keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Hyväntekijä, kantrirockin esi-isä ja musiikkivideon keksijä Papa Nez muistelee

Michael Nesmith - Infinite Tuesday:An Autobiographical Riff (2017)

Beatlesiä apinoinut tv-sarjabändi Monkees myi Yhdysvalloissa vuonna 1967 levyjä enemmän kuin Beatles ja Rolling Stones yhteensä. Kolme vuotta myöhemmin laulaja-lauluntekijä ja psykedeelinen humanisti Michael Nesmith lunasti itsensä ulos Monkees-sopimuksesta 500 000 dollarin hinnalla.

Nesmithin ensimmäiset sooloalbumit 70-luvun alussa - Magnetic South, Nevada Fighter ym - ovat kantrirockin perustaa luoneita luomuksia. Myöhemmin Teksasista kotoisin olevan Papa Nezin musa on laajentunut hyvin moninaisiin ulottuvaisuuksiin. Nesmithin ainut hitti Monkees-aikojen jälkeen on lattaristi sykkivä poppisbiisi Rio, joka julkaistiin albumilla From a Radio Engine to the Photon Wing (1977). Riosta tehtiin fantastinen musiikkivideo aikana jolloin käsitettä musiikkivideo ei vielä ollut. Nesmithin rainalla olikin käänteentekevä vaikutus musiikin promotointiin ja esille laittoon mediassa.




Nesmith innostui musiikin ja vision yhdistämisestä siinä määrin, että hän alkoi tuottaa popvideoita esittänyttä ohjelmaa Popclips, joka pyöri yhdellä kaapelikanavalla vuosina 1980 - 81. Kanavan omistanut Warner Cable halusi ostaa ohjelman itselleen, mutta kun Nesmith ei tähän suostunut firma perusti oman kanavan, Music Televisionin. Sen ensimmäinen lähetys nähtiin elokuussa 1981.

Popclipsin jälkeen Nesmith on jatkanut musiikkivideoiden ja elokuvien - Repo Man, Timerider jne - tuottamista päämajassaan Videoranchilla San Franciscossa. Lisäksi hän johtaa Gihon-nimistä hyväntekeväisyysjärjestöä



Michael Nesmith kertoo elämästään kirjassa Infinite Tuesday - An Autobiographical Riff. Hän kertoo olleensa nuoresta saakka armoitettu folk- ja blues-diggari. 50-luvun rock & roll ei häntä innostanut. Elviksen, Jerry Lee Lewisin ja muiden varhaisten rokkareiden mahtipontisuus antoi heidän esityksilleen "surrealistisen sivumaun" Nesmithin mielessä.

"Jokin heidän esitystavassaan jätti bluesin taakseen, ja sama jokin jätti minut ulos siitä musasta. Folk-musiikki oli autenttista ja poliittista, ja sen melankolia oli todellista. Folk-musiikilla oli emotionaalinen keskus jossa oli minulle enemmän syvyyttä kuin 50-luvun rock & rollissa."

Beatlesit Nesmith näki ensimmäistä kertaa televisiosta Ed Sullivan Showssa helmikuussa 1964 ja oli heti täysin myyty. Kuten monet muutkin. Syntyi Beatlesmania, jonka kohteeksi Nesmith itsekin joutui! Ed Sullivan Shown jälkeisenä päivänä Nesmith törmäsi San Antonio Collegen cafeteriassa erääseen naiseen, joka jäi tuijottamaan Nesmithiä ja huusi: "Voi luoja, sinä olet ottanut Beatles-kampauksen!"

Keikoilla yleisö alkoi nähdä Nesmithin "uusin silmin" ja teksasilainen radioasema Corpus Christi kiinnostui tyttöjä hurmaavasta folk-trubaduurista. Nesmithin mennessä käymään radioasemalla koko henkilökunta tuijotti häntä ja aseman johtaja kysyi, onko hän George Harrison... "Jos 1950-luvun rock & roll oli surrealistista, niin tämä oli jonkinlaista psykoosia".


Beatlemanian siivittämänä humoristisesta Monkeesista tuli äkkiä suosittu bändi, vaikka sen jäsenet eivät aluksi edes soittaneet mitään, vaan pelkästään esittivät soittavansa. Monkees teki USAssa yhden kiertueen Jimi Hendrixin kanssa ja tämän turneen aikana Nesmithistä ja Hendrixistä tuli ystävät. Nesmithin promotoidessa ensimmäistä soololevyään Lontoossa Hendrix ilmaantui pressitilaisuuteen antamaan supporttia ystävälleen. Samoin Ringo Starr. Nesmith oli hyvää pataa kaikkien Beatlesien kanssa ja John Lennon toimi hänen oppaanaan svengaavan Lontoon säpinöihin Nesmithin ensimmäisellä Englannin matkalla.


Myös Timothy Leary oli Nesmithin ystävä - ja Grateful Deadin äänimies ja kemisti Owsley "Bear" Stanley. Häneltä Nesmith sai elämänsä ensimmäisen LSD-annoksen. Psykedeeliset impulssit saivat omanlaisensa ilmauksen Monkees-elokuvassa Head (1968), jonka toinen käsikirjoittaja on Jack Nicholson. Nesmith tutustui Nicholsoniin - ja Dennis Hopperiin - moottoripyöräfrendinsä Peter Fondan kautta. Näiden tuttavuuksien ansiosta hän pääsi läheltä seuraamaan, ideatasolta alkaen, miten kulttielokuva Easy Rider syntyi.

Kirjailija Douglas Adams on jo vuosikymmenet kuulunut Nesmithin lähipiiriin, vaikka Adams onkin ateisti ja Nez ei-ateisti, kuten hän itse asian esittää. Nesmith on koko elämänsä ollut mielenlaadultaan uskonnollinen mietiskelijä. 70-luvun alussa hän tutki ahkerasti Upanishadeja, Bhagavad Gitaa ja muita joogatekstejä. Samoihin aikoihin hän alkoi kaveerata intialaisen - puhumattomuuslupauksen tehneen - joogiin, Baba Hari Dassiin kanssa. Hari Dass tuli ensimmäisen kerran Amerikkaan v 1971.


Nesmith vieraili usein Baba Hari Dassin perustamassa ashramissa Santa Cruzissa. Kerran sinne saapui pariskunta kroonisesti sairaan, noin seitsemän vuotiaan poikansa kanssa, ja he kysyivät voisiko Hari Dass parantaa pojan. Baba oli hetken hiljaa, sitten hän otti liitutaulun ja kirjoitti siihen: "En. Mutta hän voi" - ja pyysi Nesmithiä lukemaan tekstin pariskunnalle. Kun Nesmith luki "hän voi", Baba hymyili ja osoitti sormellaan Nesmithiä.

Joogin ashramista ei tullut Nesmithin hengellistä kotia. Hänelle on lapsuudesta asti tuttu uskonnollinen yhteisö Christian Science ja v 1976 hän lähti kahdeksi viikoksi Christian Sciencen intensiivikursseille. Opiskelun keskiössä olivat Raamattu ja Kristillisen Tieteen perustajan Mary Baker Eddyn tekstit, joissa hän esittelee Raamatusta löytämänsä jumalalliset parantamisen lait.


Kauan ennen kyseistä kurssia Nesmith oli kerran LSD:tä otettuaan ryhtynyt tutkimaan Kristillisen Tieteen julkaisemaa kirjaa Science and Health ja hän luki sitä sitten yhtä soittoa neljä tuntia, koska oli niin vaikuttunut siitä, että kirjan tekstissä oli samaa "selkeyttä ja voimallista oivallusta kuin mitä itse koin itsessäni". Kurssin jälkeen hän lopetti kaikkien tajunnanräjäyttäjien käytön. Hän oli saanut vision siitä, että löytää korkeat tajunnan tilat ilman LSD:n kaltaisia katalysaattoreita.

Raamatun henkilöt eivät näyttäydy Nesmithin lauluissa, eikä hänen tuotantonsa ole koskaan ollut hengellistä musiikkia sillä tavoin, että se olisi jumalaa tai jumaluutta ylistävää. Uskonnollisuus toteutuu hänen musiikissaan sen ilmaiseman metafyysisen ilon ja melankolian kautta. Papa Nezin laulut kiitävät, leijailevat, mietiskelevät avarilla mailla ja taivailla, ja hakevat ratkaisuja elämän solmuihin ystävyydestä, rakkaudesta, kärsivällisyydestä ja myötätunnosta.

Michael Nesmith avaa kirjassaan laulujensa taustoja melko vähän, eikä paljoakaan kertaa yksittäisten levytyssessioiden ja kiertueiden tapahtumia ja tunnelmia. Sitä vastoin hyvin kirkkaasti ja selkeästi välittyy se mielenlaatu ja asenne, ja ne prinsiipit joita Papa Nez on halunnut musiikissaan ja kaikissa tekemisissään toteuttaa. Yksityiselämänsä draamoista, taiteellisista ambitioistaan, bisneksistään ja henkisistä näköaloistaan Nesmith kirjoittaa avoimesti ja suoraan.

Infinite Tuesday on hellästi aikakausien läpi tunkeutuva kosminen kronikka taiteilijalta, josta on moneksi ja joka on elämässään kohdannut monta kummallista kohtaa.



My songwriting process did not take into any consideration whether the song would be popular or accepted. I wrote poems about things that interested me, that were part of my everyday life and my musings as an artist.
The music itself tended to have a twang and a country/blues sensibility and the odd touch of lounge and big- band organ music. I never thought of them as pop songs, only as songs that would be message of my own to a live audience
.

MICHAEL NESMITHIN VIDEORANCH3D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.