vapautta - joka voisi juuri Enkeleiden kohdalla olla erityisen relevantti oivallus - on vapaus olla tekemättä sitä mitä haluaa: vapaus omasta psykologiastaan... Silloin voidaankin siirtyä vapauden sijasta puhumaan vapautumisesta, joka taas tässä yhteydessä on synonyymi sanalle valaistuminen. Näin lähestytään niitä laadullisuuksia, joita buddhalaisuus havainnoi ja tutkii.

Barger on filosofina lievästi Zen, koska hän Zen-mestareiden tavoin ymmärtää vapauden ja kurinalaisuuden yhteyden. Barger näkee elämän koulutusleirinä ja hänen mielestään vain äärimmäiset ja rasittavat elämänkokemukset voivat tehdä ihmisestä täydellisen sotilaan. Omat sotilaallisuusteesinsä Barger muotoilee kirjassaan Vapaus (Opus Liberum, 2009) näin:

"Itsenäisyys, kustomoi itsesi, omaperäisiä ei tehdä liukuhihnalla.
Kovuus, tao vahva terä ja karkaise se.
Oikeudenmukaisuus, kohtele minua hyvin niin kohtelen Sinua paremmin, kohtele minua huonosti niin kohtelen Sinua huonommin."

60-luvulla hipit, jipit, mustatpantterit ja helvetinenkelit olivat samaa, keskiluokkaista elämäntapaa halveksivaa vastakulttuurin aaltoa, mutta varsin pian kävi ilmi, että Enkeleiden kapinallisuus oli luonteeltaan esim. rockkapinallisuutta jyrkempää ja nihilistisempää laatua, eikä siihen liittynyt hippimäisen yleviä, universaaleja päämääriä. "Toisin kuin useimmat muut kapinalliset, Enkelit ovat luopuneet siitä toivosta, että maailma olisi muuttumassa heidän vuokseen (H.S. Thompson)."

Itse asiassa Helvetin Enkelit onkin perustaltaan maailman muuttumista ja modernisaatiota uhmaava voimailmiö, sillä Enkelit elävät nykymaailmassa ikään kuin se olisi se vanha kunnon villilänsi, jossa joka miehellä on oikeus olla mies ja vapaus juhlia ja ratsastaa kopterillaan juhlasta juhlaan. Tätä elämäntyyliä voisi tietysti kutsua "vaihtoehtoiseksi elämäntavaksi". Viranomaiset puhuvat mieluimmin rikollisesta elämäntavasta.

Hell´s Angels on poliisien mukaan USA:sta johdettu kansainvälinen rikollisorganisaatio. Sellaiseksi klubin sanotaan kehittyneen sen jälkeen, kun Sonny Barger 50-luvun lopulla otti kaartin komentoonsa. Barger kiistää väitteet ja sanoo Hell´s Angeleissa olevan kyse rakkaudesta moottoripyöriin - ja tietysti myös veljeysaatteesta ja halusta vaeltaa ja elää maan päällä ilman rajoituksia. Enkeleiden väkivaltaisuutta Barger ei kiellä, mutta hänen mukaansa bikersit eivät ehdoin tahdoin hankkiudu väkivaltatilanteisiin. Bargerin omista kertomuksistakin tosin käy ilmi, että konfliktilanteissa Enkelijengin toleranssi on loivasti sanottuna vähäinen.

("When we do right, nobody remembers. When we do wrong, nobody forgets.")

"Helvetin Enkeleitä on vaikea luokitella muuksi kuin mutanteiksi. He ovat urbaaneja lainsuojattomia, joilla on maalaismainen etiikka ja uusi, improvisoitu itsesuojelutyyli. Heidän mielikuvansa itsestään juontuu lähinnä elokuvista, länkkäreistä ja väkivaltaisista tv-ohjelmista, jotka ovat opettaneet heille suurimman osan siitä, mitä he tietävät yhteiskunnasta, jossa he elävät", kirjoittaa Thompson, jonka Helvetin Enkelit -kirja sisältää sekä terävää analyysia että rutosti jonninjoutavaa höpinää.

Sonny Barger sanoo diganneensa ensimmäisistä lehtijutuista, jotka Thompson kirjoitti Helvetin Enkeleistä. Osittain tämän takia Thompson sai mahdollisuuden pyöriä bikersien matkassa. Varsin pian Barger kuitenkin tajusi, että Thompson ei ole maastokelpoinen yksilö, vaan avuton, egoistinen pelle. Edellenkin Bargeria risoo se, että Thompson laittoi kirjaansa täysin tekaistuja juttuja kerhon toiminnasta (hän esim väitti, että kundit pukeutuvat aina samoihin, kokelasjakson jälkeen ulosteissa uitettuihin ja sellaisinaan kuivattuihin housuihin).

Koko totuus Enkeleistä ei tule missään painetussa sanassa julki. Salaperäisyys ja sulkeutuneisuus ovat Helvetin Enkelit - moottoripyöräkerhon fundamentaaleja ominaispiirteitä. Samalla ne ovat Helvetin Enkeleiden mytologisen hehkun polttoainetta. Tietysti meitä kiehtoo Enkeleissä myös heidän imagonsa yhteys vaeltamisen romantiikkaan ja tien mystiikkaan. Sama romantiikka ja mystiikka löytyy Grateful Deadin musiikista.

Deadin lauluissa ollaan useimmiten tien päällä, sateessa, kaipuun ja vaaran tuulissa, tai kosmisen kasinon korttipöydässä, jossa vastapuoli pelaa merkityin kortein - ja vastapeluri voi olla itse Kuolema, tai Paholainen, josta taas voi tulla ystävä seikkailussa karman kentillä kohtalonnoppien pyöriessä ilmassa... "A friend of the devil is a friend of mine"... Deadin ja Hell´s Angelsien yhteinen symboli, pääkallo, suojelee vihollisten hyökkäyksiltä, samalla kun se luisella virnistyksellään kuittaa Koko Jutun.

Kuvassa kirjoittaja: Purppurarinteiden ratsastaja (kuvankäsittely: Kari Kosmos)

Hertta Tiittan Bändi & Mikko Heiniön Tie vuorelle

2011-03-24T04:22:00.000-07:00

Hertta Tiitta – Bändi
Mikko Heiniö – Tie vuorelle

Tässä kaksi Suomen ensimmäistä ”popromaania”. Molemmat ilmestyivät vuonna 1966 WSOY:n nuorille suunnatussa Juventus-sarjassa.

Hertta Tiittan Bändi on kasvukertomus, jossa prosessin kehyksenä käytetään neljän, 15 – 17 vuotiaan helsinkiläiskundin orkkatouhuja. Kirjassa on kosolti poikien varsin hienoja mietteitä musiikista, mutta heidän yhtyeensä, The Frolicsome Frogsien soundista ei kovin seikkaperäisesti selkoa tehdä. Sellainen ymmärrys lukijalle kuitenkin syntyy, että tyylillisesti ollaan Beatleseihin päin kallellaan, ja laulukieli on englanti.

Frogsit pääsevät yllättävän pian ensiesiintymisensä jälkeen soittamaan muuallekin ja yksi levy-yhtiökin ilmaisee kiinnostuksensa bändiä kohtaan. Helsingin ulkopuolella keikat ovat tanssilavoilla ja silloin yhtyeen on taivuttava soittamaan myös tangoja, kuten tekivät lähes kaikki 60-luvun pop-yhtyeet Suomessa. Eräällä keikkamatkallaan – junassa! - soittajat tapaavat Ari Seita -nimisen laulajatähden ja hän antaa jampoille lohduttoman kuvan alasta: se on yksinäisyyttä ja rankkaa rahantahkoamista ahneiden managerien ikeen alla....

Bändillä on itse tehdyt sähkökitarat, mutta muuta tietoa laitteistosta Tiittan teksti ei anna. Myöskään yhtyeen keikoista kirja ei sisällä kuin yhden kuvauksen. Tämä monen sivun mittainen teksti onkin yksi kirjan parhaita kohtia. Lisäksi se on ehkä ainut 60-luvun teinikonvan kuvaus suomalaisessa kirjallisuudessa. Näytteeksi lyhyt katkelma:

”Vihdoin viimein he pääsivät aloittamaan. Se kävi kuin sumussa. Mikko muisti jälkeenpäin vain puolityhjän salin. Oliko joku käynyt ärjäisemässä että tuleeko sitä soittoa vai ei? Hänen oli vaikea muistaa. Ehkä se oli ollutkin vain Pena. Ja sitten he aloittivat. `Täys rähinä päälle vain´, Valtsu oli kuiskannut. Meni monta kappaletta kuin unessa. Ovensuulla näkyi liikettä, vähitellen lattiallakin. Niillä oli melkein kaikilla villapaidat. Ja suurella osalla farmarit jalassa, tytöilläkin. Ne tanssivat polvet koukussa. Ilma oli täynnä taipuneita, takovia, hakkaavia, hapuilevia, huitovia kyynärvarsia. Lattia kahisi jalkojen alla. Joskus joku huusi, ja kerran kuului kimeä kirkaisu.”

Poikien kotona heidän bändiinsä suhtaudutaan epäilevästi ja oudoksuen. Suoranaisesti kielteisiä reaktioita herättää kundien soittoharrastuksen myötä pitenevä tukkamuoti. Pitkä tukkahan oli 60-luvulla pojilta kielletty monissa kouluissa.

Biitlestukkaa rajumpia ristiriitoja nuorten ja vanhempien välillä Tiitta ei käsittele. Yhteiskunnallista, tendenssiä kirjassa edustaa lähinnä poikien sosiaali-ekonomisten taustojen erittely. Tiettyä kuuskytlukulaista kapinahenkeä on ilmassa siinä kohtaa, jossa varakkaan perheen vesa Pena paiskii raksalla hommia bändikaverinsa Mikon rinnalla sen sijaan, että olisi mennyt isänsä firmaan kesäduuniin. Mikon isän mietteet koskien kundien kesäduunia sisältävät orastavaa tietoisuutta 60-luvulla alkaneesta yhtenäisyyskulttuurin kuolemisesta:

”Varsinkin häntä kiinnosti kuulla mitä ruoka-ja tupakkatauoilla keskusteltiin. Joskus kun Mikko antoi tulla `vähän paksumpiakin´ kuulemiaan, äiti heitti moittivia silmäyksiä isään kysellen, onko rakennustyömaa nyt sopiva muovautumisvaiheessaan olevien poikien kasvuympäristö … johon isä vain naureskellen totesi, että sehän kuuluu elämään. Ja että ennemmin tai myöhemmin poikien kuitenkin olisi paikko havaita, että yhteiskunnassa on ristiriitoja, ja että moraalikäsityksissä on ristiriitoja, että pinnan alla – olipa se yhteiskunnan pinta tai yksityisen ihmisen pinta – aina piilee kipeitä kohtia, joihin kajoaminen voi kuohuttaa.”

Hertta Tiitasta minulla ei ole mitään tietoja, enkä esim. tiedä onko hän kirjoittanut mitään muuta kuin tämän opuksen. Sitä vastoin Mikkö Heiniön tekemisiä on voinut vaivatta seurata aina tähän päivään saakka. Heinihöhän on säveltäjä, jolla on plakkarissaan mm. musiikkitieteiden professorin pesti Turussa ja iso liuta erilaisia sävelteoksia ja tietokirjoja. Kyllä Heiniössä ainesta kirjailijaksikin olisi ollut. Hänen 17-vuotiaana kirjoittamansa Tie Vuorelle on hyvää nuorisoproosaa..

Heiniön kirjan päähenkilö Jan Berg on myös koululainen, mutta jo 18 vuotta täyttänyt. Hän laulaa omia biisejään ja soittaa kitaraa ja huuliharppua. Hänen ensimmäinen singlensä on Yksinäinen sydän:

” … Salissa syntyi äänettömyys.

- Haluaisin laulaa teille asiasta, joka on hyvin lähellä meitä kaikkia. Tämä on laulu ihmisestä, joka tahtoi eristäytyä muista ja ajatella vain omaa etuaan, ja ihmisistä jotka eivät enää ottaneet häntä piiriinsä, kun hän lopulta tajusi ystävällisten suhteiden merkityksen. Tämän laulun nimi on Yksinäinen sydän.”

Singlen ilmestymisen jälkeen Jan lähtee keikoille Helsingin folk-klubien ulkopuolelle. Kuskinaan ja adjutanttinaan hänellä on itsekin folk-kekkereissä keikkoja heittävä Heikki Jokinen, eli, Hermes (eli, Hector?? ). Kulkupelinä on punainen Mini.

Debyyttisinkkua myydään hyvin ja heti sen perään tehdään toinen neljävitonen ja aletaan levyttää LP:tä. Keikkoja on yhtäkkiä rutkasti ja niiden mukana tulee rahaa ja stressiä. Gimmakaverin kanssa sekstailut lipsahtaa väkisinmakaamisen puolelle ja väkivaltatilanteita syntyy maalaiskeikoilla statin kunteja jahtaavan juntti-Aapon kanssa. Janin levytys Pilveton taivas ei pääse radion 8 kärjessä ohjelmaan ja eräässä lehtijutussa hänet leimataan Donovankopioksi. Kuten arvata saattaa, romahdushan näistä aineksista kehkeytyy.

Tarinassa on naivit piirteensä, mutta ne eivät sen vetoa ja tenhoa sammuta, ja ajankuvana kirja on mainio välähdys.

Itse diggaan eniten kirjan avauksesta, jossa mennään suoraan tilanteeseen, eli Jan Bergin levyn äänityssessioon:

”- Ensimmäinen otto, sanoi teknikko tarkkaamon lasiseinän takana ja pani savukkeen takaisin suuhunsa.

Jan työnsi kitaran vähän lähemmäksi mikrofonia, vilkaisi Timoon ja alkoi soittaa. Neljä tahtia, ja silloin Timon kaksitoistakielinen liittyi helisevään rytmiin. Kontrabasson ensimmäiset matalat soinnut kouraisivat Jania vatsanpohjasta ja saivat hänet tyytyväisenä virnistämään Timolle. Basisti hytkyi matalan pahviseinän takana ylösalas keinahteleva savuke suupielessään.

Janin sormet kiersivät konemaisesti tuttuja sointuja kitaran otelaudalla. Rytmi kulki tasaisesti, ei tarvinnut ajatella koko touhua. Levystudiossa ei ollut kuuma, vaikka ulkona toukokuun aurinko teki parhaansa saadakseen kaupunkilaiset ryntäämään jäätelökojuille tai ainakin riisumaan päällysvaatteensa. Astuessaan studioon Jan oli muutenkin huomannut tulleensa miellyttävään ympäristön: ei raskasta, jännittynyttä ilmapiiriä, ei kiroilevia tai määräileviä äänitysteknikkoja, ei vaikeatajuisia ohjeita eikä käsittämättömiä laitteita. Kaikki oli niin kuin pitkin. Bassokin heilui toisessa poskessa ylösalas ja rytmi juoksi horjumatta.

- Kiitos, sanoi parrakas teknikko ja alkoi pyörittää nauhaa takaisin vilisevänä äänten sekamelskana.”

Olliver Hawk - hypnoosimestari

2011-03-19T18:11:00.002-07:00

Hypnologi Olliver Hawk (Olavi Hakasalo, k. 1988) oli minulle lapsena Suomen jännittävin ja kiehtovin persoona. Hawk edusti julkisuudessa - etenkin 60-luvulla - lähes yksin mystisiä sfäärejä, hänessä oli kreisiä karismaa ja hän säteili, koomisista piirteistäänkin huolimatta, maagista arvovaltaa.

Hawk kertoi oppineensa suggeroimisen taidon 1950-luvulla aboriginaaleilta Australiassa, jossa Hakasalo aloitti hypnotisoijanuransa. Hän palasi 50-luvun lopussa takaisin Suomeen ja perusti hypnologin vastaanoton. Hawk järjesti myös hypnoosiesityksiä ympäri Suomea ja välähdyksiä näistä eriskummallisista iltamista nähtiin myös televisiossa. Muutenkin Hawk oli hyvin näkyvästi esillä mediassa aina 70- luvun loppupuolelle saakka. Erityisen tiuhaan Hawkin edesottamuksista raportoi Hymy-lehti.

Hawkin osakseen saama huomio ei läheskään aina ollut myönteistä. Miestä syytettiin usein huijariksi ja hänen yksityiselämäänsä esiteltiin lehdissä oudossa valossa. Tästä pari esimerkkiä 70-luvulta.

Hymyssä 4/1973 oli Osmo Lahdenperän juttu, joka alkaa näin: ”Hän sanoo avoimesti rikkovansa rikoslain 41. luvun kahdeksatta pykälää, joka kieltää noituuden harjoittamisen maksusta. Hän on juuri saanut valmiiksi Noidan käsikirjan. Kirjassa annetaan ohjeita hashiksen ja LSD:n valmistuksesta ja käytöstä, neidon viettelemisestä ja eläimeen sekaantumisesta. Se julistaa Saatanan palvonnan tärkeyttä peittelemättä. Tämän höyrypään nimi on Olavi Hakasalo, hypnotisoija perkeleen armosta.”

Seuraavaksi kuvataan Hawkin konttoria:

”Turun Aurakadun numeron 14 ovessa on kaksi erottuvaa kylttiä. Toisessa lukee Turun Yliopiston Sosiaalipolitiikan laitos. Toisessa seisoo vähintäin yhtä hienosti: Suomen Hypnoositutkimuslaitos, Hypnos Institute of Finland, O. E. Hakasalo. … Hän on topannut tutkimushuoneensa paksulla vaahtomuovilla, josta ei huuto kuulu sisään eikä ulos. Sen alla on verkko metallilankaa, joka tekee kuulemma tyhjäksi salakuutelulaitteet.”

Hymyn jutusta iso osa käsittelee hasista ja LSD:tä. Hakasalo sanoo haastatelleensa Turussa 100 hasiksenkäyttäjää, mutta kukaan ei tiennyt miten sitä pitäisi käyttää:

”Oikea käyttö on se, että vedetään pari, kolme sauhua yhdyntään valmistauduttaessa. Se moninkertaistaa nautinnon ja pitkittää yhdyntää aina puolestatoista kahteen tuntiin. Näin siihen ei tule riippuvaisuussuhdetta.”

Hawkin mukaan ”tehokasta LSD:tä saa rukiin torajyvästä, mutta nykyisin noidat käyttävät kuitenkin kadulta saatavaa ainetta”. Lisäksi hän toteaa, että ”vanhoja ja tehokkaimpia kiimajuomia ovat rukiin torajyvästä valmistetut sahdit ja jauheet. Suomessahan on maanviljelijöitä, jotka erikoissopimuksella viljelevät pelkkää torajyvää saksalaisille lääketehtaille.”

Osmo Lahdenperä kirjoittaa: ”Hakasalo väittää että Noidan käsikirjan tarkoituksena on herättää keskustelua ja avata silmät näkemään missä ajassa elämme: - Se ei pyri houkuttelemaan ketään käyttämään huumeita tai myrkyttämään naapurinsa, vaan kertoo miten itse voi joutua noidan uhriksi.”

Vuoden 1974 alussa Panoraama-lehti kävi Hawkin kimppuun jutulla, jonka lähteenä toimi englantilainen Susan Barleton:

”Hän on Olliver Hawkin neljäs vaimo. Tai tarkemmin sanottuna hän oli Hawkin vaimo, sillä pari viikkoa sitten hän otti kimpsunsa ja kampsunsa ja lähti nostelemaan. - Miehellä ei ole aikaa kuin hirvelle, eikä minua pelkkä katse lämmitä, hän sanoi. Tällä hetkellä Susan lienee entisessä valokuvamallin ja stripparin ammatissaan Lontoossa.”

Paitsi että nainen syyttää Hawkia liiallisesta kiinnostuksesta kotieläinhirveään kohtaan hän leimaa hypnotisoijan Saatanan palvojaksi:

”Usein palvoimmekin Saatanaa yöllisissä menoissa. Tavallisesti ne päättyivät hurjiin orgioihin, johon ne kyllä tähtäsivätkin... Well, hauskaa oli, sitä ei käy kieltäminen.”

Hawk oli ristiiriitainen ja jyrkkä mies, jolta mediapeliä pelatessaan karkasi välillä mopo käsistä. Saatananpalvojaksi hän ei kuitenkaan julistautunut, vaan enemmänkin flirttaili asian kanssa provokatoorisessa tarkoituksessa; olihan Hawk innokas kirkon oppien vastustaja - koska ”vuosisatoja hyväksyttyä noituutta harjoittanut kirkko on estänyt ihmiskunnan vapaan ja järkevän ajattelun”.

Ehkä Hawk oli satanisti – joka on eri asia kuin saatananpalvoja - samassa mielessä kuin englantilainen salatieteilijä Aleister Crowley. Molemmat mysteerimiehet olivat omalle, oudolle asialleen omistautuneita,väärinymmärrettyjä, yksinäisiä susia. Crowleylla oli iso vaikutus Led Zeppeliiniin ja Jimmy Pagen lisäksi muitakin Crowleyyn hurahtaneita rokkareita löytyy liuta. Sen sijaan Hawkista ei ole edes Suomen mittakaavassa tullut vastaavaa kulttiahmoa ja jyrkemmän siiven poppareiden lemmikkiä. Ainakaan vielä.

Olliver Hawk uhmasi sisukkaasti ja huimalla tavalla vallitsevaa todellisuuskäsitystä ja järjesti runsaasti piristystä aikalaisilleen. Hän oli hypnotisoijana ilmeisen pätevä ja psyyketaiteilijana ilmiömäinen kyky. Itse myös uskon, että Hawk oli ainakin jossain määrin psyykkisiä kykyjä omaava maagi. Näiden seikkojen vuoksi en yhtään ihmettelisi, jos Hakasalosta tehtäisiin vielä joku päivä elokuva tai että joku metallibändi alkaisi luukuuttaa hypno metallia Hawkin nimeen. No, Phinnweb-sivustolla Hawkin biisi Ohjaaminen hypnoottiseen olotilaan on jo listattu osaksi suomalaisen elektromusan historiaa: http://www.phinnweb.org/early/

Viime vuonna Olliver Hawkia käsiteltiin YLEn Pimeän puolella -sarjassa. Jo se että Hawk tempaistiin mukaan tällä tavoin - ”Pimeän puolella” - otsikoituun sarjaan oli vähintäänkin tyylitön ele, eikä ohjelma muutenkaan hypnoosimestaria mitenkään kunnioittavasti kohdellut. No, tässä nyt ei sinänsä ole mitään kummallista, koska silloin kun lentää korkealla kuten haukka kadehtijoita ja alasampujia aina riittää. Tökeröä tölväilyä saavat kaikki historian suurmiehet jossain vaiheessa osakseen.

Beatles ja Krishnatietoisuus

2011-03-11T16:01:00.000-08:00

Itämaisten aatteiden invaasio länteen alkoi vuonna 1893, jolloin bengalilaisen mystikon Paramahamsa Ramakrishnan oppilas Swami Vivekananda osallistui Chicagossa pidettyyn Uskontoparlamenttiin ja sai osakseen valtavasti positiivista julkisuutta. Isolla volyymilla joogafilosofia ynnä muut itätuulen tuomiset laskeutuivat massojen tietoisuuteen vasta 1960-luvulla hippiliikkeen siivellä.

Beatlesit lensivät vuoden 1968 alussa Intiaan mietiskelemään Maharishi Mahesh Yogin opastuksella. Trippi jäi lyhyeksi, mutta George Harrisonille se oli tärkeä katalysaattori hindulaisen elämänymmärryksen omaksumiseen. Harrison ei kuitenkaan initioitunut Maharishin maailmanlaajuiseen meditaatiopiiriin, vaan sen sijaan hän alkoi laulaa Hare Krishna - mantraa ja sponsoroida Hare Krishna -liikettä.

Viralliselta nimeltään uskonnollinen yhteisö, jota Harrison vielä kuolemansa jälkeenkin testamentin kautta tuki on The International Society for Krishna Consciousness (ISKCON). Energioiltaan kyseisen jengin säpinät ovat paljolti samalla taajuudella kuin helluntaisilla kristittyjen leirissä. Ylistystä, musiikkia ja rukoilua rakastetaan ja harrastetaan runsaasti. Ideologiselta asenteeltaan Krishnatietoisuuden liike on lähellä Jehovan todistajia. "Harekrishnat" ovat näet hindufundamentalisteja, jotka Bhagavd Gita -eepokseen vedoten todistelevat herra Krishnan olevan ainoan oikean ja perimmäisen jumalan - ja häntä on syytä palvoa ja palvella nimenomaan Krishna-liikkeen oppien mukaan. Näihin oppeihin kuuluvat mm. Bhaktivedanta-temppeleissä voimassa olevat selibaattisäädökset. Niistä huolimatta mm. monet seksuaaliseen ahdisteluun ja pedofiliaan liittyvät skandaalit ovat murentaneet liikkeen mainetta vuosien varrella.

George Harrison, John Lennon ja Yoko Ono tapasivat ISKCONin perustajan ja päägurun Abhay Charanaravinda Bhaktivedanta Swami Prabhupadan vuonna 1969 Lontoossa. Prabhupada, joka neljä vuotta aikaisemin oli siirtynyt Intiasta Yhdysvaltohin, oli silloin 73-vuotias ja hänen täysin tyhjästä aloittamansa kultti eli kukoistuskauttaan länkkärinuorison keskuudessa.

Tapaamisen aikana käytyä keskustelua esitellään kirjassa nimeltä Search for Liberation (Bhaktivedanta Book Trust, 1981). Palasia sen aineistosta sisältyy myös kirjaseen Chant and Be Happy, alaotsikkonaan: The Story of the Hare Krishna Mantra (Bhaktivedanta Book Trust, 1987). Tämä julkaisu sisältää laajan, vuonna 1982 tehdyn George Harrisonin haastattelun.

Search for Liberationin mukaan vuoden 1969 tapaamisessa oli suurimmaksi osaksi äänessä Prabhupada. Harrison, Lennon ja Ono kuuntelevat häntä kiinnostuneina, mutta samalla selvästi hämmentyneinä. Erityisesti heitä ihmetyttää gurun tapa luututa lattiaa Maharishi Yogilla, Yoganandalla ja Vivekanandalla. Prabhubada toteaa että mm. näiden joogien toimesta on käännetty Bhagavd Gitaa englanniksi, mutta teoksen todellinen sanoma on ristiriidassa sen kanssa mitä nämä kyseiset joogagurut opettavat, ja ainoa oikea käännös muinaisesta tekstistä on Prabhubadan itsensä englanniksi toimittama laitos!

Harrison on kommenteissaan sovittelevampi kuin Lennon ja Yoko. He tarttuvat gurun opetukseen Hare Krishna - mantran suurenmoisuudesta ja tiukkaavat ja jankkaavat, miksi mitään muita mantroja pitää edes olla ja miksi yleensä puhua tai tehdä mitään muuta kuin resitoida Hare Krishnaa, jos mantra kerran on niin voimallinen... Toki Lennonkin ko. mantraa arvosti. Se tulee hänen puheistaan ilmi. Kristityillä ei hänen mielestään ole yhtä hyviä biisejä. "Se voisi olla vaikuttavaa jos vedettäsiin chanttia, Herra Jeesus, Herra Jeesus, tervehdys, Herra Jeesus," Lennon sanoo.

Kirjassa Chant and be Happy George Harrison kertoo, että hänen kiinnostuksensa Krishna-liikkeeseen heräsi hänen kuultuaan Prabhubadan ensimmäisen resitaatiolevyn Krsna Consciousness. Myös John Lennon diggasi levystä ja kuunteli sitä usein yhdessä Harrisonin kanssa. Harrison tunsi Krishna-värähtelyt omikseen ja saavuttuaan ensimmäiseltä Intian matkaltaan takaisin Lontooseen hän huomasi, että Krishnaliike oli siellä. Silloin Harrison ajatteli että mieluimmin hän hengaa Krishnajengin kuin täysin ilman hengellistä näkyä olevan tavisporukan kanssa. "Se oli hengellinen juttu, joka natsasi oman elämäntyylini kanssa. Pystyin toimimaan edelleenkin muusikkona, minä vain vaihdoin tietoisuuttani, siinä kaikki," Harrison selittää haastattelussa. Hän ei siis koskaan liittynyt ISKCONin jäseniksi, mutta jo vuonna 1969 hän hankki Krishnan palvojille temppelin Lontoosta, osti heille ison tontin kaupungin ulkopuolelta ja kustansi päägurun kirjan Krishna.

Harrisonin aloitteesta englantilaisen Radha Krishna Temppelin väki levytti Applelle Hare Krishna -mantran, josta tuli suuri hitti. Vielä suurempi menestys oli George Harrison oma single My Sweet Lord, joka paljasti beatlekitaristin hengellisen agendan: "My sweet lord. Hm, my lord. Hm, my lord. I really want to see you." Biisi on mukana Harrisonin ensimmäisellä sooloalbumilla All Things Pass (1970). Sitä seurasi LP Living in the Material World (1973), jonka nimikappaleen Harrison sanoo olevan Prabhubadan inspiroima:

Get frustrated in the material world
Senses never gratified
Only swelling like a tide
That could drown me in the material world.

George Harrison otti Prabhubadan ohjeen Hare Krishna -mantran laulamisesta vakavasti ja kertoo kirjassa resitoivansa mantraa aina kun se on mahdollista: "Kerran chanttasin Hare Krishna mantraa koko matkan Ranskasta Portugaliin, nonstoppina. Ajoin noin 23 tuntia ja chanttasin koko ajan."

Ero mantralaulamisen ja hiljaisen meditaation välillä on Harrisonin mielestä siinä, että mantraaminen antaa "nopeammin efektin". Hänen mukaansa "hiljainen meditaatio on enemmänkin kiinnittymistä ja keskittymistä, mutta kun chanttaat luo se suoran yhteyden Jumalaan".

Jälleensyntymisoppi kuuluu tavallisesti kaikkien hindu-ja joogakoulukuntien opetuksiin ja näin on myös Hare Krishna -liikkeen laita. Chant and be Happy -kirjassa haastattelija tiedustelee Harrisonilta, uskovatko muut beatlet Harrison tavoin sielunvaellukseen. George sanoo että Lennon oli taatusti jälleensyntymisopin kannalla ja, "enkä olisi yllättynyt vaikka Paul ja Ringokin ainakin toivoisivat että se olisi totta. Mutta sen perusteella mitä tiedän, ajattelen, että Ringo saattaa olla joogi rumpalin valepuvusssa!"

Hare Krishna.

Shitter Limited - Anna pillua Helena Pesola

2011-03-08T17:24:00.000-08:00

Yhden kerran olen pitänyt tätä levyä kädessäni. Tämä tapahtui välittömästi kiekon julkaisemisen jälkeen syksyllä 1989 YLEn toimitiloissa Jyväskylässä. Seuraavana päivänä Radio Keski-Suomen musiikkitoimittajana työskennellyt Jorma Hietamäki piilotti EP:n, koska sen synnyttämä kohu oli saanut viranomaisetkin kyselemään kiekon perään ja takavarikoinnin uhka oli olemassa. Ministeri Pesola teki kunnianloukkausilmoituksen levyn takia, mutta perui sen ennen oikeudenkäyntiä.

Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten osasin tietyllä tapaa digata levyn kantta ja pidän sitä edelleenkin täydellisessä mauttomuudessaan lähes onnistuneena. Provokatorisessa kansiaiheessa on sekä markiisi de sademaista, liioittelevaa vitsikkyyttä että postmodernia ironisuutta, jonka tökerö taitto viimeistelee.

Levyn sisältöön perehdyin vasta äskettäin. Kova kohkaus bändillä on päällä, mutta karisma ja koukut soitossa jäävät vähiin. Huomattavasti paljon tehokkaampaa hooceetä on julkaistu Suomessa huomattavan paljon. Tämä Shitterin 12-tuumainen EP olisikin varmasti jäänyt täysin huomiotta ellei levy sisältäisi kappaletta Helena Pesola on huora. Kyseisen biisin säeosassa on hyvä, lähes kalevalalainen poljento: "Helena Pesola on huora, huora on Helena Pesola". Jotain selittävää tai teemaa laajentavaa jatkoa väite jättää kuulijan odottamaan, mutta sitä ei tule. Samaa lausetta rääytään monta kertaa kunnes mennään kertosäkeeseen: "Anna pillua, anna pillua, anna pillua, Helena Pesola".

Miksei muuten lauleta, "anna vittua ...."? Onhan sana pil-lu ääntenä selkeästi löysempi ja pullamaisempi kuin vit-tu. Vitun vee ja teet toisivat tekstiin sekä räväkkyyttä että onomatopoettista tiukkuutta ja luistavuutta, mutta ei tämäkään muutos kappaleen tasoa sinänsä nostaisi. Ideaköyhää, matalamielistä sinkoilua biisi on ja yhtäläistä rataa junnaavat EP:n muutkin, moukkamaiset, itsetyytyväiseltä itsetyydytykseltä kuulostavat pläjäykset.

"Teki mieli kokeilla mitkä ovat sananvapauden rajat. Vaikka levyissä olikin tosi törkeää tekstiä, niin se oli tietyllä tapaa perustelua: koska poliitikot puhuvat meille koko ajan paskaa, niin voimmehan me puhua paskaa samassa mittakaavassa." Näin perusteli Shitter Limitedin Jukka Miettinen vuonna 2004 tuotantoaan (Keskisuomalainen/Syke/ Juho Hämäläinen).

Miettisen mietteissä ei tietenkään ole mitään järkeä. Vaikka poliitikot puhuisivatkin meille "koko ajan paskaa", se ei voi mitenkään antaa meille oikeutta heitellä paskaa yksityisen poliitikon päälle. Lisäksi ainakin minä ajattelen niin, että viha ja kosto eivät sovellu musiikin tekemisen motiiveiksi eikä itsetarkoituksellinen rivous ole koskaan mitään muuta kuin itsetarkoituksellista rivoutta.

Vaalivuonna 2011 Shitter Limitedin biisit sopisivat soundtrackiksi hyvin monille netin keskustelupalstoille. Suomessa on siirytty ihmisten herjaamisen, häpäisemisen ja pilkkaamisen kulttuuriin. Härmän hirviöt ovat heränneet ja Suomi ryömii oman oksennuksensa lietteessä barbaarisesti karjuen. Sananvapaudeksi käsitetään se, että voidaan esteettä herjata, pilkata ja halventaa ihmisiä ja ihmisryhmiä. Suomalaiset sontimisen ystävät eivät haluaisi pitää shittiään enää missään limiitissä.

Big Brotherin kaltaiset ihmisyyden nöyryytysohjelmat ja Seiskan kaltaiset roskalehdet ovat osa tätä trendiä. Räikeimmillään sadistinen mellastus on kuitenkin päällä internetissä, jonka chat-sivustoja erinäiset "isänmaanystävät" juuri nyt terrorisoivat suvaitsemattomuutta ja maahanmuuttajavihaa uhkuvilla laukaisuillaan. Heidän kommenttinsa esim. poliitikoista ovat usein samansisältöisiä kuin kappaleet Shitterin platoilla. Bändihän levytti myöhemmin mm. teokset Nyt ammutaan ministeri Pertti Salolainen ja Kemiran johtaja pitäis tappaa.

En ole koskaan täysin tajunnut punkkia, mutta myönnän että (HC-)punkissa voi olla parantavaa voimaa. Shitter Limitedin levytykset ovat kuitenkin sillä tavalla koteloituneesti kipeitä ja sulkeutuneita, että ne tuskin ovat keventäneet kenenkään taakkaa.

Otto Donner psykedelian ylipappina 60-luvulla

2011-03-01T17:37:00.000-08:00

Säveltäjä, muusikko Henrik Otto Donner on tehnyt paljon merkittäviä asioita. Hän on yksi Love Recordsin ja Elmun perustajista, kymmenien hienojen levytysten säveltäjä, tekijä ja/tai tuottaja, veturihahmo moninaisissa jazzin, taidemusiikin ja rockin rajoja ylittävissä projekteissa kymmenien vuosien ajan. Otto Donner on myös yksi psykedelisen kulttuurin varhaisista äänitorvista Suomessa.

Seuran numerossa 15-16/ 1965 Otto Donner esiintyy kannabiksen ja muiden psykedeelisten stimulanttien puolustajana. Aapo Ketton kirjoittaman jutun otsikkona on Vaarallista leikittelyä.

"Huumausaineiden käyttö on pesiytymässä nuorten suomalaisten taiteilijoiden ja opiskelijoiden keskuuteen. Eniten käytetään hasista eli marihuanaa, mutta myös meskaliinilla on sijansa. Se ei ole salakähmäistä tai häpeilevää nurkantakana polttoa, vaan kerskailevaa, avointa erikoisuuden tavoittelua, nautintoihin hakeutumista. Aineita joiden maahantuonti ja myynti on laissa kielletty, kuuluu olevan helppo tuoda tai tuottaa esimerkiksi Ruotsista tai ostaa välittäjältä vaikkapa helsinkiläisestä baarista. Vaarallisella leikillä on oma pääpappinsa, muusikko Henrik Otto Donner, josta tässä vieressä on kuva, mutta jonka kannattajoukon suuruudesta ei ole kovin selvää kuvaa. On vain hätkähdyttävä tieto - se on kasvamassa. Marihuana on vaarattomampaa kuin alkoholi, uskottelee Donner. Marihuana aiheuttaa mielisairautta muistuttavan tilan, sanoo lääkäri."

Kannabiksen ja musiikin yhteydestä Donner toteaa Seuran jutussa seuraavaa:

"Kuunnellessani levyjä tai konsertteja huumattuna pomppivat pinnalle eri asiat kuin selvänä ollessa. Asioita katsoo eri tasolta, eri kulmasta. Olen myös soittanut aika paljon marihuanan vaikutuksen alaisena. Silloin pitemmät rytmijaksot asettuvat paikoilleen, samoin sointuväreihin ja määrättyihin yksittäisiin äänisuhteisiin kiinnittää huomiota."

Jo vuosi ennen Seuran juttua Otto Donner oli framilla Suomen kuvalehdessä psykedeelikon ominaisuudessa. Suomen kuvalehden numerossa 45/1964 on raportti Helsingissä järjestetystä keskustelutilaisuudesta, jonka aiheena oli huumausaineet. Keskustelijoina olivat tohtori Lenni Lehtimäki ja Otto Donner.

Suomen kuvalehden toimittaja Maarit Niiniluoto referoi keskustelua seuraavasti:

"Lenni Lehtimäki: Kaikkiin huumausainesiin liittyy tottumisen vaara. Alkuperäinen käyttötarkoitus unohtuu, tilalle tulee himo. Ollaan riippuvaisia lääkkeistä. Narkomania on lopullinen tila, jossa on menetetty kontrolli. Seurauksena on vaikeita psyykkisiä ja fyysisiä häiriöitä, jotka vaativat pitkäaikaista hoitoa. Minulla ei huumausaineisen takia ole ollut aihetta optimismiin.

Otto Donner: Kyllä minä ymmärrän, ettei siinä hyvin kävisi, jos alkaisin tässä pöydältä tarjoilla heroiinia. Mutta ei alkoholikaan ole hyvä huumausaine: se johtaa ikävään sammumiseen ja krapulaan, puukkotappeluihin, autohurjasteluihin jne. Miksei alkoholia kielletä ja keksitä jotain uutta, joka johtaisi miellyttävämpään humalaan. Voin suositella kahta ainetta nimittäin marihuanaa ja meskaliinia. Edellisellä on positiivisia puolia: huomaa olevansa humalassa, laskuvaiheessa tulee nälkä, eikä koko ilosta tule lainkaan krapulaa. Meskaliini taas suurentaa ja syventää taiteellisia elämyksiä, humalatilassa koetaan voimakkaita hallusinaatioita ja visuaalisia elämyksiä.

Ääni yleisön joukosta: Kyllä minä olen yrittänyt saada meskaliinia.

Otto Donner: Kyllä sitä saa.

Toinen ääni: - - - Mistä saa meskaliinia - - -

Puheenjohtaja Otso Appelqvist: Kysymys ei kuulu keskustelun piiriin."

Vuonna 1981 Otto Donner oli M. A. Nummisen kanssa Uuden Ajan Aura -lehden keskusteluhaastattelussa. Tässäkin jutussa psykedeelejä hieman sivuuttiin, musiikin yhteydessä. Reggaen virtaavan suggestiivisuuden salaisuutta pohdiskellessaan Donner, Man ja haastattelijat päätyvät "yrttiin". Oso Laakso jatkaa siitä kysymällä, mikä se yrttijuttu musiikissa sitten oikein? Siihen Otto Donner:

"Mutta siinä voi tulla sellanen vaihe, että alat tarkkailla jotain hyvin pientä asiaa, voihan se tulla rokissakin tai intialaisessa... Kun sä olet siinä sisällä niin sä alat katsoa niitä pieniä asioita... Se siirtyy just vain noin (elehtii) vähän ja meni... Mutta se saa jonkun konserttimusiikin kuuntelijan kuuntelemaan niin kuin jotain Terry Rileyn In C:tä... `täähän on kiva jutu` ., mutta se ei ole sillä lailla asennoitunut, että kuuntelisi sen toiseen kerran, koska se ei itse asiassa kuuntele todella. Tälläiselle kuulijalle siinä ei oikein tapahdu. Vaikka siinä tapahtuu helvetisti, koko ajan. Ja kuuntelee uudestaan: vielä uusia asioita. Ja jos sitä soitetaan uudestaan, niin siitähän tulee ihan eri juttu. Tämä liittyy siihen avoimeen suhtautumiseen."

Timo Koivusalo (ohj.) - Tällä pohjantähden alla 1 (2009) & 2 (2010)

2011-02-28T20:02:00.000-08:00

Edvin Laineen yli 40 vuotta sitten ohjaama Täällä pohjantähden alla on tönkkö, mutta väkevä elokuva. Siinä missä Laineen luomus on paljolti filmattua teatteria on Koivusalolla työssään selkeästi elokuvamainen ote. Koivusalo omaa silmää kauniille kuville - plus hänellä on tässäkin filmissä hyvät kuvaajat - ja parhaimmillaan po. leffat aaltoilevat eteenpäin valssin tavoin: tyylikkäästi, pehmeästi ja luistavasti.

Dramaturgia ei ole Koivusalon vahvinta alaa. Tämä on tullut selväksi hänen aikaisemmista filmeistään, joista useimmat ovat lähinnä näyttelijöiden sarjakuvamaista kulisseissa patsastelua. Koivusalolta näyttää puuttuvan kyky ymmärtää ja ilmentää ihmiselämän väkeviä värähteitä ja raadollisia räjähteitä. Tietty, oleellinen karheus näistäkin Koivusalon elokuvista puuttuu, ohjaaja ei saa Pohjantähden juonessa kyteviä, sähäköitä jännitteitä täyteen paloon kuin aivan hetkittäin.

Joukkokohtaukset ovat Koivusalon Pohjantähtien heikointa antia. Tästä ensimmäinen näyttö on Laurilan Anttoon häätokohtaus. Siitä ei kasva sellaista katsojan alleen jyräävää, intensiivisen raakaa taitetta kertomukseen kuin E Laineella. Koivusalon esitys tuntuu jäykältä ja visuaalisesti hajanaiselta ja siinä on niukalti sekä kollektiivisen uhon että väkivallan uhan uskottavaa painetta. Laurilan Aliinaa näyttelevän Eija Vilppaan rankka pyllistys hysterian vallassa, hame korvissa on rahvaanomaisuuden juhlaa, mutta se ei yksin häätöhulinan verettömyyttä pelasta, vaikka pyllistys onkin elokuvassa draamallinen tihentymä, jonka veroista saadaan odotttaa aina ykkösosan loppumetreille saakka. Silloin tulevat kuvat vankileiriltä pakkasyössä kotiin palaavasta, ahavoituneesta Akselista.

Laineen Pohjantähti puhutteli paljolti onnistuneiden näyttelijävalintojen ja hienojen roolisuoritusten vuoksi. Koivusalon elokuvassakin roolitus on mennyt pääasiassa nappiin ja monia upeita esityksiä nähdään. Kyseenalaisimmat rooliratkaisut on tehty Pappilan väen kohdalla. Antti Luusuaniemi papinpoika Ilmarina ei ulkoiselta olemukseltaan vastaa lainkaan Linnan (& Laineen) sotilaallisen ryhdikästä ja jäntevää Ilmaria. Vastaavasti Hannu-Pekka Björkman ei täysin tavoita isä-rovastin herkkyyttä ja kaunosieluisuutta, kuten teki Matti Ranin Laineen pohjiksessa.

Täysin tyytyväinen en ole myöskään Heikki Nousiaisen räätäli Halmeeseen. Aadolf Halme on Linnan kirjassa yksi huolitelluimmin piirretyistä hahmoista ja kertoo lukijalle kahdesta huomionarvoisesta seikasta; Halmeen hahmo todentaa sitä kuinka laajalti teosofis-okkultinen ajattelu oli Suomessa levinnyt jo 1900-luvun alussa ja toiseksi, sitä että Väinö Linna oli suhteellisen laajasti tutustunut tähän ilmiöön. Koivusalon ohjauksessa Halmeen astraalifilosofinen ufoilu jää liiaksi taka-alalle.

Halmeesta Kalevi Kahra teki Laineelle lopullisen tuntuisen version. Samaa ajattelin aluksi Kauko Helovirran Otto Kivivuoresta. Kahden katsomisen (dvd) jälkeen Esko Roineen Otto alkaa kuitenkin vakuuttaa todenteolla. Hän ei ole yhtä kovaäänisen rempseä Otto kuin Laineella, mutta humorististen iskujen nasevuus on silti tallella ja lisäksi Oton hahmossa on nyt myös häivähdys sellaista mietteliäisyyttä ja herkkyyttä, joka Edvin Suuren filmieepoksessa jäi pimentoon.

Ilkka Koivula on Akselina vähintäänkin yhtä onnistunut valinta kuin oli 60-luvulla Aarno Sulkanen. Tosin Koivulan naama on liian vanha ja uurteinen nuorelle Akselille. Risto Tuorila Jussina on myös hyvä: rauhallisesti, paisuttelematta tehty rooli. Samoin Pulkkinen Siukosena toimii mainiosti. Elokuvan naishahmot jäävät vähän vaisuiksi. Mieleenpainuvimman roolin naisista tekee Elena Leeve Laurilan Elmana.

Erityismaininnan Koivusalon elokuva ansaitsee Valentin Leppäsen hahmon käsittelystä. Kari Ketonen tekee vaikuttavan sivuroolin Halmeen oppipoikana, ja mainio oivallus elokuvan tekijöiltä on se, että Valentin ei lausu elokuvassa kuin yhden ainoan sanan. Enemmän Koivusalolta olisikin toivonut vastaavanlaisia, tuoreita tulokulmia ja tulkintoja. Nyt elokuva(t) vaikuttaa (vaikuttavat) enemmänkin versiolta Laineen Pohjahtähdestä & Akselista ja Elinasta kuin Väinö Linnan kirjasta. Koivusalon elokuvista tämä kahteen osaan jaettu Pohjantähtifilmi on kylläkin yksinkertaisesti paras. Kulkuri ja joutsenkin on ainakin miedosti onnistunut teos, mutta Pohjantähdessä on kaikista puutteistaan huolimatta eloa enemmän kuin muissa Aikamiespojan filkoissa yhteensä.

Pecos Bill - sarjakuvalehti

2011-02-21T15:05:00.000-08:00

Jo ennen italowesternin voittokulkua villi lännen viboja säteili Suomeen Italian kautta. Sieltä olivat kotoisin 50- ja 60- lukujen tärkeimmät villi länsi -sarjakuvalehdet: Kädet Ylös, Villi Länsi, Tex Willer ja Pecos Bill.

Pecos Bill -lehden päähenkilö perustuu amerikkalaiseen taruun pojasta, jonka sudet kasvattivat ja joka pikemminkin lentää kuin ratsastaa Myrskytuuli-nimisellä hevosellaan. Lehden kehittivät käsikirjoittaja Guido Martina ja kuvataiteilija Raffaele Paparella vuonna 1949, mutta sarjakuvalla oli monia muitakin kuvittajia.

Suomessa Pecos Billiä alettiin julkaista keväällä 1953. Ensimmäisen lehden ensimmäinen ruutu näyttää yhä satumaisen upealta:

Avaussivut olivat muissakin numeroissa hienoja ja lehden, puolittain mustavalkoinen painoasukin varsin kelvollinen. Pecos Billin kultakautta kesti vuoteen 1961, jolloin lehti lopetettiin. 70- ja 80- luvuilla sitä alettiin pariinkiin otteeseen painaa uudestaan, mutta alkuaikojen tasoa ei tuon ajan pecosbilleissä läheskään aina tavoiteta. Sarjakuvan lisäksi lehden ensimmäiset vuosikerrat sisälsivät kuvitettuja tietoiskuja uudisasukkaiden ja intiaanien elämästä.

Pecos Bill on sikäli poikkeuksellinen lännensankari, ettei hän taisteluissa käytä tuliaseita, vaan pelkästään lassoa, jota hän ilmiömäisellä tavalla käsittelee. Hänen lähimmät avustajansa Clamity Jane, Korkkiruuvi ja Davy Crockett tarttuvat tarvittaessa myös paukkurautoihin. Lisäksi Pecos Bill saa apua susilta, puhveleilta, villihevoslaumoilta ja mystisiltä taivaanrannan ratsastajilta. Mystinen on myös Pecos Billin keijumainen rakastettu Sue Nopsajalka.

Vanhoista italolänkkäreistä Tex Willer ratsastaa edelleen ylväästi eteenpäin. Pecos Bill on kadonnut preerialta ja tuskin enää comebackia tekee. Mutta jos pieni kuvitelma sallitaan: miten fantastista jälkeä olisikaan syntynyt jos Jan Kounen olisikin ottanut Blueberryn sijasta Pecos Billin aiheeksi psykedeliseen lännenleffaansa ...

Marianne Backlén - Karma (2002)

2011-02-10T17:20:00.000-08:00

Liittokansleri Angela Merkel ilmoitti syksyllä 2010 monikulttuurisen yhteiskunan epäonnistuneen Saksassa. Äskettäin pääministeri David Cameron vuodatti samat lötinät Englannin osalta. Härmän poliittiselta ylätasolta ei tälläisiä huomioita ole (vielä) kuultu. Sitäkin räikeämmin monikulttuurista yhteiskuntaa ovat arvostelleet perussuomalaiset ja muut rasismia lietsovat "remonttiryhmät".

Perussuomalaisten suurin harha on siinä, että he luulevat olevansa perussuomalaisia. He kuvittelevat voivansa määritellä suomalaisuuden ja päättää olevansa sen edustajia.

Kirjailija Marianne Backlén ei ole perussuomalainen, vaan suomenruotsalainen. Hänelle suomalaisuus ei siis merkinne suomenkielisyyttä. Monikulttuuristen avioliittojen karikoita käsittelevässä kirjassaan Karma (Gummerus, 2002) hän esittääkin suomalaisuuden lähinnä tietynlaisena mentaliteettina, temperamenttina ja fyysisenä eksistenssinä:suomalaiset kävelevät, elehtivät, puhuvat ja tanssivat jäyhemmin kuin ulkomaalaiset.

Suomalaisten juopottelua ja väkivaltaisuutta Backlén ei erityisemmin tuo esille, vaikka esim. kirjailija Sofi Oksasen mukaan ne nimenomaan määrittävät suomalaisuuden: "Tyypillisellä suomalaismiehellä ei ole kykyä kertoa tunteistaan ja sanojen sijasta hän käyttää väkivaltaa. ... Miehet ovat naisia suojellummassa asemassa. Vaarallisin paikka suomalaisnaiselle on koti," Sofi Oksanen on sanonut.

Suomessa asuvat ulkomaalaiset miehet ovat Backlénin romaanissa pääosassa. He näyttäytyvät lähes poikkeuksetta sivistyksestä piittaamattomina, alati seksinälkäisinä hiippareina. Heitä voi pitää kalustetuissa huoneissa ainoastaan silloin, jos ulkomaalaiset itse ovat saaneet sisustaa huoneet viihde-elektroniikalla ja arvokkailla tyylihuonekaluilla.

Afrikkalaiset ja jamaikalaiset miehet esitetään järestään "moniavioisina" pörrääjinä, joille uskollisuus avioliitossa on mahdoton hyve toteuttaa. Tyhjästä kirjan karrikatyyrit eivät tietenkään ole syntyneet ja niille on olemassa myös omat kulttuurihistorialliset taustansa: tietyissä maissa moniavioisuus on ollut maan tapa enemmän kuin toisissa. On kuitenkin myös niin, että ennen afrikkalaisia ja jamaikalaisia tästä samasta seikasta syytettiin Suomessa italialaisia: Marcelino Magaronia ja Viktor Kalboreckia. Idän miesten uhkaakin on Suomessa paljon pelätty: Juhani Ahon vuonna 1911 ilmestyneessä romaanissa Juha kerrotaan, kuinka vienankarjalainen Shemeikka keräili nuoria tyttöjä haaremiinsa.

Ristiriitoja Backlénin kirjan ihmiset kohtaavat myös uskonnollisista syistä. Erityisen runsaasti romaanissa ruoditaan jamaikalaisten miesten rastafarilaisuudesta vaikutteita saanutta elämäntapaa. Mutta yhtä hyvin vastaavanlaista elämäntyyliä, yrtintupruttelua ja tarkkaa hygienian vaalimista voivat harjoittaa kotimaisetkin Haile Selassien palvojat. Uskontojen ja kulttien hartaat harrastajat sopivat harvoin yhteen maallikoiden kanssa oli kansallisuus mikä tahansa. Luterilaiselle suomalaiselle on yhtä mahdotonta sopeutua yhteiselämään suomalaisen Jehovan todistajan kuin jamaikalaisen rastafarin koodijärjestelmän kanssa. (Eri asia sitten on, onko kirjassa kuvattu rastamiesten käytös täysin synkassa rastafarilaisuuden lähtölauselmien kanssa).

Useimmisa multikansallisissa perheissä monikulttuurisuus toimii ongelmitta sellaisella tasolla, että yksi kippaa ruoan suuhunsa lusikalla, toinen riisipuikoilla. Tärkeämpää onkin se kuinka fundamentalistinen suhde henkilöillä on omaan, paikallisen mytologiaansa, sillä näistä paikallisista myyteistä kumpuavat massojen arvot. Arvojen osalta eräs ratkaiseva kysymys inhimilliseltä kannallta on se, millainen arvo annetaan naisille ja lapsille.

Marianne Backlénin kirjan (ulkomaalaiset) miehet eivät omassa kulttuurissaan ole tottuneet ns. miehen ja naisen tasa-arvoon. Se on tosin suhteellinen uusi asia myös Suomessa. Eikä täkäläinen tasa-arvoajattelu kristillistä perua ole, vaan enemmänkin seurausta valistuksen ajan filosofien aatteiden maailmanlaajuisesta säteilystä. Tästä huolimatta suomalainen, sekulaari elämänmuoto ei perustu mihinkään abstraktiin järjellisyyteen tai objektiiviseen rationalismiin, vaan tietyt myytit ja uskomukset ovat vallitsevaa kulttuurimieltäkin muokanneet.

Rationaalisessa, modenissa kulttuurissakaan ihmiset eivät toimi erityisen rationaalisti. Vaikka Backlénin kirja sisältääkin huimia itseironisia huomioita, se ei mitenkään yritä analysoida sitä, miten sivistynyt, eurooppalainen nainen voi kuvitella, että auringonpaisteesta tykkääminen ja reggaemusiikin diggailu voisi riittää yhteiseksi perustaksi "monikulttuuriselle" liitolle. No, yhtä heppoisin perustein solmitaan monet samakulttuurisetkin liitot.

Karmassa tarina kerrotaan monen eri ihmisen nimissä. Tämä toteutustapa ei vakuuta, koska kaikki kertojaäänet kuulostavat samanlaisilta. Kirja ei olekaan niinkään romaani, vaan prosaistinen esseekokoelma tai pamfletti, jonka kirjoittamiseen Backlén on saanut sytykkeen omasta, epäonnistuneesta, monikulttuurisesta avioliitostaan, jota hän sen alkuaikoina auliisti mediassa esitteli. Yleispäteviä, ansiokkaita huomioita kirjasta löytyy lukuisia, olkoonkin että kirja on ennen kaikkea kuvaus tietyistä monikulttuurillisista piireistä, eli Punky reggae partyssa ja muilla Helsingin reggae-klubeilla 90-luvun alussa henganneista, nuorista aikuisista.

Kaunokirjallisena luomuksena en osaa Backlénin teosta suuresti arvostaa, mutta sosiaaliraporttina se on erinomaisen kärkevä ja tärkeä. Kirjaan - sen nimeä myöten - ympätyt buddhalaiset säätelyt tuntuvat keinotekoisilta ja irrallisilta, sillä onhan Buddha dharman näkemys identiteetistä vähintäänkin täydellisen yhteismitaton romaanin ilmentämän ihmisnäkäsityksenn kanssa.

Karma asettaa - hyvinkin perustellusti - kyseenalaiseksi monikulttuuristen liittojen onnistumisen Tästä ei voi kuitenkaan vetää suoraan sellaista johtopäätöstä, että monikulttuurinen yhteiskunta sinänsä olisi mahdottomuus. Itse asiassa se on ainut realistinen mahdollisuus nykyaikana. Kansallisvaltioiden aika on ohi, eikä maailmaa voi myöskään jakaa teististen uskontojen etupiirialueiksi. Täytyy vain hyväksyä yhteiskuntaelämään sisältyvän ristiriitoja: ei kaikkien kansalaisten ole pakko hyväksyä esim. yksiavioisuutta, Jeesusta, paavia, Allahia, homoliittoja, minihameita tai minibaareja.

Danny & mediapeli vm. 1969

2011-02-06T17:45:00.000-08:00

Suosikin perinteisessä Grand Prix -äänestyksessä Suomen suosituimmaksi laulajaksi valittiin vuonna 1969 Danny. Pian tämän jälkeen kilpaileva nuortenlehti Intro paljasti, että voitto oli tullut vilunkipelillä: äänestyskuponkeja oli lähetetty iso liuta Dannyn fan clubin jäsenten nimissä - teko paljastui, koska osassa kuponkeja oli liian vähän postimerkkejä ja ne palautuivat "lähettäjän" osoitteeseen.

Markku Veijalaisen kustantaman ja päätoimittaman Intron erikoistoimittaja Vexi Salmi hehkutteli huijauskäryn jälkilöylyjä 8.12. 1969 ilmestyneen Intro nr. 23 - 24:n pääkirjoituksessa, joka oli otsikoitu "Jyrki Hämäläinen ja hupailut huipussaan."

"Hupailu huipussaan otsikoi rakas ammattitoveri Jyrki Hämämälinen Suosikin numerossa 12 juttunsa, jolla hän tunnettuun tapaansa yritti paikkailla lehtensä ja laulajatoverinsa mainetta, mutta vielä taisi jäädä toinen puoli kuusta valloittamatta, puhumattakaan lukijoista", Vexi aloittaa ja jatkaa:

" ... Oliko pienen, viattoman Leila Salmelaisen (Dannyn fan clubin silloinen prexy) syyttäminen se kaikkein paras ja kaunein mahdollisuus. Kyllä isojen miesten pitäisi uskaltaa pyytää anteeksikin, kun muutenkin uskaltavat. Vai mitä herrat Jyrki ja Danny. Jäihän niitä ääniä vielä tarpeeksi huomaamattakin. Leila ilmeisesti keksi liimailla niihin muutamaan sataan viimeiseen enemmän postimerkkejä."

Äänestysskandaalia setvitään myös Intron yleisönosastossa. Vihaisin on Elvis fan clubin prexy Tuula Mäenpää:... "Myös minä sain äänestyslipukkeeni takaisin, samoin kuin Barbro Hjelt. Ei se vielä mitään, mutta D-clubi oli äänestänyt minun nimissäni myös, huh, Tom Jonesia!!!"

Nimimerkki "Yx Kirka-fan" summaa tilanteen näin: "Onnex me Kirka-fanit sadaan olla happyja, kun me tiedetään, ett Kirka ei olis ikinä tehny tuollasta."

Introssa oli muutenkin vuosina 1969-70 vallalla vahva Danny-kriittinen henki. Yksi esimerkki. Vuoden 1970 alussa Vexi Salmi kirjoitti Rumputulta-otsikon alla tähän tapaan: "Silloin tällöin aikaisemminkin Danny on puhunut yliluonnollisista taipumuksistaan, mutta viimeisin korviini kantautunut huhu lyö kaikki aikaisemmat laudalta. Dannyn kolmen sormen päässä oleva magneetti näyttää tälle suurelle tietäjälle vastapäätä istuvan henkilön mietteet ja ominaisvärin."

Tosin samassa numerossa oli Kari Helopaltion täysin asiallinen juttu, ehkä vähemmän asiallisella otsikolla: "Onko Danny Suomen ensimmäinen Jeesus?" Artikkeli kertoo musikaalista Jesus Christ - Superstar, jota Reijo Paukku oli tuomassa Tampereen pop-teatterin esitettäväksi ja - "Tampereen pop-teatterin version yhteydessä on vilahtanut nimi Ilkka Lipsanen, alias Danny."

Dannyn kytkökset Suosikkiin olivat 60-70 -lukujen vaihteessa vahvat, sillä päätoimittaja Jyräys Hämäläinen toimi usein myös Dannyn show-kiertueiden seremoniamestarina ja niiden ohjelman käsikirjoitttajana. Yhteisten projektien hyytymisen jälkeenkin Suosikki säilyi koko Hämäläisen päätoimittajakauden Dannyn luottolehtenä.

Myös Introlla oli omat kytköksensä. Olihan lehden toimittaja ja myöhemmin päätoimittaja Vexi Salmi tunnetusti myös mies Irwin-ilmiön takana.

Pertti ”Purtsi” Purhonen 1942 - 2011

2011-02-06T17:41:00.001-08:00

Tuula Heima - Hampputarha

2011-02-02T17:04:00.000-08:00

Tuula Heiman Hampputarhan julkaisi Jorma Elovaaran johtama Mysteeni vuonna 1973. Kirja kuvaa psykedeelisen nuorisokulttuurin heräämistä Suomessa ja on siten ainutlaatuinen teos: kyseistä aihettahan ei ole suomalaisessa proosassa muutoin käsitelty, eikä psykedeelisiä nuortenkirjoja ole muita olemassa (ellei sellaiseksi lasketa myös Heiman v. 1974 ilmestynyttä, kokeellista kirjaa Unohduksen kirjakäärö/Aliaksen harharetket).

Hampputarhan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1969 ja ajan hippihenki todentuu tekstissä sellaisena kuin se suodattui Friscosta, Lontoosta, Damista, Köpiksestä ja Stadista suomalaiseen pikkukaupunkiin. Siellä asuu kaksi koulutyttöä, Ina ja Josefina, jotka kuumana, kuumana kesänä alkavat kasvattaa hamppua pienellä, kallioisella saarella. Pilvipiippujen sauhutessa tytöt inititoituvat psykedeelisen (s)alakulttuurin heimolaisiksi ja kohtaavat yhden kesän kuluessa lapsuuden lopun.

" ... Josefinan rientäessä rantaan Ina otti tyynyn ja kiipesi kalliolle. Hän asettui piippuineen sen korkeimmalle huipulle. Sieltä oli hieno näköala yli järven. Istuen kallion laella Ina heitteli pieniä kiviä alas veteen ja lauloi. Onkimisensa läpi Josefina kuuli Inan laulavan ja ihmetteli, oliko tyttö ottanut joskus laulutunteja. Ja Ina lauloi kummallisia lauluja: Dylanin ja Donovanin, Beatlesin, Moody Bluesien, Jefferson Airplanen ja Frank Zappan lauluja. Ne kuulostivat mielettömiltä auringon laskiessa, keskellä suomalaista järvimaisemaa, ilman säestystä. Inan ääni tuli toisesta maailmasta.

... sees the sun going down
and the eyes in his hand ...
feels the world spinning round.
Nobody ever knows him
He is the Fool on the Hill ...

Ina veisasi ja purskahti nauruun. Kaiku helisi kauan tyhjillä, usvaisilla rannoilla."

Hampputarhan juoni sisältää muutamia epäloogisuuksia. Muuta kritiikin sanaa en keksi, vaikka olen kirjasta tutkinut jo kohta 40 vuotta. Heiman tekstissä on - naiveimmillaankin - taikaa, vähintäänkin salamyhkäisyyttä. Kirja on unenomainen, ja sen vuoksi niin erityisen koskettavan todentuntuinen väläys ajasta, jolloin ihmeelliset nuorisojumalat, Beatles, Hendrix ja Rollarit... , ilmaantuivat ja musiikissa värisi kutsu uusiin tajunnallisiin svengeihin.

"Huoneistossa oli hiljaista. Josefina menee olohuoneeseen ja tutkii levypinoaan. Rolling Stonesien LP. Soita Brian! Soita! Brian, olet kuollut, soita! Josefina liikkui kuin robotti.

Äiti kastelee kukkia parvekkeella.
- Äiti. Brian on kuollu.
- Kuka?
- Brian Jones. Yks Rollari. Ne kävi Suomessaki joku vuosi sitten, Yterissä, juhannuksena. Englantilaissa uutisissa sano, et se löyettii kuolleena uima-altastaa tänä aamuna.
- Murhattiinko se?
- Ei kai. Ei varmasti. En mä tiiä, kai se hukku muute vaa ( ??? ).
- Vai niin. Pane se levysoitin pienemmälle, että kuulee edes mitä sanot.
- Nää o Rollarit ku soittaa. Enkä mä sitäpaitsi sanokaa enää mitää niin ei oo sulla mitään kuulemistakaa."

Kuolema on läsnä Hampputarhan sivuilla muutenkin kuin Brian Jonesin kautta, ja ehkä juuri kertomuksen traagiset ulottuvuudet viimeistelevät sen kummallisen kauneuden.

Pelle, Problems?, SE & Sehr Schnell - POHJALLA

2011-01-26T17:43:00.000-08:00

Vuonna 1978 julkaistu Pohjalla on kollektiivinen manifesti, joka materialisoi uuden sukupolven kyllästyneisyyden kekkossuomen henkisen ikitalven pysähtyneisyyttä kohtaan. Noina ankeina aikoina Problemsien Mä haluun mennä kävi poliittisesta sloganista. Tyyleiltään selkeästi toisistaan erottuvat neljä bändiä ovat yhtä innoituksessaan soittaa rockia ilman viihdyttämisen itsetarkoitusta ja vailla sellaista taiteellisuutta, joka kuolettaa iholle menevän välittömyyden ja rosoisuuden ilmaisusta.

Bändien rehtiä asennettta ihailin levyn ilmestyessä, mutta uuden aallon energioihin en itse osannut lähteä mukaan. Edelleenkin vierastan sitä useille punkbändeille ominaista metodia, että aggressiot puretaan suoraan soittamiseen. Myös monien Pohjalla olevien kappaleiden syyttävä asenne ja soundien räkäisen monotoninen ja epäpsykedelinen umpinaisuus ehkäisee minun kohdallani kosketuspinnan löytymistä levyn maininkeihin.

Pellen biisi Väkivalta-ja päihdeongelma synnyttää eniten hyljintää. Esitys on loistava mitä tulee tekijöidensä läsnäolon asteeseen ja teksti nasevasti riimitelty (joskin porttiteoriaa tukeva), mutta sävellys vaan on väsyttävän kolkko ja biisin yltiöhyökkäävyys moukkamaista yhteiskuntaopin vasarointia. Sehr Schnelliltäkin tuli huomattavasti heidän Pohjalla-matskujaan dynaamisempia vetoja julki myöhemmin sinkkuina.

Yksi kotopunkkia koskeva huomio on tähän asti jäänyt julkisuudessa ylöskirjaamatta: suomalaisen uuden aallon kovin kitaristi oli SEn Jukka Peurasaari. Ainakin hetkittäin. Pohjalla-levylle sisältyvä Peilit on näitä hetkiä. Yarin hienon biisin kruunaa Peuriksen käsittämättömän rankka, primitiivis-taiteellinen, taidokas, kompleksinen ja persoonallinen kitarasoolo.

Levyn lisäksi tehtiin Pohjalla-kiertue. Kiertuebussia ajoi SEn pitkätukkainen basisti Eki Okkonen lippalakki päässään. Kerran soittajien pysähtyessä eräälle huoltoasemalle särvintä haukkaamaan, ilmoitti aseman omistaja, ettei hän myy mitään ennen kuin Eki ottaa lakin pois päästään. Kiertuemanageri Atte Blom ilmaisi tässä vaiheessa vastalauseensa: kyseessähän on autonkuljettaja ja lippis on kuskin virkalakki. Tämän jälkeen rokkarit poistuivat huoltoaseman baarista. A Blom pöhni matkaan ketsuppipullon ja kirjoitti ketsupilla hankeen huoltsikan pihalla: Pohjalla.

Kirjoittaja kohtasi Pohjalla-kiertueen Jyväskylän kauppaoppilaitoksella. Sehr Schnell ei ollut sillä keikalla mukana. Muistelen että tilalla olisi ollut Tuomari Nurmio & Köyhien ystävät.

Keikan jälkeen kiertuebussi suuntasi Jyväskylän torille, joka tuohon aikaa toimi pimeän viinan myyntipisteenä. Torilla asiat etenivät ripeästi ja jouhevasti, ja bussia oltiin jo starttaamassa kun autoon yhtäkkiä nousi vihainen lestinheittäjä. Hän ilmoittaa että kulkuneuvoon on kannettu neljä pulloa koskista, mutta rahaa on tullut vain kolmesta lestistä - jos neljättä pulloa ei välittömästi makseta auto räjähtää!

Auto ei räjähtänyt, mutta meininki yltyi aika räjähtäneeksi kun päästiin perille SEn kollektiiviseen asuinpaikkaan, valtavan kokoiseen Ränssin kievariin parikymmentä kilometriä keskustasta. Siellä joukon maskottina ollut Peter von Bagh tutki paikkoja kiinnostuneena lakkaamatta muistiinpanoja tehden ja Rubberduck Jones soitti monta äreää sooloa SEn musiikkisalissa pidetyissä pitkissä jameissa. Ketä muita siellä jammasi, en tiedä, pilkkopimeässä skulasi se jengi.

Soundivelho Ron Geesin

2011-01-23T17:17:00.000-08:00

Ron Geesinin nimen tietävät kaikki progea, taiderockia ynnä muuta vastaavaa stuffia harrastavat musadiggarit. Hänen todelliset musiikilliset ansionsa ovat kuitenkin osittain hämärän peitossa, sillä levyjä mies on tehnyt vähän ja niistäkin useimmat ovat olleet nihkeästi saatavilla.

Geesin tunnetaankin yhä parhaiten yhteyksistään Pink Floydiin. Geesin oli studiossa Atom Heat Motheria levytettäessä ja albumin nykypainoksissa Geesinin nimi on merkitty yhdeksi sävelteoksen tekijöistä. Ron Geesin on kuitenkin joissain yhteyksissä antanut ymmärtää, että hän yksin on säveltänyt koko Atom Heart Motherin ja sovittanut teoksen puhallin- kuoro- ja sello- osuudet. Jos näin on, niin täytyy ihmetellä sitä ettei Geesiniltä ole Atom Heart Motherin julkaisun jälkeisinä 40 vuotena tullut julki mitään vastaavanlaista, isoa paukkua. Suurien, sinfonisten rakennelmien sijasta Geesin on tallentanut omille levyilleen pääasiassa vasin fragmentaalista ja minimalistista meininkiä.

Samana vuonna Atomisydänäidin kanssa ilmestyi Geesinin ja Roger Watersin yhteinen LP Music From The Body. Se on otsikkonsa mukaisesti musiikillinen matka ihmisen sisuksiin. Levyn päätösraidalla Give Birth to a Smile Geesin soittaa pianoa yhdessä täyden Pink Floyd -kokoonpanon kanssa. Kappale lukeutuu albumin melodiseen osioon, joka on Watersin säveltämää. Levyn ei-konventionaaliset biisit on kehitellyt Geesin, joka vastaa myös efektiosastosta. Music from the Bodya seurasi LP Electrosound. Kokoelma soundtrack-katkelmia, joita Geesin oli tilaustöinä tehnyt erilaisia televisio- ja elokuvatuotantoja varten.

Myös vuonna 1973 ilmestynyt As He Stands on koostelevy, mutta soundimaailmaltaan yhtenäisempi kuin Electrosound. Musiikillinen linjauskin on toinen. Geesin on hionut elektrohälyn ja esidronen välimaastossa särisevästä analogikohinasta esiin kuulaampia soundeja ja musiikkiin on tullut sarjalliseen musiikkiin päin kallellaan olevaa kuviointia. Kappaleet ovat usein kuin minimalistisia äänirunoelmia. Instrumentaalien lisäksi levy sisältää useita farssinomaisia tai muuten vaan teatraalisia kuulokuvia, joissa Geesinin jutustelu ja muu ääntely on pääosassa. Sukulaisuutta voi helposti löytää toiseen englantilaiseen eksentrikkoon, Ivor Cutleriin, mutta myös Frank Zappan Lumpy Gravy - äänikollaasiin

As He Stands on kokeellista, kummaa kamaa, mutta ei millään muotoa "vaikeaa", ei myöskään kovin vakavaa musiikkia. Biiseissä on ilmavia, helppoja teemoja ja vähän kerroksia. Lisäksi levyllä on ylenpalttisesti huumoria, plus tiettyä, keskiajalle viittaavaa romanttisuutta.

As He Standisia seurannut Patruns on soolopianolevy. Sen takakansitekstissä Geesin kertoo soittavansa, ei "korvalla", vaan "silmällä". Tällä hän tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hän saattaa soittaessaan reagoida mustien ja valkoisten koskettimien muodostamiin visuaalisiin kuvioihin. Geesinin jazztausta ja ragtimeperinteen tuntemus paistaa Patrunsin biiseistä läpi niin persoonallista ja freetä rullaamista kuin ne ovatkin.

Keväällä 1975 Ron Geesin teki yhdessä ruotsalaisen progebändi Samla Mannas Mannan kanssa lyhyen kiertueen Suomessa ja konsertoi mm. Tampereella. "Tän täytyy olla hyvä konsertti kun Veltto Virtanen on ovimiehenä ja Juice Leskinen istuu katsomossa", tokaisi Soundin silloinen toimitussihteeri, edesmennyt Pekka Markkula konsertin alkua odoteltaessa.

Geesin saapui stagelle yllään tennarit ja pitkä palttoo, jonka hetikohta riisui pois. Ulsterin alla hänellä oli shortsit - sopivan urheilullinen asu sille temmellykselle joka takin riisumista seurasi. Geesin laittoi taustanauhan suhisemaan ja ryhtyi reagoimaan sen äänivirtaan ilmein, elein ja myös soitannollisin keinoin. Hän soitteli kahta erilaista banjoa ja välillä preparoitua pianoa, jonka kannen hän yhdessä vaiheessa irrotti, nappasi kainaloonsa ja alkoi kuljettaa sitä lavalta ovea kohti. Lipunrepijä Virtanen raotti kumartaen ovea, mutta Geesin ei lähtenyt mukaan hänen souvaamiseensa, vaan piti shown omanaan ja kääntyi pörräämään yleisön sekaan.

Ron Geesinin oli määrä tullaa hetimiten uudestaan konsertoimaan, mutta näin ei koskaan tapahtunut eikä hänen levyillään ole enää Patrunsin jälkeen ollut Suomessa jakelua. Musiikin äärellä Geesin on kuitenkin ollut kaikki nämä menneet vuodet. Leipä on ilmeisesti lähtenyt tehoste-soundrtrack-mainosmusa maailmoista, sillä omia julkaisuja on ilmestynyt harvakseen kuten jokainen voi soundivelhon kotisivuilta nähdä.

Kuvat Ron Geesinin Tampereen konsertista 1975.

24 - televisiosarja

2011-01-13T18:43:00.002-08:00

"Copy that."
Jack Bauer, agentti

24:n sankari, CTU:n agentti Jack Bauer muistuttaa enemmän Batmania kuin James Bondia. Bauerille agenttitehtävät eivät näet ole mitään leikinomaista konnien peittoamista kahden dry Martinin & kahden vaaleaverikön välissä. Batmanin tavoin Bauer on totisen omistautunut missiolleen oikeuden puolustajana ja hän on fyysisiltä ja henkisiltä ominaisuuksiltaan Lepakkomiehen tasoa. Bauerin hyppysiin sopii yhtä lailla rynnäkkökivääri kuin miniläppäri, mies menee läpi lukituista ovista omatekemillä pommeillaan jos ei muuten ja kiipeilee tarvittaessa pitkin seiniä. Lisäksi agenttimme kestää ällistyttävän määrän kidutusta ja on tappeluissa lähes lyömätön.

Bauerin ollessa terroristijahdissa hän ei tarvitse Batmobilen ja erikoisvarustellun Aston Martinin kaltaisia menopelejä. Bauerille kelpaa ensimmäinen silmiin sattuva kaara liikennevaloissa tai parkkipaikalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö 24:ssa olisi myös kyse välineurheilusta! Terroristien niskan päälle päästään usein nimenomaan kehittyneiden valvonta- ja viestintäverkostojen avulla. Pistooliakin tärkeämpi työvälinen Bauerille on kännykkä. Bauer saa kenttätehtävissä puhelimeensa satelliittikuvaa ynnä muuta tuiki tarpeellista dataa - ja tilanne terrorismin vastaisessa yksikössä, CTU:ssa karkaa käsistä nimenomaan silloin kun Baueria ei saada minkään kameralinkin kautta CTU:n screenille ja/tai kun hän ei vastaa puhelimeensa.

Toden teolla tietoverkkojen ja valvontascreenien kanssa pelaaminen pääsee käyntiin kolmannella tuotantokaudella, jolloin myös analysoija Colen O´Brien ilmaantuu kuvioihin. Itse asiassa Kaksnelosen ensimmäinen, Suomessa vuonna 2002 esitetty tuotantokausi vaikuttaa nyt katsottuna antiikkiselta myöhempiin, lähes science fictionin puolelle pöllähtäviin tuotantoihin verrattuna. Myös juoneltaan ensimmäinen kausi on vähän kömpelö ja monotoninen. Jo tuotantokaudella kaksi juoni kääntyy moniulotteisempaan suuntaan ja yhtä aikaisia tapahtumaympäristöjä on niin paljon, että jännityksen dynamiikka on lähes tauotta dynamiittista tasoa.

24 kuvaa salaliittojen, armottomien valtapelien ja terrorismin varjostamaa maailmaa ja vaaran ilmapiiri on sarjassa erikoisen vahva. 24 on silti enemmän kuin amerikkalaisten kollektiivisten pelkojen peili. Sarjan tekijät eivät ole lähteneet mukaan muslimi-ja arabivihan pönkittämiseen, sillä mitään rotua tai uskontoa ei leimata pahan akselin pyörittäjäksi. Eräs selkeä tendenssi on ollut pyrkimys näyttää, että Amerikan vihollisia on monissa eri leireissä - ja usein sekopäisimmät terroristit ovatkin amerikkalaisia patriootteja. Tästä tulokulmasta aiheutuu se, että koskaan ei vallitse täyttä varmuutta siitä, kuka on konna ja kuka ei tai, kuka kuolee ja kuka jää henkiin. Kaikki on uhanalaista.

24 popularisoi monia vaikeita, moraalisia kysymyksiä. Kuinka monta ihmistä voi uhrata, että vielä isompi määrä ihmisiä pelastuu kuolemalta? Missä määrin läpinäkyvää poliittisen ylätason toimien tulee olla? Voiko terroristiepäiltyjen kuulusteluissa mennä kidutuksen puolelle massojen pelastamisen tarkoituksessa? Yleensä kotisohvalta annetaan Jackille konnien kanssa pelatessaan lupa katsoa kortit karkeimman kautta, sillä niin äärimmäisiä ja nopeita tekoja tilanteet sarjassa vaativat. Väkivaltaisten ratkaisujen tuskan ja ahdistuksen kantaa kuitenkin yksin agentti Jack Bauer, joka työnsä äärimmäisen luonteen takia koteloituu henkisesti ja on aina lopulta yksin.

Bauer on yltiönationalisti ja vaikka hänen touhunsa välillä lipsahtavatkin henkilökohtaisten kostoretkien puolelle, on hän totaalisen uskollinen amerikkalaisille ihanteille ja presidentti-instituutille. Kaikki presidentit eivät kuitenkaan ole eettisesti Bauerin mittaisia ja 24:n viimeisellä tuotantokaudella Bauerin joustamaton moraaliasenne ajautuu erityisen rajulle törmäyskurssille sinänsä rehdin naispresidentin pragmatismin kanssa. Bauer on hetken täysin yksin puolustamassa mustavalkoista käsitystä oikeasta ja väärästä.

Kiefer Suhterland sopii jopa yllättävän hyvin Jack Bauerin rooliin. Monia muitakin erittäin onnistuneita roolisuorituksia sarja sisältää. Kakkosena heti Bauerin jälkeen täytyy mainita Mary Lynn Rajskubin hienoin nyanssein esittämä analysoija, suloinen ja terävä Colen O´Brien (kuvassa). Eniten karismaa CTU:n porukasta omaavat Nina Meyerin ja Tony Almedan karakteerit. Presidenteistä periketkusäätelijä Charles Logan on kiintoisin ja jännittävin hahmo. Häntä kuten melkein kaikkia muitakin 24-presidenttejä suojeli Salaisen palvelun päällikkö Aaron Pierce. Erittäin upeasti tehdystä, pitkän linjan sivuroolista kiitokset Glenn Morshowelle. Älkäämme myöskään unohtako sivuosien mestarin, edesmenneen Dennis Hopperin roolia I tuotannon venäläisterroristina.

24:n kahdeksas tuotantokausi jäi yllättäen viimeiseksi.Tosin ihan oikeaan sarja pätkäistiin poikki. Hyvätkin sarjafilmit tyhjenevät alkuperäisestä tenhostaan kun niitä vuosikausia kelataan. Jännnittäviä seikkailuja olisi Bauerille varmasti loihdittu vielä vaikka kuinka monta vuotta, mutta yhteiskuntapoliittisena tutkielmana ja ajankuvana teki tehtävänsä eikä kyennyt enää teemojaan syventämään tai päivittämään.