tiistai 23. joulukuuta 2014

YLVÄS & MODERNI ON RITARI IVANHOEN TARINA

Olin noin kymmenennellä vuodella lukiessani ensimmäisen kerran Walter Scottin kirjan Ivanhoe. Myöhemmin sain hyppysiini Cervantesin Don Quijoten, jonka ensimmäisessä luvussa kerrotaan, että päähenkilöltä meni tikut sekaisin hänen luettuaan päivät pitkät ritariromaaneja. Minua ei Don Quijote isommin innostanut, mutta se jäi askarruttamaan mistä niitä Don Quijoten lukemia ritarirompsuja saisi haltuunsa ...

Törmäsin pian karuun totuuteen: suomenkielisten ritariromaanien valikoimaan sisältyy edellä mainittujen ja Arthurin pyöreän pöydän ritareiden tarun lisäksi vain pari muuta nidettä. Nykyään tilanne on vähän erilainen, kun osa uudesta fantasiakirjallisuudesta on ilmaantunut tavallaan ritariromaanien jatkeeksi. Tosin - ainakaan Game of Thronesin perusteella - ritarillisuus ei ole nykykirjoissa aatelisille haarniskahemmoille automaattisesti ominainen hyve.



Ivanhoen tekijä, skotlantilainen Walter Scott (s. 1771), oli yksi aikansa kuuluisimpia kirjailijoita. Hän oli lakimies, kunnes perusti kirjapainon ja alkoi julkaista omia tekstejään, aluksi runoja, sitten mm. historiallisen romaanin Rob Roy. Sen ja kaikki muutkin Scottin ensimmäiset teokset kirjapaino laittoi myyntiin ilmoittamatta kuka on niiden kirjoittaja.

Walter Scott lyötiin ritariksi 1820. Samana vuonna ilmestyi Ivanhoe, jonka draamallinen jännite kytkeytyy saksien ja normannien välisiin ristiriitoihin 1100-luvun Englannissa. Kuningas Arthur on viettänyt jo vuosia ristiretkillä, seuranaan mm. ritari Ivanhoe. Atrhurin poissaollessa vallan kahvassa on juonikas prinssi Juhanna, jonka sortotoimet sakseja vastaan ovat saaneet Ivanhoen isän, Sir Cedricin, veren kiehumaan. Cedric on vihoissaan myös pojalleen tämän ristiretkelle pyyhältämisen vuoksi.

Ensimmäisinä henkilöinä tarinaan kävelevät sikopaimen ja narri, joilla on muutenkin kirjassa tärkeä sija. Tämä on ollut kirjailijalta aikanaan hyvinkin karnevalistinen, ja toisaalta, realistisen kirjallisuuden kehittymiseen myötävaikuttanut, veto. Sen lisäksi, että tavallista kansaa on kelpuutettu paremman väen rinnalle teoksen henkilögalleriaan erityistä on myös se näkyvä ja aktiivinen rooli, joka yhdellä naishahmoista, juutalaisukko Iisakin tyttärellä, Rebekalla, kirjassa on.


Scottin kerronta on tietysti tyyliltään vanhahtavan seikkaperäistä, romanttista ja laveaa (& nautittavan jykevää), mutta sisällöltään se liippaa monta kertaa läheltä tänä päivänä enemmän tai vähemmän kiperiä keissejä, sellaisia kuin rotusyrjintä, establismentin häikäilemättömät valtataistelut, kansallisuusaate, uskonkiihko jne.

Erikoinen, ja aika moderni, ratkaisu Scottilta on se, että hän pitää kirjan päähenkilö Ivanhoen poissa pelistä lähes koko kertomuksen ajan. Kaksi kertaa Ivanhoe nousee ratsaille peitsi tanassa ja käy kaksintaisteluun, mutta suurimmaksi osaksi hän on syrjässä, haavojaan kuumehoureisena petissä potien, eikä edes juuri mitään replikoi.

Ivanhoessa on modernia ideaa myös sikäli, että yhteen tarinaan on mahdutettu iso joukko supersankareita. Richard Leijonamielen, Juhannan ja Ivanhoen ohella seikkailuun osallistuu itse Robin Hood iloisine veikkoineen. Heistä eniten on esillä juopotteluun taipuvainen munkki Tuck, jonka hahmo onkin erityisen mainiosti piirretty. Sivuhenkilöistä vaikuttavin on saksilaisnainen Ulrika, joka on vuosikausia haahuillut halveksuttuna haamuna normannien hänen isältään valtamaassa linnassa.



Monivaiheisen, rakkautta, romantiikkaa ja jännittäviä käänteitä sopivasssa suhteessa sisältävän tarinan lopussa Wilfred Ivanhoe ja hänen lemmittynsä, lady Rowena saavat toisensa. Heidän häistään alkoi kirjan mukaan Englannissa saksien ja normannien lähentymisen aikakausi. Sen sijaan ristiriidat ihmisten uskonelämässä eivät opuksen viime sivuillakaan ole väistymään päin.

Ivanhoen sinettinä on luku, jossa kuvataan lady Rowenan ja Ivanhoeta tämän sairastaessa hoivanneen Rebekkan kohtaamista. Rebekka ilmoittaa muuttavansa isänsä kanssa Englannista Granadaan, jolloin Rowena alkaa taivutella häntä jäämään luvaten, että "hurskaiden miesten opetus" saa juutalaisneidon kääntymään pois "harhauskostaan".

Rebekka toteaa, ettei uskontoa pysty vaihtamaan niin kuin vaatteita. Lisäksi hän pitää Granadaa parempana asuinpaikkana kuin Englantia, koska siellä juutalaiset saavat elää kuninkaan suojeluksessa kunhan vain maksavat "veron, jonka muhamettilaiset" heiltä vaativat:

Mutta ettekö eläisi yhtä hyvässä turvassa Englannissakin? kysyi Rowena. Mieheni on kuninkaan suosiossa ja kuningas itsekin on oikeutta rakastava ja jalomielinen.

Rouvani, vastasi Rebekka, sitä en epäilekään. Mutta Englannin asukkaat ovat hillittömiä ja aina riidassa naapuriensa kanssa tai keskenään ja valmiit työntämään miekan toistensa sydämeen. Tälläinen maa ei ole turvallinen asuinpaikka kansani lapsille.




Ivanhoesta tehdyistä elokuvasovituksista kuuluisin on Richard Thorpen ohjaus vuodelta 1952, pääosissa Elisabeth & Robert Taylor (uusi Ivanhoe-leffa on muuten ilmeisesti tulollaan). Neuvosto-Venäjällä filmattiin 80-luvun alussa omintakeinen tulkinta aiheesta nimeltään Ballad of the Valiant Knight Ivanhoe.

Ensimmäistä Ivanhoesta kertovaa tv-sarjaa alettiin tehdä 1958. Ritarin rooliin valittiin Roger Moore. 60-luvulla sarjaa - jonka juonenkäänteillä ei suoranaista kytkentää Scottin romaaniin ole - näytettiin Suomen televisiossa. Kyllähän sitä lasna silmät tarkkana tapitettiin, mutta kökkö viritystähän se tämän päivän katsannosta käsin on.

Kovin kehuttava ei ole uusinkaan, Channel 5:n vuonna 2005 tuottama Ivanhoe-sarja, Darkest Knight. Sitä vastoin BBC:n 6-osaisessa Ivanhoe-minisarjassa (1997) kaikki menee nappiin: ohjaus, kuvaus, roolitus, puvustus, lavastus ... Näin on syntynyt väkevähkö, realistista raastevoimaa omaava esitys. Se taitaa löytyä kokonaisuudessaan youtubesta.