Kaikki mitä tapahtui oli Krishnan järjestämää. Eräänä päivänä vessanpyttymme tukkeutui, ja koska Jumala on kaikkien syitten alkusyy, hän oli vessanpytynkin tukkeutumisen perimmäinen aiheuttaja. Ennen kaikkea Hänellä oli jokin ylimaallinen ja järkevä syy viemäriputken jumiuttamiseen.
... Ensimmäisen yhteisen aamumietiskelymme aikana erehdyin nostamaan kengättömät jalkani edessä olevalle istuimelle. Premarnava porhalsi salamana paikalle ja potkaisi ne alas kivahtaen: "Luuletko sinä olevasi joku Kiinan keisari?"
Pekka Virkamäki, entinen Suomen Krishna-temppelin johtaja
Pekka Virkamäki - Arka ja ahdas ismi (WSOY, 2005)
Seija Vilen - Mangopuun alla (Avain, 2010)
Krishna-liike - virallisesti International Society for Krishna Consciousness (ISKCON) - on säilyttänyt 60-luvulla syntyneen maineensa iloisten hihhulien harmittomana seurakuntana. Suomessa media on suhtautunut lahkoon erityisen kritiikittömästi lähtien siitä, että juttuja tehdessään toimittajat nielevät sellaisenaan lahkolaisten selitykset, joiden mukaan intialaisen A. C. Bhaktivedanta Swami Prabhupadan perustama ISKCON edustaa Veda-filosofian puhtainta perinnettä ja suoraakin suorempaa, muinaista gurulinjaa...
Krishna-liike on teistinen, moralistinen ja puritaaninen kultti, joka pitää elämän tarkoituksena persoonallisen jumalan, Krishnan, palvomista ja palvelemista. Kristillisistä yhteisöistä se muistuttaa aseenteensa ja vibojensa puolesta osittain helluntailaisuutta, osittain Jehovan todistajia. Yksi yhtymäkohta on myös siinä, että paljon Krishnan palvojiksi, bhaktoiksi ryhtyneitä ihmisiä on lukuisten ex-Jehovan todistajien tavoin valunut uskontojen uhrit osastolle.
Kohunaiheita Krishna-liikkeessä on sen historian aikana ollut kosolti. 70-luvulla ISKCON herätti pahennusta keski-Euroopassa, kun kävi ilmi, että liike oli kerännyt rahaa Intian nälkäänäkeville, mutta pitänyt saamansa rahat, miljoona euroa itsellään. 1990-luvulla liikettä ravistelivat sisäisten seksiskandaalien lisäksi tuolloin julkitulleet tiedot pedofiliasta ja muusta lasten järjestelmällisestä, fyysisestä ja henkisestä vahingoittamisesta ISKCONin ylläpitämissä kouluissa.
Arka ja ahdas ismi -kirjan kirjoittaja Pekka Virkamäki oli mukana Krishna-liikkeessä vuosina 1983 - 98. Näistä viisi vuotta hän toimi Suomen temppelin johtajana. Hänen erikoisalaansa oli Krishna-tietoisuutta käsittelevien kirjojen myynti, jota liikkeen sisällä pidetään kovasti siunauksellisena touhuna.
Ideologiaansa esitteleviä kirjoja ja lehtisiä levittävät monet yhteisöt, uskonnolliset ja ei-uskonnolliset. Krishna-liikkeen harjoittama kirjojen katumyynti on kuitenkin aivan omaa luokkaansa mitä tulee myyntitavan tyrkyttävyyden asteeseen. Siitä huolimatta tai sen takia kirjat menevät kaupaksi. Alusta loppuun palkattomalla työvoimalla pyöritettävä kirjabisnes on Krishna-perheelle suurenmoinen rahasampo. Rahoilla rakennetaan ja koristellaan temppeleitä, joissa myydään ihmisille lisää kirjoja, levyjä, filmejä ym.
Korskein lahkon temppeleistä lienee Virginiassa sijaitseva New Vrindaban, "kultainen palatsi". Sen rakentamiseen tarvittiin 200 tonnia marmoria ja pyhätön ulkoseinät on päällystetty 22-karaatin lehväkullalla. Yksi tarkoitus koreiden Krishna-keskusten rakentamiselle on kaiketi ollut ja on se, että taataan liikkeen jäsenille, varsinkin guruille ja temppeliherroille huolettoman hulppeat olokkeet elämänsä ajaksi.
Pekka Virkamäki kertoo, että kirjamyyntikiertueilla hän tovereinen ajoi n. 50 000 kilometriä vuodessa. Kirjoja myytiin kuutena päivänä viikossa ja rundi kesti kaksi viikkoa. Sen jälkeen kaupistelijabhaktat palasivat yhden viikonlopun ajaksi temppeliin. Siellä heidät otettiin vastaan sankareina, vaikka he olivatkin reissun aikana saastuneet nähtyään ja kuultuaan monenmoista maallista törkyä.
Virkamäki teki myyntityötä 13 vuotta. Sen jälkeen häneltä meni pitkään ennen kuin hän oppi kulkemaan kadulla tavalliseen tapaan. Jatkuva asiakkaiden tiirailu kaduilla ja heidän perässään juokseminen oli mennyt miehellä veriin. Lisäksi Virkamäki sai liikkeeseen pesäeron tehtyään vakavia psykosomaattisia oireita, joista hän selviytyi lääkkeiden ja terapian avulla.
Arka ja ahdas ismi on kertomus siitä, kuinka henkistä tietoa ja tietoisuutta halajavasta etsijästä tulee äkisti yhden ja ainoan totuuden evankelista, joka toistaa papukaijamaisesti ISKCONin dogmeja ja mukautuu liikkeen sisäisiin valtapeleihin ja alistaviin mekanismeihin.
... Uskonnolliseen yhteisöön liittymistä voi verrata terroristiryhmään liittymiseen. Joku asia, ilmiö, elämäntilanne tai järjestelmä on suistanut ihmisen voimakkaaseen ahdinkoon, ja hänestä tuntuu, että vain äkkijyrkät linjaukset voivat korjata kurjaksi rappeutuneen asiaintilan. Äärimmäishenkiseen yhteisöön liittyminen on hätä-ja sotahuuto.
Krishna-lahkolaisuuden suhteesta seksuaalisuuteen Virkamäki kirjoittaa pitkät pätkät. Krishna-liikeessä ei hyväksytä masturbaatiota ja sukupuolinen kanssakäyminen on sallittu ainoastaan aviopareille. Heillekin vain lapsen siittämistarkoituksessa. Tätä voisi sanoa täysin kaistapäiseksi linjaukseksi.
Seksuaalisista nautinnoista pidättäytyminen kuuluu useiden muidenkin uskonnollisten pienyhteisöjen ohjelmaan. Irvokkaaksi ja turmeltuneeksi kattaus muuttuu silloin, jos selibaatin syynä on ihmiselle ylhäältä annettu mahtikäsky. Samat sanat silloin, kun seksuaalinen pidättyväisyys määritellään yhteisössä ideaaliksi ilman, että esillä on mitään päteviä metodeja seksuaalienergian käsittelemiseen ja hyödyntämiseen. Tälläisessä tilanteessa seksiin syntyy moralistinen asenne sen sijaan, että seksuaalisuuteen suhtauduttaisiin joogien tavoin energiapolitiikan kannalta.
Seksuaalisen säpinän rajaaminen pelkästään lasten siittämiseen jättää huomiotta sukupuoliyhdynnän energioita muuntavat mahdollisuudet ja tajuntaa transesdenttisesti räjäyttävät vaikutukset. Tantrassa, taolaisessa alkemiassa ja muiden vastaavien, mystisten kulttien teorioissa seksuaalinen kanssakäyminen on elementaarinen randevuu ja rituaali. Siinä mies ja nainen - Shiva ja Shakti - kohtaavat kosmisen ykseyden tarkoituksessa.Sperman ja vaginanesteiden
yhdistyminen synnyttää meditaatioaktissa joka soluun säteilevän tietoisuudentilan, jossa tajunnan sinkoutuminen todellisuuden valoa hohtavaan pohjattomuuteen tulee mahdolliseksi.
Krishna-liikkeen perustaja Prabhupada oli ennen guruksi ryhtymistään naimisissa ja sai vaimonsa kanssa kolme lasta. Ilmeisesti tämän kokemuksen perusteella hän kerran kirjoitti: "Perheenjäseniä voidaan kutsua vaimoksi ja lapsiksi, mutta todellisuudessa he ovat ryöväreitä. Vaimon ainoa tehtävä on imeä verta miehestään päivin ja öin. Päiväsaikaan hän kuluttaa miehen selkänahastaan repimät rahat talouskuluihin; öisin hän kuppaa miehensä verta seksuaalisen nautinnon vuoksi siemennesteen muodossa. Kuitenkin mies on niin hullu, että pitää hänestä huolta. Samoin lapset ovat kuin shakaaleja, jotka ryöstävät isänsä vaivalla ansaitsemat rahat."
Vuonna 1977 kuolleella Prabhupadalla oli paljon muitakin, perinpohjaisen harhaisuutensa vuoksi kummeksuntaa herättäviä ajatuksia. Hän piti mustia alhaisena rotuna ja heidän vapauttamistaan orjuudesta virheenä. Korkeasti kunnioitetut intialaiset pyhimykset Ramakrishna ja Vivekananda olivat hänen mielestään petkuttajia. Aurinko on Prabhupadan mukaan lähempänä maata kuin kuu, joten ei olekaan yllättävää se, ettei guru koskaan uskonut amerikkalaisten vierailleen kuun kamaralla.
Pekka Virkamäen kronikka on avomielinen, intensiivinen ja kiitettävän laveasti aihettaan erittelevä esitys. Erityisesti kirjan loppupuolelle sijoittuvat Virkamäen keittiöpsykologiset mietteet uskonnollisuudesta eivät sisällä erityisiä avauksia, mutta kertomus itsessään lisää ymmärrystä siitä, mitä elämä Krishna-liikkeessä on; miten ihmiset ajautuvat tämän kaltaisiin liikkeisiin ja kuinka he onnistuvat kestämään vuosikausia hyvin umpioitunutta elämää.
Virkamäen mukaan suurin ongelmallisuuden aiheuttaja Krishna-porukassa on se, että liikkeen perinteisiin ei kuulu avoin keskustelu, filosofinen väittely ja kinastelu. Krishna-bhaktit ovat uskovaisia hierarkisesssa ja autoritaarisessa seurakunnassa, joka pitää ehdottomana auktoriteettinaan kirjaa - Bhagavad Gītāa - ja A. C. Bhaktivedanta Swami Prabhupadan siitä tekemiä tulkintoja.
Toivo täydellistymisestä tai jumalan (Krishnan) armon omalle kohdalle laskeutumisesta pitää bhaktien ropellit väpättämässä. Pakonomaiselta vaikuttava "pyhä" ilonpito ja muu itsesuggestio ovat keinoja pysyä loitolla oman tilan ja tilanteen kohtaamisesta. Temppelipalvelut, viisauskirjallisuuden tutkiminen ja Hare Krishna -mantran toistaminen vähintään 1728 kertaa vuorokaudessa täyttävät aktiiviseurakuntalaisen päivät.
En väitä, etteikö satojen tai tuhansien mantrojen toistaminen päivässä voisi joissain olosuhteissa olla mielekäskin kuvio, mutta yleispätevänä, hengellisenä käytäntönä - tai metodina henkiseen vapautumiseen -pyhien nimien toistamista ei ole perusteltua pitää. Jos mantraaminen asetetaan ihmiselle fundamentaaliksi velvoitteeksi uskonnon taholta, ovat sekä uskonto että uskovainen täysin metsässä.
(Metsä onkin tietysti otollinen paikka hiljentyä kuuntelemaan, minkälaista mantraa maailmankaikkeus laulaa... Tämä edellyttää ihmiseltä rankkaa siirtymää sisäisten kelojen pyörittelystä ulkoisen maailman havainnointiin. Siitä seuraava siirtymä saattaa olla vaikkapa objektiiviseen, ei-minuuskeskeiseen, todellisuuteen herääminen.)
Mantrameditaation ohella kylvyt, suihkut ja puhtauden vaaliminen kaikkiaan ovat Krishna-orderin keskeistä sisältöä. "Hygienia on tärkeä asia, mutta usein yhteisössä unohdettiin, mikä oli asian ydin ja kuinka se järkevimmin saavutti", toteaa Virkamäki. Hän viittaa esim. siihen, että temppelin suihkutiloissa alapesua ei saanut suorittaa käsisuihkulla, vaan piti käyttää intialaiseen tapaan vedellä täytettyä astiaa: "Useimmiten meillä oli wc:ssä esim. vanha maitopurkki, jota käytimme yhteisenä alapesuastiana."
Hygienisyyden itsensä lisäksi kylpemisellä on intialaisessa uskonnollisessa kulttuurissa ritualistinen funktio ja merkitys. Kaikissa kulteissa on oma ritualisminsa ja yhteiskunnan on tämä suvaittava, niin kauan kun niihin ei liity väkivaltaa, pakottamista tai hyväksikäyttöä. Vallitseville arvoille uskollista, poliittista korrektisuutta kulteilta ja niiden ideologioilta ja rituaaleilta on kuitenkin turha vaatia. Onhan koko kultistisen ritualismin - samoin kuin sekstaamisenkin! - idea paljolti siinä, että ylitetään arkipäiväisen sovinnaisuuden rajat ja aletaan toimia yli-inhimillisten energioiden voimapiirissä.
Klassisessa joogatieteessä ja mystikoiden seuroissa ihminen ymmärretään energiaolennoksi ja hänen tilannettaan maailmassa tarkastellaan mytologisista lähtökohdista. Tämän vuoksi modernin länsisysteemin omaksumat arvot ja käytännöt eivät voi noin vain integroitua esim. rastafarien, sadhujen tai suufien arkkityyppisistä voimakuvista kumpuavaan elämänymmärrykseen.
Vaikka Krishna-liikkeen oppi onkin yhden miehen laatima rakennelma, häämöttää ISKCONin oppienkin taustalla universaaleja, mytologisia rakenteita, ainakin käsitys jumalallisesta esikuvallisuudesta. Krishna ja Radha ovat kantahahmoja, joiden keskinäistä rakkautta pidetään rakkauden korkeimpana asteena. Krishnan ja Radhan rakkaussuhde myös määrittää sitä, minkä tyyppisiin kuvioihin Krishnan palvojat itsensä päivittäisessä elämässään asettavat. Tässä piilee selitys esim. siihen, miksi Krishna-seurakunnassa avioliittoon ei vihitä samaa sukupuolta olevia henkilöitä.
Virkamäki pitää mahdollisena, että Krishna-liike tulee vielä jakaantumaan kahtia, "fundamentaalin" ja "liberaaliin" siipeen. Ihmeenä silti pitäisin, jos "liberaalibhaktienkaan" keskuudessa alettaisiin homoliittoja suvaita. Se olisi jyrkässä ristiriidassa perustajaguru Prabhupadan filosofian kanssa ja veisi lahkon jumalesikuvallisen tyhjiöön, sillä eihän hindulaisesta jumalgalleriasta - jos nyt mistään muustakaan muinaisesta myyttikuvastosta - homopareja löydy.
Mangopuun alla -kirjan kirjoittaja Seija Vilén on hänkin entinen Krishna-liikkeen jäsen. Vilén muutti Krishna-temppeliin alle kaksikymppisenä, toimitti suomalaisen Krishna-liikkeen lehteä Bhaktilata, meni naimisiin intialaisen bhaktin kanssa ja seurasi liikkeen oppeja 17 vuotta
Päinvastoin kuin Pekka Virkamäen kirja Mangopuun alla ei ole raportti tai tilitys, vaan romaani. Siinä opuksen hankaluus piileekiin. Kyllähän romaanissa saa tendenssiä olla, mutta Vilenin teoksessa se on niin ilmeinen ja suora, että se syö kirjasta yllätyksellisyyden. Hyvin pian lukijalle selviää mihin suuntaan ollaan menossa ja miten tässä käy.
Kirja ei käsittele pelkästään kirjoittajan aikaa Krishna-liikkeessä ja sen seurauksena solmittua avioliittoa ja muuttoa Intiaan. Lapsuusmuistot ja takautumat tuiskuttavat noista vuosista kertovan tekstin väliin. Kerronta on turhankin poukkoilevaa ja hajanaisen impressionista, kieli vuoroin runotyttömäisen yliheleää, vuoroin arkisen latteaa. Draamallinen kaari ja jännite stoorista uupuu ja siksi luultavasti vain kirjan aiheesta todella kiinnostunut motivoituu sen läpilukemaan.
Krishna-liikkeen touhuista Vilén tuo esiin suunnilleen samat seikat kuin Virkamäkikin, mutta epäjärjestelmällisesti ja naisen näkökulmasta katsottuna. Krishna-eron jälkeisen tilanteensa hän tiivistää seuraavasti:
Nyt saan kirjoittaa. Saan silittää kissaa, nukkua pää pohjoiseen, pitää kengät jalassa. Lisätä nimeni sivun laitaan. Jättää pois omistuskirjoituksen, jossa siirrän kaiken kunnian opettajille, oppineille, mestareille. Saan seistä suorana, kaivaa nenää ja istua pinkille tuolille. Maata sohvalla ja juoda yerba mateta.
Ne ovat hienoja asioita, jos ne on sinulta joskus kielletty.
Tuollainen helpotuksen huokaus on kieltämättä vähintäänkin ymmärrettävä reaktio sen jälkeen kun on vuosikaudet elänyt tiukkojen sääntöjen ja käskyjen puristuksessa. Tavallisen mukavaan mukavuuskulttuurin palaaminen ja mukautuminen - jota kirjan viimeiset sivut sivuavat - on varmaan kirjoittajan kannalta osuva ratkaisu Krishna-vuosien jälkeen, mutta kerronnalliselta kannalta loppuratkaisu on antikliimaksi.
Kaikkiaan jotain syvästi traagista on siinä, että nuoren tytön henkisen näkemyksen oraat mankeloidaan lahkossa litteäksi hänen omalla suostumuksellaan ja 17 vuotta myöhemmin, mankelista ulos päästyään hän on aikuinen nainen ilman mitään todellista, henkistä visiota ja vailla modernin mielihyväkulttuurin ylittämiseen tähtävää intentiota.
Virkamäen ja Vilénin kirjojen lisäksi on lukuisia muita Krishna-liikkeen fanatismia ja väärinkäytöksiä käsitteleviä lähteitä. Silti ihmisiä ja rahaa virtaa yhä liikkeeseen. Wikipedian mukaan harekrishnojen temppeliyhteisöissä asuvia jäseniä on maailmassa noin 10 000 ja seurakuntalaisia 250 000.
Krishna-liikettä ympäröivä positiivinen aura periytyy 60-luvulta, jolloin uskonto perustettiin Yhdysvalloissa. Hipit olivat avoimia kaikelle "itämaisuudelle" ja Swami Prabhupada astui esiin juuri oikealla hetkellä tuomaan linkkiä veedisiin tajunnan maisemiin. Hair-musikaalissakin laulettu Hare Krishna -mantra kuulosti svengaavalta pop-hymniltä - sitä resitoivat julkisissa pippaloissa Timothy Leary, Allen Ginsberg ynnä muut psykedeelisen kulttuurin ikonit - ja kukkaiskansa kirjasi Krishna-bhaktat samalla tavalla liittolaisikseen kuin Helvetin Enkelit.
Molempia, Helvetin Enkeleitä ja Krishna-bhaktoja pyörii 60- luvulla vaivaksi saakka Beatlesien Apple-yhtiön konttorissa kunnes - vähän ennen koko putiikin sulkemista - avoimien ovien päivät loppuivat. Hell´s Angelsien ja hipistisen vastakulttuurin tiet erkanivat 1969 Altamontin Rollari-konsertissa ja Krishna-liikkeellekin jäi 60-luvun päätyttyä vain yksi popparisymppaaja, George Harrison.
Nykyisin Krishna-liikkeellä ei ole Harrisonin kaltaisia julkkistukijoita. ISCOM-väki näyttää kylläkin mielellään poseeraavan kuvissa Dalai Laman kanssa. Tällä tavalla kai yritetään synnyttää mielikuvia siitä, että Krishna-liike ei olekaan omaan, teistiseen fanaattisuutensa sulkeutunut lahko, vaan osa universaalia, hengellistä perhettä ja ekumeniaa. Tämä imago haihtuu mielestä jos jaksaa kahlata läpi yhdenkin A. C. Bhaktivedanta Swami Prabhupadan kirjoittaman teoksen.
PS. Lisää tekstiä gurukulteista,veda-filosofiasta, tantrasta ym:sta blogissani
UMMAGUMMA
