tiistai 17. toukokuuta 2016

PUNK ROCKIN ESILAULAJA MUISTELEE

Kaikkeuden kulkuri
Tähtien rakastaja
Hän ei ole niin kuin kukaan meistä
Hän antaa tunteidensa temmeltää

Veltto V - Kulkuri

Moog Konttinen - Elämän kartoitus alias Moog Konttinen - LIED, osa II (Lempo kustannus, 2013)

En osaa sanoa kuka on nykyisin Suomen "rajuin" rocklaulaja, mutta olen valmis asettamaan Mauri Moog Konttisen laulannan raisun rokkivokaloinnin referenssiksi. Moogista puuttuu laulajana täysin herkkyys, mutta mikään hardcore-huutajakaan hän ei koskaan ole ollut. Miekkosen, peikkosen, lauluääni vaan on luonnostaan karkea ja häijy ja hän ottanut tavakseen laulaa erityisen riipivällä ja räävittömällä soundilla.

70-luvulla Moogin artistinen raivokkuus toteutui myös lavaesiintymisen provosoivassa sekoboltsailussa ja kreisissä, akrobatiaa lähentelevässä vääntelehtimisessä. Välillä tohina stagella yltyi Moogin omastakin mielestä kipurajoille, kuten Virtasen esiintyessä Oulun Kuusrockissa 1975. Siellä

Moog ja Veltto esittivät muun voimistelun ja rimpuilun ohessa fellaatio-numeron, jossa Moog kaivoi mikrofoninsa Velton sepaluksesta ja lauloi - yök - helvetin pahalle haisevaan mikrofoniin oksennustaan pidätellen.

Lainaus yllä on Moog Konttisen elämäkerrasta Elämän kartoitus. Teos on kolmiosainen. Sen kolmas nide - vuodet 1976 - 1985 - ilmestyi 2015.




Moog sai taltioitua äänensä levylle ensi kertaa Virtasen vokalistina v 1974. Jo ennen Virtasen debyyttiä Waldemar Wallenius teki bändistä jutun Soundiin. Hän kirjoitti Virtasen olevan "ehkä suomen ensimmäinen Punk Rock -bändi". Se oli ilmeisesti ensimmäinen kerta kun sanaa "punk" käytettiin suomalaisorkan yhteydessä.

Virtasen musa ei paljoakaan muistuttanut sitä matskua, jota Ramonesin, Clashin, Pelle Miljoonan ja Eppu Normaalin kaltaiset ryhmät latasivat. Virtasen innoitteet tulivat 60- ja 70-luvun rockista - Who, Bowie, Kinks jne - ja kappaleiden sanoitukset olivat huimaa, freudilaisesti latautunutta tajunnanvirtaa ja muuta älyllistä huuruilua.



Virtanen oli perustamisestaan saakka eripuraisa sakki. Edes bändin nimenvalinta ei syntynyt sovinnolla. Vakavin jännite vallitsi Moogin ja Velton - joka ennen yhtyeen perustamista oli Nuppi - välillä. Mediassa Veltto esitteli usein bändiä syvyyspsykologisten teoretisointien ja nietzscheläisen filosofoinnin valossa, mutta tätä näkökulma hippijuntti Konttinen - elämäkerrassaan Herra K - ei kokenut omaksi jutukseen. Hän halusi tehdä repäisevää rockia ilman älykköagendaa.

Herra K yritti analysoida matemaattisesti vanhoja 60-luvun biisejä ja jakaa niiden eri osia sopivassa järjestyksessä ja sopivisissa suhteissa seuraaviin A-, B- ja C-osiin, mutta Nuppi oli enemmänkin proge-tyylinen haihattelija ja hänelle jäi alusta asti outo tapa rakennella biisit monesta eri aihion sirpaalesta, jolloin niihin tuli kaiken katkaisevia rytminvaihdoksia enemmän kuin lääkäri määrää.

Suomenkielisten sanoitusten suhteen herra K yritti useimmiten löytää kappaleeseen jonkin sitä kuljettavan idean tai tarinanpätkän, kun taas Nuppi luotti enemmän "tajunnan virtaansa" ja maalaili kummallisia sanakehitelmiä peräkkäin. Nuppi suosi myös selvästi K:ta enemmän naisasia-aiheita ja pehmeitä arvoja.



Virtasen Haloo-LP:lle Moog halusi muutakin matskua kuin Velton biisejä, ja saikin läpi Hottentontti- laulun ja Who-vedon Mun sukupolvi. Biisivalintojen lisäksi erimielisyyttä aiheutti levyn kotelo. Moog piti Gari Sipilän piirtämää kantta surkeana ja koko bändi oli vähintäänkin kummissaan huomatessaan Ripa Vuorimiehen käyttäneen Haloon takapahvissa samaa ideaa kuin Hurriganesien Roadrunnnerissa.


... vähän ennen Virtasen Hal-00 -albumia tuli kauppoihin Hurriganesien ... Roadrunner ... Älppärin kannet olivat Risto Vuorimiehen tyylikkäästi kuvaamat. Mutta Virtas-bändiä närästi Vuorimiehen ehdotus HAL-00:n takakannen sekamelskasommitelmaksi, jonka hän esitti tamperelais-äijille jo elokuussa, ilmoittamatta lainkaan, että hän käyttääkin saman idean jo Haloota aiemmin ilmestyvällä Roadrunner-LP:n keskiaukemalla. Ehkä Virtanen ei olisikaan huolinut samaa ideaa kierrätettynä, jos moinen "moneen kertaan saman idean myynti" olisi ollut tiedossa ajoissa...

Virtasen ensimmäiselle keikalle päästään Elämän kartoituksen kakkososassa vasta sivulla 428. Moog kertoo asiat seikkaperäisesti ja laveasti. Pelkästään armeija-ajoistaan Moogilla riittää sanottavaa n sadan sivun verran. Kirjan sivumäärää kasvattaa vielä se, että henkilökohtaisten muisteloiden rinnalla esitellään kertomusajankohtaan sijoittuvia levyjulkaisuja, sarjiksia, elokuvia ja kirjoja.


Tarinointiin tulee toki lisää ajanhenkeä, kun kesken kaiken tulee vastaan Moogin maininta ensimmäisestä Suomessa julkaistusta Velho-albumista tai arvio Trumfeista, joita Semic alkoi julkaista 1972 (osa Trumfeista oli melko tavanomaista sarjakuvakauraa, mutta joukkoon mahtui helmiäkin, kuten Buck Danny). Vähän vaivaannuttavalta tuntuu kuitenkin lukea kymmeniä amatöörimäisiä ja ei aina niin lyhkäisiä, esittelyjä hyvinkin tunnetuista levyistä.

Diamond Dogs oli David Bowien viimeinen Glamour-Rock älppäri ja päätti Bowien kultakauden upeasti. Hyviä biisejä olivat nimibiisi Diamond Dogs, Rebel Rebel, We Are the Dead, Big Brother ja ikimuistettava 1984.

tai

Bryan Ferry julkaisi toisen sooloalbuminsa Another Time Another Place perjantaina 5.7. 1974. Se jatkoi ykkössooloälpeen hienoa ja hienostunutta linjaa ...



Moog käy läpi ison määrän Virtasen keikkoja, hyviä ja huonoja. Osansa muisteloissa saa - nimeltä mainitsematta - Komulaisen Tintsa, joka nousi lavalle Virtasen esiintyessä Jyväskylän lounaispuistossa 1975 ja alkoi heilutella elintään yleisölle. Moogin mukaan Veltto kommentoi performancea sanoin "siinä olikin sitten Jyväskylän pojan oma panos" - mutta jos tarkkoja ollaan, niin Veltto totesi: "Se oli Jyväskylän oma panos Jyväskylän Kesään".

Samaisena vuonna 1975 Virtanen heitti keikan Korpilahden yhteiskoululla ja Moog mainitsee, että myöhemmin itsekin rokkiuralla lähtenyt Yari (SE) oli yleisön joukossa. Minua tässä tarinassa hämäävät Moogin sanat: Yari jäi jo koululta mieleen pienoispoikana, jonka kaulakoruna roikkui muovinen sotilas. En näet muista ikinä nähneeni Yarilla moista riipusta. Sen sijaan minulla itselläni roikkui kaulassa, ei muoviukko, vaan tinasotamies, syksyllä 1974, jolloin olin samaisella Korpilahden koululla Virtasen keikalla...

Korpilahden keikan jälkeen aloin kaveerata Velton kanssa. Muutkin virtaset tulivat tutuiksi, mutta Korpilahdella puhuin Moog Konttisen kanssa luultavasti ensimmäisen ja viimeisen kerran. Myöhemmistä backstage-kohtaamisista minulla on sellainen muistikuva, että Moog istui aina nurkassa jotain sarjakuvalehteä lukemassa ja luimisteli välillä hulluilla silmillään lehden yli sanaakaan lausahtamatta.




Virtanen hajosi 1976. Sen jälkeen Moog alkoi pyörittää vanhan Virtasen raunioille perustettua yhtyettä Kontra-Virtanen, joka muutti nimensä Kontraksi 1977. Kontrasta - joka skulasi pääasiassa Moogin sanoittamia käännösbiisejä - tuli huomattavasti suositumpi bändi kuin kanta-Virtasesta koskaan. Suurimman huomion sai versio alunperin lapsitähti Mari Laurilan laulamasta biisistä Aja hiljaa, isi. Rokkitouhun ohessa Moog opiskeli Tampereen teknillisessä koulussa diplomi-insinööriksi.

Siitäkin huolimatta, että erimielisyyksistä Virtanen-yhtyeen sisällä on jo 40 vuotta, kirjoittaa Moog vanhasta liittolaisestaan, Veltosta, kautta linjan hyvin pisteliään sävyyn. Huipennuksensa Veltto-kriittinen paatos saa siinä vaihessa, kun Herra M muistelee Velton Intro-haastattelua, jossa Veltto puhuu itsestään, Isokynästä ja Juicesta "rockin älymystönä" ja ilmaisee kaiken liirum-laarum-höpsismin seassa haluavansa tehdä soololevyn, koska hänellä on sävellyksiä, jotka eivät istu Virtasen tyyliin.

Tässä artikkelissa Poks-Narsistokraatti kertoi lehdessäkin sen, mikä oli näkyvissä tulevaisuutta ajatellen eli halun soolouralle. Lisäksi älymystö-höpötys paljasti menneisyydestä niitä tarpeita, mitä monilla rock-pop-muusikoilla oli ryhtyä alalle, eli Välttää oikeaa, aitoa, totista työntekoa ja luumuilla ja keinotella koko elämänsä läpi panematta rikkaa ristiin yhteiskunnan tai muiden ihmisten hyväksi. Selitykset tälläiselle loiselämälle on kätevä esittää olevansa niin ylivoimaisen älykäs, että tyhmempien tarvii pitää huolta ja lappaa ruokaa suuhun ja pyyhkiä perse...

Yli 600-sivuinen Elämän kartoitus II on osittain pitkäveteinen, mutta samalla persoonallinen ja anekdooteiltaan antoisa katsaus aikaan, jolloin käsite suomalainen rock alkoi saada muotoa ja sisältöä. Se on tekijänsä näköinen teos ja ainakin sikäli totuudenmukainen ja onnistunut aikalaisraportti. Pisteitä kirjalle myös runsaasta (mustavalkoisesta) kuvituksesta.