Senegalista kerrotaan, että rap on siellä iso juttu. Varmaan onkin, mutta se vasta iso juttu olisi, jos maailman musakulttuureja koluava reportteri löytäisi sellaisen maan, jossa rap ei ole iso juttu ... Intiasta sen sijaan kaivetaan esiin jotain tosi undergroundia: kalbelia- orkka, joka soittaa miten sattuu - sitä sanotaan "avantgardeksi"...
Katsottuani kolme jaksoa Sami Yaffan Soundtrackeria minulle on syntynyt vaikutelma, että sarja koostuu täysin sattumanvaraisista haastatteluista ja musavalinnoista. Niiden perusteella ei saa alkeellisintakaan kokonaishahmoa kyseisten maiden musiikkikulttuureista.
Jamaika-jaksossa sikäläisen musan peruskäsitteetkin - roots, dance hall, ragga jne. - jäävät täysin selvittämättä. Dance hall -musasta annetaan sellainen kuva, että se on lähinnä takapuolen ketkutuksen soundtrackiksi tarkoitettua jumputusta, ihan eri juttu kuin mitä varsinainen "reggae" oli ja on: "Reggae oli tiedostavaa ja kertoi yhteiskunnasta ja nykytilanteesta. Sitten yhtäkkiä tuo kaikki hylättiin ja haluttiin vain iloitella."
Assassin Aka Agent Sasco yrittää oikaista Sound Trackerin väärinkäsitystä huomauttamalla, että ero ragan ja perinteisen reggaen välillä ei ole laulujen aiheemaailmassa, vaan niiden näkökulmassa asioihin.
80-luvulla seksibiisit, slackness, tulivat supersuosituiksi Jamaikan dance halleissa, mutta eivät muutkaan aiheet kokonaan pois skipattuja olleet. 90-luvun iso ilmiö puolestaan oli homovastaisten levytysten buumi - ja sehän juuri ilmensi reggaen kantaaottavaa ominaislaatua, jollainen ei ole ollenkaan vierasta 2000-luvun ragallekaan.
Varsin vähän sisältyy informaatiota kohtaukseen, jossa ollaan edesmenneen Augustus Pablon perustamassa Rockers-levykaupassa. Sana "rockers" kuullaan kyllä pari kertaa, mutta selväksi ei tehdä sitä, että Rockers on kyseisen myymälän nimi, joka tulee siitä, että se on erikoistunut Augustus Pablon Rockers-levymerkin julkaisujen myyntiin. Minkäänlaista esittelyä ei saa osakseen Pablo itse, vaikka hän oli yksi jamaikalaisen musiikin suuruuksia: omaperäinen musiikillinen ajattelija ja dub reggaen mestareita.
Chinna Smithkin kuuluu huomattavien musiikkipersoonien joukkoon, vaikka onkin enemmän sessiomuusikko kuin merkittävä lauluntekijä tai tuottaja. Vierailu hänen hovissaan, Inna de yard- sessiossa, ei ole lainkaan huono idea. Ainut vaan, että Chinnan pihalla tapahtuvasta touhusta löytyy huomattavasti eheämpää ja dynaamisempaa dokumentaatiota videoista, joita youtube ja facebook ovat pullollaan. Sound Trackerin Chinna-haastattelu on amatööritasoa ja lisäksi huolimattomasti käännetty (kuten koko jakso).
Youtube pullistelee myös yksityisten ihmisten Jamaikalla kuvaamia, rastapätkiä. Niitä olisi ohjelman tekijöiden kannattanut katsoa etukäteen vähintäänkin oman riman kohotustarkoituksessa, eikä lähteä käsittelemään aihetta helpoimman jälkeen. Rastoista syntyy sellainen, peruskliseinen kuva, että he polttavat "nurtsia" ja uskovat Haile Selassien olevan uudestisyntynyt Jeesus. Nurtsi ja rastojen pyhä yrtti kuuluvat kuitenkin eri käsitekategorioihin ja kattavampaa olisi todeta, että Selassie on rastoille "elävä jumala", koska Jesuksesta rastoilla on hyvinkin eriäviä kantoja.
Jesus-asiaa olisi voinut lähteä selvittämään vaikkapa Ethiopia Africa Black International Congressin eli, "bobodreadien" päämajaan. Tämän rastaseurakunnan perustajaa, King Emmanuelia, hänen kannattajansa näet kunnioittavat "mustana Kristuksena lihassa". Boboleirissä olisi varmasti saatu tarkempaa selkoa siitä, että tämä Jesus/Iesus josta rastat puhuvat on afrikkalainen ja, että hänen lisäkseen ovat tiettyjen rastaoppien mukaan inkarnoituneet myös Mooses ja muut mustat profeetat raamatullisilta ajoilta.
Boboleirillä vierailu olisi vienyt Jamaika-jakson aivan uusiin ulottuvaisuuksiin, sillä boboja ei Suomen televisiossa ole ikinä esitelty. Vierailu olisi ollut jamaikalaisen musiikin profiloinninkin kannalta perusteltua. Onhan Jamaikan saarella jo kaksi vuosikymmentä hihkuttu ja lausuttu ylistystä King Emmanuelille sadoissa levytyksissä - olkoonkin, että itse bobokirkko ei reggaeta hyväksy.
Rastojen rumpuja kuullaan ja nähdään ohjelmassa tuokio. Mutta kun kerran musiikkohjelma on kyseessä, niin eikö olisi voitu kertoa, minkälaisista rummuista on kyse ja minkälaisia periaaatteita niiden soittamiseen liittyy ...
Senegalistakin löydetään rumpuja - ja rumpuja soittavia naisia. Heistä saamme kuulla, että he ovat rumpuja soittavia naisia, koska he ovat naisia, jotka soittavat rumpuja. Heidän lisäkseen on myös ryhmiä, joissa miehet soittavat rumpuja.
Rumpujen soitto, laulu ja tanssi ovat tärkeässä roolissa senegalilaisissa painiotteluissa. Silti tuntuu oudolta, että Sound Tracker omistaa laajan siivun Senegal-jaksostaan painikilpailujen esittelylle. Minä ainakin olisin mieluimmin nähnyt miten paikallisilta bändeiltä soitto luistaa Dakarin yökerhoissa ja klubeissa, joiden kovaa menoa Hasse Walli on vuosien varralla meille suomalaisille hehkuttanut.
Musiikkimestari Baaba Maalia haastatellaan ja maan tunnetuin artisti Youssou N’Dour nimi mainitaan. Koska N’Dour ei ole Suomessa yhtä tuttu kuin Jamaikan Bob Marley, pieni briifinki ministeriksi ja presidentin neuvonantajaksi kohonneesta taiteilijasta olisi ollut paikallaan. N´Dourin edustamaan, sähköä ja rumpuja, länkkäri-instrumentteja ja perinnesoittimia yhdistelevään mbalax-tyyliin Sound Tracker ei kajoa lainkaan.
Intia-jakso on jo lähtökohdiltaan tuhoon tuomittu, sillä miten tehdä vajaan tunnin mittainen esitys Intian valtaisasta musiikkikirjosta? Kyseinen jakso esittelee joitakin kiintoisia kaistaleita tästä kaikkeudesta, mutta katsaus kaikkiaan on kuin haulikolla ammuttu.
Ohjelmassa viivytään pitkään tanssivien ja laulavien transvestiittien, hirjojen, keskuudessa. Hijrat, ovat kuuluja siitä, että he laulavat, soittavat ja tanssivat häissä, mutta mikään intialaisen musiikin luova voimavara hijrakasti ei ole. Heidän tarinansa sopisi luontevammin johonkin toiseen ohjelmaan.
Bollywood-musiikista ja sen vaiheista on ohjelmassa paljon puhetta - ja vähän ääntä. Shamir Tandorilta kuullaan valaiseva puheenvuoro po. musan historiasta, mutta Bollywood-soundien ja muun Intiassa tuotetun, sähköisen musan nykytila (ei erityisen kehuttava) jää erinomaisen epäselväksi. Dj. Willy selittää, kuinka surkeita Bollywood-popista tehtävät remiksaukset ovat, paitsi ne, joita hän soittaa omalla klubillaan.
Perinteisempää Intia-soundia Sound Trackerissa edustaa mm. rajasthanilainen kalbelia- musiikki. Sitä esittelevän ryhmän meimningistä Yaffa toteaa, että se "kuulosti kakofonialta, sitten tuli valaistuminen, täähän on aavikon avantgardea". Mutta eihän huonosti soittaminen ole mitään avantgardea! Aavikolla taltioitu kalbelia-kappale on tunnettu standardi, joka soitetaan päin prinkkalaa. Valtavan vakuuttavilta eivät vaikuta ryhmän tanssijanaisetkaan, mutta heidän taidoistaan ei saa käsitystä, koska tanssia, kuten myös soittamista ja laulamista näytetään minimaalisen lyhyt pätkä.
Sufien qawwali -musiikin ekumenian tasosta ohjelmassa välittyy epätarkka kuva. Onhan liioittelua sanoa, että qawwallin aiheet liittyvät "usein hindujen jumaliin". Qawwali on kyllä syntynyt ja kehittynyt symbioosissa hindujen hengellisen musan kanssa, mutta jos tarkastellaan qawwallin yleisilmettä ja nykyolemusta, niin ei alan biiseistä kovin runsaasti ylistystystä hindujumalille löydy.
Mikäli todella monikulttuurista ja multi-hengellistä gawallia haluaa kuulla, kannattaa suunnata Teksasiin. Sieltä on lähtöisin ympäri maailmaa konsertoiva yhtye Riyaaz Qawwali. Muualla maailmassa Qawwali on enemmän Allah, Allah ja Ali, Ali, Ali ...
Yksi sekaannuksen aiheuttajista on se, että ohjelmassa haastateltavat sufitaitajat eivät puhu englantia ja heille on ilmeisesti esitetty hyvvin raakilemainen käännös Yaffan polveilevasta ja jo valmiin vastauksen sisältävästä kysymyksestä, jonka mukaan sufit "sekoittavat musiikkia myös muihin uskontoihin". Sufiäijäthän eivät vastauksessaan suoranaisesti puhu tästä, vaan kertovat sufimusiikin historiallisista lähtökohdista ja toiseksi, uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta ja jumaluuden - Allah/Bhagavan - ykseydestä yleisellä tasolla. Tässä ykseydessä islamin uskonto ei ole mukana: sufithan ovat pieni, usein muiden islamin uskoisten vierastama vähemmistö muslimien keskuudessa.
Intiassa musiikilla ja uskonnolla on vahvat siteet. Olisikin ollut enemmän kuin aiheellista selvittää tätä sidosta paljon perusteellisemmin kuin mitä Soundtrackerissa tehdään.
Kaikki näkemäni Sound Trackerin kolme jaksoa ovat yhtä lailla pinnallisia, sekaviaja, rankkoja yleistyksiä harrastavia ja harrastelijamaisesti toteutettuja pläjäyksiä. Ohjelma on kuitenkin saanut osakseen paljon kunniaa ja kiitosta osakseen. Tämän vuoksi tulevaisuudessakaan töllöstä tuskin tulee musadokumentteja, joita toteuttamaan on kiinnitetty Intian, Jamaikan, Afrikan (jne.) musiikin varsinaisia asiantuntijoita, jollaisia Suomesta löytyy paljon.
