Juice Leskinen - Kuka murhasi rock ´n´ roll tähden? (Lehtijussi, 1978)
Kesä 1977 oli vanhan rokin viimeinen kesä Suomessa. Kovimpina keikkajyrinä suvessa suhasivat Hurriganes, Alwari T, Ronski & Exotic, Juice, Sleepy Sleepers ja Royals. Kontravirtanen ja Nolo et rähjä tulivat heti niiden perässä. Hector oli Yleisradiossa tukikohtaa pitävä kultalevytähti ja Dave Lindholmilla oli se oma juttunsa. Progejengi suosi vähänlaisesti keikkailevia Wigwamia ja Tabula Rasaa. Uuden aallon saattueesta esiin oli ratsastanut ainoastaan Kari Peitsamo. Eppu Normaali oli jo olemassa - mutta se oli vain "ylöjärveläinen eteenpäin pyrkivä pumppu" (saas nähdä mitä siitäkin tulee, kun tilanne on mikä on) - ja Epe Helenius vasta kaavaili Pokon perustamista.
Juice Leskinen kertoo kyseistä kesästä rocktyöläisen näkökulmasta päiväkirjassaan Kuka murhasi rock ´n´ roll -tähden? Sana "punk" kirjan sivuilla kyllä mainitaan - lievästi ärtyneessä sävyssä - mm. Sex Pistolsien yhteydessä, mutta minkään asteista aavistelua, ounastelua se ei sisällä siitä, että jo seuraavana vuonna suomalaisessa rockissa on päällä aivan uudenlainen säpinä... Uuden aallon rockin laineiluhan ei suoranaisesti uhannut Juicen asemaa, mutta Juicesta vaan tuli aika nopeasti - viimeistään 80-luvun alussa - vanhaa, tuttua virttä veisaava suomirokin veteraani.
Tiettyjä taitekohdan merkkejä tekstistä on luettavissa. Juice-bändin on määrä hajota syksyn saapuessa ja kaksi vuotta myöhemmin konkurssin tehneen Love Recordsin taloudelliset vaikeudet ovat jatkuvasti framilla. Love Recordsilta Juicelle ja muille lovelaisille maksettavat rahat ovat koko ajan myöhässä ja summat ovat aina liian pieniä. Kun Juice tekee Anne ja Jacquesin ehdokkaaksi Syksyn sävel -kilpailuun, se äänitetään Helsingissä helsinkiläisten muusikoiden kanssa, koska näin Love säästyy 60 markan päivärahan maksamiselta Juicen oman bändin muusikoille.
Loven tohelointiin Juice suhtautuu kirjassaan varsin pitkämielisesti ja ymmärtäväisesti. Armotonta huutia sen sijaan saavat suomalaiset iskelmätähdet, etunenässä Danny ja Erkki Junkkarinen. Heitä Juice mollaa sydämensä kyllyydestä. Tämä on ymmärettävää sitä kautta, että iskelmän ja etenkin tangon hegemonia huvihuoneistoisssa oli 60- ja 70- luvuilla monelle, nuorelle rockin ystävälle lähes traumaattinen kokemus. Varsinkin niille, jotka asuivat Helsingin ulkopuolella. Hölmöltä ja osin täysin aiheettomalta nokkailulta Juicen kuittailu Dannyn ja kumppaneiden suuntaan silti tuntuu.
Kirjan laatimisen ajankohtana Suomessa elettiin taloudellisesti kireää ja lähes aavemaista, pysähtyneisyyden aikaa Neuvostoliiton ja Kekkosen varjossa. Radiokanavia oli kaksi, keskiolutta ei myyty kioskeissa ja makkarakastike oli Suomen koululaisille pizzaa tutumpi ruokalaji. Internetin virkaa toimitti Nuorten sävellahja, jossa soitettiin toivelevyjä ja luettiin nuorten tervehdyksiä toisilleen. Kaukopuhelut soitettiin reissun päällä edullisesti lennättimestä. Kahviloissa, kapakoissa ja junissa sai tupakoida ja pankkiasionti saattoi sujua tähän tyyliin:
Haluan Teostosta rahaa. He kertovat lähettäneensä. Pankki sanoo, ettei ole tullut, mutta ystävällinen nainen lupaa ilmoittaa kun tulee ... Menen toimistoon ... Kesken kaiken numero 36882 soi. Tarja kertoo pankkineidin ilmoittaneen, että rahat ovat tulleet.
Juice keskittyy kirjassaan muusikoiden alkeellisten ja raskaiden työolosuhteiden kuvaamiseen, mutta on yhteiskunnallisella havainnoinnillakin sijansa. Juicen suhtautuminen poliitiikkaan ja yhteiskunnallisiin asioihin oli jo tuohon aikaan lähinnä viisastelevaa ja irvailevaa. Pintaa syvemmälle hänellä ei ollut kapasiteettia mennä. Eikä Juice ilmeisesti juurikaan piitannut muuta, kuin sellaisista yhteiskunnallisista asioista, jotka suoranaisesti - ja rajoittavasti - koskettivat häntä itseään. Esim. verotus ja alkoholipolitiikka. Juice oli puhdasverinen individualisti, ehkä jopa egoisti, jota ihmisten tuima, poliittinen palo huvitti.
Hassu välikohtaus: viime vuonna spartakiadit pidettiin Tampereella. Pioneerit, nappulaikäiset Puolueen kannattajat, marssivat johtajiansa seuraten tuhatpäisenä laumana läpi tuulen ja tuiskun ... Satuimme olemaan päiväkävelyllä. Kielloista piittaamatta livahdimme Hämeenkadun yli kulkueen välistä. Poliisi katsoi vihaisesti. Yhtäkkiä kulkue pysähtyi. Takaa tulevat marssivat edessään seisovien niskaan. Eturivistä alkoi hersytä voimakas lapsiääninen kohu: JUICE! SE ON JUICE! HYVÄ JUICE! LAULA EINARI! Johtaja sekosi hurmoksessaan, palasi arkitodellisuuteen ja alkoi kiivaasti neuvoa lammaslaumaansa: Ei kun ÄSKOOPEE, ÄSKOOPEE... Olin jo kaukana menossa ennen kuin lapset tottelivat.
Erinäiset byrokraatit ja pitäjien punaniskajärkkärit aiheuttavat Juicelle paljon harmia. Heille joutuu selittelemään, että Juice ei käy liimaamassa keikkajulisteitaan SKDL:n vaalimainosten päälle ja että Juice on bändi, eikä Juice Leskisen taustayhtye, joka tanssittaa yleisöä ennen ja jälkeen Juicen esiintymisen... Yksi järkkäri on sitä mieltä, että popin soittamiseen riittää kolme miestä, ei siihen viisimiehistä bändiä tarvita. Esiintymisaarenat popin soittajille olivatkin usein pieniä putkia varsinaisen - humppa-ja tangobändeille käyttämän - tanssilavan tai kuplahallin kyljessä.
Eniten Juicea - jolla oli tuolloin verorästejä n. 50 000 markkaa - rassaavat taloudelliset tukaluudet. Juicehan oli tunnettu artisti kyllä, mutta ei mikään supertähti tai sellainen koko kansan suosikki kuin kuollessaan. Ensimmäiset viisi sinkkua kiilasivat myyntitilastojen ykkösiksi, mutta albumit Keskitysleirin ruokavalio (1976) - yksi Juicen vahvimmista levyistä - ja Lahtikaupunkin rullaluistelijat (1977) - omituinen, puolivalmis ja epätasainen teos - eivät saavuttaneet vastaavanlaista menestystä. Keikoista ei kultaa vuoltu ja korvaukset levytyksistä laahasivat jäljessä.
Juice ei myöskään tuolloin nauttinut kovinkaan laajaa yhteiskunnallista arvostusta. Hän oli enemmän underground-hemmo - "porno-Juice" - ja vailla myöhempien aikojen naama-VIPpiä, jolla avautuivat kaikki ovet.
Yo-talon ovella kehitän jälleen kinastelun aiheesta onko ovimiehen päästettävä minut sisään ilman opiskelijakorttia vai ei. Hänen mielestään ei ole. Väitän, että kaksi viikkoa aiemminkin olin sisällä ilman kyseistä rekisteriotetta. Hän naurahtaa ja sanoo että silloin olin soittamassa. Tyrmään hänen mielipiteensä kertomalla että soittamisesta tuskin voi puhua. Hän vaatii minua ostamaan lipun. Tottakai, enhän minä ilmaiseksi sisään halua mihin en pääse.
Juicen privaattielämä pursuilee tietysti tekstiin tämän tästä. Kotikokkausten ruokalistat, kapakassa käynnit, kollegoiden ja kavereiden ehtymätön virta Juicen asunnolle... Kesäkuussa Juice menee Tarjan kanssa naimisiin ja samaan syssyyn syntyy nyt jo edesmennyt tytär Johanna. Monet muutkin kirjassa mainittavat ihmiset ovat nyt jo kuolleet. Aikalaiselle kirjan lukeminen onkin nostalginen kokemus.
Minulle Juicen tuon ajan perhekuviosta lukiessani tuli mieleen ensimmäinen ja ainut tapaaminen Juicen tyttären kanssa. Se tapahtui talvella 1978, jolloin piipahdin Helsingin matkallani Tampereella ja käväisin keskustassa asuneen Juicen luona. Siellä oli valot pimeänä ja Johannan tuttipulloa käytiin lämmittämässä naapurissa: Juicen huonekunnan sähköt oli maksamattoman laskun takia katkaistu.
Juicen tekemistä kirjoista Kuka murhasi rock ´n´ roll -tähden? on mielestäni onnistunein ja yhä lukemisen väärtti. Se on vireä ja samalla leppoisa kuvaus rokkiväen raavaasta arjesta, jota keikkabussien hajoamiset ynnä muut, vastaavat sallimuksen oikut vaikeuttavat. Nuori mies latelee läppää, joka piirtää ohuen, mutta paljastavan silhuetin - silloin vielä hoikahkosta - tekijästään. Esim. Juicen herkkyys kritiikkiä kohtaan tulee ilmi ja hänen keskilinjainen, ei-kehittyvä musiikkimakunsa. Syntyjen syvien pohtimista Juice välttää. Hänessä ei ollut filosofin tai henkisen kilvoittelijan ominaisuuksia. Sisältyy kirjaan silti yksi kosminen mietelmä:
Ajattelen, että maailma on eräänlainen galleria, jossa yleisö kävelee hiljaisin askelin, puhumatta ja paljon näkemästään ymmärtämättä.
Purppurarinteiden ratsastajaa on päivitetty säännöllisen epäsäännöllisesti. Tästä eteenpäin päivitykset harvenevat entisestään, koska keskityn syyskuusta alkaen uuteeen, toisen tyyppiseen blogiin nimeltään
UMMAGUMMA.
