lauantai 25. maaliskuuta 2017

Madventuresit lähteneet soitellen sotaan...

Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin kirja Mad Music (Johnny Kniga, 2016) alkaa katsauksella Kaakkois-Aasian musiikkiin. Opimme, että "ympäri aluetta paukutetaan siis edelleen vanhoja lyömäsoittimia" ja lyömäsoitinorkesterien (gamelan) musiikin "kudos on hämmentävä, omalaatuisesti harmoninen kokonaisuus, joka ei jätä soundiseikkailijaa kylmäksi."


Jos rock & roll esiteltäisiin rämpytysmusiikkina, joka perustuu rumpujen paukutukseen ja sähkökitaroiden huudattamiseen, niin sekin kertoisi paljon enemmän rockin olemuksesta, kuin Mad Musicin esitys gamelan- musiikista.


Indonesian historiaa kelataan 60-luvun alkuun. Silloin presidentti Sukarno julisti rockin pannaan ja kehoitti muusikoita keskittymään indonesialaisista juurista nousevaan musiikkiin. Mad Music kertoo Koes Bersaudarasta ja muista tuolloin vaikeuksiin joutuneista rockyhtyeistä. Tämä on toki kiintoistaa tietoa, mutta rokkibändien vainon lisäksi samaan aikaan alkoi kulttuurillisesti erittäin tärkeä prosessi, josta kirjassa ei mainita mitään.


Gugum Gumbira -niminen säveltäjä ja orkesterinjohtaja otti Sukarnon muusikoille heittämän haasteen vastaan ja intoutui säveltämään Sundanese-natiivien rituaalimusiikkiin perustuvia teoksia ja näin syntyi hyvin suureen suosioon noussut tyyli, joka tunnetaan nimellä jaipong. Hyvän katsauksen tähän musiikkiin antaa esim cd West Java - Sundanese Jaipong and Other Popular Music.


Musan Latinalaisessa Amerikassa todetaan olevan "hauskaa, intohimoista, elävää ja varsinkin tanssittavaa ... Se on aurinkoista, kaunista, melodista ja monipuolista." Oho! Siis, ihanko totta? Tommosesta ikinä kuullutkaan. Sen kyllä tiesin ennestään, että Jamaikan "dancehall on erittäin tanssittavaa kamaa". Niin on muuten roots reggaekin...




On megalomaaninen yritys tehdä kaikki maailman musiikit kattava tietoteos eikä hankkeella ole mahdollisuutta onnistua ilman perusteellista tutkimustyötä ja - edelliseen liittyen - erityisen laajaa musiikillista yleissivistystä. Sellaista kirjan laatijoilla ei ole. He ovat kyllä kuulleet monenlaista soundia, diggailleet sitä ja fiilistelleet tätä, kaivaneet muutamien tiedonnyörien päitä esiin satunnaista kohdista maailmanmusiikin pintaa ja laatineet tältä pohjalta esityksen tulvillaan katteettomia yleistyksiä ja hekumallisen hehkutuksen monotoniaa.


Kirjan temaattisena johtolankana on musiikin "kyky tainnuttaa tanssituristi transsiin". Tälläistä kompetenssia omaa kirjan mukaan ennen kaikkea "shamaaninen rituaalisoundi, jolla etsitään ekstaattista yhteyttä jumalalliseen" ja jota "tavoitellaan ... Siperian shamaanirummuilla, Tuvan kurkkulaululla, Indonesian gamelanilla ja tietenkin rumpuräimeellä ympäri Amerikoita ja Afrikkaa".


Ekstaattinen yhteys jumalalliseen on eri asia kuin transsi, eikä samanistinen toiminta välttämättä edes hae kontaktia "jumalalliseen" tasoon. Varsinkaan se ei hae yhteyttä, tai transsia, rumpuräimeellä. Rummuttaminen ei näet sisälly maailmanlaajuisesti samanistiseen magiaan ja transsia samaanirumpua soittamalla hakevat ennen kaikkea modernit uus-samaanit.


Itse en pidä transsiin vaipumista musiikilla tai ilman musiikkia ihanteellisena tajunnantilana. Ja jos puhutaan rituaalimusiikista, niin on vain yksi puoli asiaa se, mitä rituaaliin osallistujien mielessä tapahtuu - esim tuntevatko he itsensä "osaksi possea" vai eivät. Ritualistisilla soitoilla on yleensä isommat päämäärät.


Heimoyhteisöjen kuvioissa kyse saattaa olla yhden ikäpolven siirtymäriitistä tai pyrkimyksestä edistää viljan kasvua laulamalla ja tanssimalla. Jamaikan rastojen nyahbinghi-rituaalissa manataan rumpujen kumistessa esiin ukkosta, salamaa ja kuumaa laavaa syntisen maailman ylle. Kristillisen veisuun alkuideana on Raamatun tekstien valossa Herran ylistäminen ja miellyttäminen. Kun Israelin kansa on sydämessään loitonnut Jahvesta, ei heidän tyhjänpäiväinen musiikkinsa enää Jahvelle kelpaa: "Vie pois minun edestäni virttesi pauhina, en tahdo kuulla sinun harppujesi soittoa" (Aamos 5:23) .


Venturesien musaturisteille kohdistettu yleisohje onkin siis erittäin typerä. Kenenkään ei pitäisi toimia näin:


Jos olet onnekas ja pääset bileisiin, joissa kaikki soittavat tai laulavat, unohda koulun kuumoittavat laulukokeet ja mene mesiin. Vedä rohkeasti vaikka ukkonoaa paikalliseen sävelen. Se voi tuntua kurmoottavalta, mutta kun heittäytyy menoon mukaan pääsee aivan uudella tavalla osaksi possea.


Ohjetta voisi jatkaa: jos et pysty vetämään rohkeasti ukkonoaa, vedä ensin pullo viinaa lärviin, niin saavutat rohkeuden sekä transsin. Näin tekevät monet samaanitkin.


Kun musiikitapahtumisen ideaaliksi otetaan "posseen" ja "nykyhetkeen" sulautuminen, niin silloin on tietenkin samantekevää haetaanko tätä tilaa metronomin tikityksestä vai Hitler Jugendin riveissä reippaasta marssimusiikista inspiroituneena. Yhdessä tehtynä sisälle musiikin magiaan pujahtaminen "ylittää kuvitteelliset rajat ihmisten välillä oli sitten kyseessä moshaaminen tai vanhusten palvelutalossa suoritettu letkajenkka".


Kaikki musa on siis ikään kuin saman arvoista. Everything goes. Tai ei ihan. Madventureista ei ole mukavaa, eikä demokraattista se, että perinteisesti Australian aboriginaalien rituaalimusiikkia eivät naiset saa didgeridoolla puhaltaa. Kaikki tämän tyyppiset rajoitukset ovat tietysti absoluuttisesti väärin. Vai ovatko? Kirjoittajat eivät etäännytä itseään perilänkkäriasenteistaan edes sen vertaa, että todella vakavasti tutkisivat ja pohtisivat sitä, mikä mieli muinaisissa, esim sukupuolien väliseen eroon perustuvissa käytänteissä piilee.


Afrikassa, ja varmaan muuallakin, on yhteisöjä, joissa rumpuja soittavat vain miehet ja yhteisöjä, joissa rumpuja soittavat naiset. Samalla tavoin on arkaaisissa yhdyskunnissa perinteisesti eriytetty monet muutkin tehtävät jommalle kummalle sukupuolelle.


Erikoinen yksityiskohta kirjassa on teoria, jonka mukaan "kiertävät tarinankertojat ja laulajat ovat pitkälti vastuussa siitä, että monet myytit ympäri maailmaa muistuttavat toisiaan". Tämän vuoksi Kalevalan "sampokin näyttää hyvin paljon germaaniselta myllymyytiltä". Hmm. Yleensä sampo liitetään universaaleihin maailmanpilari - ja maailmanpuu -myytteihin. Niiden yleisyyttä maailmassa en itse laittaisi kiertävien bardien ansioksi. Ja onhan toisaalta myös niin, että eri kulttuurien myyteissä on runsaasti eroavaisuuksiakin.


Rantalan ja Milonoffin tekstissä mutkat oikaistaan suoriksi ja kaikki kenottaa vähän sinne päin. Kirjassa on runsaasti pikkuvirheitä ja isoja puutteita. Melko isona kömmähdyksenä pidän sitä, että Venäjän soundeja esiteltäessä fokus on rockin kieltolaissa neuvosto-Venäjällä ja Vysotskissa. Täysin sivuutetaan se, että Neuvostoliitossa levyjä julkaissut Melodiya on valtaisan kulttuurityön tehnyt levy-yhtiö. Se tallensi entisiä zembaloita ja folk-musiikkia ympäri Venäjää, julkaisi korkeatasoista klassista, jazzia ja viihdettä satoja nimikkeitä. Label on käsittääkseni pystyssä edelleenkin, mutta 80-luvulla yhtiön julkaisujen laatu heikkeni ratkaisevasti.


Intialaisesta musiikista kaikki tietävät sitarin ja Ravi Shankarin. Mad Musicin Intia-osuuden luettuaan tietää, että Intian suosituin soitin on sitari ja sen kuuluisin taitaja on Ravi Shankar. Olisihan ainakin Shankarin kilpakumppani, monilla merkittävillä arvonimillä palkittu Ustad Vilayat Khan voitu edes mainita. Ja kun kokonaan huomiotta jätetään Intian satakieli M. S. Subbulakshmi, se on sama kuin kirjoitettaisiin suomalaisen taidemusiikin historiasta mainitsematta Sibeliusta. Paremmin Mad Music palvelee heitä, jotka janoavat infoa Dingosta ja Juice Leskisestä...

Kirjassa sanotaan John McLaughlinin ja George Harrisonin soittaneen sitaria länkkäriyleisölle. Tämä ei McLaughlinin osalta pidä paikkaansa, mutta, joka tapauksessa, tasapuolisuuden vuoksi olisi tässä yhteydessä pitänyt ottaa framille Jimi Hendrixinkin kanssa jammaillut Ananda Shankar, intialainen, joka soitti sitarilla länkkärirockia.


Kirjan slangilla laaditun böpinän ja päräyttävän fiilistelyn lomaan on sijoitettu selkokielisempiä erikoisartikkeleita ja haastatteluja. Niissä käsitellään esim musiikkia aivotutkimuksen valossa. Osa tästä matskusta on sinänsä hyvinkin pätevää paminaa, mutta väärässä ympäristössä. Taitto ja kuvitus kirjassa on komea.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.